Kun aika pysähtyy

Olin jokin aika sitten naapurimme hautajaisissa. Olin tuntenut hänet koko ikäni. 

Hautajaisissa aika pysähtyy hetkeksi. Meille on tarpeellista pysähtyä välillä pohtimaan omaa katoavaisuuttamme. Elämän itsestäänselvyys murenee aika olemattomaksi jylhää arkkua katsellessa.

Tekee hyvää välillä hiljentyä, pukeutua suruvaatteisiin, painaa pää ikuisuuden Kuninkaan edessä.

Kyyneleet kertovat, kuinka meille tekee kipeää, kun kauniiden muistojen luominen tämän lähteneen ihmisen kanssa nyt päättyy.

Nykyäänkin on hyvin vähän paikkoja ja tilanteita, joissa voi kokea itkemisen hyväksytyksi.

Hautajaisten tutut rutiinit tuovat meille turvallisuudentunnetta ja kokemuksen, että me hallitsemme kuoleman aiheuttamia muutoksia elämässä, eikä kuolema saa meidän elämänrutiinia pois raiteiltaan.

Koin, että jokainen vieras käsitteli omalla tavallaan tämän läheisen ja tärkeän ihmisen poislähtöä. Suurimpana ajatuksena varmasti kiitollisuus siitä kaikesta mitä oli.

Ihmisen koko elämäntyö ikäänkuin kelataan  läpi tuossa tilaisuudessa.

Aika harvoin olen törmännyt hautajaisissa ylisanoihin. Voihan jonkun mielestä olla kehuskelua ja jälkiviisautta, kun muistellaan lähteneen hyviä tekoja ja luonteen miellyttäviä piirteitä. Kun kaikki hyvä ihmisestä kerrotaan kerralla, voi olla paljon kaunista sanottavaa. Ei erehdysten ja virheiden muistelemisessa ole mitään rakentavaa. Toki lähteneen luonteessa ilmenneet särmät ovat nekin elämisen rikkautta ja niiden mainitseminen ei ihmisen muistoa himmennä.

Tämä ajasta ikuisuuteen siirtynyt oli monelle tärkeä ja rakas. Hän välitti ympärilleen aitoa välittämistä, huolenpitoa, iloa ja vieraanvaraisuutta - anteliaisuutta unohtamatta.

Meille maallista matkaamme vielä jatkaville tuli jälleen tärkeä muistutus, josta Raamattukin mainitsee. Meidän tulee laskea päivämme oikein, jotta saisimme viisaan sydämen.

Päivän rukous:

Isä, anna minulle viisautta käyttää elämän kalliit hetket niin, etten haaskaisi aikaa turhuuteen ja kylmyyteen läheisiäni kohtaan. Ohjaa päätöksiäni, että elämäni toisi kunniaa sinulle. Kiitos tästä kauniista lahjapäivästä, jonka annoit. Kiitos, että saan elää.

Onnellisuutta oudoista asioista

 Tammikuun lopun näkymät pihassa. 

Säätila ja olosuhteet kirvoittavat ihmiset keskusteluun myös tuntemattomien kanssa. Aihe on turvallinen ja yksinäinenkin saa helposti juttukaverin, kun jokainen kokee olevansa asiantuntija tässä aiheessa.

Kävin pannuhuoneessa tulta vahtimassa ja katselin onnellisena pihamaata. Olin kiitollinen omasta pihasta. Linnut elivät toimeliasta elämäänsä pihta-aidan uumenissa, Veikka-koira hipsi varovasti pallonsa perässä. Sisälle tultua katse kiinnittyi olohuoneen ikkunasta näkyvään hirsilatoon alapihalla. Harmaat hirret ovat ajattoman kauniit säällä kuin säällä. Tammi levittää oksiaan kuin suojellen. Takassa oleva tuli huokuu lämpöä. Puhtaat äitini pyykit odottavat korissa ripustamista. Uunissa paistuu ruuaksi kokonainen kana. Kissat ovat levittäytyneet nukkumaan pitkin taloa: kaksi on olohuoneen tuoleissa, yksi vakiopaikallaan pianon päällä ja Kiti-kissa on tavoilleen uskollisena Elian huoneessa oman tyynynsä päällä nukkumassa.

