tiistai 30. marraskuuta 2010

Hyvää iltaa

Vaihteeksi riisipuuro tulossa höyrykattilassa, kylmiön pakastimen sisältö parvekkeella, koska tajusin, että jaa, ulkona kylmä, vois sulattaa pakastimen. Nyt sitten ootellaan sen kuivumista, että sais tavarat takasin.
Mies meni yksinäisessä ylhäisyydessään Tirtetalta vaivihkaa seurakunnan tiistai-illan tilaisuuteen. Jos olisi Tirtetalle mainostanut, minne on menossa, olisi ollut itku ja hammasten kiristys, kun ei pääse isin kanssa.

Kaksi isoa poikaa on ollut monta tuntia koulun kentällä luistelemassa. Niille ei tule koskaan kylmä. Kaikkein intohimoisin luistelijapoika on ollut tänään sen verran röhätautinen ja saanut avaavaa lääkettä, että joutui tyytymään sählypeliin olohuoneessa: sählymaali vain parvekkeelta sisälle, pyykkikorit ja -telineet syrjään, pikkuveljelle pipo silmille ja maalivahdiksi. Sille intohimoiselle luistelijapojalle tuli tämä tauti oikeastaan ihan taivaan lahjana. Tänä iltana olisi ollut koulun juhlasalissa itsenäisyyspäivätanssiaisten vanhempainnäytös ja 10-vuotias sanoi jo tanssiharjoituksista, että "pelkkää kärsimystä".

En oikein osaa lähteä nukkumaan, jos ei ole kavereita moikattu tällä tapaa. Iso poika kyllä eilen sanoi sarkastisesti, että " jos istuis vähän vähemmän koneella, niin ei tarttis sitten blogissaan valittaa, miten kauheesti on pyykkiä; sen verran oon sitä lukenu".
Paras lähteä rivakasti nukkumaan. Aamulla herätys jytisi tyynyn alla juuri, kun olin saamassa kyydin kotiin romanialaisen romanin valkoisessa pakettiautossa.

Lautakankaan Lahja-mummo

Isäni äiti, Lahja Emilia, kuoli kesällä, syntymäpäiväni aattona, kun maatalouskoululaislapsi oli reilun kolmen kuukauden ikäinen. Eli 16 vuotta sitten. Lahja-mummo eli viimeiset viikot terveyskeskuksen vuodeosastolla ja äitienpäivänä ehti vielä pidellä sylissään pientä tytärtämme,viidettä lastamme. Kaikkein suloisimmat toivotukset, mitä ikinä keneltäkään olemme mieheni kanssa saaneet, saimme tuolla reissulla Lahja-mummolta. Hän sanoi painokkaasti, hitunen yleisen mielipiteen uhmaa äänessään, aidolla savolla: "antakee tulla lapsia vuan nii paljo ku tulloo." Olimme kumpikin niin yllättyneitä tuosta toivotuksesta, että osasimme vain nyökkäillä hämillämme. Olimmehan koko naimisissaoloaikamme haaveilleet juuri siitä: saada mahdollisimman monta lasta.

Lahja-mummoa kiidätettiin vuosien saatossa monta kertaa ambulanssilla sairaalaan sydänoireiden takia. En koskaan edes saanut tietää hänen sairauksiensa diagnooseja, näin vain, kuinka usein näytti hänen lähtönsä hetki olevan lähellä. Muistan, että vakavien sydänkohtausten jälkeen Lahja-mummo puhui "jatkoajasta". Kerran, kun hän oli ollut hyvin sairas, hän oli nähnyt unta, että hänen edesmennyt miehensä Vilho tuli hänen luokseen. Mummo oli sanonut hänelle: "Nytkö sinä tulit hakemaan minua?" Vilho-pappa oli unessa vastannut: "En minä vielä hae sinua; minä tulen sitten kun kielot kukkii".
Lahja-mummo oli kertonut unensa myös äidilleni. Kun äitini ja isäni menivät Lahja-mummoa tapaamaan viimeistä kertaa sairaalaan, olivat äiti ja isä  nähneet koko sairaalan pihanurmen valkoisenaan kielonkukista.  Silloin äiti muisti unen ja aavisteli, että viimeinen ilta on Lahja-mummolla.

Mehän asuimme siis "mummolassa". Äitini oli mennyt miniäksi naapuritaloon, Lautakankaalle, joka oli lapsuudenkotini. Isäni vanhemmat asuivat tilalla ja olivat kaikissa talon töissä mukana voimiensa mukaan ja sen ylikin. Varsinkin Lahja-mummolle oli viimeisinä vuosina vaikeaa luopua töistä, joihin voimat eivät enää riittäneet.
Minulle tuollainen asuminen oli rikkaus, jonka käsitin vasta aikuisena, kun olin sen menettänyt. Lahja-mummo laittoi minut viisivuotiaana lähetysmyyjäisissä laulamaan kaikkien edessä suuressa tuvassamme "Oi katsohan lintua oksalla puun". Hän seisoi laulun ajan turvallisesti takanani ja lauloi mukana, kun sanat takkuilivat minulla. Sen "ensiesiintymisen" jälkeen lauloinkin sitten tilaisuudessa jos toisessakin. Lahja-mummo taisi olla minulle suunnannäyttäjä lauluasioissa. Kun olin vuosikauden säestänyt laulujani "soittamalla" pöydänreunaa, Vilho-pappa osti minulle harmoonin. Muutama vuosi sen jälkeen isäni teki suuren uhrauksen ja osti minulle hyvän ja kalliin pianon.

Lahja-mummosta saattoi hyvällä syyllä sanoa, että hän oli vanhan ajan työihminen. Kun miesväki heinänteon aikaan vetäytyi talon seinukselle varjoon ruokaperräisille, mummo jatkoi ahkeroimista. Yleensä hänen työtekoaan säesti hänen hiljainen, innostunut laulunsa. Hän lauloi usein virsiä ja hengellisiä lauluja töitä tehdessään. Syksyllä, kun muilta töiltä kerkesi, mummo oli aina marja- tai sienimetsässä. Muistan lapsuudestani, että mustikoita ja puolukoita miehet kantoivat metsästä saaveissa, kun Lahja-mummo oli ne kerännyt.
Mummo oli varmaan myös hyväntekijä. Hänelle tuli monen eri järjestön kuukausikirjeet ja hän oli sydämellään mukana esimerkiksi Parikanniemen lastenkodin ja Kivalakotisäätiön toiminnassa.
Lahja-mummo oli myös intohimoinen lukija. Hän tilasi postitse suuria kirjapaketteja ja kun hänen huoneensa pieni kirjahylly alkoi pursuta, hän vei kirjoja aitan hyllyyn. Siellä on vieläkin aikamoinen kirjasto mummon jäljiltä. Luulen saaneeni rakkauden kirjoihin juuri Lahja-mummolta.

Talvi-iltoina mummo istui tuvan kiikkutuolissa minä toisella, pikkuveljeni toisella puolella ja mummo luki meille äänensä käheäksi. Hän todellakin luki niin kauan, ettei enää pihahdustakaan kuulunut. Silloin veljeni sanoi: "Ei tarvii mummo ennää lukkee." Aku Ankka- lehdistä alkaen kaikki mahdolliset satukirjat mummo meille luki.

Mummolla oli myös huumorintajua. Pikkuveljelläni oli tapana mummolta salaa nykiä hänen esiliinansa nauhat auki, eikä hän koskaan suuttunut tai ärsyyntynyt.

Joka syksy meillä järjestettiin lähetysmyyjäiset. Sinne tuli kymmeniä naapureita ja siellä huutokaupattiin käsitöitä, leivonnaisia, säilykkeitä, maan tuotteita, mitä kukin nyt myytäväksi toi. Lahja-mummo ompeli Singerillään myyjäisiin ihania tyynyliinoja ja sitoi ne pareittain silkkinauhalla. Hän koristeli tyynyliinan reunat koristenauhalla ja minä katselin niitä kaihoisasti. Muistan ainakin kaksi syksyä, kun tyynyliinojen ihanuus sai minut unohtamaan ujouteni ja huusin sinnikkäästi itselleni parin mummon ompelemia tyynyliinoja. Olin koko kesän säästänyt rahojani juuri myyjäisiä varten ja tyynyliinat olivat oivallinen sijoituskohde. Muistan vieläkin, millaisesta kankaasta liinat oli valmistettu.
Koska äitini oli miniänä talossa, hänelle ja mummolle tuli joskus pientä erimielisyyttä siitä, kuinka hommat hoidetaan. Muistan, että äitiäni ärsytti suunnattomasti, kun mummon kommentti siivoukseen oli: "ketäs vieraita sitä nyt on tulossa, kun nuin kovasti pittää siivota?"

Omien tunteiden ilmaisu oli mummon ikäluokan ihmisille meillä päin aika niukkaa. Ilosta ja surusta ei paljoa puhuttu, väsymyksensä tunnustaminen oli heikkoutta. Mutta sisukkuus on varmaan niitä asioita, joista haluan mummosta ottaa oppia.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Kiinalainen pyykkikone

425 koneellista on ehtinyt kiinalainen pyykkikone pestä meillä pyykkiä sen jälkeen, kun heinäkuun viimeisenä päivänä tänä vuonna pikkuveljeni rahtasi koneen pikkuvessan takahuoneeseen. Minulta meni rikki kallis ja hieno jenkkikone, jolla saattoi pestä 11 kiloa pyykkiä kerralla. Tilasin jo huollonkin, mutta kun kuulin, että varaosat maksavat päälle kuudensadan, tuli ihan oikea itku. Siihen itkuun tuli sitten sopivasti Pikkuveli, joka esitti mielenkiintoisen laskelman: kiinalainen pyykkikone kahden vuoden takuulla Verkkokaupassa maksaa listahinnalla 260e. Jos kone sen kaksi vuotta kestää, voi ostaa toisen ja silti hintaa tulee vähemmän kuin vanhan koneen korjaus. Hetken asiaa päässäni pyöriteltyäni Pikkuveli otti yhden raavaan pojan kaverikseen, kipaisivat kadun toiselle puolelle ja toivat uuden koneen. Ihan silkasta mielenkiinnosta kiinalaista tekniikkaa kohtaan olen laskenut pestyjä koneellisia, ennenkuin tarvitaan korjausmiestä tai uutta konetta. Juuri tuolla loppulinkous hiljeni ja 425 kertaa tuli täyteen.

Jossakin näin vähän aikaa sitten "tilastotietoa", että keskivertosuomalaisperheessä pestään pyykkiä 180 koneellista vuodessa.
Kiinalainen kone on oikein asiallinen. Siihen sopii 5-6 kiloa pyykkiä, pesuohjelmia on minun tarpeisiini riittävästi ja koneellisen pesu kestää noin 1h 20min, joka on aika ideaalinen pesuaina nykykoneille. Isoon Boschin koneeseen verrattuna tämä on tietysti kovaäänisempi, mutta minusta pyykkikoneen ääni on aika kodikas. En minä nyt kerrostalossa muutenkaan (kovin usein) harrasta pyykinpesua yöaikaan. Lisäksi kone ilmoittaa vaativilla piippauksilla, että valmista tuli ja jatkaa sitä 10:n minuutin välein niin kauan kuin emäntä herää todellisuuteen.
Kiitos, Pikkuveli, vielä kerran.

Kun nämä vaatehommat nyt tulivat puheeksi, on pakko kertoa, miten mukavasti meillä järjestyy suurin osa vaatehankinnoista. Useamman vuoden ajan on useampi tuttavaperhe kuljettanut meille kotiin asti lastensa pieniksi jääneet vaatteet ja kengät. Sitten on sellaisia satunnaisia lahjoittajia, kuten eräs nimeltä tuntematon naapurintäti, joka oli järjestelemässä kellarinkoppiaan samaan aikaan kun tulin tonkimaan omasta kopista luistimia pojille. Täti kysyi, kelpaisko minulle lastenvaatteet. Sanoin, että hyvin kelpaa. Niinpä tuolla odottaa kaksi suurta kassillista vaatteita uusia omistajiaan. Täytyy vain saada tätä olohuoneen pyykkitilannetta vähän eteenpäin, ennenkuin levittelemme lisää tavaraa.
Oikeastaan minun tarvitsee nykyään ostaa vaatteita uusina enää isommille lapsille (siis ostavat jo itse vaattensa, olen vain maksumiehenä). Ja suurella ilolla tervehdin sellaista taipumusta, että löytävät kirpputoreilta tai Kierrätyskeskuksesta "uudet" vaatteensa. Jos minulla olisi aikaa kulkea kirpputoreja, täällä niitä kyllä olisi joka lähtöön.

Ihan kuluneen vuoden aikana olen suurella tyytyväisyydellä pannut merkille muutoksen kolmen ison pojan yhteiselossa. Aikaisemmin he eivät olisi pitkällä tikullakaan koskeneet toistensa vaatteisiin. Nyt koputetaan veljen ovelle ja kysäistään, "voit sä lainata mulle liikkahousuja?" Kolme veljestä alkaa olla jo niin samanpituisia, että ihan luontevasti he lainaavat vaatteita toisilleen.

Minäkin lainaan miehen kalsareita ihan luontevasti, eikä kukaan tiedä mitään.

Olispa edes tinteille rasvaa!

Pappa tuossa tivaa lapsenlapselta, jolla on tutti tiukasti suun uumenissa: "onko kiva matkustaa metrolla mummolaan?", "tykkäät sä, kun pappa laulaa? ", "mitähän mä kysyisin, että sä vastaisit?"
Tirtetta pohtii kuumeisesti balettiaskeleitaan joulujuhlan keijukaisesitykseen ja eskarilainen pitää "luppopäivän" tarhasta. Kouluun on pakko selvitä joka ikinen päivä, vaikka ei yhtään huvittaisi, jos vain on terveen kirjoissa, mutta eskarista voi minun mielestäni pitää vapaapäivää silloin, kun haluaa olla kotona äidin ja isän lähellä. Aika harvalla kuusivuotiaalla se edes on mahdollista tänä päivänä. Nykyinen maatalouskoululainen kävi aikanaan kaksi viikkoa esikoulua ja sitten se lopetettiin, koska se oli niin kertakaikkiaan kurjaa hänen mielestään. Ainakaan myöhäisempään koulumenestykseen ja sosiaalisuuden kehittymiseen ei hänen kohdallaan esikoulun puuttumisella ollut haitallista vaikutusta.

Sitten kun lapsi tulee kouluikään, ajan kuvainnollisesti risun kanssa aamulla kouluun. Useamman kuin kerran on opettaja laittanut puolikuntoisen lapsen paluukyydillä takaisin kotiin. Joskus kun on käynyt niin, että kun annat luvan "hyvin sairaalle" lapselle jäädä kotiin potemaan, tämä kokeekin ihmeparantumisen, nappaa pleikkaripelin hyllystä, viskaa jalat tv-pöydälle, kasaa herkkuja viereensä ja alkaa pelin ohella järjestelmällisesti häiriköidä kotona olevia pikkusisaruksia. Sen seurauksena täältä on lähtenyt oikeasti sairaita lapsia koulunpenkille ja sieltä kouluterveydenhoitajan lavetille huilimaan,että jaksavat lähteä takaisin kotiin.

Miehelle kyllä ottaa koville olla vielä kuukausi sairaslomalla. Yhtenä päivänä hän jo soittikin työpaikan työvuorosuunnittelijoille ja kysyi, olisiko ylitöitä tarjolla. Oli kuulema "nihkeesti" ylitöitä ja eipä sitä kovin äkkilähdöllä olisi töihin päässytkään, kun työvaatteet piti luovuttaa ennen loman alkua vaatevarastolle ja kuljettajakorttikin piti palauttaa. Saapi tuossa sitten kärvistellä. Sitten kun töihin pääsee, ei varmaan viikkoon, kahteen nähdä kuin paidanvaihdossa ja eväiden pakkaamisessa. Miksi joku saa tuollaisen työinnon sitten kun on enää nihkeät viisi vuotta työaikaa eläkeikään?

