lauantai 31. joulukuuta 2011

"Mummolassa ei sitten ammuta yhtään rakettia"

Tirtetta pelästyi ihan suunniltaan, kun oli illan hämärässä pihalla ja jotkut "tuhmat pojat" poksauttivat "ilman lupaa" raketteja pihassa. Eli kello ei ollut vielä kuutta. Meillä oli onneksi kotona ikkuna auki, kun hirmuinen parku alkoi kuulua pihasta. Tirtettaa ei lohduttanut, vaikka pihassa oli veljiä pelaamassa. Sisko haki itkevän ja vapisevan tytön kotiin ja sylissäni hän selitti, että "ne pojat ei yhtään ajattele, että pihassa on pieni tyttö, joka pelkää".
Nyt, kun kello on jo kuusi, Tirtetta roikkuu keittiön ikkunassa ja huutelee kannustushuutoja isoveljelle, joka poksauttelee poikien "yhteiskeräyksellä" hankkimia paukkuja taivaalle.
Senttiäkään en antanut rakettirahaa pojille, mutta kassillisen tavaraa he neuvokkuudellaan hankkivat.

Tirtetta kokosi rohkeutensa, puki ulkovaatteet päälleen, sai siskolta lasit silmien suojaksi ja kipaisi torille sisarusten luo.

Mies lähti yöksi töihin. Varmaan myös tietää töitä tekevänsä. Jo viime yönä oli ollut laumoittain matkustajia tulossa kyytiin, jotka totesivat matkarahan puuttuessa, että "voidaanks´me nyt mennä". Totesimme tänään, että tuon liputta kyytiin pyrkivien määrän lisääntyminen voi johtua ihan siitä, että on paljon kuljettajia, jotka eivät jaksa joka yö tapella lippujen kanssa ja antavat kinuajien tulla maksamatta kyytiin. Asia on hankala, koska Helsingin bussinkuljettajat ovat velvollisia tarkistamaan, että matkustajalla on asianmukainen lippu. Raitiovaununkuljettajilla ei tätä velvollisuutta ole.
Edelleen odotamme jotakin järkevää ratkaisua ongelmaan, koska yöaikaan kuljettajilta kuluu suhteettomasti aikaa ja hermoja matkalippujen myymisen ja tarkistamisen takia.

Vaikka asiaa ei ole vielä viralliselta taholta vahvistettukaan, niin miehen työpaikalla on tulevan vuoden aikana yt-neuvottelut, jotka koskevat 70:a kuljettajaa. Linjojen kilpailutuksen seurauksena yhtiö hävisi niin monta tarjousta, että pelkät työjärjestelyt ei enää riitä.
Jos kuljettajia napsitaan vanhemmasta ja "kalliimmasta" päästä, on mies armotta joukossa mukana. Suhtaudun asiaan enemmänkin mielenkiinnolla, koska asiamme järjestyvät aina meille parhain päin ja joskus yllättävälläkin tavalla. En rupea asiaa vielä vatvomaan mihinkään suuntaan, vaan nyt keskitytään työn tekoon. Vuoden ensimmäinen vapaapäivä on miehellä toinen tammikuuta ja kuten arvata saattaa, hän on ilmoittautunut komennukseen halukkaaksi ylitöihin. Vuodenvaihde nollaa ylityötuntikertymän ja sitähän tässä on odotettu vyöhön lisää reikiä väkertäen.

Riehakas, punaposkinen, kahdeksanmiehinen joukkue kävi välillä tankkaamassa ja lisäämässä villahousuja jalkaan. Ulkona on muutama pakkasaste ja ilmassa on jo aavistus talven tuloa- eikä suinkaan kevään.

Kunhan ulkona vaeltelevat janoiset uudenvuodenjuhlijat vielä vähän pullojaan tyhjentelevät, käväisen pienen kierroksen torin ympäri ja kuittaan tämän illan patonki- ja limsatarjoilut pullorahoilla.

perjantai 30. joulukuuta 2011

Kalliit ja harvinaiset ystävät

Muutaman päivän olen pohtinut, kuinka tärkeitä ystävät meille ovatkaan.
Ystäviä on niin moneen tarpeeseen. Joidenkin kanssa jutellaan harvakseltaan. Sydämen yhteys on kuitenkin lämmin. Sitten on paljon pintapuolisia ystäviä. He ovat hyvin tärkeitä arjen moninaisissa mutkissa ja yllättävissä tilanteissa. Heidän kanssaan on huojentavaa olla kanssakäymisessä, kun saa käytännön tasolla tuntea, että joku on mukana.
Sitten on vielä hyvin harvalukuinen joukko, joiden olemassaoloa täytyisi erityisesti muistaa vaalia. Nämä ystävät ovat sitkeästi mukana voimiaan ja vaivojaan säästelemättä ja heidän apunsa on aina pyyteetöntä ja vähäeleistä. Nämä ystävät eivät tee suurta numeroa tekemisistään, vielä vähemmän itsestään. Heidän kohtaamisensa on aina yhtä avointa ja rehellistä. Heidän edessään on aivan turha edes esittää muuta, kuin oikeasti on. Nämä ystävät eivät myöskään väheksy niitä voimavaroja, joilla he ovat ystävyydessä mukana, vaan he jakavat ystävyyttään kulloinkin käytettävissä olevilla voimillaan.
Ystävyyttä hoidataan ja ylläpidetään hyvin moninaisin voimavaroin. Tärkein anti on kuitenkin välittäminen, ehkä rakastaminenkin, mutta ainakin huolenpito toisen jaksamisesta. Vireystilastamme riippuu, kuinka hyvin osaamme paneutua ystävämme huolenpitoon. Väsyneenä voi huolenpito jäädä pelkäksi katseeksi, mutta parhaimpina hetkinä keskitymme kuuntelemaan, kuinka ystävämme elämän laita on juuri tänään.

Tänään seisoessani ruokakaupan kassalla eräs ystäväni tuli halaten toivottamaan hyvää uutta vuotta. Se, kuinka hän sen teki, kertoi minulle, että hän sydämestään toivoo tulevaisuuteeni kaikkea hyvää.

Meidän kannattaa pysyä mieleltämme virkeinä sen suhteen, ettemme haaskaisi hyviä tilaisuuksia osoittaa ystävyyttämme niille kaikensorttisille ystäville, joita päivien mittaan kohtaamme.

Jokaisen ihmisen elämään mahtuu aika paljon vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Meitä säästääkseen harva tulee huoliaan kertomaan. Voi olla, että oikealla hetkellä valittu juttelutuokio tai keskittynyt kuulumisien kysely onkin vaikeuksiensa kanssa kamppailevalle käännekohta valoa kohti.

Tulevan uuden ja puhtaan vuoden tavoitteksi voisikin asettaa, jospa saisin muutaman uuden ystävän, joiden kuulumisia voisin kysellä tai joita voisin kassajonossa halata.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Helppoa herkkuruokaa

Aamulla piti ensi töikseni tarkistaa mummolan sähkötilanne. Korvaamaton enoni oli käynyt aggregaattinsa kanssa nostamassa äidille vettä ja elvyttämässä pakastimia. Pyysin äitiä soittamaan, kun sähköt saadaan kuntoon. Puolen päivän jälkeen äiti ilouutista soittikin. Huomasimme, miten suihkussakäynti, vessassa asiointi ja kahvinkeitto alkoi tuntua vuorokauden tauon jälkeen merkittäviltä asioilta. Ei äidin tarvinnut vuorokautta vessa-asioitaan pantata, löytyy toki mummolasta ulkohuussikin, mutta tottahan hirmuisessa flunssataudissa mielummin asioisi sisällä. Äidillä kun on muun lystin lisäksi niin hurja tauti, että puheesta pitää puolet arvata, kun pihinästä ei tahdo saada selvää. Minun oloni kyllä helpottui huomattavasti, kun sähkökatkos jäi vain yhteen vuorokauteen.

