"Ohikuljetut" ja "Aseman nainen"

 Heini Kilpamäki seurasi asunnottoman Sarin elämää vuosikaudet ja Sarin luvalla hän kokosi mielenkiintoisen ja koskettavan elämäntarinan kirjaksi. Kirja on paljon muutakin kuin näköala kodittoman elämään: kirjassa pureudutaan hyvin perusteellisesti asunnottomuuteen ja siihen liittyviin ongelmiin.

Heini Kilpamäen tekstiä on suuri ilo lukea. Hänellä ei ole mitään tarvetta asettua kenenkään tai minkään puolelle ketään vastaan, eikä tarvetta moralisoida, neuvoa tai surkutella. Kerronnan vilpitön aitous tuntuu lukijasta hyvältä, kun itse kirjan aihe voi olla monen mielestä rankka. Sujuva suomen kieli on myös suuri ilo lukijalle. Kirjaa ei halunnut päästää käsistään, se piti lukea kahdelta istumalta.

Mitä merkitsee hyvin toimeentulevalle, omakotitalossa asuvalle terveelle ihmiselle, lukea tällainen elämäntarina, kun yhtymäkohtia omaan elämään on niukasti?

Kirja muistuttaa ihmisarvosta ja tasavertaisuudesta. Kirja muistuttaa, että emme antaisi ihmisen ulkonäön, olemuksen tai elämäntavan - jopa käytöksen - hämätä. Että näkisimme kunkin ihmisen sisimpään ja unohtaisimme epäoleellisen.

Kirjassa oli jossakin yhteydessä viittaus toiseen teokseen, joka oli pakko lukea tämän jatkoksi. Kimmo Oksanen on kirjoittanut kirjan "Ohikuljetut -erään kerjäläisperheen tarina". Teoksen lukuisat puhuttelevat valokuvat ovat Heidi Piiroisen.

"Ohikuljetut" on romanialaisen romanisuvun tarinaa ajalta, jolloin kerjäläiset ilmestyivät Helsingin katukuvaan. Kirja oli itselleni koskettava sen takia, että henkilöt, joiden elämäntarinaa kirja valottaa, ovat ulkonäöltä ja muutamalta vaihdetulta sanalta tuttuja Helsingin ajaltamme.

Paljon olettamuksia romanikerjäläisiin liittyi tuona aikana. Valtaosa helsinkiläisistä uskoi, että he kuuluvat järjestäytyneeseen rikollisuuteen, ovat eläneet kotimaassaan hyvätuloisina, kun ovat pystyneet Suomeen matkustamaan ja yksi keino heidän karkottamisekseen oli aivan ehdoton: heille ei pitäisi antaa mitään.

Kirjoittaja on tehnyt valtaisan työn selvittäessään faktat kirjan henkilöiden elämästä. Tämäkin kirja loistaa upealla kerronnallaan ja virheettömällä kielellään.

"Moldovanien romaniperhe joutuu tekemään moninkertaisen työn saavuttaakseen saman aseman valtaväestön lasten kanssa. Heidän mahdollinen kohoamisensa yhteiskunnallisesti tasavertaisiksi vaatisi taitoja ja voimia ja olisi työmäärältään ja sisultaan kuin tavallisen ihmisen nousu Himalajan korkeimman vuoren huipulle. Moni masentuu mittaillessaan sellaista vuorta edessään. Seinämä on kohtisuora. Sitä se on etenkin romanitytöille. Heille, joiden ihmisoikeuksiakin katsotaan kuin ne olisivat etuoikeuksia, jotka valtaväestön pitää ensin heille myöntää." (s. 381)

Vanhustelua

Täytin kesällä 60 vuotta. Tilastollisesti jäljellä olevaa elämää on minulla vähemmän kuin elettyä.