Nämä kaupungin harvalajiset linnut tulevat parvekkeen kaiteelle ihmettelemään, jotta on ihme emäntä tuolla, kun ei yhtään palelevaisia nälkäisiä armahda. Tulee hyvin nopeasti isännöitsijältä ukaasikirje, jos laitat talipalleroita ja siemeniä parvekkeellesi tai kotipihaan. Taas yksi hyvä syy, miksi täältä ikävöidään mummolaan asumaan.


Kahdeksasluokkalainen laittaa tekstiviestiä kesken koulupäivän:
"ruotsin ope anto läksyks, että pitää kirjottaa ruotsiks kaikkien perheenjäsenten ikä. Voit sä auttaa siinä läksys?"
Eipä arvannut opettaja, miten haasteellisen läksyn antoi.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Kirkon synttärit

Täällä sitä ollaan iloisin mielin kaikki. Haikeus vähän käväisi mielessä, kun sunnuntai-illan tapaan maatalouskoululaisen piti kasata hynttyynsä ja lähteä koulua kohti. Ihmeen pesimistä tämä suurperheen elo, että kun joku on poissa, tuntuu kuin kaikki olisi vähän siipirikkoja. Neljävuotiaskin kysyi, "milloin Minni ei enää ikinä mene Mustiljaan? " Äitiä kirpaisi sanoa, että "melkein kolmen vuoden päästä." Nelivuotias oli vastaukseen tyytyväinen, kun aikakäsitys on vielä aika häilyväinen.

Samainen nelivuotias Tirtetta pääsi nyt vihdoin ja viimein sinne "kirkon synttäreille". Seurakunnassa oli 50-vuotisjuhlat ja siellä hän vain jaksoi isin kanssa olla neljättä tuntia. Tirtetta oli erityisen haltioissaan siitä, että häntä oli pyydetty joulujuhlanäytelmään keijukaisen rooliin. Harjoitukset ovat ensi sunnuntaina. Tämänpäiväisestä juhlasta Tirtetan mieleen oli jäänyt "pinkki tyttö, jolla oli ihana mema".

Juhlassa mies oli tavannut seurakuntamme entisen pastorin menneiltä vuosilta. Hän siunasi avioliittomme kauan, kauan sitten hääjuhlassamme. Pastori oli kysynyt, oletko vielä naimisissa. Mies myönsi ja sanoi: "on meillä  6 poikaa ja 7 tyttöäkin". (Ikäänkuin se nyt takaisi jotakin avioliiton suhteen)

Olen tänään iloinnut niistä monista uusista tuttavuuksista, joita olen tämän kolmen blogiviikon aikana saanut. Mielenkiintoinen asia, että tykästyy hyvin samanhenkisten kirjoitelmiin.

Nyt yritän saada tämän joukkion rivakasti pehkuihin, koska tuntee tehneensä suurenkin urotyön, että on maanantaiaamuna saanut 7 koululaista ja yhden eskarilaisen taipaleelle samanpariset sukat ja kengät jalassa, muusta vaatetuksesta puhumattakaan.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Joko loppuis tämä kenkien osto..

Jos minulta kysyttäisi mielipidettä ja jos sillä mielipiteellä olisi pätkänkään väliä, minun puolestani Suomessa saisi olla palkka-armeija. Minusta se on ihan tarpeetonta luonteen jalostusta, että nuoret, verevät miehet joutuvat kertausharjoituksiin ryömimään pakkasessa pitkin lumista kuusikkoa ja saavat siellä ties mitä kuolemantauteja. Ihan yhtä hyvin se asia voitaisiin hoitaa niinkin, että ne jotka haluavat rymytä yökaudet metsissä 30:n kilon varustukset selässä, heille maksettaisiin siitä asiallinen palkka ja hommasta kertyisi eläke. Enkä olisi ollenkaan kade, vaikka heidät päästettäisiin eläkkeelle 45-vuotiaina. Nykykäytäntö ei ole kenellekään eduksi, ei Suomen Puolustusvoimille, ei niille miesparoille, jotka syyttöminä joutuvat kärsimään, eikä veronmaksajille.
Tämä mielipide voimistui minulle sen jälkeen, kun Pikkuveli tuli hengissä pois kertausharjoituksista.

Aamulla veinTirtetan talvikenkäostoksille. Hän kiiruhti kobostavien kopodikengien osastolle ja alkoi hivellä kaikenlaisia juhlajalkineita. "- Ah äiti, katso näitä! Ostetaanko tällaiset! Nämä olisi ihanat kirkkokengät! Oi katso, pinkit kirkkokengät! Voidaanko ottaa kolmet kirkkokengät: mustat, pinkit ja pinkit!"  Kun yritin laittaa likoon kaiken verbaalisen lahjakkuuteni ja diplomatiani ja esitellä mustia Kuoma-saappaita, Tirtetta puhkesi sydäntäsärkevään itkuun. " Oi äiti, ei me sellaisia voida ostaa!"  Tyttö istui lattialle, hautasi kasvonsa käsiinsä ja itki kuin putous. Mutta mukana oli neuvokas ekaluokkalaisveli ja mitä hän löysikään: ihanat nahkasaappaat, joissa oli kukkakirjailuja ja vaaleanpunainen karvavuori! Ihan täydelliset Tirtetta-talvikengät! Ja kun ne vielä sopivat jalkaan ja olivat "ihan kuin balettisaappaat", kaupasta lähti hyvin iloinen tyttö.

Eskarityttö pääsi eläin- ja maatalousmessuille maatalouskoululaissiskon kanssa. Sellaiset tapahtumat on laihaa korviketta kaupunkilaislapsille. Tässä yhteydessä muistuu mieleeni jonkun meidän lapsen syvällinen viisaus: kaupungissa asutaan, mummolassa eletään.

"Minimalistinen" joulu suurperheen tapaan - suosittelen

Luin eilen erään mieleisen bloginpitäjän jutusta "kohtuuden joulusta". Koska peli ei ole vielä pelattu tämän vuotisen joulun suhteen, on pakko kertoa teille mielenkiintoiset kokemuksemme viime joulusta, jonka periaatteita aiomme noudattaa myös tänä vuonna.
Meillä oli vuosikaudet harrastettu lahjajouluja sillä periaatteella, että jouluna pitää ainakin olla lahjoja lapsille. Vuosi sitten syksyllä nykyinen maatalouskoululaislapsi heitti ajatuksen "minimalistisesta" joulusta kokonaan ilman lahjoja. Puhuimme asiasta koko syksyn ja aika hyvin kaikki alkoivat suhtautua asiaan myönteisyydellä.

Viime jouluna emme ostaneet perheenjäsenille ollenkaan lahjoja. Edes ainoa lapsenlapsi ei saanut meiltä pakettia. Opettajien, kerhotätien, tarhaopettajien ja naapureiden kukat olivat olleet mahdottomien asioiden listalla jo vuosikaudet.

Äiti, jonka hommiin lahjojen hankkiminen, maksaminen ja paketointi oli aina kuulunut, vietti hyvin levollisen ja rauhallisen joulukuun ja jouluajan. Aattoiltana ensimmäisen kerran ei kukaan itkenyt harmiaan "miksi sain tätä, enkä sitä?" Paniikinomainen pakettien haaliminen aattoiltana omalle reviirille ja kysely: "onko minulle vielä jotakin?" oli kokonaan pois. Kukaan lapsista ei koko joulunaikana eikä sen jälkeen ole nurissut, miksei meillä ollut lahjoja.
Meillä kaikilla oli hyvin onnellinen mieli pitkästä lomasta, levosta, perheenjäsenten yhdessäolosta ja riittävästä ruuasta. En edes ostanut mitään yltiöpäisiä jouluherkkuja; söimme lähes tavallista ruokaa. Harvat lapsista edes pitävät meillä perinteisistä laatikoista ja kinkuista, rosollista puhumattakaan. Torttuja ja pipareita olimme syöneet kymmeniä kiloja ennen joulua, joten jouluksi ei edes niitä tarvinnut leipoa. Joulusuklaat sai aattoaamuna Citymarketista puoleen hintaan, joten suklaata ostin pienen kassillisen.

Joulunkin perheet taaplaavat tavallaan. Ei minua ollenkaan häiritse joulun kanssa touhuavat tuttavarouvat. Soisin vain kovin mielelläni, ettei kenenkään lapsen tarvitsisi jouluaikana kuunnella itkevää ja tiuskivaa äitiä, joka pakkokeinoin yrittää saada perheväen tekemään joulusiivousta.

Tänäkään jouluna emme osta yhtään lahjaa. Lapset ilahtuvat suuresti vanhan naapurintädin aatonaattona tuomasta perinteisestä joulunamikassista. Voitte kysyä lapsiltamme suoraan, oliko heidän mielestään viime jouluna kurjaa.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Leppoisaa koti-iltaa

Lapsenlapsi oli tänään iloisen riehakkaalla päällä ja kesti mummoa pitkän hoitopäivän. Tädit ja enot joskus riitelevät siitä, kuka saa pienen tytön kanssa leikkiä. Ihan hyvä, jos viihtyy mummolassa, ettei ala puhua haluavansa päiväkotiin.
Talvikenkiä ostettiin tänään neljä paria, ainakin kahdet pitää vielä saada. Suomalaiset Kuoma-saappaat ovat kuulema olleet tänä syksynä niin kysyttyjä, ettei valmistaja ehdi toimittaa tarpeeksi kauppoihin.  Jos kokoja olisi ollut, mekin olisimme mielellämme ostaneet kaikki kengät suomalaisia.
Maatalouskoululainen tuli kotiin viikonlopuksi ja se on kuulunut, näkynyt ja tuoksunut. Mamma pesi  hyvin, hyvin varovasti maatalouskoululaisen uuden villapaidan. Kuusivuotias pikkusisko sai nyt oikein lämpimän ja paksun villapaidan. Ehdotin, että huomisilta maatalousmessuilta voisi löytyä villapaita.
Sekin näkyy, että on alkanut viikonloppu. Isommat lapset menevät kavereilleen, pienemmät ottavat elämää rennosti kotona. Huushollissani on kaaos, ei mikään hallittu kaaos. Onneksi tulee yö ja pääsee nukkumatin kyytiin..

Talviunille?

Vaatii suurta tahdonlujuutta olla vaipumatta tähän yleiseen uneliaisuuden tilaan. Ihan kuin kaikki haluaisivat vetäytyä pesiinsä talviunille. Isot pojankoljatit, joilla luulisi elämänvirtaa löytyvän, tulevat koulusta, syövät keollisen ruokaa, mitä nyt näkyvillä sattuu olemaan, ja vetäytyvät pesiinsä niin suloiseen uneen, ettei nelivuotias siskokaan saa heitä hereille. Eilen isot tytöt tulivat koulusta, söivät pikaisesti, vetivät villanutut päälleen, verhot huoneestaan tiukasti kiinni ja pesiytyivät sänkyihinsä ja nukkuivat kolmatta tuntia hiiskumatta! Tokaluokkalainen tulee koulusta, sopertaa uupuneella äänellä: "mä oon niin väsynyt" ja vinkin sänkyynmenosta saatuaan suunnistaa sinne autuas hymy huulillaan ja... nukahtaa. Enkä nyt viitsi edes mainita, mitä sairaslomalainen parhaillaan tekee.
Vaan: yksi on, jota ei nukuta. Tirtetta on löytänyt päälleen hihattoman hellemekon ja sen päälle pinkin pitsimekon ja lauleskelee jotakin sulosointuja ja tanssii balettia keittiössä. Toissa päivänä hän leikki vanhimman veljen kanssa hurjaa leikkiä: kuka pystyy olemaan kauimmin parvekkeella lumessa paljain varpain. Tirtetta voitti. Pitäisköhän mammankin vähän karaista itseään, että pysyis hereillä?

torstai 25. marraskuuta 2010

Peräänkatsottavia..

Aamulla ajattelin, että on tuo Espoo ihmepaikka, kun kaikki sinne aina eksyy. (Aika moni meidän perheestä viime vuosien aikana).
Eräs tyttölapsi lähti aamuhämärissä etsimään suuren vakuutusyhtiön pääkonttoria Espoon Niittykummusta. Hänen olisi pitänyt olla siellä tietyllä kellonlyömällä työasiaansa liittyvässä koulutuksessa. Edellisenä iltana olimme yhdessä katsoneet koneelta reittioppaasta kolme bussivaihtoehtoa aikatauluineen, karttoineen, päivineen. Koska tiedän, että tämä lapsi on kartta kädessä eksynyt Helsingin Konalassa, neuvoin hänelle mielestäni kohtuullisen hyvin, kuinka löytää perille. Sittenpä vaan tulee epätoivoinen puhelinsoitto ties mistä, että "olen eksynyt". Ei yhtään asiaa auta, jos neuvoo lapsen tilaamaan taksin, jos ei tiedä omaa olinpaikkaansa. Tehtäväkseni jäi lähinnä lohduttaa ja toivoa, ettei hän palellu jonnekin kehätien poskeen. Aikansa hortoiltuaan hän löysi perille. Olin tyytyväinen, että hän kokosi sisunsa ja sinnitteli ja etsi sen talon.
Pahalta tietysti tuntui isästä ja äidistä, kun eivät voineet mitenkään auttaa.
Mieheni on eksynyt kerran jos toisenkin Espoon "metsiin". Yritän pitää vähän matalampaa profiilia noiden miesjuttujeni kanssa, koska hän voi pian joutua huonoon valoon.

Yksi tapaus tältä päivältä nyt on kuitenkin ihan pakko kertoa, koska on kysymys sellaisesta asiasta, jota en saata mitenkään käsittää. Koska mies kulkee nyt jo ihan sutjakkaasti, ehdotin, että hän voisi viedä eskaritytön päiväkotiin kivenheiton päähän kotoa. Mies sitten myös haki lapsen kahdeltatoista. Tämä suloinen lapsi näyttää minulle kotiintultuaan kenkiään. Hän oli ollut päiväkotireissulla jaloissaan kaksi oikean jalan kenkää... Oli kuulema aamulla isiltä kysynyt, onko kengät oikeissa jaloissa (olivat kai tuntuneet vähän omituisilta). Isi oli vuolaasti vakuutellut, että "on,on". Kengät olivat samanlaiset, koska niitä kenkiä on meillä kaksi paria.
Kotipuolessa oli ennenvanhaan sanonta: "Laita laps´asialle, mäne ite perässä". Minun versioni on nykyään: "Laita mies asialle, mäne ite perässä."

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

"Jaan tämän kakun kanssasi"

Sulkeutuihan ne taivaan akkunat viimein, vaikka välillä tuntui, ettei lumentulolle näy loppua. Synttärisankarikin sai pienen kakkuharjoitelman; viikonlopuksi on luvassa iso kakku, josta riittää kaikille kunnolla. Minulla on aina suuria vaikeuksia saada pohja onnistumaan kunnolla. Nyt en lukenut mitään ohjetta, laitoin viisi munaa, sokeria, perunajauhoja, leivinjauhetta ja vehnäjauhoja ja maltoin pitää tarpeeksi kauan uunissa. Tulos oli hämmästyttävästi sitä, mitä kakunpohjalta toivoisikin. Lukiolaispoika oli toivonut mansikka-banaanikakun ja koska tämä ei ole mikään kakkublogi, en käy tarkemmin arvioimaan kakun valmistumista ja onnistumista. Hyvin usein ostan mielelläni kaupan valmiita täytekakkuja, koska saan pakkokakuista stressioireita. Totean vain, että tämänpäiväinen kakku oli pohjaa lukuunottamatta kaikin tavoin epäonnistunut. Syöty se nyt kuitenkin on.

Jos en olisi näin kamalan vanha muija ja elämässä haastetta jo kylliksi, hakeutuisin vielä koulunpenkille. Opiskelisin mielelläni hierojaksi tai jalkojenhoitajaksi tai hankkisin yrittäjäkoulutusta. Olisi kiva myös osata kokata tai olla vaikka kondiittori. Silloin kun tuskailen omien makaronipöpelisköjeni kanssa, ajattelen kieltämättä kateellisena vanhinta tytärtäni, joka oivalsi mennä naimisiin erittäin taitavan ruuanlaittajan kanssa. Meidän huushollissa kun ruokatalous on tyystin minun näpeissäni. Kerran on mieheni paistanut lettuja. Olin silloin Naistenklinikan viiden tähden hotellissa. Tulen kotiin vauva sylissä ja ei tarvitse kuin astua keittiöön, niin jopa alkaa muijan huuto ja mekastus. Mies oli levittänyt teflonpannulle voita veitsen avustuksella ja koko pannun pohja on surkeilla naarmuilla. Lisäksi hän oli paistanut lettuja SILKKINEN AAMUTAKKI YLLÄÄN ja arvaatte, mille rasvan kärylle se haisi sen jälkeen! Se haju ei lähtenyt missään pesussa pois.
Taas minä täällä arvostelen hyvää miestäni. Mutta kun olen turvallisessa pesässä hänen kanssaan, ei mitkään pikkuasiat enää venettä keikuta.