Perheemme ruokalistalle on noussut uusi suosikki. Pikkuveli vaimonsa kanssa on useaan otteeseen  maininnut Knorrin lasagnesta, jota he ovat tehneet. Olen ollut kyseiseen ruokaan vähän epäluuloinen, koska kaupasta joskus ostamani valmislasagne on ollut rasvassa lilluvaa mömmöä, joka ei ole ollut hyvää.
Nyt olemme pari kertaa tehneet Knorrin valmiista aineksista lasagnen itse ja ruoka on ollut todella hyvää ja maistunut kaikille. Pakkauksen tarvikkeiden lisäksi tarvitset ruskistettua jauhelihaa, maitoa ja vettä.
Ruoka on todella nopea ja helppotekoinen ja valmistusohjetta kannattaa noudattaa. Ensimmäistä kertaa tehdessäni jätin vedestä kaksi desiä pois, kun määrä tuntui niin suurelta. Sitä ei todellakaan kannata tehdä, koska ohjeen nestemäärä on juuri sopiva mehevään lasagneen.
Jos haluaa paistoksensa päälle laittaa juustoraastetta, se kannattaa laittaa vasta paistamisen puolivälissä.

Tämä ruoka on mitä mainioin ottaa mikronkestävään rasiaan evääksi. Lasagne on parhaimmillaan seuraavana päivänä ja uudelleen lämmitettynä.
Käytin naudan paistijauhelihaa ja lasagne ei todellakaan tunnu rasvaiselta tai liian raskaalta. Lähinnä raskaan olon vaara piilee siinä, ettei malta lopettaa syömistä ajoissa. Kannattaa siis syödä hitaasti nautiskellen.

Nyt kun mieltä ei paina mummolan asiat ja herkkuruoka tuoksuu uunissa, voikin paneutua nurkkien koluamiseen suurella innolla. Alkusyksystä kellarista rahdatut villapaidat, sukat ja kaulaliinat ihmettelevät olohuoneen pöydän alla suuressa pahvilaatikossa. Olisi kiva löytää laatikolle joku muu säilytyspaikka.
Joulukuusestakin jo vähän lapsille vihjailin, mutta kaikki sanoivat yhteen ääneen, että "vasta uuden vuoden jälkeen".
Kauppareissulla näkemäni naapurin rouva sanoi, että näytän hyvin levänneltä. Näköjään neljänä päivänä peräkkäin vetäistyt päiväunet myös näkyvät jossain. Ne myös tuntuu. Siis kynsin hampain kotitöiden kimppuun.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Pikkusiskon neuvoja isoveljille

Ajankohtainen puheenaihe täällä: ilotulitustuotteet. Viisivuotias Tirtetta kertoi äsken näkemyksensä:
"Jos jossain on sellasia poikia, että ne haluis ostaa niille raketteja ja niiden äiti sanoo, että ei se osta, kun sillä on vähän rahaa ja jos se äiti ostais sen rahoilla niille pojille raketteja, niin sitten ne pojat kuolis nälkään. Jos ne pojat vaan haluu ostaa raketteja, eikä niillä ole rahaa, niin jos siinä maassa on huutonetti ja tietokoneita, niin ne pojat voi laittaa niitten tavaroita sinne myyntiin ja sitten saada rahaa. Ne pojat voi myydä vaikka niiden pelejä.
Tai sitten ne pojat voi kerätä pulloja ja ostaa pullorahoilla raketteja. Tai jos niitten poikien pankkitilillä on rahaa, ne voi ottaa ne rahat pois pankkitililtä ja sitten ostaa raketteja.
Ei kuiteskaan kannata paljoo ostaa raketteja, kun rahat menee ihan hukkaan. Eiks niin?"

Aggregaatti ostoslistalle

Äitini soitti sähkökatkoksen keskeltä. Paikallisen sähköyhtiön sivuilta selveni, että iltapäivällä Etelä-Savossa oli liki tuhat taloutta ilman sähköä. Muistutin äitiä keittiön puuhellasta ja että kaikki, mitä pakasteiden hyväksi voi tehdä, on vuorata pakastimet paksuilla peitoilla. Loput onkin sitten korkeammissa käsissä. Mummolassa täytyy lämmityskattilankin kanssa olla tarkkana sähkökatkoissa.

Ajankohtaisella asialla oli Pikkuvelikin pistäytyessään. Metsävakuutus tuntuu aika ajankohtaiselta. Vakuutusmaksuja pidin ihan kohtuullisina. Olisi mielenkiintoista lukea jonkun metsänomistajan kokemuksia, kun metsävakuutus on puoltanut paikkaansa toisin sanoen tullut tarpeeseen. Kommentit kiitollisuudella vastaanotetaan.

Illan uutiset kertoivat karuja uutisia: Itä-Suomessa 100 000 taloutta on tällä hetkellä ilman sähköä.
Voi mummon marjat!

maanantai 26. joulukuuta 2011

Merta katselemassa

Sisämaassa syntyneenä ja kouluaikaiset luonnontiedon opit unohtaneena minulle nämä luonnonilmiöt on lähinnä sitä, mitä silmät näkee ja korvat kuulee.
Viime yönä tuuli siihen malliin, että parvekkeen ulompi ovi piti sulkea, kun tuntui, että tuuli ryskää sen irti. Yöllä kuuntelin tuulta ja tunnelma oli kuin kattilassa. Tuulen pauhu nousi mereltä ja hyökkäsi vasten taloa.
Aamulla kävimme miehen ja kolmasluokkalaisen pojan kanssa ihmettelemässä kanavan rannassa, kun tuuli oli nostanut mereltä röykkiön roskaa ja puuta reunaportaikolle. Meriveden pinta on noussut 90 senttiä, mikä on suurin nousu tämän vuoden puolella Helsingissä. Rannassa olevan ravintolan terassille on vielä matkaa muutama kymmen senttiä.
Kerrostalossa asuja ei paljoa pääse sinuiksi myrskyjenkään kanssa, kun vain muistaa pitää parvekerojunsa tiukasti sidottuina.
Hiljakseen tuuli vielä huokailee ja joulukuun lopun lämpötila on kuusi astetta plussan puolella.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Perinteistä joulua uusin eväin

Lapset ihmettelevät, miten voi olla joulu, kun aurinko paistaa! Joulutunnelma selvästikin asettuu seinien sisälle, koska ulkona on aika ristiriitaisen näköistä vuodenaikaa ajatellen. Aurinko ylettyy hädin tuskin vastarannan kerrostalojen kattojen yli, mutta keittiössä täytyy verhota ikkunoita auringon kirkkaudelta. Eilisen päivän täällä satoi vettä.