Tänään saan kotiin käymään perheen nuorimman lapsen, jonka blogia pidempään seuranneet tuntevat nimellä Tirtetta. Nimihän juontuu siitä, että Saara juuri puhumaan oppineena sanoi olevansa "Isin tirtetta" eli "Isin prinsessa". Tirtetasta tulikin sitten moneksi vuodeksi lempinimi Saaralle. Saara viihtyy niin hyvin opiskelupaikkakunnallaan, että hänen käyntejään kotona saa oikein odottaa.

Päivän Sana:

"Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen." Psalmi 90:12

"Sillä hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi." Psalmi 91:11

Suuren juhlapäivän tunnelmia

 

Eilen juhlistimme tyttäremme Anne- Marin avioliiton solmimista ja pienen lapsenlapsen ristiäisiä. Juhla oli Tainionkosken idyllisessä kirkossa Imatralla.

Edellisestä suvun hääjuhlasta oli jo aikaa ja siksikin oli innostavaa kokoontua harvinaiseen juhlahetkeen. Jos minua jännitti matka juhliin ja itse tapahtuma, niin kuinkahan paljon itse hääpari ajatteli etukäteen päivästä selviytymistä!

Lähdimme täältä Kangasniemeltä tien päälle ennen puoltapäivää ja menomatkan ajoimme Puumalan kautta. Niitä maisemia emme olleet ennen nähneet ja päätimme, että kesällä on tultava katsomaan niitä upeita seutuja kaikessa rauhassa.

Matka meni hyvin ja olimme perillä ajoissa. Äidin sydäntä aina sykähdyttää nähdä lapsiansa ja nyt oli paikan päällä lähes kaikki lapset ja osa seuraavastakin polvesta.

Tainionkosken kirkon keskikäytävä on lyhyt. Sen huomasimme, kun Pappa ja morsian olivat alttarilla ennenkuin tajusimmekaan.

Aikuisia selvästikin jännitti tilaisuuden alku, mutta häävieraina olleet lapset saivat jännityksen kaikkoamaan nopeasti välittömyydellään ja energisyydellään. Mummot ja tädit olivat hyvin työllistettyjä juhlahetken ajan, kun kastemaljan vesi, elävä tuli kynttilöissä ja saarnastuoli kiinnostivat nuorimpia juhlavieraita.

Seurakunnan pappi loi tilaisuuteen omalta osaltaan lämmintä välittömyyttä. Hänen paikallisen murteen värittämä puheensa oli sydämellistä ja tuttavallista.

Olin kosketettu tästä juhlasta. Minulle tuli turvallinen olo, kun Anne-Mari on löytänyt vierelleen turvallisen kumppanin. Tavallaan luovutin sydämessäni osan äidin huolesta nuoren miehen huolehdittavaksi. Rukoushuolehtiminen jatkuu vahvana aina, mutta Anne-Marilla on nyt rinnallaan arjen ja juhlan jakaja.

Oli myös elämää rikastuttavaa tutustua vävyn isoäitiin, vanhempiin ja muihin läheisiin. Minulle tuli vahva tunne siitä, että Anne-Marin perhettä ympäröi vahva ja huolehtiva turvaverkko.

Kotimatkan ajelimme sateessa ja myrskyssä. Kotona oli kynttilävalaistus sähkökatkon vuoksi ja talokin oli jo ehtinyt viilentyä. Kun sain tulet takkaan, tuli sähkökin jo kohta takaisin.

Paljon ihania muistoja eilisen päivän hetkistä tallentui mieleeni. Päällimmäisenä on kiitollisuus elämästä.

Taivaan Isän kaikenkattavaa huolenpitoa Anne-Marin perheelle.