Kiva katsella ikkunasta, kun ei tarvitse sekaan mennä

Ihan pakko pikaisesti kertoa, että uutisten mukaan "lumituisku riepottaa Etelä-Suomea". Oikeampi ilmaus olisi "lumituisku saa lapset hullaantumaan Helsingissä". Tirtetta kerää varustuksiaan ja tekee lähtöä iso-siskon kanssa ulos. Iso-sisko menee vasta iltapäivän puolella tutustumaan uuteen työpaikkaansa, joten ehtii hyvin kastella kenkänsä ja vaatteensa ennen sitä. Samainen iso-sisko marmatti aamuteensä ääreltä, että "huoltomiehen, joka kolasi lunta rapun edestä kello seitsemän aikaan, täytyi olla amatööri. Jos auraa lunta työkseen, osaa tehdä sen hiljaa." Lapsiraukka oli laittanut herätyksen yhdeksitoista ja huoltomies herätti hänet seitsemältä. (Kyllä me pääsääntöisesti ollaan erittäin tyytyväisiä meidän talon huoltosetiin.)
Tuolla torilla kiukkuisen ja kiireisen näköinen äiti repii tyhjiä lastenrattaita perässään ja taapero puskee itkien kymmenen metriä jäljessä. He eivät kyllä kumpikaan näyttäneet nauttivan lumisateesta.

Mitähän tuo mies on viime yönä touhunnut, kun makaa vielä kuin ryhävalas? Kun hän katsoo ikkunasta ulos, tulee varmasti kova ikävä bussin rattiin. Oli kuulema leikkauksen jälkitarkastuksessa ehdottanut lääkärille, että jos voisi jättää sairasloman kesken ja lähteä joulukuun alusta töihin. Lääkäri oli hyväntahtoisesti naurahtanut, että "malta nyt vain kuntoutua rauhassa". Loma siis jatkuu joulun toiselle puolelle. Miehelläni on aina ollut sellainen työinto, että mitä haasteellisemmat kelit, sitä hanakampi hän on menemään töihin. Minäkin päätin yhtenä päivänä, että otan sellaisen asenteen hommiini, että alan tehdä niitä pois vaikeimmasta ja hankalammasta päästä.
Nyt kuitenkin pitää sukkelaan tehdä kakku lukiolaispojalle, josta tuli tänään täysi-ikäinen. Synttärilahjoja ei tänä vuonna ole kukaan raukka saanut, paitsi ehkä pikkutytöt.
Katsotaan sitten, miltä elämä näyttää illalla.

Jälkikirjoitus edelliseen tekstiin.
Minulla alkoi omatunto soimata äsken ankarasti, kun olin sanonut miestäni ryhävalaaksi. Tai että hän nukkuu, kuin ryhävalas. Nimitys on ihan meidän sisäpiirisanastoa, mutta kuulostaa aika roisilta ja varmaan vielä enemmän ulkopuolisen korvaan. Hän siis oikeammin sanottuna nukkui kyljellään, hyvin rentona, kaikki kehon lihas- ja rasvakertymät levollisina. En tiedä, oliko tuo nyt yhtään sen paremmin sanottu. Tarkoitukseni ei ollut loukata ketään.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Ahkeruuspalkkalaiset

Olin ajatellut tänä iltana kertoa teille Lautakankaan vanhastaemännästä, Lahja Emiliasta, joka oli isäni äiti. Hän oli vahva ja monipuolinen persoona, johon en ehtinyt kovin hyvin tutustua, vaikka asuin saman katon alla hänen kanssaan koko lapsuusaikani. Totesin kuitenkin, että siihen juttuun pitää paneutua hyvin virkeänä ja täydellä ajatuksella, koska tämän Lautakankaan tulevankin emännän kanssa on välillä ihan helisemässä.
Kerron siis Lahja-mummosta toisen kerran ja nyt tyydyn vain "tuulettamaan ajatuksiani", kuten esittelytekstissä lupaan. Ajattelin tänään, että pitäisi lisätä noihin blogin hakusanoihin "köyhän elämää", niin oltaisiin  kaikkein lähimpänä totuutta. Äidilläni on niin kauan kuin minä muistan ollut tapana sanoa tietyissä tilanteissa "sitten kun minä rikastun ja lakkaan köyhtymästä". Joo, hän sanoo edelleenkin niin.
Kaikki "lapselliset" Suomessa tietävät, että lapsilisien maksupäivä on joka kuukauden 26. päivä. Jos se sattuu lauantaiksi, sunnuntaiksi tai maanantaiksi, maksupäivä on edeltävä perjantai. Tämä on varsinkin suuressa perheessä sellainen pelastusrengas, jonka heittoa odotetaan aika hartaasti. Täälläkin on luvattu panna ahkeruuspalkat maksuun ensi perjantaina, jolloin mamma saa lapsilisät. Tieto maksuunpanosta saa aikaan uskomatonta ahkeruutta mitä erilaisimmissa asioissa. Välillä kun oma-aloitteinen ahkeruus vähän tökkii näin suuressa laumassa, mamma ottaa poikkeuskeinot käyttöön. Se toimii vielä 12-13- vuotiaillekin, jos ovat tarpeeksi kauan olleet ilman rahaa. Eli: jos teet jotakin poikkeuksellisen ahkeraa, viet vaikka kaksi jätesäkillistä roskia, kaksi kompostiämpäriä ja kolme lastia keräyspahveja, saat ahkeruusmerkin.(piirretty kukankuva muistilapussa nimesi perässä). Äsken ekaluokkalainen ja tokaluokkalainen keräsivät lattioilta kaikki romut, kynät, kengät, vaatekappaleet ja tienasivat "ahkeruusmerkkejä". Jos illalla hiljeneminen ottaa koville, voi luvata kahdelle ensimmäiselle ahkeruusmerkin, kun on asettunut suu kiinni sänkyynsä. Tepsii tosi hyvin koko pienimpien joukolle.
Neljäsluokkalainen sai kiitettävän matikankokeesta ja lupasin ahkeruusmerkin. Itse hän ehdotti "häpeämerkin" antamista luonnontiedon kokeesta, kun siitä tuli 5 1/2. Vähän rutisin hänelle, että ei ole kiva saada ehtoja luonnontiedosta.

Tavallisesti olen aika kärsivällinen ihminen toisia kohtaan (paitsi miestäni), vaikka he vähän tupeksisivatkin. Tänään kyllä olin aika ärtynyt, kun todennäköisesti kiinteistöhuoltoyhtiön mies oli käynyt rasvaamassa kaikki talon lukot. Minä sitten tekoreippaana lähden maidonhakureissulle ja keikutan avainketjua kaulassani takin päällä koko kauppareissun. Tulen kotiin ja katson ihanaa kierrätysmessuilta ilmaiseksi saamaani talvitakkia epäuskoisena, kun rinnukset ja takin etumus on mustia öljytahroja mustanaan. Pahoin aavistuksin pyydän Reippaan Tytön näyttämään valkoista, eilen pestyä toppatakkiaan. Hänelläkin oli mustat avaimenjäljet vähän siellä sun täällä. Nestemäistä pyykinpesuainetta tahroihin ja takit pesukoneeseen ja toivomaan parasta. Minun takkini tuli puhtaaksi, tytön takkiin jäi tahrat. Hitusen kitkerän viestin laitoin huoltoyhtiölle,että kun seuraavan kerran rasvaavat lukkoja, laittavat varoituslaput ovenpieliin. Joku tunti myöhemmin piti laittaa anteeksipyytelevää viestiä, että on tietysti mahdollista, että joku omatoiminen talon asukaspappakin on voinut olla asialla. Heilläkin kun tahtoo olla taipumus touhuta lukkosulapullojensa kanssa heti kun pakkanen pikkasenkin kirpasee.

Tuota taustaa vasten oli tietysti ihan pikkujuttu, jos lapsenlapsi ottaa pikkuvessan kartonkikeräysastiasta huonostihuuhdellun maitopurkkinivaskan ja kaataa päälleen isot loraukset haisevaa hapanta maitolientä. Mahtoi sen äiti ihmetellä kotiinpäästyään, kun alkoi nuuhkia omaa lastaan mummolan hoitopäivän jälkeen, että mille ihmeelle lapseni haisee. En muistanut kertoa äsken lapsenlapsen äidille tuosta maitojutusta, kun hän soitti ja kertoi lapsenlapsen ottaneen äsken viisi askelta!

Minkähän ihmeen ahkeruusmerkin lupaan itselleni, kun olen setvinyt tuon olohuoneen sohvan selkänojaa vasten olevan pyykkikasan, jolla on pituutta kaksi metriä, leveyttä metri ja korkeutta reilu metri. Siinä näyttää olevan 14 korillista puhdasta pyykkiä. Voisi vaikka olla, että pääsin isännän kanssa kahdestaan iltakävelylle! Viimeksi olemme olleet kävelyllä varmaan kaksi vuotta sitten. Kipeiden lonkkiensa vuoksi mies käveli vain työmaalle ja takaisin. Nyt ei enää uusilla lonkilla kävely tee kipeää. Tekeepä mieleni sanoa "Praise the Lord!"

Tirtetta kävi äsken supisemassa korvaani: "Herätä minut sitten 057K6".

maanantai 22. marraskuuta 2010

Lettupäivä

Vähän on adrenaliinia vielä elimistössä, kun oli äsken "jännittävä" tilanne. Olin naapurin mummon puolella, kun alkoi kuulua outo hakkaaminen jostakin. Hetken sitä kuulostelin ja menin naapurin parvekkeelle huutaakseni sieltä kotiin, että lopettakaa se hakkaaminen. (Olen tottunut siihen, että kaikki melu ja mökä tässä talossa lähtee meiltä).Kun kurkkasin parvekkeelta, näin kolme nuorta miestä selvästi luvattomissa hommissa. Hakkasivat parvekkeen tukipilariin konsolipelin myyntikuorta rikki, sellaista, joka avataan kaupan kassan "vehkeillä". Sanoin naapurin mummolle, että odota hetkinen.
Juoksin takaovelle ja nuoret miehet sulloivat pelejä povitaskuihinsa. Kysäisin heiltä, "käänsittekö nuo Cittarista vai Verkkokaupasta?" ja sain tietysti haistatusryöpyn niskaani. Esitin oikein uhmakasta muijaa ja miehiä tiukasti silmäillen sanoin heille, kun v-sanoista ei meinannut tulla loppua, että " no nyt mulla on tuntomerkit teistä ja mä soitan nyt poliisit". Vetäydyin rappuun lukitun oven taakse ja soitin kipinkapin hälytyskeskukseen. Miehet menivät tietysti metroasemalle päin ja hyvällä lykyllä metroaseman vartijat ehtivät "messiin". Kun olin hoitanut asiani loppuun naapurin mummon luona, kävin keräämässä muovikoteloiden kappaleet  ja vein ne Citymarketin infopisteeseen tarinani kanssa. Kauppakeskuksen vartijat ottivat tiedot ylös ja minä tunsin tehneeni oman osuuteni.
Ei ole ensimmäinen kerta näillä kulmilla, kun näkee verekseltään pahantekijöitä. Kerran kauniina kesäpäivänä ripustelin parvekkeella pyykkiä. Alhaalla lehmuksen juurella mies purkaa takkinsa helmuksista kilokaupalla naudan sisäfilepötkylöitä ja alkaa järjestellä niitä reppuunsa. Silloinkin soitin poliisille samalla kun tarkkailin miehen tuntomerkkejä. Sen verran kauan mies lihoja reppuun järjesteli, että talonkulmalla oli noutaja vastassa.
Sen verran vihaksi pistää tuommoinen, että ärhäkästi puutun, jos jotakin tuon suuntaista hommailua näen.

Isi lainasi kirjastoautolta jonkunsorttisen lännenelokuvan, jota sitten asettautui aamupäivällä sohvalle katsomaan. Kaikenkaikkiaan ihan kesy, ei mikään K-leffa. Tirtetta tuli ulkoa, kantoi isin päälle kaksi peittoa ja kolme tyynyä, ettei isiä palella ja istui sitten isin vatsan päälle kommentoimaan elokuvaa:
- Mikä tuolla on suussa?
- Se on sellanen sikari.
- Haluut sä sellasen?
- No en, se on pahaa.
- No haluut sä sellasen pullon?
- Millasen pullon?
- Sellasen missä on energiaa-kaljaa-ravintolajuomaa.
- No en mä halua!
...
- Onks tuolla tyttöjä? (tanssityttöjä saluunassa) Mitä ne siellä tekee?
- Ne kait pesee pyykkiä.. (Isi yrittää pelastaa nahkansa)
- Missä siellä on pyykkiä?

...
- Onko toi tappaja?
- Ei se oo.
- Mikä sillä on kädessä?
- Se on puukko.
- Mitä sillä tehdään?
- Se on sellanen työkalu...

Siinä vaiheessa Tirtetta laskee liukua isin vatsan päältä ja toteaa, ettei elokuvassa ollut mitään jännitystä.
Tulipahan isin moraali testattua laidasta laitaan.

Iltapäivän iloksi tein lettutaikinan. Se noudatteli vanhaa kaavaa: 10 munaa ja kaksi litraa maitoa. Siinäpä sitten iltapäivä rattoisasti vierähtikin yhdellä pannulla paistaessa. Toinen pannuni polttaa niin julmasti pohjaan, että sen kanssa ei viitsi tapella. Kunhan tulee hyvä tarjous, täytyy ostaa toinen paistinpannu. Ei pitäisi lettujen ihan noin harvinaista herkkua olla. Kun koulu syksyllä alkoi, ekaluokkalainen esitti toiveen, että jos äiti voisi vaikka jouluna tehdä lettuja...

Ollaanko metsässä?

Minun mielestäni meidän suomalaisten pitäisi tehdä totaalinen suunnanmuutos eräässä suuressa asiassa. Sen merkitys vain korostuu tulevaisuudessa, kun meidän on suuremmassa määrin alettava perustaa elintarvikkeiden saantia lähiympäristöstä. Omavaraisuus korostuu ja ruuan kotimaisuuden merkitys kasvaa. Meidän pitäisi aloittaa lähiruuan suosiminen tuontihedelmien ja -marjojen käytön vähentämisellä. Nythän tilanne on se, että miljoonia kiloja terveysmarjoja mätänee Suomen metsiin samaan aikaan kun lentokoneilla ja laivoilla rahdataan raakoja hedelmiä maahamme. Rauhoittelemme omaatuntoamme ostamalla silloin tällöin reilun kaupan hedelmiä, mutta meidän pitäisi lopettaa tuontihedelmien ostaminen tyystin. Olemme sokeutuneet sille kaikelle arvokkaalle, joka jää syksyisin metsiin. Pelloillekin mätänee arvokkaita marjoja, kun niitä ei poimijoiden puutteessa ehditä riittävän nopeasti saada korjattua! En viitsi edes ruveta kirjoittamaan, mitä arvokkaita ravintoaineita on karpalossa, mustikassa, puolukassa, vadelmassa, metsämansikassa, lakassa...
Viljellyn vadelman, karhunvatukan, mansikan, tyrnin, viinimarjojen, karviaisten, marja-aronian ja pensasmustikan kasvatusalat voitaisiin Suomen pinta-aloilla vaikka tuhatkertaistaa, viljelymaista ei meillä olisi puutetta. Kun tuotantoa lisättäisiin, myös kuluttajahinnat saataisiin sille tasolle, että ne olisivat kaikkien suomalaisten saatavilla. Nythän vähävaraisen tulot eivät riitä edes pakastepuolukoiden ostoon, kun leipää ja perunaa on pakko saada.