Lapset iloitsivat lahjoistaan: jokainen sai yhden paketin. Lisäksi jaoimme serkkuni  ja erään ihanan "blogitädin" lähettämien postipakettien sisällön. Mieheni nukkui makeasti viime yön toisesta paketista löydetyt villasukat jaloissaan... Kaikki lahjat olivat hyvin mieluisia. Kiitos rakkaat ystävät!

Oikeastaan en tiedä, mistä se voi johtua, että lapset ovat onnellisempia ja kiitollisempia, jos lahjoja on vinon pinon sijasta yksi. Miehen kanssa totesimme, että monena vuonna toistunut perinteemme, kun aattoillan myöhäisenä hetkenä rahtasimme roskahuoneeseen säkkikaupalla paperiroskaa, ei tänä vuonna toteutunutkaan.
Sen sijaan Tirtetta lennähtää keskellemme ja sanoo lujan halauksen säestämänä, että "tämä on minun rakkain joulu".

Miehellä on ollut kolme vapaapäivää, mutta tänään hän lähtee iltapäivällä töihin yhdeksän tunnin vuoroon. Ellei miehellä ole sattunut jouluksi vuosiloma, on jokaiseen jouluun aina mahtunut myös työpäiviä. Siihen on niin totuttu, että  joulurauhamme ei hänen työssäolostaan häiriinny.

Jouluruokien suhteen yritin pitää itseni tiukkana tänä vuonna. Olen aina kuvitellut meidän syövän possua ja joululaatikoita kolmena päivänä peräkkäin. Tänä vuonna hankin yhden rasian kutakin joululaatikkoa ja kokonaisen kilon valmiiksi paistettua ja siivutettua joulukinkkua. Savukalkkunaa varasin saman verran. Nyt näyttää siltä, että jouluruuat tulee syötyä, eikä kukaan kaipaile lisää.
Aattoaamuna lähikaupoissamme näytti vahvasti siltä, että pyhien jälkeen on roimasti jouluruokia alennuksessa.

Hyasintti säilyy paljon pidempään, kun sipulin nappaa mullasta ja juuria katkoo reilulla kädellä. Vettä hyasintti ei ehdi kaivata ollenkaan. Meidän joulutuoksut ovat olleet jalallisessa lasissa ja kestäneet kauemmin kuin ruukutettuna.

Ahkeruuskahveista ei voi nyt puhua, mutta toiset aamukahvit täytyy saada.
Levollista mieltä teillekin. Miten olisi iltapäivällä päivänokoset?

torstai 22. joulukuuta 2011

Enkelilaulua?

Kuulin tänä iltana ensimmäisen kerran Rhema Marvannen laulua. Tyttö on syntynyt syyskuussa 2002. Vuonna 2008 hänen äitinsä kuoli syöpään 36-vuotiaana.
Minä en tiedä, mikä on tämän tytön äänen salaisuus. Mutta arvelen, että Jumala on antanut hänelle laulun lahjan voimaksi elämään.
Tuolla lahjalla tyttö voi myös ihastuttaa, rikastuttaa, ihmetyttää, lohduttaa ja helpottaa meidän elämäämme.

Maailmassa on tänään joitakin musiikin ihmelapsia, joiden ääntä voimme vain ihmetellä. Rhema on yksi heistä.

Videolla näkyvä silmälasipäinen nainen Rhema sylissään on hänen edesmennyt äitinsä.
Rheman tulkinta seitsenvuotiaana joululaulusta "O Holy Night" saa kuulijalla kylmät väreet kulkemaan käsivarsilla vielä kolmannen kuuntelukerran jälkeen.
http://youtu.be/cAxOxDARId4
Kuunnelkaapa linkistä "Just As I Am".
Oletteko kuulleet Rheman laulua aikaisemmin?

Pienistä iloista suuri joulun riemu

Ekaluokkalainen lauloi ensimmäisessä koululaisen joulujuhlassaan silmät tähtinä sädehtien. Äiti ilahtui reippasta tytöstä, joka voitti ujoutensa ja lauloi riemukkaasti muiden mukana ja lausui kuuluvalla äänellä vuorosanansa pienessä esityksessä. Ensimmäinen todistus kertoi syksyn ahkeroinnista koulussa.

Vanhin tytär kertoi lukeneensa mielenkiintoisen kirjan, jonka oli lainannut kirjastosta. Koska laina-aikaa oli reilusti jäljellä, tytär toi kirjan äidilleen joululukemiseksi. Tunsin saaneeni sydäntä lämmittävän joululahjan, koska hyvä kirja jouluna on minulle ollut lukutaidon alusta lähtien suuri aarre.

Kahtena edellisenä jouluna yhteisestä sopimuksesta vietimme "lahjattoman" joulun. Emme siis hankkineet perheeseen aattoillaksi paketteja. Joulumme olivat rauhallisia, riidattomia, itkuttomia, levollisia ja painottuivat yhdessäoloon ja perheenjäsenten kanssa jutteluun ja seurusteluun.
Tänä jouluna olen luvannut, että jokainen saa yhden lahjan. Kolme pienintä poikaa esitti lahjatoiveen: pakan jääkiekkotarroja kioskilta. Ekaluokkalainen toivoo hartaasti eläinpehmolelua. Teemme lähtöä Kierrätyskeskukseen ja olen luvannut, että jos sieltä löytyy, ekaluokkalainen saa monta pehmolelua.
Jos nykypäivän lapsi ilahtuu kierrätyskeskuksen lelusta jouluna, hän saakoon sen.

Kaksi ystävää on lähettänyt postipaketin, jotka avataan aattona. Ystävien lämmin muistaminen on tuottanut minulle iloa jo monena päivänä.

Emme turvallisuussyistä polta kynttilöitä sisällä. Vanha perinteemme on lyhty parvekkeella, jossa poltamme pieniä kynttilöitä. Jokainen lapsi vuorollaan haluaa sytyttää kynttilän ja pikkutytöt haluavat kastella tulitikun ennen roskiinlaittoa. Kynttilän sytyttäminen on niin mieleinen työ, että joudun jakamaan vuorot.

Lapsenlapsi oli viime yön yökylässä. Sanoin Melskan papalle, kun kävimme nukkumaan, että siellä ne Melskan isä ja äiti lastaan ikävöivät. Pappa totesi lapsenlapsen suloiset varpaat rintansa päällä, että meilläpä ei olekaan Melskaa ikävä. Suloistakin suloisempi yö pienen vieressä, joka ei edes tuhissut, nukkui vain kellon ympäri.

Eilinen päivä mykisti meidät. Joskus ansiotta saadut lahjat tuntuvat liian suurilta sydämen ymmärrettäväksi.
Olemme nöyrästi kiitollisia Pelastusarmeijalle, Pikkuveljelle ja Pikkuveljen vaimolle.
Pekan ja Maijun lämpimät kommentit tekivät minut onnelliseksi ja ilahduin uusista kirjautuneista lukijoista. Joulukortin meille lähettäneet saavat siunaavat ajatukset.
Kuopion veli perheineen - kiitos etukäteen, kun tarjoatte joulun lämpöä äidillemme tänä jouluna.