Kuvat: Heidi Syrjäläinen, Tainionkosken kirkko

Koskettava elämäkerta Jouppilan nelosten Helenan kertomana

Helena Jouppila ja Sanna Wallenius ovat kirjoittaneet ajatuksia herättävän kirjan "Jouppilan nelosten" sisarussarjan elämästä eritoten sisarussarjan tyttären, Helenan, näkökulmasta ja hänen kokemuksiinsa perustuen.

Vuonna 1951 Suomessa syntyi nelosvauvat, jotka olivat maan ensimmäiset hengissä selvinneet. Julkisuusmylläkkä kulki perheen rinnalla liki lasten aikuistumiseen asti. Kirja kertoo kiihkottoman rehellisesti, mitä julkisuuskuvan takana oli ja mitä perheen ulkopuoliset eivät voineet kuvitellakaan.

Lukijan myötätunto on Helenan ja hänen veljiensä puolella kiistatta. Helenan vahvuus ihmisenä tulee ilmi anteeksiantavana suhtautumisena, kun hän ilman kiihkoa ja katkeruutta pystyy muistelemaan ja kuvailemaan kokemuksiaan.

Kirja on myös oiva ajankuva. Lasten rooli perheessä, puhumisen kulttuuri ja tunteiden ilmaisu tulivat murrokseen vasta näiden lasten aikuistumisen aikoihin.

Suosittelen kirjaa lämpimästi elämäkertojen ystäville, pohjalaisesta maaseutuelämästä kiinnostuneille, lasten kanssa työskenteleville ja äideille.

Voi vain kuvitella, millaisen sisäisen taistelun Helena Jouppila on käynyt, kun on antanut kipeiden muistojen nousta pintaan kirjoittamistyön myötä. Lukijaa sykähdyttää hänen anteeksiantava ja ymmärtävä suhtautumisensa tapahtuneisiin asioihin ja niihin myötävaikuttaneisiin ihmisiin.

Kiitos, Helena Jouppila, kun rohkenit kirjoittaa ja synnyttää tämän raskaan historiasi kirjan, joka kuitenkin valaa meihin lukijoihin käsittämätöntä elämänuskoa, mikä nousee vaikeuksista huolimatta - joskus myös niistä johtuen.

Vanha virsi heräsi eloon

Kun edellisen kerran tapasimme, pihan ilme oli varhaisen kevään kalpea. Monet valittelivat talvea pitkäksi, mutta kevät kiirehti ohi jälleen kerran niin nopeasti, ettei ihmisen mieli pysynyt perässä.

. . .

Kun olin lapsi ja kotini oli tämä sama Lautakangas, näillä seuduin oli kaunis perinne, jota olen muistellut viime aikoina. Kun joku kylän väestä täytti pyöreitä vuosia, naapureilla oli tapana tulla syntymäpäiväsankarin ikkunan taakse laulamaan onnittelulaulu juhlapäivän aamuna aikaisin. Talviajalta tai myöhäissyksyn sadepäiviltä en noita onnittelukäyntejä muista, mutta kesäiset sankarit saivat herätä naapureiden onnittelulauluun. Minutkin Lahja- mummo ja äiti ottivat mukaan ja lapsesta nuo käynnit olivat jännittäviä. Myös perheen miesväki lähti aina mukaan. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka kauan piti laulaa, ennenkuin päivänsankari avasi unenpöpperössä ikkunan tai tuli aamutakki päällä, tohvelit jalassa pihamaalle kuuntelemaan liikuttuneena ja ilahtuneena naapureiden tervehdystä.

Jos tiedossa oli päivänsankarin lempivirsi, se laulettiin ilman muuta, mutta useimmiten virsi oli "Kiitos sulle, Jumalani". 

Lapsena ja vielä tänne asti vartuttuani, olen laulanut tuota Lahja-mummon lempivirttä ilman kosketuskohtaa omaan elämääni. Tänä keväänä tuo virsi on soinut työmatkoilla autossa ja on ensimmäistä kertaa puhutellut minua.