Kun riittävän iso liike kotimaisten marjojen suuntaan on saatu, se tuo mukanaan myös paljon työpaikkoja. Erilaiset jalosteet ja "valmistuotteet" saadaan liikkelle, kun asiasta kiinnostuneet ammattilaiset voivat keskittyä tuotesuunnitteluun. Suomalaisten marjojen jalostamisessa erilaisiksi tuotteiksi vain mielikuvitus on rajana. Puhun vain marjoista, mutta yhtä lailla kasvatamme myös Suomen oloissa menestyviä hedelmälajikkeita. Niin kauan kuin yksikin omenalajike tekee satoa Suomen leveysasteilla, ei pitäisi omenoita tuoda maahan ollenkaan. Tiedän kyllä vastaanjurputtajat: ei ole riittävästi raaka-ainetta elintarviketeollisuudelle tai ravintoloille. Eipä niin, koska ei ole viljelijöitäkään eikä agressiivista jalostusta. Eikä sellaista toimintaa voida rakentaa minkään EU-tukirahan varaan. Kyllä meistä suomalaisista pitäisi ilman sotiakin löytyä sisukkuutta ja tarmoa.
Mietitään itse kukin tykönämme, pitäisikö minun itse tehdä jotakin tässä asiassa.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Kirkkoa ja maallista mammonaa

Aamulla isi kyseli mukaanlähtijöitä kirkkoon. Tirtetta ei halunnut lähteä, koska ei kuulema jaksa odottaa pyhäkoulussa niin kauaa, että siellä saa syötävää.. Kaksi poikaa lähti isin kanssa.
Reipas Tyttö lähti Tirtetan, esikoululaisen ja kuudesluokkalaisen kanssa  Citymarketin joulunaloitukseen. Kävijöille oli luvassa yllätyskassi, pipareita ja glögiä. Vartin kuluttua nyreä joukko tulee takaisin. Tapahtuma ei ihan ollut vastannut lasten odotuksia. Glögi ei ollut vielä lämmitetty, "tyhmä kuoro lauloi tyhmiä joululauluja", piparit oli kovia, yllätyskassista löytyi nenäliinapaketti, hammastahnaa, muki ja pätkä muovista autorataa. Joulupukki oli sentään antanut yhden pihlajanmarjakarkin. Tirtetta istui penkillä kädet solmussa ja jupisi: "seuraavalla kerralla kyllä menen isin kanssa kirkkoon. Varmasti menen."
 Ihan tyytyväisenä eivät kotiutuneet kirkossakävijätkään. Ekaluokkalainen oli saanut menomatkalla naapurin papalta kaksieurosen. Hän oli sijoittanut sen jalkapallokorttipakkaan, jonka veli oli valinnut kioskilla. Koska ilma oli lepponen ja matkaa kirkosta kotiin vain parin kilometrin verran, isi oli päättänyt tarjota pojille raitista ilmaa ja laittoi pojat kävelemään. Koko kotimatkan ekaluokkalainen oli jurputtanut isoveljelleen, että "sun takii tuli huonot kortit, kun sä valitsit niin huonon pakan". Isi oli vähän tuskaantunut poikiin kotiintullessaan. Koska jurputus jatkui ja jatkui, mamma teki päätöksen, että jalkapallokorttien ostelu loppui nyt sitten tähän. Ja ihmeekseen mamma huomasi, että pojat ikäänkuin huokaisivat helpotuksesta: ihanaa, ei tartte enää ostaa kortteja!  Ennenkin on keräilykorttien kanssa käynyt sama homma: mamma lopettaa lystin, kun saa niiden kanssa meuhkaamisesta tarpeekseen. Minulla on ollut se perusperiaate, että ipanat saavat ostaa omilla tienesteillään sovittuja keräilykortteja, minä en niitä maksa, mutta kun homma riistäytyy käsistä, puhallan pelin poikki.

Maatalouskoululainen kävi ostamassa eväänsä, pakkasi tavaransa ja lähti kuuden autolla illalla. Laittoi linja-autoasemalta viestin: "tuossa lähtis auto mummolaan, meenkö siihen?" Ihan hyvällä opiskelumotivaatiolla hän lähti ja vakuuttelin, että et sä voi laittaa blogia tauolle, koska sit mä en tiiä, kuinka sulla menee. Lähettelemme maatalouskoululaisen kanssa sähköposteja pitkin päivää ja blogitekstistä viimeistään tiedän, millä mielellä hän on. Kyllä näillä pienemmillä sisaruksilla ainakin on häntä ikävä. Onneksi on ensi viikonloppuna Elma-messut ja taitaa olla samaan aikaan muutakin mukavaa Messukeskuksessa. Nuo eläimiin hurahtaneet pikkutytöt ja maatalouskoululainen pääsevät sinne varmaankin, ei onneksi ollut liian suolaset pääsylippujen hinnat. Siinä voi sitten viikolla kohottaa pikkutyttöjen mielialaa monta kertaa, kun on jotakin hauskaa, mitä odottaa.

Päivän ilouutinen oli, että lapsenlapsen kettu oli kuitenkin löytynyt lelukorista, vaikka ehdimme luulla sen pudonneen kärryistä perjantaisen kotimatkan aikana. Huomenaamulla alkaa ilakointi ennen seitsemää, kun mummon ja papan kulta tulee hoitoon. Pappa ja lapsenlapsi ovat luoneet oman kielen, jota ei täällä muut osaa eivätkä ymmärrä.

Kanavan rannassa on aseteltu pieneen puuhun pienet tuikkivat valot. Ne ovat olleet siellä jo muutamana joulunaikana. Ne on oikeasti hyvin kauniit ja ne näkyy keittiön ikkunasta. Enempää joulurekvisiittaa ei vielä kaipaakaan. Paitsi riisipuuroa: sopii hyvin iltapalaksi.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Ja taas leivotaan..

Kaupunkilaiskerrostaloasunnolle ei niin kovin olennainen tuoksu on tänään levinnyt koko rappukäytävään. Ruisleivät ovat taas olleet uunissa ja kun jauhoina oli Liperin myllyn luomuriihiruisjauho, on tuoksukin upea. Käytän lisäksi myös ruisrouhetta ja joskus ruislesettä. Leivät ovat siis 100% ruista. Taikinajuuri on tietysti Lautakankaan oma juuri, joka on kulkenut taikinasta toiseen. Sähköuuniin on pakko tyytyä, mutta vuokaleipinä ja pitkällä kypsymisajalla leivät useimmiten onnistuvat. Onnistuvat, jos on laittanut juuren riittävän ajoissa edellisenä iltana, tai jos on muistanut lisätä taikinaa riittävän monta kertaa, tai jos malttaa nostattaa leipiä riittävästi ennen uuniinlaittoa. Lämpötilan laskeminenkin paiston aikana täytyy osua nappiin, ettei leivistä tule "koppakuorisia", kuten äitini sanoo.

Meidän S-market on erinomaisen hyvä kauppa leipojalle. Sieltä löytyy paljon Liperin myllyn erittäin laadukkaita jauhoja ja rouheita, leseitä ja erilaisia leivän raaka-aineita on todella hyvä valikoima. Kaikenlaista leivän leipomista on edelleenkin lisättävä, koska vuodenvaihteessa kaikkien leipien hinnat nousevat todennäköisesti hyvin tuntuvasti. Perheessä, jossa ruisleipää kuluu yli kilo päivässä ja vähän vähemmän vaaleaa leipää joko sämpylöinä tai paahtoleipänä, on kaikki itse leivottu leipä aina kottiin päin.

Tietokonepöytäasia ratkesi tosi hyvin. Lisäksi vielä kierrätysperiaatetta noudattaen. Reipas Tyttö juoksi kertomaan, että roskahuoneessa on kaksi hienoa pöytää. Kipaisin katsomaan ja toden totta: tuo pöytä, joka nyt nakottaa meidän keittiönnurkassa, on juuri sopivan kokoinen, tukeva ja napakka.Voisi sanoa: uuden veroinen. Suuremman jätin sinne, varmasti kelpaa jollekin tämän illan aikana. Tuo roskahuoneeseen huonekalujen rahtaaminen on talossa ankarasti kielletty, mutta silloin tällöin sieltä tekee hyviä löytöjä. Meillä on ainakin kaksi tv-pöytää, jotka ovat roskahuoneesta lähtöisin, yksi iso vaatekomero, useampi hyllykkö ja sellainen lankakorisysteemi, missä on vedettävät korit. Uskokaa huviksenne: olen ottanut käyttöön myös pinkan mankeloituja lakanoita, astiaston ja suurin osa meidän kahvimukeista on roskiksesta lähtöisin! Hyvin usein vuosien mittaan roskiksesta löytyy koko huushollin tavarat, kun joku iäkäs asukas kuolee ja perikunta heittää mummon tavarat roskiin. Luulisi tänä päivänä ihmisten tietävän kaikenmaailman kirpputorit ja kierrätyskeskukset, jotka ilomielin hakevat tavarat kotoa, kun on kysymys ehjistä tavaroista ja niitä on paljon.
Ihan suosiolla jätän tämän tietokonekompleksin siirtämisen pöydältä toiselle sille Pikkuveljelle, kun seuraavan kerran poikkeaa kahville. Sen verran hän sai tuota yhtä johtoa asetella, jotta nettiyhteys löytyi, etten uskalla ottaa riskiä, että jään paitsioon muutamaksi päiväksi. Paljon on ollut iloa tästä koneesta myös niille lapsille, jotka ennen ovat saaneet katsoa vierestä.

Isäntä oli taas kovasti reipas ja raijjasi mukanaan uimaan yhden pojan. Maatalouskoululainen on ollut kotosalla ja nukkui kait univelkojaan pois, kun ilmaantui näkösälle vasta iltapäivän puolella. Sen lapsen kanssa on aina sellaista kissanhännänvetoa, meillä taitaa olla samanmoinen huumorintaju. Lumiukkoja ovat sinnikkäästi tehneet ja minä paistoin ruuaksi 60 kappaletta kalapuikkoja. Perunamuussia oli kyytipoikana.
Se tytöistä, joka on hyvin taitava piirtämään ja ompelemaan, oli iltapäivällä luokkakaverinsa syntymäpäivillä. Sanoi, ettei koskaan ole ollut niin kivoja synttäreitä.
No nyt tuo blogiaan päivittävä maatalouskoululainen vetää kaikki joulutortut!

Kallein lahjamme - aika

Pieni lisäys tuohon "rompe"- juttuun lienee paikallaan. Jos nyt ajatellaan ihan rehdisti maatalon elämää 70-luvulla ilman vesijohtoa, on elikoita vähän joka lähtöön, lapsia nyt ei ihan laumaa, mutta nuorin lapsi melkein asuu 40:n kilometrin päässä sairaalassa vaikean astman takia; niin eipä siinä aikuiset oikeasti jouda kuuntelemaan lapsen pöpinöitä aamusta iltaan "keskeyttämättä ja keskittyen". Varsinkin, jos lapsi on koko ajan äänessä ja kysymistä riittää. Niin eipä silloin olekaan ihme, että lapsi tykästyy aikuiseen, jolla ei ole kiire minnekään ja joka jaksaa selittää juurta jaksaen, miksei isoon kaivoon saa heittää romuja. Minulla kun oli vielä mummo ja pappakin kotona, että aikuisia oli lähellä riittävästi.

Kyllä varmasti tämänkin päivän maatilalliset-karjankasvattajat joutuvat kärsimään ajoittaisia tunnontuskia siitä, ettei ole aikaa kuunnella lapsia niin paljon kuin haluaisi. Ja jos oikein vedetään tuo juttu perille asti, niin taitaapa ihan tavallisella kaupunkityöläisvanhemmallakin olla sovittelemista yhteisen ajan löytämiseksi. Taidan olla hyvin, hyvin onnekas, kun minulla ei mitään muuta olekaan niin paljoa kuin aikaa..

perjantai 19. marraskuuta 2010

Ihanat yöt

Koska eilenillalla venähti vähän myöhän puolelle ennenkuin maltoin lähteä uutukaiselta laitteeltani, on tämä päivä ollut vähän sumeapäinen. Jotta olisin täydessä tolkussa, pitäisi nukkua 10 tuntia yöaikaan. Harvemmin se järjestyy, jollei jätä iltatiskejä levälleen ja vetäydy kahdeksalta tulppien kanssa vällyn alle. Joka tapauksessa ainakin kaksi kyselijää herättää ennen puoltayötä. Nyt kun kaikki lapset ovat jo niin isoja, että heidän takiaan tarvitsee enää harvemmin nousta yöllä ylös, niin jopa saakin heräillä joko miehensä kyljenkääntelyyn tai omiin vanhuudenvaivoihin. Meitä nukkuu olohuoneessa tätä nykyä neljä henkeä ja olohuoneesta on keittiöön avoin tila. Täällä on ihan käsittämättömän nälkäisiä ihmisiä yöllä. Teen illalla jääkaappiin 10-14 kinkkuleipää ja tavallisesti ne ovat aamuun mennessä hävinneet. Edellisen kerran olen nähnyt sellaista yöleipien menekkiä työskennellessäni vanhainkodissa. Isoja poikia en enää häädä nukkumaan, itsepähän nahoissaan tietävät, kun äiti kiljuu vartin yli seitsemän aamulla ylös. Nukkuvat sitten tyyny korvallisella päiväunia, jos ilta venähti pitkäksi.

Toissayönä olohuoneen kerrossängyn yläpetillä nukkuva ekaluokkalainen ponkaisi unissaan istumaan sängyssään monta kertaa. Ensimmäisellä kerralla hän komensi "nyt pelaamaan sählyä!". Otin tulpat korvistani ja yritin supista hänelle, että kävisi takaisin nukkumaan. Hetken päästä hän istuu uudelleen ja kurkottelee reunan yli ja huutaa minulle: "nyt mennään leikkimään! Tule! Mennään kiireesti!". Tyynnyttelen poikaa, mutta hänellä on unissaan kova kiire ja on kiivetä reunan yli. Eipä meinaa riittää EU-direktiivireunatkaan, kun on sellainen meno päällä. Aikansa pöpistyään poika rauhoittuu ja jatkaa uniaan.

Yötouhuista muistuu mieleeni elämäni muistorikkain äitienpäivälahja. Vanhin poika on aina ollut sellainen, ettei kovin pienestä syystä äidin unta häiritse. Hänen ei tulisi mieleenkään herättää minua kysymällä pyykkivuoren uumenista "mistähän löytyis sukat?"
Oli äitienpäivän aamuyö. Herään siihen, kun vanhin poika, jo täysi-ikäinen silloin, seisoo sängyn vieressä ja sanoo: "Mun särkee kauheesti päätä ja en löydä kaapista särkylääkettä. Voitko sä antaa? "  Nousin ja löysin lääkettä.  Minulle tuli hurjan lämmin ja onnellinen olo, kun ymmärsin tapahtuneen. Poikani luotti siihen, että vaikka äiti nukkuu, hän nousee auttamaan minua. Olin onnellinen siitä, että myös "iso poika" luotti siihen, että äidiltä saa apua, vaikka äitienpäiväyönä.


Istuin iltapäivällä sohvalla lapsenlapsi sylissä ja katsoimme Titi-nallea. Tirtetta seisoo yhdellä jalalla sohvan selkänojan päällä ja tanssahtelee siinä edestakaisin kuin tanssisi balettia. Sitten hän hyppää siitä pää edellä meidän sängylle ja tekee kuperkeikan josta nousee ylös ja baletti jatkuu meidän sängyllä. Siitä takaisin sohvan selkänojalle pinkin mekon helmoja heilutellen. Sanon, ettei kannata tanssia balettia sohvan selkänojalla, voi pudota. Vastaus on napakka: "ei tämä ole mitään naisten balettia, tämä on pienien tyttöjen balettia."

Oma mies ja omat romppeet

Lapsen muisti on mielenkiintoinen järjestelmä. Kun lapsi tapaa uuden ihmisen, hänelle ei välttämättä jää muistiin henkilön nimeä tai mitä henkilö on hänelle puhunut. Ulkonäkökin voi jäädä ihan sivuseikaksi. Se, mitä lapsi aina muistaa on henkilön suhtautuminen häneen. Lapset ovat hyvin taitavia tulkitsemaan kehonkieltä ja se on suorassa yhteydessä siihen, mitä minä sanoisin "suhtautumiseksi".