Olen viime aikoina pohtinut omaa vanhenemistani. Aikaisemmin en ole edes ajatellut eläkkeelle jäämistä tai edes kaivanut sitä. Nyt suhtautumiseni eläkkeelle jäämiseen on muuttunut: jos voisin, jäisin mielihyvin tupeksimaan kotiin omia pieniä askareita ja viettäisin aikaa metsässä. Kaikenlaista "hyväntekeväisyystyötä" olisi myös tarjolla mielin määrin, että jos omat hommat alkaisi kyllästyttää: voisi käydä juttelemassa yksinäisille ihmisille tai autella seurakunnan ylläpitämällä kirpputorilla useammin.

En ryhdy kuitenkaan elämään "sitku"-elämää. Tähän päivään täytyy tarttua täysin sydämin. Iloitsen, että minulla on työpaikka, joka tuo toimeentulon ja mahdollistaa aikanaan veloista eroon pääsemisen.

Jotta jaksaa käydä töissä, on omasta hyvinvoinnista huolehdittava. Yötyöläiselle riittävä lepo onkin niitä ykköstarpeita. Onneksi minulla ei ole ongelmia unen kanssa yötyöläisenä. Unta riittää, kun annan itselleni luvan nukkua. Aamuvuorojen ongelma aikanaan olikin, että heräilin aamuyöstä kyttäämään "joko pääsee lähtemään töihin".

Olen tänään ja huomenna vapaapäivällä. Nykyään enää harvoin haaksin vapaapäiville kakkostyötä. Siinäkin huomaan vanhenemisen tulleen. Vapaapäivät kuluvat nykyään asioita hoitaessa, kotitöitä tehdessä ja rauhallisessa oleskelussa kirjan tai sukankutimen kanssa kissa sylissä.

Ja niin vanha olen jo, että nukkumaanlähtiessä on saatava kahdet villasukat jalkaan.

Kuva on tältä päivältä "raviradan metsästä". Metsästä nautiskelun ohessa keräsin smoothieen marjat - litran verran mustikoita ja vähän puolukoita ja suppilovahveroita yhteen soossiin.

Laukku-Leena

Laukku-Leena Naiskulkurin tarina on Leena Kiviharjun elämän tarina.

Ei meillä ole varaa arvostella kenenkään ihmisen tapaa elää elämäänsä. Elämä on lahja meille itse kullekin ja päätökset, joilla kuljetamme elämäämme etapilta toiselle, on Luojan antama valinnanvapauden lahja.

Kirja Leena Kiviharjun elämästä on surullinen tarina. Päiväkirjamerkintöihin pitkälti pohjautuva elämäntarina antaa voittopuolisesti surullisen kuvan päähenkilön elämänkulusta. Kovin vähän hänellä oli ilonaiheita. Eläimet -varsinkin kissat - saivat hänet hetkittäin onnelliseksi, mutta alakulo, epäluuloisuus ja tyytymättömyys olivat usein vieraina.

Leena Kiviharju tapasi matkoillaan lukemattoman määrän avuliaita, hyväntahtoisia ja ystävällisiä ihmisiä, mutta kukaan heistä ei päässyt häntä niin lähelle, että heistä olisi voinut puhua ystävinä. Avun tarjoaminen sai kovin usein tyhjän vastakaiun Leenan puolelta. Hän halusi mahdollisimman pitkälle pärjätä yksin ja omaehtoisesti - siitäkin huolimatta, että makuupussi jäätyi yöllä maahan Leenan siinä nukkuessa.

Leena on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Me tarvitsemme Leenan elämäntarinaa muistutuksena, ettemme kulkisi sokeina, silmät sumussa läheistemme ohi. Jokaisen elämäntarina on arvokas ja meistä jokainen tarvitsee elämäänsä välittäviä ihmisiä.

En osta uutta, jos voin ostaa käytettynä

Tänä syksynä kokosimme kolmelle lapselle muuttokuormaa omaan huusholliin. Keittiötarvikkeet, lakanat ja pyyheliinat kelpasivat hyvin äidin kaapeista lapsille. Ei kukaan valittanut, että täytyisi ostaa uutta.