Virren sanat on 1862 syntyneen ruotsalaisen August Stormin. Kaarlo J. Rahikainen on tehnyt erittäin onnistuneen suomennoksen. Itse pidän George Coles Stebbinsin sävellyksestä ja tuolla sävelellä virttä myös lapsuudessani laulettiin.

"Kiitos myöskin ohdakkeista" on noussut virren sanoista esille tänä keväänä. Useamman kuin kerran on työmatkalla silmäni kostuneet, kun olen muistellut Lahja-mummon vahvaa ääntä hänen laulaessaan tätä virttä. Myös työnteon lomassa hyräiltynä kuului usein "kiitos sulle, Jumalani".

Kaksi puukuormaa

haettiin tänä aamuna Papan kanssa. Saimme kärrin nopeammin palautettua, kun heittelimme puut pihalle ja kuskasimme latoon myöhemmin.

Vanhuus ja väsymys näkyy minulla siinä, että mokoma homma vie mehut. En enää päivän muiden töiden lisäksi haaveillut edes pihan siivouksesta. Voi olla, että nurmikko ehtii edelliskeväiden tapaan kasvaa leikkuukuntoon, ennenkuin ehdin haravahommiin. Kyllä se kesä on haravoimattakin aina tullut.

Muutenkin olen viime päivinä pyöritellyt mielessäni vakaata suunnitelmaa vähentää työssäkäyntiä. Koen, että perheelle, äidilleni ja omille harrasteilleni on varattava enemmän aikaa ja voimavaroja. Missä muodossa työssäkäyntiä vähennän, etsii vielä muotoaan. Blogiakin haluaisin kirjoitella useammin ja selkopäisenä.

Nyt laitan saunan päälle ja keitän lisää teetä. Vapaapäivän ihana ilta.

Kultasuoni keväisessä kasvimaassa

Vapaapäivän vieton aloitin pihalla mynkäämisellä. Haravoin yläpihan hiekkaiselta tasanteelta koirien talven aikana levittelemiä polttopuiden roskia. Varsinkin Veikalla on tapana kuskata ladosta puita keskelle pihaa ja silputa niitä sitten sinne.

Kävin kyllä riihen kulmalla aikomuksena katsastaa metsän nuotiopaikka, mutta uskottava se oli, että saappaan varsi ei lumihangessa riittänyt. Pellot alkaa olla lumesta vapaat, mutta metsässä on lunta yli polven.

Alapihalla kääntelin maa-artisokan kasvupaikkaa ja lapio osui todelliseen kultasuoneen: maa-artisokan mukuloita oli ennennäkemätön määrä, eikä mitään pieniä napuloita, vaan nyrkin kokoisia järkäleitä. Hain ämpärin ja nostin muutaman kilon mukuloita. Artisokkien kuorimista en edes ajatellut - pesin ja palastelin ne suureen kattilaan sellaisenaan. Vaihdoin keitinveden kerran, ettei vahingossakaan jäänyt mullan makua.

Kun artisokat oli pehmenneet hieman, soseutin ne sauvasekoittimella ja lisäsin suolaa ja muutaman lorauksen ruokakermaa. Tarkoituksella en lisännyt mitään mausteita, koska halusin kasvin oman maun jäävän vallitsevaksi.

Lopputulos oli ennemminkin muhennos kuin keitto, mutta hyvää se oli. Maa-artisokan sisältämä inuliini pitää kylläisenä pitkään ja se kyllä tuli jälleen todistettua. Kuituakin maa-artisokassa on 16-kertainen määrä perunaan verrattuna. Ravintoarvoiltaan muutenkin rikasta artisokkaa voisi käyttää enemmän ruuanlaitossa, kun sitä kerran tuolla niin valtaisasti kasvaa ja viime vuosina on vain entisestään kasvualue laajentunut.

Koivunmahlan juoksuttamisen aika olisi juuri nyt, mutta asianmukaisia välineitä siihen hommaan en nyt mistään keksinyt. Nokkosen kasvua odotellaan seuraavaksi.