Omasta lapsuudestani, hyvin varhaisilta vuosilta, muistan Asta-tädin, joka oli äidin ystävä ja hän oli meillä apuna ja kyläilemässä varmaankin parina kesänä. Muistoksi on jäänyt yksi ainoa valokuva, jossa "autan" Asta-tätiä perunoiden kuorimisessa aurinkoisella pihallamme. En muista juurikaan yksittäisiä tapahtumia Asta-tädin käynneiltä, mutta sen muistan aina, kuinka hän suhtautui lapsiin. Kun lapsi puhui hänelle, hän kumartui lapsen silmien tasolle, keskitti kaiken huomionsa lapsen puheeseen ja jutteli kuin vertaiselleen. Ei hän koskaan vähätellyt tai nauranut lapsen puheita tai ollut välinpitämätön. Hän jaksoi kuunnella asian loppuun asti, ei hoputtanut tai keskeyttänyt. Varmaan kaiken tuon takia pidin kovasti Asta-tädistä. Olin silloin noin neljävuotias.

Kun menin naimisiin, äitini etsi Asta-tädin osoitteen ja kutsui hänet pyynnöstäni hääjuhlaan. Asta-täti piti pienen, ihanan puheen juhlassamme. Hän ojensi meille lahjaksi suuren vatkauskulhon täynnä monenlaisia vispilöitä, kauhoja ja lastoja. Hän kertoi erään muiston yhteiseltä kesäajaltamme: olin tullut "topakkana" kerran kesken hommien hänen luokseen ja ilmoittanut, että "kun kasvan isoksi, minulla on oma mies ja omat romppeet". Asta-täti sanoi, että "nyt kun sinulla on oma mies, niin tässä on vähän romppeitakin ensialkuun". Muistelin aina tyytyväisenä hänen sanojaan tehdessäni niillä "romppeilla" keittiöhommia.

Viimeinen "rompe", mikä enää 22:n vuoden jälkeen on tallella Asta-tädiltä, on muovivispilä, josta on enää kaksi sakaraa jäljellä. En edes tiedä, elääkö Asta-täti enää, "rompekin" on kohta aikansa elänyt, mutta minun mieleni sopukoissa pysyy edelleen lämmin muistokuva kannustavasta, iloisesta tädistä, joka osasi rakentaa lapsille tervettä, vahvaa itsetuntoa, ehkä tietämättään.

torstai 18. marraskuuta 2010

Oma kone!

"No nyt se sitten tapahtui" on repliikki, jolla äitini tietämättään säikäytti minut eteisvärinän partaalle eräänä päivänä. Hän soitti minulle hyvin epätavalliseen aikaan aamupäivällä ja ääni oli hätäinen ja puuskuttava. Henkäisin syvään ja ehdin valmistautua suruviestiin. Rauhallista ääntä huonosti teeskennellen kysyin "mitähän on tapahtunut?". "No se pappa meni ja kaatoi sen ison koivun!" "Ai sen kielletyn puunko?" kysyin varovasti. "No sen just, josta minä sanoin, ettei se sua missään tappauksessa männä sitä yksin kuatamaan."
Kun isäni kunto alkoi sytostaattihoidon ansiosta petraantua, hänelle tuli hirmuinen into tehdä hommia, joihin ei ollut pitkään aikaan pystynyt. Aivan valtatien tuntumassa pellon reunassa kasvoi muutama koivu ja suurimmalle niistä, joka kasvoi lähimpänä tietä, oli äitini langettanut kaatamiskiellon. Isän olisi pitänyt kiltisti odottaa Kuopionveljeni käyntiä, jotta he yhteisvoimin olisivat kaataneet koivun pellolle. Kiusaus kävi kuitenkin liian suureksi isälleni ja hän oli mennyt äidiltäni salaa ja kaatanut sen. Siinä kävi kuitenkin niin onnettomasti, että puu kaatuikin puoliksi autotielle.

Äidilläni ja isälläni saattoi olla hyvin lyhyt aviokriisi tapahtuneen johdosta, ainakin pari seuraavaa päivää he kuulema olivat olleet toisilleen erittäin harvasanaisia. Onneksi liikenne oli tuohon aikaan hiljaista ja talomme kohdalla on pitkä suora, joten suurta vaaraa ei ehtinyt autoilijoillekaan syntyä. Tietysti äiti riensi auttamaan isää puun raivaamisessa.

"No nyt se on tapahtunut" tuli ensimmäisenä mieleeni, kun kertailin iltapäivän riehakkaita tapahtumia. Kun menin alas takaovelle auttamaan Pikkuveljeä roudaamisessa, sanoin hänelle, että hänen odottamisensa on tuntunut niinkuin olisin odottanut joulupukkia. Keittiön lattiankin pesin häntä odotellessani. Viimeksi olen tainnut olla yhtä innoissani jonkin saamisesta silloin, kun isäni osti minulle pianon. Siis nämä haparoivat sanat ja poukkoilevat ajatukset olen luettavaksi julkituonut laitteella, jota voisi hyvin sanoa "minun omaksi tietokoneeksi". Tästä ovat innoissaan myös ne perheen nuorimmat lapset, jotka joutuvat tietokonejonossa aina hännille ja silloin tyystin ilman vuoroa, jos joku iso poika keksii sanoa, että "mulla on hirveesti läksyjä tehtävänä koneella".

Kun hyvin varovaisin sanakääntein joskus kehaisen näille isommille asioistaymmärtäville, mitä blogitilastoissani kerrotaan, he palauttavat minut oikopäätä maan kamaralle. Ruotsissakin on kuulema sellainen bloginkirjoittajatyttö, jolla on 200 000 lukijaa päivässä. Eli mamma pysyköön ruodussaan. Luulen, että minulla on jonkinlainen logistinen ongelma, kun tuota pyykkiä vain tahtoo kertyä. Ongelmana ei ole pyykin puhtaaksi saaminen, vaan sen kulku siitä eteenpäin. Yritän löytää keinoja kirjoittelun ja pyykinkäsittelyn tasapainottamiseen.

Tämän päivän tärkein asia on kuitenkin suunnattoman suuri kiitos Pikkuveljelle tästä kaikesta. Toivottavasti ensi viikolla siellä sodassa voit joka aamu herätessäsi, missä sitten heräätkin, ajatella, "mitähän kivaa tänään tapahtuu?"

Puurot ja pullorahat

Puolukka-mustikkavispipuuro on kiehumassa ja mustikkapiirakan pohja sulamassa ja kaksi pikkutyttöä ulkona kastelemassa vaatteitaan. Oikeasti he ovat "pulkkailemassa". Taivaasta kaadetaan jotakin märkää valkoista ja ikkunalaudat rapisee. Jos tuo lumi olisi oikeaa lunta, ei kuuluisi rapinaa.
Viime talvea lukuunottamatta täällä on lumisade vähän sellaista lasten huijaamista. Kun he illalla lähtevät onnellisina nukkumaan ja haaveilevat aamulla pääsevänsä jatkamaan lumileikkejä, on aamun valjettua maa mustana. Kaikki sääolosuhteet ja niiden muutokset kun kaiken lisäksi ovat aina äidin syytä! Äiti yrittää syyttää vieressä olevaa merta, mutta äitiä katsotaan hyvin syyllistävästi alta kulmain ja jupistaan "sun takii". Nyt tuolla kuitenkin sinnikkäästi vedetään pulkkaa pulkanpohja kivissä kirskuen, tehdään lumilinnaa, lumiukkoa ja tietysti lumienkeleitä. Kolmelle pienimmälle koulupojalle yritin muistutella heidän lähtiessään, että "älkää kastelko rukkasia jo kouluun mennessänne, lumi on ihan märkää". Ja kumpikin osapuoli tietää sisimmässään, että heti ulko-ovelta napataan syli täyteen lunta ja sen koostumusta analysoidaan pitkään ja hartaasti, tehdään iso ja kova lumipallo ja se lingotaan autotallikatoksen seinään. Ja sama touhu jatkuu koulun pihalle asti, jossa tarkistetaan, onko ketään opettajaa pihalla. Jos on, vedetään naamalle peruskilttikoululaisilme ja katsellaan kaihoisasti maassa houkuttelevaa lunta. Jos taas pihalla ei näy opettajaa, voi suurella sydämen palolla tehdä vielä maailman suurimman ja kovimman lumipallon je heittää sen kanavan veteen asti ja kuunnella, miten hienosti se siellä
molskahtaa. Koulun järjestyssääntö kieltää jyrkästi lumipallojen teon ja niiden heittelyn.

Sairaslomalaismies lähti viettämään "miestenpäivää". Kaveri kutsui kylään, käyvät varmaan uimahallissa, kuntosalilta heitä ei pidä mikään pois ja kaveri lupasi keittää hirssipuuroa  ruuaksi. Kun mies on tarpeeksi kauan ollut isä ja pikkutytöt ovat kietoneet hänet sormensa ympäri, näkyy olevan vaarana, että omat menot alkavat karista ja ystäväpiiri supistuu. Jäljelle jää vain ne kaikkein urheimmat sissit, jotka uskaltavat kerta toisensa jälkeen soittaa ja kysellä kuulumisia, vaikka aina puhelu keskeytyy milloin pikkutytön raivokkaaseen itkuun tai äkäisen muijan komennukseen "kato nyt mitä täällä oikein tapahtuu". Miehelläni on näitä tosimiehiä kaverina enää muutama ja on todella osoitus päättäväisyydestä ja rikkaasta mielikuvituksesta, että he keksivät lähteä yhdessä uimaan. Kaverin kotona kun ei edes ole kiljukauloja, ei edes kissaa, niin siellä saa rupatellakin rauhassa. Käskin miehen nyt puhumaan oikein sydämen kyllyydestä, että kahdentoista tunnin kuukausittainen puhelinrupattelu saisi vähän kevennystä. (Mies perustelee tuota sillä, että hänellä on karjalainen äiti. Siis kaikkiko tässä maailmassa on äitien syytä!)
Kun nyt kerran tuli oma mies puheeksi, niin pitääpä kysyä teiltä, onko kellään samanlaista miestä. Meillä on useamman vuoden ollut sellainen käytäntö, että laitan aina miehen lompakkoon sen verran rahaa, kuin hän muutaman päivän sisällä saattaa tarvita. Kun hän on työssä, hänellä on eväät mukana ja kahvikupillinen maksaa 40 senttiä. Laitan rahaa mukaan muutaman euron verran korkeintaan, sillä jos erehdyn laittamaan sinne paperirahaa, tulee hän kotiin baklavarasian tai suklaan kanssa ja "tuo sitä mammalle". Mamman reaktiot vähän vaihtelevat, mutta useimmin hän ärisee siitä, että "toinen laittaa menemään kolmanneksen päiväbudjetista mokomiin herkkuihin". Meillä siis isä hoitaa rahojen tienaamisen ja mamma sen tuhlaamisen. Sitten tietysti kun mamman rahavirtalaskelmat alkavat liristä pieninä puroina, hän voi syyttää vain itseään. Menot pitää suhteuttaa tuloihin ja siitä olen tehnyt vuosien mittaan taitolajin ja harrastuksen. Viimeksi nostin kotivakuutuksen omavastuun 1500 euroon ja puolitin vakuutusmaksun. Jos en pidä kotivakuutusta kuin isomman tällin varalle, on ihan sama, maksatko tällin sattuessa omavastuuta 400 vai 1500. Ja kun oikein tarkoiksi mennään: täällä kaupungissa löytyy joka päivä pantillisia pulloja ja tölkkejä, ihan kauppareissulla. Meillä tietysti pojat ovat täysinoppineita siinä hommassa, mutta pelkillä mamman pullorahoilla saa puoli litraa maitoa päivässä. Kun mies ajeli viikonloppuisin yövaunua (bussia siis), oli hänellä aina suuri kiusaus tulla kotiin pullopussin kanssa. Kaupunkihan pursuu pulloja viikonloppuöisin. Yritin toppuutella häntä vähän, että " ei ole soveliasta virkapuku päällä keräillä pulloja". Mies ratkaisi asian niin, että tyytyi vain tekemään kierroksen kotikulmilla aamuyöllä kotiin tullessaan. Sitten hän sanoi: "pikkuvessassa on mammalle kolme litraa maitoa".
Meidän perheessä pullorahat tekee toista tuhatta vuodessa. Suhteutamme sen niin, että kuinka monta tuntia isin pitäisi ajaa bussia, että ne rahat olisi puhtaana kädessä.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Tämä päivä todisti minulle taas sen tosiasian, ettei tämä pulju pysyisi pystyssä, jos kävisin töissä kodin ulkopuolella. Olin poissa klo 11-16.30 välisen ajan. Ensin ekaluokkalaisen kanssa tapaamassa reumalääkäriä. Ultraääni paljasti oikeasta polvinivelestä hiukan normaalia enemmän nestekertymää, mutta sitä ei nyt ruveta poistamaan, ellei tule mitään oireita, kuten aamujäykkyyttä. Viime ja toissa talvena pojalla tuli virustaudin jälkeen oikeaan polveen "vettä" joka täytyi sitten poistaa. Jos mitään kummempia ei ilmaannu, menemme taas neljän kuukauden kuluttua.
Käväsin sukkelasti kotona ja sitten tapaamaan kahdeksasluokkalaisen opettajaa. Tapaamisen nimi on "vanhempainvartti", mutta meillä se kesti 50 minuuttia. Äidistä on kuitenkin palkitsevaa kuulla opettajan olevan tyytyväinen kaikkeen lapsensa koulunkäynnissä.
Istuin tietysti raitiovaunussa kuin tulisilla hiilillä kotimatkalla, koska kello oli luvattoman paljon. Ruokakatastrofin pelastaakseni jouduin turvautumaan neljään metripizzaan ja kahdeksaan litraan maitoa, ne nappasin mukaan S-marketista. Kun avasin kotioven, kuului kolmelta suunnalta: "Onko mitään ruokaa, kamala nälkä?" Kun poikalapsi tulee liian nälkäiseksi, siitä tulee äreä. Kun tytöille tulee nälkä, ne alkaa kinata joutavanpäiväisistä
asioista. Kumpaakaan ei kuuntele huvikseen.

Meillä tiskikone laulaa kolmesti päivässä, pyykkiä pestään 5-6 koneellista päivässä, eikä likapyykkikori ole koskaan tyhjä. Lisäksi minusta tuntuu, ettei iltapäivän puolella enää kenelläkään ipanalla ole puhtaat vaatteet päällä. (Paitsi tietysti Tirtetalla, joka muistaa vaihtaa vaatteita yhtenään. Aamulla hän pelasi jalkaansa sellaiset ihan isojen naisten sukkahousut, ihonväriset. Hän meni keimaillen isosiskon huoneeseen esittelemään niitä, kun hän yht´äkkiä jäykistyi kauhusta paikoilleen. "Näähän on ihan kuin Elsa-mummolla!" hän parahti)
Nyt siis arkitodellisuus iskee vastaan, kun on ollut puoli päivää pois kotoa: pyykkiä on pesty aamulla vasta yksi koneellinen, tiskipöydällä on kaksi koneellista pestävää. Meillä kyllä isot tytöt tyhjentävät ja täyttävät tarvittaessa tiskikonetta, jos ovat kotona tietenkin, mutta silloin jos tiski alkaa näyttää ravintolan tiskiltä, mielestäni se ei enää kuulu lasten hommiin. Olenkin joskus ajatellut, että ihan hyvin voisin sitten mummolassa laittaa pystyyn vaikka tienvarsiruokalan, koska joka tapauksessa tätä ruuanlaittoa ja leipomista on aamusta iltaan. Leivon ainakin kuutena päivänä viikossa ja ihan käsittämättömiä määriä. Eikä minulla koskaan ole pakasteessa varalla mitään leipomuksia, koska ei ne yleensä säästy sinne asti. Jos teen kahden litran pullataikinan pitkoja, saattaa yksi pitko riittää pakkaseen, mutta sekin täytyy piilottaa, ettei se häviä seuraavan yön aikana. (Meillä peruspullan syöminen kasvoi "räjähdysmäisesti", kun aloin käyttää taikinan nesteeksi puolet kermaa ja rasvana voita. Mutta: en leivo sitä joka viikko)

Aamulla täytyy käydä katselemassa Kierrätyskeskuksesta, löytyisikö tukevaa pöytää koneelle. Paikan sille sain raivattua, mikä sinänsä on aikamoinen ihme tässä huushollissa. Sadassaviidessä neliössä asuu 14 henkeä. Kun kolmas lapsi meni kouluun, minulle valkeni ihana todellisuus, että ei jokaisella lapsella tarvitse olla omaa työpöytää. Siihen asti se oli ollut minulle pakkomielle. Vaatteiden silittäminenkin oli minulle pitkään pakkomielle, mutta kerran, hyvin kauan sitten, kiltti neuvolalääkäri tokaisi minulle, että eihän niitä vaatteita tarvitse silittää... Viimeiset viisitoista vuotta olen silittänyt vain miehen työpaidat.
Nyt minun tarvitsee vain taitella ja kantaa kunkin kaappiin nuo yhdeksän korillista pestyä pyykkiä olohuoneesta. Tietysti ensin pitää ottaa selvä, mikä vaate kuuluu kellekin.
Hauskaa iltaa teillekin, joko pyykkien kanssa tai ilman.