Joulun siunaukset eivät rakennu ulkoisten asioiden varaan. Ulkoiset kauniit asiat joulussamme ovat lahjoja elämämme iloksi. Sydämen rauha ei tule tekemällä ja yrittämällä, sen saamme lahjaksi.
Tämän joulun paras lahja on suuri ja lämmin halaus. En kysy edes lupaa: suuri jouluhalaus Sinulle!

perjantai 16. joulukuuta 2011

Polvi taas kunnossa

Jostakin syystä joulukuulle oli kasautunut turhankin paljon hammaslääkärireissuja ja tälle päivälle vielä tokaluokkalaisen reumapoliklinikkakontrolli.
Reumapolilla on kiva käydä, kun henkilökunta on upeaa ja Lastenklinikan kahviossa on mukava pistäytyä palkkioksi reippaudesta. Onneksi polvi oli kunnossa ja reumalääkäri tarkisti ultralla myös lonkat ja nivuset. Nuorimmalla pojalla lastenreumadiagnoosi tehtiin suurena yllätyksenä hänen ollessaan viisivuotias. Polvinivel alkoi tulehtua rankan influenssan jälkeen ja verikokeista löytyi selkärankatekijä plussalla.
Silloin tällöin oikeaa polvea on jouduttu hoitamaan kortisonilla ja nestettä poistamaan ja vähintään puolen vuoden välein on kontrolleissa käytävä. Polvea rasittaa myös jalkojen pituusero: oikean jalan reisiluu on puoli senttiä pidempi kuin vasemman jalan. Tällä hetkellä lapsi elää polvensa kanssa ihan normaalia liikunnallisen lapsen elämää ja jatkuvaa lääkehoitoa ei tarvita. Venytysjumppaa täytyisi vain nivelten jäykistymisen estämiseksi ja lihasten liikkuvuuden ylläpitämiseksi muistaa harrastaa joka päivä.

Vaikka mikään sairaus ei ole mukavaa, niin täytyy myöntää, että pojalle Lastenklinikan käynnit on mieluisia. Aulassa pitää ihastella Teemu Selänteen sairaalalle lahjoittamaa pelipaitaa ja palkintokaappia kuvineen ja palkintoineen. Hoitajien ja laboratoriotätien antamat lätkäkortit ja tarrat on luku sinänsä.
Suhteellisuutta oman vaivan harmittomuuteen antaa tietysti käynnin aikana odotustiloissa nähdyt muut potilaat, joilla elämä on usein monella tapaa rankkaa. Meidän käyntimme tuntuu aika kevyeltä huviajelulta.

Eilen illalla kahta lasta onnisti - olivat päässeet isin kyytiin isin ajaessa kaksikymppistä. Lukiolaispojalta vielä kysyin, että tunnistitko isäsi, vai pitikö kaverin sanoa, että isäsi on ajamassa. Viimeksi, kun poika oli astunut isin kyytiin, kaveri istumaanpäästyä kysyi, että huomasitko kuljettajan olevan isäsi. Nyt olivat tunnistaneet toisensa puolin ja toisin.
Asia oli isillekin niin tärkeä, että hänen piti vielä iltakymmeneltä soittaa ja herättää minut kertoakseen suuren uutisen.

Iltapäivällä käyn koululla tekemässä pikaisen siivouksen. Ensi viikolla ennen lomaa siivotaan kuitenkin perusteellisesti. Talouskoululainen jää isin avuksi lapsia likottamaan, mutta jotakin keitonlientä on ennen lähtöä heille varattava. Pakastekalasta kalakeitto ruisleivän kanssa taitaa tuntua tämän päivän ruualta.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Stollenkakun aika

Tirtetta pääsi ihan kutsuttuna vieraana isin mukaan päiväpiirin joulujuhlaan. Päiväpiirihän kokoontuu seurakunnassamme keskiviikkoisin puolilta päivin ja viisivuotias on hyvin siellä viihtynyt, koska on arvatenkin korkokenkineen ja pinkkeine mekkoineen saanut hyväätekevää huomiota.
Tämänpäiväisen mekon valinta oli pitkällinen prosessi, jossa isillä nousi hiki päähän ja homman päätteeksi hänen oli mentävä huilaamaan. Koska mekon täytyi olla pinkki ja kimalteinen, sen alle tarvittiin lämmikkeeksi pitkähihainen puuvillapusero. Puseronkin valinta oli työn takana, koska suurin osa isin ehdottamista paidoista oli yökäyttöön tarkoitettuja ja se paita, jota isi piti parhaana vaihtoehtona, täytyi "säästää perjantaiksi".
Isi jo totesikin, että prinsessalla täytyisi olla oma hovipalvelija, koska kuningas väsyy oikeiden vaatteiden etsimisessä.
Tirtettakin tietää, että isi on perheen kuningas ja pomo.

Melska ja Tirtetta kuuluivat kinaavan aamulla, että "tää on mun pappa".
Kolmasluokkalainen, jonka kanssa kävin hammaslääkärissä, kutsui minua luontevasti "mummoksi" vuoroamme odotellessa. Joskus joudun selittelemään vieraille todellisia sukulaisuussuhteitamme.
Kivelän sairaalan kahviossa pullantuoksuiset houkutukset välttäneinä huomasimme Topeliuksenkadun saksalaisessa pullakaupassa pienen kyltin Stollenkakuista.
Markettien stollenit sisältävät poikkeuksetta sorbitolia kosteudensäilyttäjänä ja se kyllä pilaa kakun totaalisesti.
Koska pikkukaupan kakusta ei sorbitolia löytynyt, toin miehelle yllätystuliaisen.
Suomalainen hedelmäkakku eri versioineen on hyvä kahvikakku, mutta jos haluaa vajota kahvihetkenään syvään nautinnon tilaan, tarvitaan ohuenohut viipale stollenia.

Stollenkakku on nostalginen nyt myös sen takia, että sairaalassa oleva iäkäs ystäväni piti tapanaan tarjota minulle "joulunaloituskahvit" Stollenkakun kanssa. Taidankin seuraavan kerran sairaalassa poiketessani laittaa mukaan kakkuviipaleen hänen kahvihetkeään ilahduttamaan.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Haaveita vai sitkuttelua

"Tässä ja nyt äiti" kysyi kommentissaan: "miten jaksatte sit ku elämää??"
Kysymys oli niin  mielenkiintoinen, että päätin pohtia sitä vähän tarkemmin.

"Sitku-elämä" tarkoittaa ymmärtääkseni ajattelutapaa, että suunnittelee ja pohtii asioita, joita haluaisi tehdä ja saavuttaa sitten kun elämässä on sitä tai tuota, tai kun on saavuttanut jotakin, mitä ei ihan vielä ole saanut. Kärjistetysti voisi varmaan sanoa, että elää haaveissa, mutta saattaa olla, että tarmo ryhtyä haaveiden toteuttamiseen puuttuu. Usein sitku-ajatteluun liitetään myös piirre, että ko. henkilö ei halua/pysty/ osaa keskittyä nykyhetkeen ja sen haasteisiin, vaan koko energia on keskittynyt tulevan elämän ajatteluun. Jos olen ymmärtänyt "sitkun" merkityksen väärin, oikaiskaa käsitykseni.

Minulla on ollut haaveita siitä lähtien, kun opin puhumaan ja ajattelemaan suomen kielellä. Kaksivuotiaasta asti soittelin pöydän reunoja ja kuvittelin olevani urkuri, joka soittaa kirkon hienoja urkuja. Soittelin ja soittelin muutaman vuoden, kunnes Vilho-pappani sanoi, että tuon tytön täytyy saada soittopeli. Pappa hankki minulle poljettavan harmoonin, jonka polkimille pikkutytön jalat nipinnapin ylettyi.
Ikinä, ei ikinä, pappa eikä mummo, ei äiti eikä isä, sanonut, että "lopeta, hyvä tyttö, tuo harmoonin vingutus". Soitin sydämeni kyllyydestä niin paljon kuin jaksoin.
Pöydän reunoja soittaessani olin ajatellut,  että "näin minä soitan sitten kun saan oikean soittimen".