Nyt olen sitten saanut olla mielipuuhassani, kun täydennän varastojani kirpputoreilta ja Vintedistä. On ollut mielenkiintoista huomata, miten mieleiset pussilakanat erottuvat massasta, kun selailee Vintedin tarjontaa. Pyyheliinojakin voi hankkia sieltä uusina tai vähän käytettyinä. Kirppisliinavaatteet ostan useimmiten sen värisinä, että sietävät pesun 90 asteessa.

Seurakunnallamme on Kangasniemellä oma kirpputori, "Lähetystori". Olin siellä tänään harjoittelemassa. Työ kirpputorilla olisi minulle hyvin mieleistä ja kun vapaaehtoisia tarvittiin lisää, rohkaistuin pienen harkinnan jälkeen tarjoutumaan työhön.

Työ kirpputorilla on hyvin monipuolista. Se tarjoaa sosiaalisia kontakteja, pääset toteuttamaan järjestelyvimmaasi ja somistajan taitojasi saat käyttää mielin määrin. Hyllyjä järjestellessä saatat tehdä vielä itsellesikin sopivia löytöjä. Tänään löysin neljä hyvää kirjaa (euron kappale), miehelle kashmirneuleen, jättikokoisen teekupin, tyynyliinoja ja hoivakodissa olevalle äidilleni väljiä, helposti puettavia vaatteita. Katsoisin, että mikään ostoksistani ei ollut turha.

Kierrätyshenkiseen päivääni kuului myös käynti toisella kirpputorilla, joka on Työttömien Yhdistyksen ylläpitämä. Minulla ja tyttärellä oli varattuna sinne myyntipöytä ja vein autokuorman tavaraa sinne myyntiin.

Äkkiseltään en muista, milloin viimeksi olisin ostanut itselleni uutena keittiötarvikkeita tai liinavaatteita. Ja totta puhuen: enpä kyllä ole ostanut itselleni vaatteitakaan uutena. Olisikohan ollut vuosi 2011, kun ostin isän hautajaisiin puseron Ruoholahden Citymarketista. Anne-Marin häihin viime talvena ostin kirpputorilta puseron ja se maksoi 4 euroa. Samalla puserolla hoitui pari viikkoa sitten ristiäisreissu.

Mustikoita,mustikoita...

 Ei parempaan aikaan kesälomaviikkoni olisi voinut sattua! Niin ihanat lämpimät päivät, leppeä tuuli ja raikas metsä. Ja mustikoita niin mahdottomasti.

Tänään aikatauluuni ei oikein olisi metsäreissu mahtunut, mutta päätin, että "käväsen äkkiä". Vähän toista tuntia ehdin olla ja ämpärissä oli pari kiloa puhdasta marjaa, kun keräsin käsin. Marjat oli nyt kuivia, joten kerääminenkin sujui nopeammin. Syy, miksi hamuan nyt marjoja pakasteeseen, on tietysti se, että lapset huolivat käydessään mielihyvin marjoja mukaansa.

Voi tuota metsässäolon ihanuutta! Nautin niin kaikilla aisteilla. Värimaailma metsässä on niin minulle mieleinen. Pidän vihreän eri sävyistä ja vihreäähän siellä riittää. Naavan harmaa oli tänään oikein kaunis. Pidän myös kivistä. Niiden muotoja ja värejä katselen.

Minulla on ollut todella luksusloma ja ollaan vasta keskiviikossa. Ihana elämä!

Ihan vieraassa metsässä

 Olin jo ajatellut, että tämän syksyn mustikkareissut oli tehty, mutta niin vain tänä aamuna oli pakko päästä ämpäri kädessä metsään.

Lähdin autolla raviradan ympäristöön ja kokeilin ihan ennen kokematonta marjapaikkaa osaksi Satokausi - marjasovelluksen innoittamana. Mustikoita oli kyllä, mutta vuodenaika alkaa jo olla niin syksyinen, että mustikanlehtiä irtoaa marjojen mukana paljon. Viime päivinä on sadekuurot kastelleet metsän, niin marjat olivat märkinä hiukka työläitä. Olisin viihtynyt metsässä pidempäänkin, mutta maasto oli ihan outoa: tasaisen sammalikon alla oli syviä monttuja, joihin jalka hulahti polvea myöten. Liikkuminen kävi hitaaksi ja vaivalloiseksi, kun piti joka askeleella varmistaa, ettei jalka humpsahda. Pohdiskelin, mahtoiko nuori metsä olla entistä suota, kun oli niin rehevä sammalikko ja matalaa aluskasvillisuutta. Mutta ei se maasto ollut kyllä vanhoille mummoille sopivaa.