Lautakankaan lehmät

Olin vähällä kirjoittaa otsikkoon "edesmenneet", kunnes huomasin, ettei lehmistä voi sanoa niin. Ne eivät ole "menneet edeltä" minnekään, vaan heille on käynyt, miten on käynyt sen jälkeen, kun viimeinen sorkanvilaus on häipynyt silloisen Karjaportin auton lantaiselta luiskalta auton pimeyteen.
Lautakangas on kotitilani ikiaikainen virallinen nimi ja Lautakankaana se pysyy niin kauan kuin asia voi vähääkään minusta riippua.

Koska lehmät ovat katselleet surumielisillä silmillään mielessäni nyt jonkun viikon, on pakko kertoa teille lapsuuteni lehmistä. Olin varmaan hiukan toisella kymmenellä, kun terveydellisistä ja kannattamattomuussyistä vanhempani tulivat siihen ratkaisuun, että karjanpito lopetetaan ja he menevät kaiutin- ja vaneritehtaalle töihin. Ei silloin, eikä nytkään kukaan saa toimeentuloaan neljästä lehmästä ja parista mullikasta. Muistelen, että minulla oli aika realistinen suhtautuminen siihen tilanteeseen, kun lehmistä oli pakko luopua. Navettakaan ei enää täyttänyt vaatimuksia ja äidin niska ja selkä oli jatkuvasti kipeänä navettatöiden takia. Lisäksi tilatankit tulivat käyttöön, joten ratkaisu oli yksiselitteinen.
Mutta ne upeat, persoonalliset lehmät! Minähän pikkutyttönä melkein asuin navetassa. Kanat olivat aina hyvin ruokittuja, lannanluonti oli lempipuuhaani ja jos ei ollut muuta tekemistä, rapsuttelin harjalla parhaan kaverini Liljan kylkiä. Lilja oli nuorin, vasta hiehojen puolelta lehmien parteen reunapaikalle päässyt kilttiluontoinen suomenkarjalehmä. Se oli niin kiltti, että olin hyvin pienenä kerran löytynyt sen selästä makoilemasta, kun Lilja makasi hievahtamatta paikoillaan. Olin vain sanonut. "minä aa-aa tässä!" Laitumelle viedessä Lilja totteli puhetta, ei sitä tarvinnut huiskia pajunvitsalla eikä se yrittänyt pujahtaa karkuun. Sen koko olemus oli hyvin lempeä ja se seisoi huiskimatta paikoillaan, kun harjoittelin äidin avustuksella käsinlypsämistä.

Soitin äsken äidille ja hänkin muistinsa uumenista kaiveli Mansikin, joka oli koko sakin johtaja, suomenkarjaa ja ikääkin oli jo kertynyt. Minä en oikein pitänyt Mansikista, koska se oli hyvin itsepäinen, ylpeä ja tottelematon. Sitä sai aina komentaa laitumelle viedessä, koska se halusi tehdä oman päänsä mukaan. Vielä viimeiseksi navetan ovelta sen piti työntää päänsä rehusäkkiin ja rohmuta herkkupala. Navetasta ladon puolelle mennessä se tyrkki ja tuuppi toisia ja kyljet kenossa etuili jonossa. Jos mentiin laitumelle niin sanotulle "etelän puolen " pellolle, Mansikilla oli utareet hyrskyen kiire päästä ensin ja kuitenkin se jarrutteli muiden menoa jäädessään kaikessa rauhassa syömään puutarhan alareunasta rehukaalia. Muistan miten äiti ja mummo tiuskivat aina vihaisella äänellä Mansikille. Se ei tiuskimisesta ollut milläänsäkään, vasta kun oli kunnolla rivattanut pajunvitsalla takalistolle, se takamustaan teatraalisesti keikuttaen asteli eteenpäin. Jos joku kuuliainen nuorempi lehmä ajatuksissaan kulki sen edelle, se hyvin äkäisesti puski edellemenijän takaisin ruotuun taakseen. Minä en koskaan oikein uskaltanut Mansikkia lypsää, eikä äitikään mielellään antanut. Joskus sitten kun tuli ensimmäinen lypsykone, äiti piteli Mansikkia hännästä ja minä laitoin lypsimet. Näytti siltä, että se ei oikein pitänyt siitä, että tuollainen ipana on tekemässä niin tärkeää toimitusta. Jos hetkeksikin vilkaisit muualle, Mansikki humautti mukamas vaivihkaa takajalallaan.

Ella oli hiukan ikävystynyt, elämään tympääntynyt luonne. Äiti sanoikin sille usein: "Mitäs se Ella nyt taas jupottelee?"  "Jupottelu"  on vastaanhangoittelua, haluttomuutta. Ellan kanssa ei oikein saanut "hengenyhteyttä", koska se oli niin itseensäkäpertynyt ja haluton sosiaaliseen elämään. Sen elämästä puuttui tyystin ilo. Siinä missä Lilja katseli navetan ikkunankarmissa kipittelevää hämähäkkiä onnellisesti ynisten, Ella tuijotti navetan lattiaa apaattisena ja tuntui ajattelevan: "taas näin vähän alusia, lattia tuntuu kylmältä". On sitten luonnollista, että Ellan kaltainen luonne saa vähemmän huomiota ja hyväksyvää palautetta. Ehkä olisi pitänyt kehua sitä enemmän, kun se antoi reippaasti lypsää..

Neljännen lehmän henkilöllisyyden suhteen meillä oli äidin kanssa eriävät tiedot. Äiti sanoi kaivelevansa vanhasta tuvasta joskus esille dokumentit, joista pitäisi neljännen, kokoruskean lehmän nimi ja rotu varmistua. Minulla on muistikuva, että se olisi ollut nimeltään Rusko tai Ruska. Luonteeltaan se oli kuitenkin "peruspuurtaja", kuuliainen, asiallinen ja ahkera maidontuottaja. Sen kanssa ei ollut koskaan mitään kommervenkkejä, eikä se valittanut pienistä. Ehkä sen takia sen nimi onkin unohtunut, koska sen luonteessa ei ollut mitään särmiä.

Voitteko kuvitella: muistan vieläkin, miltä tuntuu lehmänhännän sivallus kasvoilla tai miltä utareet tuntuvat kädessä, tai miltä tuoksuu lypsetty maito ämpärissä. Hyvin, hyvin pienenä maistoin vastalypsettyä maitoa lehmänlämpöisenä ja se olikin ainoa kerta. Aikaa tuosta on kulunut yli 35 vuotta ja sydämenmuistissa se on kuin viime viikolta.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Terveet ja sairaat

Miehen terveiset lonkkakontrollista olivat niin hyvät, kuin vain voivat olla. Asetetut nivelet kuppeineen ovat paikoillaan ja seuraava kontrolli on viiden vuoden kuluttua omalla terveysasemalla. Hivelee ajatella, mikä mahtaa olla meidän oma terveysasema viiden vuoden kuluttua. Olemme hyvin kiitollisia myös tervehtymisen Antajalle, koska lääkärit tekevät kaiken niin hyvin kuin osaavat ja loppu on Taivaallisen Isämme käsissä.

Pienin pyrki iltatiskien aikaan syliin ja sanoi. "Minulla on kuumetta". Niinpä olikin. Lääkitsin hänet ja hän nukahti isosiskon sänkyyn parantelemaan nuhakuumettaan. Minulla ei ole koskaan ollut tapana mitata lasten kuumeita. Ensimmäisen kuumemittarini jouduin ostamaan jokunen viikko sitten kun mieheni sai sen lonkkaleikkauksen jälkeen kotiuduttuaan kuumetta. Siinä tilanteessa oli pakko tietää, kuinka paljon lämpöä oikeasti on. Hänhän joutui makaamaan yhden yön Meilahdessa, kun lääkäri varovaisesti epäili keuhkoveritulppaa. Tarkkojen tutkimusten jälkeen hän pääsi kotiin ja oireiden aiheuttaja oli todennäköisesti lievä flunssa. Tuo episodi oli ainoa pieni vastoinkäyminen hänen leikkauksensa jälkeen.
Niin, lasten kuumetaudeissa minulle on aina riittänyt kädellä otsasta ja kaulasta tehty "käsikopelotutkimus". Kerran terveydenhoitaja närkästyneenä moitti, että "kyllä täytyy tietää, paljonko lapsella on kuumetta". Minä olen päätellyt asian niin, että kun joka tapauksessa annan kuumeiselle lapselle lääkettä, niin minulle on lähes yhdentekevää, onko kuumetta 37,6 vai 38,2. Ja jos lapsella on kuumetta reilusti yli 39, hän todennäköisesti lepää visusti ja minä varmuudella lääkitsen häntä säännöllisesti. Kaiken lisäksi äitikin pysyy rauhallisena ja lohduttavana hoitajana, kun hän ei tiedä, että "hui, lapsella on kuumetta 39,5!". Luojan avulla kaikki lapset ovat selvinneet äitinsä hoidossa tänne asti hengissä. Tunnustan toki, että minulla on aika korkea kynnys lähteä viemään sairasta lasta lääkärille. Mutta jos kotona on keuhkoputkia avaavaa lääkettä ja ärsyttävää yöyskää hillitsevää lääkettä ja kuumelääkettä annostelee lapsen painokilojen mukaan, pärjää aika kovan taudin oireenmukaisella hoidolla. Totta kai oireiden pitkittyessä tai hengitysvaikeuksien pahentuessa lähdetään lääkäriin vaikka keskellä yötä.

Päivystykseenlähdöstä tulee mieleeni tapaus tältä syksyltä. Neljäsluokkalainen oli naapurissa pihan toisella puolella. Oli siellä istunut jonkun ison pehmolelun päällä ja kupsahtanut patteria vasten ja korvalehdessä oli samantien kunnon haava. Arvaan jo etujoukoista jotka juoksevat edellä kotiin, että nyt on jotakin sattunut ihan kunnolla. "Sen korvasta tulee verta ihan sikana!"  Kun poika itse ehtii kotiin, on servetti korvan päällä yltä päältä veressä ja korvanlehden nähtyäni tiedän, että tuli Lastenklinikan reissu. Lohduttelin poikaa, että varmaan liima riittää, ettei tarvitse ommella.
Samalla Pikkuveli tulee ulko-ovesta vaimonsa kanssa ja ilman muuta he lähtevät autollaan meitä viemään. Tämä potilaspoika on erinomainen voimaan pahoin liikennevälineissä ja ehdin jo ajatella, että jos lähdemme taksilla, voipi tulla "puli", kuten meillä sanotaan. Enon autossa "pulia" ei tullut. Neljä ommelta oli sen reissun saldo.
Sanoin Pikkuveljelle, että te sitten olette kerran jos toisenkin pelastaneet meidät pulasta.

Huomisen ohjelmaan kuuluu käynti Lastenklinikan reumapolilla ekaluokkalaisen pojan kanssa. (Sen pojan, joka sanoi yhtenä päivänä: "Olen perussuomalainen. Sen takia, koska minulla on siniset silmät). Pojalla tehtiin reilu vuosi sitten lastenreumadiagnoosi toistuvien polviniveltulehdusten seurauksena. Diagnoosin tekemisen jälkeen hän on ollut aivan terve ja polvikaan ei ole oireillut. Siinä mielessä kiva käynti, kun on terve lapsi. Tilannetta täytyy kuitenkin seurailla, koska hänellä on selkärankareumatekijä veressä plussalla.

Syödään pakkasesta tyrnimarjoja ja vastustetaan sinnikkäästi flunssapöpöjä. Ja muistakaa: jalat täytyy pitää kuivina!

Kanaemo

Mies lähti heti aamutuimaan lonkkaleikkauksen jälkitarkastukseen. Eilen soitettiin aikaistetusta käynnistä. Hyvä, että saa joitakin hommia pois päiväjärjestyksestä.

Eräs Lapsi (joksi haluaa itseään kutsuttavan) on parhaillaan terveydenhoitajakoulutuksen pääsykokeissa. Mielelläni soisin hänelle opiskelupaikan, jottei tarvitsisi jäädä satunnaisten työpaikkojen kanssa ihmettelemään. Huomaan käyttäväni aika paljon ajatuskapasiteettia täysi-ikäistenkin lasten asioiden pähkäilyyn. He elävät kuitenkin sellaista elämänvaihetta, että silloin tehdyt ratkaisut avaavat suunnan koko loppuelämälle. Elämänkokemus ja tietämys kun ei kuitenkaan anna heillä vankkaa pohjaa asioiden vertailuun, niin on kiitollista, kun heille kelpaa vanhempien vinkit. Muistan kuitenkin ehkä liiankin ahkerasti muistuttaa heitä myös siitä, että jos huomaa olevansa menossa väärään suuntaan, voi aina kääntyä takaisin. Varmaan Maatalouskoululaistakin hämmensi kesällä, kun sanoin, että " ei se haittaa, jos muutaman koulukuukauden jälkeen huomaat, ettei tämä olekaan minun alaani". Kun juuri on päässyt haaveittensa kouluun ja suurin suunnitelmin ja valmisteluin tekee lähtöä kotipesästä, niin sitten emo väläyttelee tuollaista perääntymisstategiaa. Nyt kyllä ei ole jäänyt kenellekään epäselväksi, etteikö Maatalouskoululainen olisi juuri omalla alallaan. Toivottavasti hänen diplomaatintaitonsa
riittävät luovimiseen erilaisten asuntola-asukkien kanssa. Ja kuitenkin kolme vuotta on häkellyttävän lyhyt aika.

Alan varmaankin raivata keittiö/ruokailutilan nurkkaan paikkaa omalle koneelle. Pikkuveli on aihimassa asiaa ja pääsen joskus väittämään huushollin yhtä tietokonetta "omaksi". Eilenillalla kun jonotin isojenpoikien huoneen koneelle, ärähti hyväntuulisesti kahdeksasluokkalainen, että " sinustakin tullut ihan nettinarkomaani". Huomaan kyllä tämän kirjoittelun aikaansaamat hyvät puolet jo heti ensimmäisen viikon jälkeen: mielialani on noussut, olen energisempi, ajatukset pysyvät paremmin järjestyksessä, kun alitajuisesti jäsentelen päivän tapahtumia päässäni ja mietin, olisikohan kenenkään hauska lukea tästä asiasta. Mutta onneksi ei sentään ole tullut pakkomiellettä, että "pakko päästä höpisemään koneen ääreen". Pikkuhiljaa varmaan tämän toiminnan virallisetkin termit tulevat minulle selväksi. Kaikkein antoisinta on tietysti olleet kannustavat kommentit.