Reilun kymmenen ikäisenä ihastuin hevosiin. Leikkasin lehdistä kaikki kuvat hevosista, luin kirjaston joka ainoa kirjan, jonka kansikuvassa oli hevonen. Kiljuin suoraa huutoa, jos auton ikkunasta lomamatkoilla näkyi hevosia.
Kotonani ei ollut enää hevosta. Joissakin naapureissa oli vielä työhevoset käytössä ja niitä hevosia "palvoin". Suuret työhevoset olivat kuitenkin arvaamattomia, eikä niiden omistajat katsoneet turvalliseksi lasten olla niiden lähettyvillä. Isän vierellä saatoin varovasti silitellä hevosen päätä. Hevosen taakse varoiteltiin menemästä, ettei hevonen potkaisisi vahingossa.
Ladossamme oli katon kannakkeina paksuja hirsiä kolmiomaisena rakennelmana. Silmissäni poikittain oleva hirsi näytti hevoselta. Navetan seinuksella oli entisen hevosemme suitset tallessa. Nostin suitset olkapäälleni, istuin hirren päälle ja hevoseni kiidätti minua hurjaa kyytiä pitkin kukkivia peltoja. Saatoin istua ladon lattialla ja sivellä ja hivellä vielä hevoselle tuoksuvia suitsia pitkät tovit.
Isäni oli hyvin tietoinen, kuinka rakkaita hevoset olivat minulle. Eräänä jouluna hän kertoi minulle tilanneensa "Hevoshullu"-lehden minulle koko seuraavaksi vuodeksi. Itkin ilosta.

Omaa hevosta en saanut, en edes koskaan toivonut, mutta kerran isä osti minulle hyvin kauniin satulan. Sen lisäksi, että sivelin ja katselin satulaa joka päivä, isä vei minut sunnuntaisin erääseen naapuriin, valjasti minulle talon hevosen, laittoi satulan hevosen selkään ja opetti minut ratsastamaan.
Isäni oli hyvin luonteva hevosten käsittelijä. Isä oli suorittanut asepalveluksensa Lappeenrannassa rakuunarykmentissä.

Kun vielä sain ikää lisää, innostuin kirjoittamisesta. Sen lisäksi, että pidin valtavasti koulun äidinkielentunneista, luin jatkuvasti, kirjoittelin juttuja lehtiin, kirjoitin myös tarinoita. Tarinoissani oli miltei poikkeuksetta perhe, jossa oli hyvin paljon lapsia. Oikeastaan sen parempi juttu syntyi, mitä useampi lapsi perheessä oli.
Juttuja kirjoittaessani haaveilin, että sitten kun olen aikuinen, haluan mieheni kanssa saada paljon lapsia. Voi, kunpa saisin paljon omia lapsia.

Tulin aikuiseksi, sain miehen ja meitä siunattiin monella lapsella. Myös mieheni oli haaveillut suuresta perheestä.
Olemme asuneet perheenä koko ajan kaupungissa. Aika pian totuin myös kaupungissa asumisen helppouteen ja huolettomuuteen. On mukava päästä liikkumaan vaivattomasti, on mukava, kun naapuritalon kaupasta voit hakea vielä iltayhdeltätoista aamuksi maitopurkin. Puhuin, että maalaista minusta ei taida enää tulla.

Tammikuun 15. päivä 2010, kävin kotonani isän ja äidin luona, kun olimme saaneet tiedon isällä löytyneestä syövästä.
Sinä päivänä mielessäni tapahtui täyskäännös. Minulle tuli tunne isän ja äidin olohuoneen lankkulattioilla kävellessä, että kävelen omalla lattiallani. Tämä on myös minun kotini.

Kerroin samalla käynnillä tuntemuksistani myös äidille ja isälle. Silloin ajattelimme ja suunnittelimme, että olisipa mukava ajatus, jos isä ja äiti elisivät omassa pienessä talossaan jossakin ison talon lähettyvillä ja meidän perhe asuisi isossa talossa. Suunnitelma sai meidät kaikki hymyilemään. Toivorikkaus elämän jatkumisesta antoi voimia myös isälleni hänen raskaassa tilanteesaan.
Vuosi ja 8 kuukautta tuon päivän jälkeen isäni muutti Taivaan Kotiin ja hauska ajatuksemme mummon ja papan mökistä ei toteutunut, mutta antoi meille iloa.

Asiat ovat edenneet tuosta tammikuun päivästä niin paljon, että muuttoamme perheenä suunnitellaan vakavasti ja kaikissa ratkaisuissa tuo asia otetaan huomioon. Puhumme lähes päivittäin mummolaan ja sinne muuttoon liityyvistä asioista. Asian puolesta myös rukoillaan ja samalla toivomme, että mieheni terveys kestäisi olla töissä eläkeikään asti.
Voin puhua vain omasta puolestani, mutta minusta näyttää siltä, että kestämme oikein hyvin "sitku-elämää".  Meillä on suuri haave, jonka eteen teemme nyt työtä ja otamme asian huomioon tehdessämme elämämme ratkaisuja. Ei minusta näytä, että elämämme nykyhetkessä millään lailla tuosta haaveesta kärsii. Ihan samalla tavalla lähdetään kouluun, vietetään joululomaa, mies haaveilee tammikuussa koittavista ylitöistä.
Ilman mummola-haavettakin täällä varmaan muutamat koululaiset nurisisivat 9-vuotista oppivelvollisuutta vastaan. Kissaa tai koiraa ei meille tule ahtaaseen kerrostaloasuntoon, vaikka mummolaan päästyämme niiden hankkimista harkitaan vakavasti. Ja kanoista haaveilen edelleen ja kolmasluokkalainen poikani haaveilee niiden syöttämisestä.
Tirtetta haaveilee omasta mansikkamaasta ja Tiretetan isä onkireissuista ja puiden halkomisesta.
Minä ja pojat haaveilemme ikiomasta pelikentästä vanhan talon takana olevalle peltoläntille. Majan rakentamisesta haaveilee suuret ja pienet.

Haaveet antavat meille iloa tähän päivään ja asuminen ahtaassa kerrostaloasunnossa ei tunnu ollenkaan epämiellyttävältä tänään, kun voimme ajatella "sitku ollaan mummolassa, mulla on oma huone!"

maanantai 12. joulukuuta 2011

Tiesitkö tämän lasinkierrätyksestä?

Tokaluokkalainen teki ympäristötiedon läksyä ja äiti oppi uutta. En ollut tiennyt, että lasinkeräysastiaan voi laittaa ainoastaan lasipulloja ja lasipurkkeja.
Juomalasit ym. lämmönkestävä lasi ei sinne kuulu, ei myöskään ikkuna-tai peililasi.
Lisäksi muistamme, että kannet ja korkit täytyy poistaa ja lasi täytyy huuhdella. Etikettejä ja kaulusrenkaita ei tarvitse poistaa.
http://www.kierratys.info/ on selkeä, käyttökelpoinen sivusto, jos haluat tarkistaa jotakin kierrätykseen liittyvää.