Koko kesänä en ole törmännyt kantarelleihin, mutta nyt sain yhden soossin tarpeet tällä reissulla. Piti ihan keittää perunat sen takia, että sai kantarellikastikkeen kanssa syödä. Taitaa olla yksi parhaista ruuista, mitä kuvitella saattaa, keitetyt perunat ja kantarellisoossi.

En ole ollenkaan lomaihminen, mutta nyt kyllä huomaan odottavani innolla ensi viikon lomaa. Huomenna ja ylihuomenna teen vielä iltavuorot ja sitten on palkkatöistä 11 päivän paussi. Poismuuttaneiden lasten huoneet aion suursiivota ja kyllä se metsäkin varmasti vielä kutsuu. Puolukoita ei vielä keräämään pääse, ne kypsyvät tänä vuonna hitaasti.

Alapihalla olevat omenapuunraakut näyttävät tekevän sen verran satoa, että pääsen omenasoseen keittoon.

Tämä on vapaapäivän ilta ja sukankudin ja teekuppi täydentää kyllä hyvin saunaillan nautinnon.

Haikeutta ilmassa

Syksy näyttäytyy jälleen luopumisena. Tämä syksy "vie" minulta kolme lasta.      Fysioterapeuttiopiskelijapoika oli kesän Kangasniemellä töissä ja tänään veimme hänet takaisin Savonlinnaan uuteen opiskelijakotiinsa. Edellinen koti oli ns. kesähotelli, josta täytyi kesäksi muuttaa pois.

 

Parin viikon päästä muuttaa seuraava lapsi ja yhden lapsen muutosta taitaa olla kolmisen viikkoa. Talo tyhjenee. Onneksi meillä on yksi lapsista putkiremonttievakossa, muutoin olo olisi kovin ankea.

Iäkkäät lemmikit siirtyvät myös yksi toisensa jälkeen pois luotamme. Onneksi niiden lähdössä pysyy tunteet kurissa. Ymmärrys siitä, että vanha eläin päästetään tai lähtee pois, voittaa ikävän.

Tämänpäiväinen reissu Savonlinnaan jännitti minua tarpeettoman paljon etukäteen. Emme ole Papan kanssa enää nuoria, joten liikenteessä olo auton ja peräkärrin kanssa tuntuu jo ponnistukselta. Oli hyvä, että olin kartturina, koska Papan huomiokyky ei aina ulottunut navigaattorin ilmoituksiin. Entisen ammattiautoilijan kokemus luo toki Papalle ajovarmuutta, mutta ikä hidastaa huomiokykyä ja pidentää reaktioaikaa. Toivon ja uskon, että lasten muuttokuormissa ollaan jo voiton puolella - ainakin meiltä loppuu kohta lapset.

Suuria tunteita on koettu muutenkin viime aikoina. Viime viikolla selvisi, että kahdella tyttärellämme on ensi keväänä laskettu aika samana päivänä. Jos kaikki menee hyvin, lastenlasten lukumäärä on ensi keväänä kymmenen.

Jumalan huolenpito on näkynyt viime aikoina aivan uskomattoman pienissä asioissa. Kiitollisuus onkin sen vuoksi päällimmäisenä tunteena.

Huomenna on vapaapäivä. Jos vettä ei tule taivaan täydeltä, kiirehdin heti aamusta pelastamaan Kuopion Veljen metsästä isoja mustikoita. Matkan varrelta voi katsastaa vattupuskat. Rastot juhlivat puutarhan viinimarjapensaissa. Ehdotin heille metsäänmenoa, mutta eivät puheistani piitanneet.