Ai että minä tykkään toisten bloginpitäjien kanajutuista! Niitä voisi lukea vaikka joka päivä. Haluan ehdottomasti joskus omia kanoja.
Niitä odotellessa: onnellista päivää kaikille!
J.K. Pikkuveli: sen koneen ehtii vallan hyvin asentaa armeijaviikon jälkeenkin..

maanantai 15. marraskuuta 2010

Mansikkahaaveita

Sanonta "monta rautaa tulessa" on suurperheen "takoja"äidille tuttu. Joinakin päivinä iltaan selviäminen tuntuu työläältä, useimmiten päivät singahtavat iltaan ihan vain leppoisasti elellen.
Aamu alkoi lupaavan työläästi: kahdeksaan mennessä olin käynyt suihkussa, kaupassa hakemassa maitoa ja hammastahnaa, ladannut kioskilla yhden koululaisen matkakortin, juonut puoli pannullista VAHVAA kahvia, vastaanottanut lapsenlapsen hoitooon, laittanut yhden ison pojan liitteineen kutsuntoihin, kiskonut toisen ison pojan sängystään ja hätistänyt kouluun (mitä suuremmaksi poika kasvaa, sitä suurempi työ on saada se hereille aamulla ja ajoissa kouluun: mene töihin äiti ja anna lasten itse selvitä aamuisin kouluun!) ja olin laittanut maatalouskoululaisen asuntolanohjaajalle sähköpostia, että nyt kuuluu jo aikuisten puuttua asuntolan yömeininkiin. Sitä ennen olin tietty lukenut maatalouskoululaisen blogipäivityksen .

Varhaisella kauppareissulla huomasin S-marketin lihatiskissä paljon punaisen hintalapun tuotteita. Kun kaikki koululaiset oli selvitetty, varustauduin monella kauppakassilla ja putsasin tiskistä kaikki edulliset paistijauhelihat ja broilerin suikaleet. Nyt on pakasteessa useamman ruuan lihat ja "puhdasta" säästöä tuli lähes 15e!

Sade oli koko päivän niin harrasta, että toivoin mielessäni myös mummolaan sadetta. Siellä on kesästä asti ollut puutetta vedestä, eli kaivo lähes tyhjä. Pitkät kuivat kaudet kesällä laskivat pohjavettä ja tuttu ongelma piti äitini ja isäni kekseliäinä. Tai ei siinä kysytä kekseliäisyyttä, kyllä ne on ihan pakkokeinoja, kun pitää mennä pihanperälle vesiklosetin sijaan tai mennä saaren saunaan kylpemään ja järveen pesulle. Sitten aikanaan kun tämä lotraamiseen tottunut sukupolvi asettuu mummolan taloon on koko vesisysteeemi mietittävä asiantuntijan kanssa uudelleen. Itsepintaisesti haaveilen hyvin suuresta mansikkamaasta ja vettä tarvitsee sekin. Mansikkamaasta haaveilen sen takia, että olen useamman viime vuoden boikotoinut kaupunkimme marjanmyyjiä ihan järjestelmällisesti. Minä en suostu missään olosuhteissa maksamaan PUOLESTA LITRASTA MANSIKOITA NELJÄÄ EUROA! Minä uhallakin menen naapuritalon pihapuskaan syksykirpeellä ja syön lasten kanssa kaikki marja-aroniat puskista, mutta mansikoita en syö, jos niistä pyydetään kirkkain silmin tuollaisia ryöstöhintoja. Muutaman kerran kävin katsomassa suuren marketin mansikkatarjousta, kun viiden kilon laatikkoa kaupattiin 26:lla eurolla. Pienet kärpäset pörräsivät tummanpuhuvien rapaleiden yllä ja kukaan mansikankasvattaja ei itkemättä olisi katsellut niitä marjoja. Siis näin meitä kaupunkilaisia vedetään nenästä.

Olisiko tämä erittäin haasteellinen, työntäyteinen päivä syynä siihen, että marmatan mansikoista, vaikka olemme kohta valmistautumassa adventin aikaan. Enkä minä hevillä usko siihen uuteen tutkimukseen, että ihmiset, jotka haaveilevat päivisin, ovat tyytymättömiä elämäänsä tai peräti masentuneita. En minä ollenkaan tunne itseäni masentuneeksi, vaikka haaveilen illalla, yöllä herätessäni, aamulla noustessani ja pitkin päivää jatkuvasti.

lauantai 13. marraskuuta 2010

"Raha tuo onnea ja tekemistä"

Täällä on tänään useaan otteeseen puhuttu rahasta. Se kuulema ANTAA TEKEMISTÄ. Mielipiteeni siitä, ettei raha tuo onnea ja tekemistä, tyrmättiin lähes yksimielisesti pienimpien suusta. (Pilke silmäkulmassaan työssäkäyvä vanhin lapsi kyllä myönsi rahan tuovan onnea ja tekemistä)
Kolmella pienimmällä pojalla kun rahan kanssa tekeminen on viime viikkoina ollut aika lailla jalkapallokorttipainotteista. Äidin kehoitus tehdä ulkona pullojenetsintäkierros saa vastakaikua yleensä vain ekaluokkalaisen suunnalta. Hänestä kun viime kesän aikana kehittyi lahjakkuus sillä alalla. Koulun alkaessa hänen vastaperustetulla pankkitilillään oli 174 euroa pullonkeruulla hankittuja rahoja. (Tekisi mieli käyttää ilmaisua: "Että revi siitä!")

Tänä aamuna kun tervetullut vesisade latisti lasten mielikuvituksen, ajattelin sadannen kerran, että maalla asuvat lapset eivät joudu kärvistelemään sisällä, vaan siellä mennään metsään ja järvelle ja latoon ja aittaan ja vinttiin oli keli mikä tahansa. Kyllä täälläkin pääsee ulos vesisateella. Mutta mitä oikeasti kivaa kaupunkilaislapsi voi ulkona vesisateessa tehdä, kun mereltä puhaltaa tuikea viima ja jalkakäytävillä kulkiessasi saat koko ajan tarkkailla minne astut, ettet sotke saappaitasi koiran/ihmisen ulosteisiin tai edelliseniltaisiin oksennuslammikoihin? No onhan kaupunkeihin rakennettu kivoja leikkipuistoja lapsille. Siihen sanon maalla kasvaneena kohteliaasti: "Kyllä, onhan täällä leikkipuistoja."

Tarkemmin asiaa käänneltyäni on minun hiukan höllättävä mielipidettäni: raha tuo kyllä tekemistäkin. Rahan kanssa kaupunkilaislapsi pääsee uimahalleihin, vesipuistoihin, elokuviin, näyttelyihin, tapahtumiin.. Kukaan meillä ei kyllä aamulla kaivannut mitään sellaista.

Loppujen lopuksi päivä sujui ihan leppoisasti. Sateen laannuttua pikkupojat rahtasivat sählymaalin pihalle ja pelasivat kyllikseen.

Suurperheen ruokatalous herättää usein kiinnostusta pienempien kattioiden pyöritteljöiden keskuudessa. Mielestäni meidän iltapäivän ruoka sopii hyvin keskivertoesimerkiksi. Syöjiä oli tällä kertaa vain 13, koska se yksi lapsi on siellä navettahommissa. Tein kaupan Rosamundasta perunamuussin: 3kg perunoita, 4 makkaralenkkiä ohueksi siivutettuna ja kuumassa uunissa käristettynä, 800g broilerpyöryköitä, puoli kiloa pakastemaissia, kilo porkkanoita karkeana raasteena ja kolme litraa maitoa.  Tämä oli sellainen tiukan budjetin ruoka. Eilen tein kolmesta kilosta tarjouspaistijauhelihaa pihvejä, silloin oli "löysemmän rahan päivä".

perjantai 12. marraskuuta 2010

Tanskalaisen maajussin hurmaa

Luultavasti paljastan "salaisen minäni" tällä jutulla.
Aamulla ennen seitsemää vilkaisin lehden takasivulle tv-ohjelmia. Sydämeni otti lukua hetkisen, kun näin, että FST lähettää 20.30 jatkoa "Tanskalaiselle maajussille". Oikopäätä laittamaan tekstiviestiä Maatalouskoululaiselle, sillä hän on vielä enemmän hurahtanut "tanskikseen" kuin minä (ikänsä puolesta). No Maatalouskoululainen oli tietysti navetalla, mutta heti kun ilkesin mennä isojen poikien huoneeseen avaamaan konetta, piti päästä hehkuttamaan sähköpostilla tätä onnellista päivää. Jos nyt joku tämän lukija ei katsonut tänään perjantaina 12. 11. ensimmäistä jaksoa, katsokoon sitä huomenna uusintana . Siis niin paatunutta sydäntä ei olekaan, ettei ole ohjelman katsottuaan myyty. Tästä ensimmäisestä jaksosta opimme, että siirrettävät eläinsuojat ovat käytännöllisiä, jos eläimiä on vähän. Ja haukoin henkeäni, kun kanalasta löytyi viisi munaa! Vau! Kaiken lisäksi Frankin taidot olla kameran edessä ovat selvästi parantuneet ensimmäisistä jaksoista. Huh, huh. Tästä riittää ruodittavaa Maatalouskoululaisen kanssa vielä pitkäksi aikaa.

Mieheni kurkkasi äsken ovelta ja kysyi: "Kuuluuko sinne Yksin Kotona-veispuukkiin jotakin uutta? "
Minua itseäni joskus harmittaa tapani puhua ja kirjoittaa, ikäänkuin haluaisin aina "opettaa" jotakin vastaanottajalle. Mietin sitä tänä aamuna ja luulen sen johtuvan luonteestani ja kai vähän siitäkin, että kohta 22 vuotta olen ohjeistanut ja opastanut lapsiani. Aikuisia kuulijoita voi kyllä ärsyttää ja aika usein ärsyttää lapsikuulijoitakin, jos seurailee heidän vastauksiaan äidin puheisiin.

Minun piti kertoa siitä piparitaikinajutusta. Eilisen päivän kuuntelin vaikerrusta siitä, miksi taikinan pitää antaa kovettua ja miksi äiti oli heittänyt melkein kaikki muovailuvahaiset piparimuotit roskiin. Löytyi yksi pieni raukka hevonen, keskikokoinen enkeli ja iso joulukuusi. Lupasin, että kun koululaiset ovat lähteneet, sitten teemme piparit.
Ja nyt siihen opetusjaksoon: jos haluatte oppia lisää itsehillintää, toisten huomioonottamista ja oppia harkitsemaan sanojanne, tehkää itse piparkakkutaikina. Käyttäkää voita ja kitsaasti jauhoja. Ilmoittakaa hyvissä ajoin edellisenä päivänä 4- ja 6- vuotiaille tytöille, että he saavat kanssasi leipoa piparit. Älä kerro tarkkaa leipomisajankohtaa, jätä se hämärän peittoon. Kun leipominen alkaa, tee heti pelin säännöt selväksi. Ensin pienempi saa tehdä kaksi enkeliä ja sitten suurempi kaksi enkeliä. Pieniä hevospipareita täytyy tehdä kokonainen oma pellillinen, koska ne palaisivat uunissa suurien pipareiden kanssa. Ja muistuta siitä asiasta koko leipomisen ajan. Muistuta lapsia koko ajan siitä, ettei vieressä olevasta vesiraanasta saa roiskuttaa vettä taikinalevyn päälle. Lohduta lasta, jos hevoselta katkeaa jalka tai enkeliltä pää. Ei sinuakaan haittaa mitään, vaikka kuusipipari on aivan kiero. Ja selitä, miksi jämätaikina laitetaan välillä jääkaappiin kovettumaan, eikä ole tarkoitus, että sen kaiken saa leipojat syödä.
Kun olet kaulimassa viimeisiä jämätaikinoita tulikuuman hellan vieressä, olet onnellinen, että teit vain yksinkertaisen annoksen taikinaa ja apurisi näyttävät kohtuutyytyväisiltä. Älä ihmettele itsessäsi reaktiota, kun päätät seuraavalla kerralla tyytyä laiskan emännän piparkakkuihin. (kaupan piparitaikinaköntistä leikataan ohuita siivuja pellille, paistetaan ja sanotaan niitä pipareiksi)

torstai 11. marraskuuta 2010

Vanhusvanhemmat

Ehdotin miehelleni, että voisin ruveta kirjoittamaan blogia "Kustaankartanon esikartanoissa". (Kuopiolaisille tiijoksi, että Kustaankartano on monen helsinkiläisen iäkkään ihmisen koti).
Reilun vuoden verran on miestäni useasti kutsuttu "Papaksi" ja minua "Mummoksi". Ja jos joku asia miehessäni ottaa minua pannuun, saatan sanoa häntä lauhkeasti Huutaja-Papaksi. Hänpä sitten seuraavassa mutkassa antaa takasin ja pyytää Marisija-Mummon laittamaan kahvia.

On aika niskavilloja nostattavaa huomata, kuinka vanheneminen hiipii nutun sisään aivan kuin vaivihkaa. Aika pitkään elelin äitinäkin kuin nuoruuteen jumiutuneena. Kun alta kaksikymppisenä muutin lapsuudenkodistani pois, on osa minusta jäänyt sinne kirjoittelemaan päiväkirjaa ja haahuilemaan metsäkävelyille ja potkiskelemaan kiviä Puulaveteen. Sitten kun äiti aina puhelimessa kertoi, että nyt on sen ja sen naapurin 80-vuotispäivät, olin ihan järkyttynyt! Ei voi olla totta, että ne ihmiset vanhenee siellä ja kohta heitä ei enää ole! Oma Isä ja Äiti ei minun mielessäni vanhene koskaan.

Kun sitten jonkun vuoden kuluttua palaan katraani kanssa kotipaikalle, on sopeutumista siihen, että raatoni lähentelee viidenkympin rajapyykkiä, eikä kasvimaalla kykkiminen tai mansikkamaan perustaminen enää ole samaa hupia kuin nuorin luin. Enpä käy tulevia suremaan. Olen lapsille vihjaissut vakavissani, että valitkaa ammattinne hyvin monipuolisesti: sähköasentaja, talonrakentaja, parturi, maanviljelijä (on jo hyvällä alulla). Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lapsetkin jo suunnittelevat tulevaisuutta mummolassa. Ne jotka eivät ainakaan nyt halua ajatella maallemuuttoa, järjestelevät elämänsä uomia muuhun suuntaan.

Iän karttuminen muistuttaa itsestään siis tavan takaa. Olen silmälasien hankkimista lykännyt sillä verukkeella, että aika paljon vielä näen. Ei se nyt ole niin tarpeellista nähdä ruokaa lautasellaan kovin tarkasti. Noh, eilen lompsimme eskarilaisen ja kärryissä jutustelevan lapsenlapsen kanssa postista kohti kotia. Kävimme hakemassa kuuden ja puolen kilon paketin pesuaineita, jotka olin voittanut jossakin kilpailussa.
Vastaan näyttää kävelevän nuorimies, joka nyökkää tervehdyksen. Ehdin ajatella, että kukahan tuntematon nuorimies nyt tällaista vanhaa muijaa viitsii moikata. Nuorimies pysähtyy kohteliaasti viereemme ja sitten vasta näen, että kas, oma poikahan se siinä! Kahdeksasluokkalainen oli raitiovaunun ikkunasta nähnyt meidät ja hyppäsi kyydistä kesken matkan. Kyllä minä pojalle tunnustin, että  hoksottimissani on vähän vikaa.

Minua suuresti jännittää, kun se molemminpuolin lonkkaleikattu mieheni menee ulos pimeään ja sateeseen mukamas haukkaamaan happea. Sitä ei näy keskellä pihaa vetelemässä leukoja, joten se köpöttelee tuolla kohta surman suuhun. Ei tartte kuin pikkusen horjahtaa ja kaatua, niin tervemenoa Peijakseen. Nyt kun kävely jo yleensä onnistuu ilman kyynärsauvoja, niin hänellä on semmonen hinku kulkea oikein sydämensä kyllyydestä. Ennen leikkausta hän kulki ulkona ottaen tukea minun olkapäästä ja suuren voihkeen, ähinän ja luiden ronkseen säestyksellä kuljettiin 10 metriä kerrallaan ja sitten huilattiin. Kyllä meillä on kuitenkin hyvin huojentunut olo siitä, että ainakin tänne asti leikkaus näyttää onnistuneen hyvin. Nyt elämme toivossa, että hän joulun jälkeen pääsee takaisin töihin.