Annetaan puhtausta kotiin

On vaarallista, jos miettii, raskiiko laittaa roskiin 30 vuotta vanhaa, risaa, toilettilaukkua. "Toilettilaukku" ei ole ollenkaan minun sanani, eikä mikään "hygieniapussikaan", itse taisin kutsua aikoinaan sitä ruskearaitaista, vetoketjullista pussia "meikkilaukuksi". Outo nimitys sekin, koska minulla ei ole koskaan ollut meikkejä, jos mukaan ei lasketa epätoivoisten tyttärien lahjoittamia ripsivärin jämiä, joita tyttäret suosittelivat äidin kokeilemaan.
Nostalginen meikkilaukku löytyi äsken siivouskomeron siivouksen yhteydessä. En aio viettää joulua siivouskomerossa, mutta puoli vuotta sitten kaapissa romahtanut hylly purnukoineen alkoi viimeinkin huolestuttaa minua ja tarmokkaana kävin purkamaan kaapin sisältöä.
Vuoden kadoksissa olleet ikkunankahvat löytyivät ylimmän hyllyn perukoilta ja ilokseni löysin myös pulloharjan ja suihkutuspullon, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Kolme pulloa lattiavahaa ilkkui silmilleni, että "mitäs me täällä kaapissa tehdään, missäs pitäis oikeesti olla? Häh?"

Tirtetta katsoi siivoustani ja kysyi:
- Pitääkö joulukuuselle antaa hyvää tilaa ja puhtausta?
Olin sitä mieltä, että pitää, mutta kaappia siivoan sen takia, että kohta pesuainepullot vuotaa imurin päälle.
Tiretta odottaa kovasti, että saamme siirrettyä Kaisan työpöydän pois olohuoneesta joulun ajaksi, jotta työpöydän paikalle saadaan mahtumaan kuusi.
Tänä vuonna ajattelin armahtaa lapsia ja pystyttää kuusen aikaisemmin, koska muovikuuseen kyllästyminen tulee viimeistään uudenvuoden aattona. Sitten sitä ei enää jaksa katsella. Luulen, että aidon kuusen omistajille tulee kyllästyminen ihan muista syistä.
Se, miksi meillä on tässä kodissa aina ollut kylmä muovikuusi, on periaatteellinen ja taloudellinen. Jos mummolan metsä on kuusipuuta pullollaan, en osta kahta kuukautta aikaisemmin kaadettua piikkipensasta sadalla eurolla riesakseni. Kaunis kuusi maksaa Helsingissä helposti sen sata euroa, mikä ei ole paljon, jos ajatellaan, kuinka moni siitä satasesta riipii osuutensa. Mutta minun periaatteeni eivät siedä mitä tahansa rytöä kuusen virkaan. Ja toisekseen: eipä ole yhtenäkään jouluna jäänyt niin paljoa ylimääräisiä rahoja, että niillä olisi joulukuusta ostettu. Eikä se todellakaan edes ole ollut mikään arvostuskysymys. Todellakin arvostan joulukuusta.
Marinat sikseen. Tämän aamun hämyssä ehdimme lasten kanssa haaveilla ensimmäisestä joulusta mummolan takan ympärillä. Kuuset on suurella rakkaudella papan metsästä valittuja: toinen on katoksessa lintulautojen lähellä ja toinen olohuoneessa.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Uusi virka?

Jos Helsingin kaupunki järjestäisi ideakilpailun uusien työpaikkojen keksimiseksi, me miehen kanssa osallistuisimme seuraavalla idealla. Se syntyi tänään, kun mies huilasi ennen yövuoron alkua ja minä kysyin, mihin aikaan pitäisi lähteä töihin. Samalla kipaisinkin itse katsomaan (vessanpöntössä kertaalleen uitetusta) ajopäiväkirjasta eteisen hattuhyllyltä, että viimeistään varttia vaille kahdeksan pitää miehen lähteä, mennä varikolle, jättää eväspussi jääkaappiin, ottaa hallilta henkilöauto, ajaa sillä Munkkivuoreen ja että ruokatunti on varikolla puolilta öin ja aamulla on tehtävä tilitys automaatilla ja huomioitava yksi virhemyyntilippu.
Tosin ajopäiväkirjasta sain tiedon vain ajamiseen liittyvistä asioista, kaikki muu selvisi minulle miehen työkamppeita selvitellessä.

Mies sanoi, että siinä olisi minulle hyvä työpaikka, että lukisin hänelle ajopäiväkirjaa, linjalla toimisin rahastajana, neuvoisin kyseleviä matkustajia, auttaisin mummoja autoon ja autosta ulos, kinaisin kuljettajan puolesta yövaunussa siitä, että matkalippu täytyy maksaa rahalla, ei lounasseteleillä.
Varikolla ruokatunnilla lämmittäisin kuljettajalle ruuan, kaataisin kahvin kuppiin ja vahtisin, että kuljettaja lähtee oikeaan aikaan takaisin töihin ja ottaa oikean auton oikeasta paikasta.

Työnkuva olisi siis rahastajan, autoemännän ja kuljettajan henkilökohtaisen avustajan yhdistelmä.
Mitä hyötyä tällaisen työn tekijästä sitten olisi joukkoliikenteelle?
Kuljettaja saisi keskittyä pelkästään ajamiseen. Voisi olla, että autoemäntä, jonka ei tarvitse ottaa stressiä ajamisesta räntäsateessa, loisi matkustajien keskuuteen iloista turvallisuutta siitä, että kaikesta selvitään. Kuljettajan turvallisuuskin varmaan paranisi, kun riidanhaluiset aamuyön juhlijat eivät viitsisi ruveta rähisemään kiltisti hymyilevälle autoemännälle.
Myös kuljettajien työmotivaatio voisi nousta, koska he saisivat itse valita autoemäntänsä. Mieheni tapauksessa hän kelpuuttaisi maailman naisten joukosta tehtävään yhden ainoan.
Kuljettajien sairaslomat työuupumuksen vuoksi vähenisivät varmasti.

Hauska leikitellä ajatuksella, joka ei kuitenkaan suuressa kaupungissa ja huimilla matkustajamäärillä olisi ollenkaan hullumpi ajatus. Usein ne hullut ideat toteutumisen asteelle edetessään ovatkin aika hyviä.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Lisää koululaisia!

Päivän paras uutinen oli kirjekuori, jonka entinen Maatalouskoululainen sai. Hänellä alkaa tammikuussa opiskelut Diakoniaopistossa. Ennen vanhaan sitä opiskelua sanottiin talouskouluksi, jotakin samansuuntaista se tarkoittaa nykyäänkin. "Diakonissalaitos" on myös vanha nimitys nykyiselle Diacorille ja kyseinen laitos ylläpitää tänä päivänä oppilaitoksen lisäksi myös hyvin laajoja terveyden-ja sairaanhoitopalveluja.
Tyttären koulu kestää toukokuun loppuun. Opiskelu on täysin ilmaista ja oppilaitos tarjoaa joka koulupäivä ilmaisen aterian. Koulumatka on myös vaivaton: kodin kulmalta kulkee raitiolinja 8 ja  sillä pääsee lähes koulun portille. Opiskelujen ajan tytär saa myös huomattavan alennuksen joukkoliikennelippuun. Nyt hän on joutunut maksamaan aikuisten lipun hinnan.
Tammikuussa on siis perheessämme 10 koululaista!