Sentinviilausta

Meillä on miehen kanssa yksi yhteinen ärsyttävä piirre: teemme laskelmia mitä omituisimmista asioista. Mies yrittää laskea, kuinka monta kuutiota on vettä Suomen järvissä, minä lasken maitolitrojen vertailuhintoja.
Tuon maidonhintalaskelman jälkeen voin sanoa, että eipä kannata väheksyä senttejä.

Lähimmässä K-marketissa halvin maitolitra maksaa 0,85 e. S-marketissa, josta maidon pääasiassa ostan, halvin maitolitra maksaa 0,79e. Erotusta joko huimat 6 senttiä tai vaivaiset 6 senttiä. Meillä maitoa kuluu kitsaasti käytettynä 10 litraa vuorokaudessa (siksi vuorokaudessa, koska yöaikaan sitä isot kollit saattavat vetää muutaman litran). Realistinen kulutus on parisen litraa yli.

Ostamalla maidon aina halvimmasta kaupasta on vuosisäästö tasan 218,40e.

Koska asumme kauppojen naapuritalossa, käyn ruokakaupassa päivittäin. Tietysti jo senkin takia, että kahden päivän ruoka 14 hengelle vaatii joko kaksi paria käsiä tai kaupan kärrit avuksi. Aika harvoin viitsin herättää huomiota jyräämällä kaupan ostoskärryissä ostoksia raitiovaunukiskojen yli. Joku tarkkavainen voisi kysäistä, miksei mies auta ostosten kanssa: ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen lonkkansa ovat olleet vuosikausia siinä kunnossa, että jätesäkinkin kuskaaminen roskahuoneeseen on ollut hyvin tuskallista. Ja kyllähän minulla tätä "lapsityövoimaa" riittää, jos apua kaipaan.

Vielä tuohon hintojen tarkkailuun. Yksi esimerkki: Euroshopper Ketsuppi (1kg:n pullo) maksaa K-Citymarketissa tällä hetkellä tasan euron. K-marketin eilinen hintalappu näytti 1,79e.  Tuote on ns. "halpistuote" ja voisi luulla hinnoittelun olevan yhtenäistä saman kauppaketjun liikkeissä. Tarkoituksellisesti en osta ikinä tuota kalliimpaa pulloa, koska sitten pärjää makaronilaatikko vaikka ilman ketsuppia. Meillä ketsuppia kuluu 2-3 kiloa viikossa.

Voin ihan hyvällä syyllä mainostaa tuota Euroshopperin ketsuppia, koska se on oikein laadukasta ja lapsetkin pitävät sen miedosta mausta. Etikka, sipulit ja mausteet ei maistu liikaa ja kaiken lisäksi tuote valmistetaan pohjoisen suomalaisessa yrityksessä, Maustajan tehtaassa Pyhännällä. Vinkkinä voin kertoa, että jos pulloa käytetään päivittäin, voi korkin pitää aina auki, niin lapset eivät revi sormiaan tiukassa korkissa. Pullo säilytetään tietysti jääkaapissa. Pullojen pohjat käytän pastakastikkeeseen: loraus vettä pulloon, korkki tiukasti kiinni, pari reipasta hyrskytystä ja pullon sisältö ruskistetun jauhelihan päälle. Kiehuvaan kastikkeeseen voi ripotella Maizenan ruskeaa suurustetta, niin kastike paksunee.

Illalla olin jo melkein nukkumatin völjyssä, kun korvatulppien läpi kuuluu pienimmän, eli Tirtetan sipinä:
- Voisitko tehdä yhden palveluksen? Teetkö huomenna sen piparitaikinan ja etsit muotit ja kaulimen kaapista?
Päästäkseni sukkelasti takaisin uniseen olotilaan, tulin luvanneksi. Nyt se siis on edessä.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Lumisadetta odotellessa

Tuttu somaliperhe neuvoi mainion pikaleivän ohjeen. Meillä leipä on saanut nimen somalileipä. Sitä leivotaan silloin tällöin ja varsinkin silloin, kun mamma on kiristänyt ruokabudjettia.
Äskeisestä noin puolen litran taikinasta tuli 17 kämmenen kokoista leipää. Koska vehnäjauhot olen saanut maalta ilmaiseksi, tuli leipien kokonaishinnaksi 30 senttiä. Sähkölle en rupea laskemaan hintaa, koska se maksaa sen hullut sata euroa kuussa kitkuttelisin minä kuinka energiapihisti tahansa. Saunakin on tätä nykyä romuvarastona, tyhjeneekö edes joulusaunaa varten.
Jos nyt joku haluaa pöllytellä jauhoja keittiössään ja saada halpaa vehnäleipää, laske raanasta vatkauskulhoon haaleaa vettä puolisen litraa. Liota veteen puoli palaa hiivaa, sekoita kädellä yksi kananmuna, ripaus suolaa ja hitunen sokeria hiivalle ruuaksi. Lorauta öljyä niin paljon kuin katsot tarpeelliseksi; minä laitoin reilut puoli desiä rypsiöljyä. Lisää vehnäjauhoja hissuksiin kädellä sekoittaen ja tee taikinasta kimmoisa ja lopeta sen vaivaaminen, kun taikina alkaa irrota kädestä. Noin vartin kohottamisen jälkeen uuni 225 asteeseen lämpiämään. Ota kunnolla jauhotettuihin käsiisi pallero taikinaa (käytä kunnolla jauhoja, ettet ala tapella käsiintarttuvan taikinan kanssa) ja pyörittele siitä ensin pallo ja sitten ala muotoilla sitä litteäksi, pyöreäksi letuksi. Määräänsä ohuemmaksi et sitä käsipelillä saakaan, mutta leivät kohoavat uunissa kivasti. Leivinpaperille pellille ja kun uuni on valmis, ovat leivätkin valmiit uuniin. Paista keskitasolla. Jos haluat kunnolla kypsäksi, pintaan tulee vaaleanruskeita laikkuja, jos haluat kevyemmin paistettuna, katsot vain, että pinta on sopivan kiinteä.

Lapset täyttävät leivät kaikella mahdollisella: lihapullilla, salaatilla, leikkeleillä, Nutellalla, vihanneksilla, majoneesilla, tuorejuustolla. Itse syön ne mieluiten sellaisenaan kahvileipänä, jos ei tee mieli makeaa.

Isänpäiväkortti lähtee tänään hyvin rakkaalle Isälleni. Kurkkua puristaa ja vesi pyrkii silmiin omaa isää ajatellessa. Olisin niin kovin mielelläni isän ja äidin lähellä apuna ja tukena. Viime talven he sinnittelivät isossa talossa kahdestaan ehkä elämänsä rankimmassa vaiheessa. Viime tammikuussa isältäni löytyi kertaheitolla kaksi eri syöpää. Mies, joka on elämänsä aikana käynyt lääkärissä vain uusimassa ajokorttiaan ja ollut aina terve, joutui tilanteen eteen, jossa eletään eteenpäin vain elämänripaus kerrallaan. Kait me lapsetkin aloimme silloin elää vain hetki kerrallaan. Tosin samalla huomasimme, että suuria tulevaisuuden haaveita rakennetaan kokoon myös tikku kerrallaan.
Tällä hetkellä tablettisytostaatti on kohentanut isän vointia selvästi ja paranemista on tapahtunut. Olen tiedotusten suhteen Äidin varassa, koska en kovin usein pääse heitä paikan päälle näkemään.

Isän sairastuminen on koskettanut minua muutenkin syvästi. Vuosi sitten, näihin aikoihin, ajattelin, että pitäisi kirjoittaa isälle kirje, jossa kertoisin, miten paljon hän on minulle elämäni aikana merkinnyt. Kertoisin samalla mieleenjääneitä yhteisiä hetkiä. Jouluaattoiltana sitten sain aikaseksi kirjeen kirjoittaa ja siitä tuli pitkä. Isä sai sen joulun jälkeisellä viikolla. Loppiaispäivän aamuna isä joutui äkkiseltään sairaalaan ja sen reissun seurauksena tuli syöpädiagnoosi. Olin hyvin onnellinen, että kirjettäni ei varjostanut mikään, vaan saatoin kertoa kaikesta lapsen riemulla. Tapauksesta opin rajulla tavalla, että jos tunnet jotakin tärkeäksi asiaksi suorittaa, on parasta tehdä se viivyttelemättä.

Täällä on pikkutytöt verestäneet vanhoja muistoja ja katselleet Titi-nalle ja Pikku Possu-dvd:tä. Kuulostaa aika kotoisalta, kun kolmentoista lapsen isä lauleskelee vaivihkaa: "Yy, kaa, koo. Mä istun potalle..."

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Tänä iltana meidän mamma kiljui.
Kaikki sai alkunsa siitä, että Selkämerenkadulle, ennen Kansainvälistä koulua, oli männäviikolla asennettu kiinteä nopeudenseurantalaite = peltipoliisi. No meidänpä veliveikkoset olivat huomanneet, että jos juoksee kanavan ylittävää siltaa, näyttö kertoo juoksijan nopeuden. He olivat kait jo eilen testailleet nopeuksiaan siellä, koska pihalla oli niin rauhallista ja Huutajamummo sai kuikuilla parvekkeltaan tyhjälle pihalle. Aamulla kyllä kuulin ekaluokkalaisen uhoavan, että " jos juoksee sukkasillaan, pääsee nopeemmin". En oikein ollut ajassa ja paikassa, tokaisin vain, että ei sukkasillaan juosta missään.
Illalla seitsemän pintaan kömpii kotiin kaksi uuvahtanutta miestä. Kun ekaluokkaluokkalainen riipii kenkiä jalastaan, paljastuu niin rikkinäinen sukka, että kaikki varpaat ja kantapää paistaa paljaina. Silloin kirjaimellisesti välähtää lamppu mamman päässä ja alkaa kiljunta, että "ette kai te vaan ole juosseet sillalla sukkasillaan koko päivän?!!" Isompi poika kiirehtii sanomaan, että kyllä hän juoksi kengät jalassa ja melkein 24km/h! Ja se pienempi raukka tunnusti juosseensa sukkasillaan, mutta pääsi "vain kahtakymppiä, en juossut sen kovempaa"...
Siinä vaiheessa mammakin tajuaa, että mitä ketään hyödyttää enää meuhkata asiasta. Ja mitä sillä väliä, jos ihmiset ovat ihmetelleet ikkunoistaan/ohikulkiessaan, kun pikkuinen poika pinkoo +1 asteessa marraskuussa siltaa edestakaisin sukkasillaan. Näyttää ainakin olevan isoveli turvana, jolla on kengät jalassa. Että eipä siitä sen
enempää.

Tirtetta oli hyvin, hyvin onnellinen, kun pääsi tänään Isin kanssa kirkkoon ja pyhäkouluun. Pinkkiin kassiin pakattiin "Tirtetta-kengät" (pinkit kesäsandaalit), pikkuinen nalle ja pala ruisleipää evääksi. Edellisen kerran hän oli päässyt sinne loppukesällä, ennen Isin lonkkaleikkausta ja tämä pitkä paussi johtui siis Isin leikkauksesta. Nyt  Isi kulki jo ilman keppejä ja oli jo taiteillut itsensä velipojan autoon istumaan.
Joskus tämän neljävuotiaan kanssa täytyy neuvotella vaatevalinnoista, kun hän kovin mieluusti pukisi ylleen kolme hellemekkoa päällekkäin. Äiti sanoo niitä tylysti "ripalemekoiksi", koska ei aina jaksa ymmärtää, miksi kaikki omistamat vaatteet täytyy olla kerralla päällä. Muistelen, että tämä lapsi juoksenteli kuluneena kesänä kotipihassa useinkin "kerrospukeutuneena", mutta ajattelin, että juoskoot omassa pihassa. Kierrätyskeskuksesta löytyi kesällä usein tosi nättejä "ripalemekkoja", jollaisiin kuopuksen kuusi isosiskoa ei kuvittelisi ikinä pukeutuvansa, saatikka pukisi omalle lapselleen. Siitäkin pari varovaista vihjausta kuulin isoilta tytöiltä..
Mutta joka tapauksessa täytyy "tirtettakengät" saada kirkkoon mukaan, oli kesä taikka talvi.
Ja äsken Tirtetta piirsi Isille auton: Isin auton merkki on "MORSU".

Kun kesällä sain tietää, että "luottolapsenlikkani" pääsee maatalouskouluun ja tulee kotiin vain niukin naukin viikonlopuiksi, ajattelin, että kuinkahan saan asiat lutviutumaan. Olinhan jo jonkun vuoden antanut miehen paneutua bussin ajamiseen öisin ja lapsenlikotustarpeet hoitanut sopimusluontoisesti tämän tunnollisen tyttären kanssa. Kuukaudessa saattaa tulla puolentusinaa hammaslääkärireissua, on opettajien tapaamisia ja kaikkia neljään tai viiteen eri kouluun liittyviä juoksenteluja. Tokihan teen edelleenkin valintoja menemisistä sillä perusteella, missä minua tarvitaan eniten. Olisihan hyvin antoisaa istua kuuntelemassa vaikka Keijo Tahkokallion luentoa ja herkutella puffetin herkuilla, mutta tärkeämpää on se, että kotona 13 ihmistä saa illallista ilman suurta sodankäyntiä.

Muuten keskivertaisen rauhalliseen sunnuntaihin kuului kuusi koneellista pyykkiä, jotka kuivuvat olohuoneessa pyykkitelineissä ja meillä olohuoneessa nukkujilla on riittävän kostea yöilma.
Täytyy mennä katsomaan, että kaikille on aamuksi sukat jalkaan.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Kakkukahvit!

Puolen vuoden hautomisen jälkeen olin siinä pisteessä, että "nyt tai ei koskaan" : tervetuloa blogini rotinakahveille! (Pyhäinpäivästä huolimatta minulla oli tänään ruisleivät uunissa  ja kakun sijaan saatte kyllä tuoretta leipää. Sen takia tänään oli leivänleipomispäivä, koska maatalouskoululainen tarvitsee huomenna kouluunlähtiessään mamman leipää evääksi. Ja tarvitseekin paljon, koska ei pääse ensi viikonloppuna kotiin navettavuoron takia!

Tänään kioskijonossa näytti siltä, että ihmiset olivat lähes hädissään, kun ruokakaupat olivat koko päivän kiinni. Eiliseniltaisella maidonhakureissulla S-marketissa oli tunnelma kuin olisi hurrikaani iskemässä huomenissa kaupunkiin: kaikki varautuivat paniikinomaisesti välttämään nälkäkuoleman pyhäinpäivänä.
Tokaluokkalainen sanoi äsken: "Sitten mummolassa juon oman lehmän maitoa.." Melkein päivittäin repiessäni muovikääreitä elintarvikkeista suureen jätepönttöön keittiön nurkassa, haaveilen elämästä oman kasvimaan, omien kanojen, oman kellarin, järven ja metsän antimien keskellä. Kun ihan kaikkea ei tarvitsisi niska nilellä kantaa kaupasta.

 Minä vielä kaiken lisäksi väitän tietäväni, millaista elämä maalla oikeasti on. Tiedän, mitä on, kun ukonilma vie sähköt kesähelteellä, tiedän, mitä on, kun hellan hormi ei vedä  tai pyry on yöllä tuiskuttanut tien umpeen valtatielle ja auton moottori ei lämmittämisestä huolimatta inahdakkaan.
Kun olen yli 20 vuotta saanut nauttia kaupunkiasumisen mukavuuksista: aina riittävästä vedestä, lämmöstä,kiinteistönhuollosta, naapuritalossa sijaitsevista kaupoista, julkisesta liikenteestä, jolla olet kolmessa minuutissa pääkaupunkimme keskustassa, lähellä asuvista naapureista, alkaa vähitellen tajuta, että elämän voisi rakentaa vähän rauhallisemminkin.

  Mummolan lintulautoja on ollut tänä syksynä ikävä. Alappas täällä syöttämään varpusia kotipihallasi niin kohta joku soittaa pilliauton sua hakemaan ja rapsahtaa rikesakko kaupungin järjestyssäännön ja taloyhtiön järjestyssäännön rikkomisesta! En tuolla sitä tarkoita suinkaan, että kielto on kohtuuton; niinhän se pitää ollakin, koska muuten linnut sotkisivat paikkoja ja kesäaikaan lokit häiritsevät ravintoloitsijoiden liiketoimintaa.