Tirtetta pörrää täällä isinsä perässä. Kun Melska on hoidossa, on tytöillä pientä kisaa papan huomiosta. Mutta Tirtetta jaksaa ilahduttaa mukavilla huomioillaan. Äsken hän hieroi nyrkillään isin päätä ja sanoi, että "sulle täytyy tehdä näin, kun sun pää on aina niin sekaisin".
Eilen hän oli todennut isälleen, että "rauha tarkoittaa sitä, että sä et puhu mitään".

Te, joilla näkyy TV7: katsokaapa joskus ohjelmaa "Katupaimen". Nuoren miehen into ja usko tarttuu.

torstai 8. joulukuuta 2011

Mummohuumoria

Avioliiton alkuaikoina keskinäinen huumorimme oli mielestäni kuivakanoloista. Huumoria ei juurikaan tarvittu, kun tunteiden palo piti mielen virkeänä ja elintasokin oli toisissa korkeuksissa kuin nykyään.
On meillä mieli virkeänä vieläkin, eipä silti, mutta sitä ylläpidetään myös uusin konstein. Puolisoiden keskinäinen huumori on asia, jota olen aina ihaillut. Mitä vanhemmasta pariskunnasta on kyse, sitä hemakampaa on usein huumorikin. Totuuden nimissä on myös muistettava, että on pariskuntia, joiden huumori on vielä viidenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen korpun murenia.

Mitä sitten elintasolla on tekemistä parisuhteessa, niin on näköjään sen verran, että pohdinnat rahan riittävyydestä  tai riittämättömyydestä  ovat haasteita parisuhteen iloiselle, rennolle olotilalle.

Meidän vanhenemisemme huomaan "mummo" ja "pappa"-titteleiden ilmaantumisen lisäksi myös siitä, että huumori antaa arjen ponnistuksiin uutta voimaa.
Mies lähti eilen "haukkaamaan happea" ja sanoi vievänsä jätesäkin mennessään roskahuoneeseen. Tovin haukkailtuaan mies tulee kotiin ja kertoo, että matkalla roskahuoneeseen hän ajatteli, että hakeepa samalla reissulla metroasemalta päivän ilmaislehden. Ajatukset olivat niin lehden perässä, että mies huomaa kulkevansa kadulla jätesäkki kädessä kohden metroasemaa.
Pelkästä ajatuksesta, että mies kulkee kylillä raahaten perheen jätesäkkiä, hän saa vaimoltaan kunnon halit ja makoisat naurut.

Toisen kerran mies ilahdutti minua tempaisullaan yövuoron jälkeisenä nukkumapäivänä. Hän oli aamukahvia juodessaan tutkinut ajopäiväkirjaa, joka on paperiarkille printattu lista työpäivien kulusta. Mies oli sujauttanut taitellun ajopäiväkirjan alushousujensa leveän kuminauharesorin alle, kun ei viitsinyt viedä paperia paikoilleen eteiseen.
Ajopäiväkirja unohtui sijoilleen, kunnes sitten vessareissulla kuuluu surkea parahdus miehen suusta:
- "Voi ei!!"
Äänen sävystä päättelin, että jokin peruuttamattomaa laatua oleva onnettomuus on tapahtunut. Niin oli käynyt, että ajopäiväkirja oli luiskahtanut pönttöön ja mies huomasi sen vasta vessan vedettyään.
Minä, joka tässä perheessä teen kaikki likaiset työt, kylmän rauhallisesti noukin taitellun paperin pytyn mutkasta, jossa ne näkyi lilluvan.
Mitäpä siinä muutakaan, kuin pesen paperin ja kiikutan sanomalehden päälle kuivuriin.

Hoh-hoijakkaa, miten paljon iloa päiviini tuokaan tuo rakas mies!

Kun kuitenkin on kaikkien uskollisten lukijoiden tiedossa jo se tosiasia, että pikkuisen on heittoa päässä tämän perheen vanhemmilla, niin lisävahvistusta asialle nämä kaksi tositapausta tuo.
Tuosta ajopäiväkirja-asiasta sain tieteysti oivan aiheen muistuttaa miestä, miten tärkeää on laittaa tavarat omille paikoilleen.
Kun hömelyyttä alkaa löytyä jo sekä mummolta että papalta, on ihan hyvä, että huumori astuu täysjärkisyyden sijaan.

J.k. Kannaattaapa käydä lukaisemassa, mitä Wikipedia kertoo huumorista.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Jumala on linnamme edelleen

Pikkutytöt, 5-ja 7-vuotiaat, kiskoivat innolla ulkovaatteita päälleen jo aamuhämärissä. Syy intoon oli ikkunoista näkyvä jää ja valkoinen hahtuvapeite ulkona. Tuota valkoista kuuraa he nimittivät lumeksi.
Koska meri kimmeltelee ihan näköetäisyydellä, täytyy olla ihan kunnon lumipyry, että voidaan rehellisesti sanoa meillä olevan lunta maassa. Viime talvi oli oikeastaan täällä asuessamme ensimmäinen kunnon talvi, joilloin lunta riitti ihasteltavaksi asti. Viime talven ilot tuoreessa muistissa toppuuttelen lumen perään ruinaajia, koska helmikuussa viime vuonna kukaan täällä ei näyttänyt kaipaavan lunta tai lumitöitä. Kyllä tämäkin talvi vielä iloksi muuttuu.

Olen kai aina ollut luonteeltani peruspositiivinen, elämään toivorikkaasti suhtautuva ihminen. Se asia minussa on kai isäni perintöä. En muista koskaan nähneeni tai kuulleeni, että hän olisi kantanut huolta huomisesta. Nyt en millään muotoa tarkoita huolettomuutta elämän haasteiden edessä.
Usein suhtautumisemme vastoinkäymisiin on riippuvainen myös siitä, kuinka paljon koemme itse voivamme vaikuttaa ongelmien ratkaisujen lopputuloksiin. Siinä tilanteessa, kun ongelmat ratkeavat lähes ilman meidän vaikutusvaltaamme tai työteliäisyyttämme, voi ratkaisun odottaminen käydä raskaaksi. Uskovilla ihmisillä niissä tilanteissa mitataan luottamusta Jumalan huolenpitoon inhimillisesti katsoen haastavissa asioissa.

Kaiken lisäksi on mielenkiintoista huomata, että jokin asia, mikä voi toiselle ihmiselle olla vuoren kokoinen vaikeus, on toisen ihmisen elämässä arkea. Luulen, että minun kohdallani on lähinnä kysymys siitä, että olen elänyt suurimman osan elämästäni onnellisen tasapainoista, turvallisen tasapaksua elämää, niin minun mittapuuni vaikeudet tärähtää sitten suoraan lokeroon "hankalat asiat".

Niinkuin kaikessa, niin tässäkin etsin positiivisia puolia tilanteesta. Onneksi me kaikki olemme terveitä ja onneksi avioliitooni on vakaalla pohjalla ja mieheni tuki on elämässäni mukana. Sairaus tai avioliiton karilleajo voisi olla monin verroin vaikeampia asioita kuin nämä, joiden kanssa nyt räpiköin.

Tämä on tapahtunut ennenkin: kun etukäteen kierrän ja kaarran, kuinka saisin tuntoni kirjattua, sen tehtyäni asiat eivät enää näytäkään niin ylivoimaisen hankalilta tai raskailta läpikäydä.

Mutta tänään muistamme kiittää Isää maastamme. Olen ajatellut, että sen takia Suomi ja suomalaiset ovat säilyneet monelta vaikealta asialta, kun täältä on aina löytynyt paljon rukoilevia ihmisiä, jotka ovat laittaneet turvansa Jumalaan.
Muistetaan kiitollisin rukouksin myös niitä muutamia vielä elossa olevia, jotka olivat Suomen itsenäisyyttä meille hankkimassa. Jos lähipiirissäsi on joku sellainen arvohenkilö, ilmaise tänään kiitollisuutesi ja kunnioituksesi häntä ja hänen työtään kohtaan. Jos et ole aikaisemmin häneltä kysynyt, kysy tänään, miltä hänestä tuntuu itsenäisyyspäivänä
Luulen, että tulevaisuudessa meidän täytyy olla entistä lujemmin kiinni suomalaisuudessamme.
Turhaan ei lauleta juhlallisissa maanpuolustustilaisuuksissa "Jumala ompi linnamme".

lauantai 3. joulukuuta 2011

Kävin kotona, palasin kotiin

Kangasniemen reissu on tehty ja tuntui, kuin olisi ollut kauemminkin pois kotoa, kuin vain yhden päivän. Istumalihaksissa tuntuu eilisen ahkera istuminen: seitsemisen tuntia matkojen takia ja reilut kolme tuntia pankissa.
Nyt tiedän senkin, että perunkirjoitus ei ole vain kaavakkeen läpiluku ja allekirjoitus. Oli hyvä, ettemme olleet suunnitelleet eiliselle mitään erikoisempaa ohjelmaa tämän lisäksi, koska perukirjan teko kaikkineen vei sen kolme tuntia. Mietin vain, kuinka monta työtuntia uskotut miehet olivat tehneet töitä jo etukäteen.
Asia on nyt hoidettu ja jäämme odottelemaan kevään aikana ilmaantuvaa postia verottajalta. Sitten onkin ihan uudet asiat mietinnässä, kuten asioista perillä olevat voivat arvata.

Mummon hirvipaisti oli upeaa lanttu-ja porkkanalaatikon kanssa. Eilen syntymäpäiväänsä viettänyt mieheni sai lohturuuaksi loput paistista.
Lakkajuustokakusta voin sanoa, ettei se ollut "minkään etteistä", isäni ilmaisua lainaten. Luulin, että lakkalikööri antaisi juustomassaan vahvaa lakanmakua, mutta kakun valkoinen osa maistui vain  lakkajogurtille, ei juuri muulle. Täytyy vielä etsiä "lakkaisempi" ohje, koska mieheni hinkuu kaikkien lakkaleivonnaisten perään.

Metsäkävelystä luovuin suosiolla sillä tekosyyllä, että olimme jo myöhäisessä iltapäivässä, kun olisimme päässeet metsään tarpomaan. Kuopion veljeä ei myöhä ja pimeä pidellyt. Syötyään hän livahti moottorisahan kanssa metsään ja tuli takaisin vasta sitten, kun ei enää nähnyt, pitelikö sahaa oikeassa vai vasemmassa kädessä.
Minä katselin, kun Pikkuveli teki latinkia lämmityskattilaan. Muut hetket, mitkä ehdin mummolassa viettää, imin itseeni talon lämpöä ja tunnelmaa ja kuvittelin lapsiamme taloon asumaan ja touhuamaan.
Takakatoksella pikkulinnut melskasivat mummon ruokatarjoilujen kanssa. Piha, puut ja pensaat olivat niin järisyttävän kauniita, ympäröivä metsä niin tuttu ja turvallinen.

Isän tuntu tuli vastaan kaikkialla. Sivelin kädelläni isän Huovis-kirjaston selkämyksiä. Kävin katsomassa sen huoneen vuodetta, jossa isä syyskuun 15.päivä nukkui pois. Isän puhelin numeroineen ja liittymineen siirtyi nyt minulle. Sydänalassani tuntui silloin ja tuntuu nyt  suurelta ja lämpimältä.

. . .

Hyvä, että tulin kotiin sukkelasti. Hyvin oli lapsenlikka pärjännyt ja Melskan äiti oli käynyt kantamassa kortensa kekoon; oli imuroinut ja vienyt roskia. Tirtetalla oli saattanut vähän olla ikävä, koska aamulla ei meinannut suukoille ja haleille tulla loppua.
Lähdin puolilta päivin Kaisan kanssa hakemaan tarjouskahvia lähikaupasta. Yksi tytöistä soittaa perään, että "tule äiti äkkiä kotiin, L huitaisi sählymailalla eteisen lamppua ja se putosi L:n päähän.".
Onneksi kattovalaisin särkyi vasta lattialle pudotessaan ja pojan päähän tuli vain kuhmu ja pieni haava. Jouduin kuitenkin ajelemaan kaljun läntin pojan päähän, että sain perhosteipit ja sidokset kiinni.
Pahemminkin olisi voisi voinut käydä ja onneksi turma ei sattunut poissaollessani.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Hammaslääkäri

Tirtetalla oli heti aamuhämärissä hammaslääkäri. Menimme "korvapuustihammaslääkäriin", joka tarkoittaa Kivelän hammashoitolaa. Korvapuustinimitys johtuu sairaalan kahvilan korvapuusteista, joiden tuoksu huumaa jo ulko-ovella.
Olen reilut 20 vuotta kuskannut lapsia hammaslääkäreissä satoja kertoja. Olen tutustunut kymmeniin sen alan ammattilaisiin. Meillä on ollut niin, että puolet lapsista on selvinnyt pelkillä rutiinitarkistuksilla ilman reiän reikää, mutta toisella puolella on sitten ollut reikiä enemmän tai vähemmän. Samaa ruokaa kaikki lapset syö, sama terveyskasvatus on annettu äidille vuodesta toiseen ja samat hampaidenpesuopit on läpikäyty. Tirtetankin kohtaloksi koitui pari reikää hampaissa, joista yksi paikattiin noin kuukausi sitten ja tänään toinen.
Hammaslääkäri, jonka hoitoon Tirtetta pääsi, on kyllä lasten hammaslääketieteen kunniatohtori ja emeritusprofessori. En ikinä ennen ole nähnyt niin lahjakasta lapsipotilaiden käsittelijää, kuin tuo nainen on. Siinä vaiheessa, kun viisivuotias kiipeää hammaslääkäri tuolille hampaanpaikkaustarkoituksessa, on enää turha marmattaa lapselle tai äidille, että "kuinkahan paljon teillä napostellaan tai juodaan happamia mehuja". Tällä ammattilaisella on kuitenkin niin riemukkaan kannustava ja innostava suhtautuminen lapseen, että puudutus ja paikkaus on lapselle sellaista itsetunnon kohotusta, että Tirtettakin tunsi itsensä vähintään Euroopan kuningattareksi noustessaan viiden minuutin paikkausoperaation jälkeen lääkärin tuolilta.

Ensiksikin lääkäri rupatteli lapselle innostavasti taukoamatta. Hän lisäksi tiesi, millä potilas saadaan lääkärin puolelle.Hän sanoi aluksi, että " sinun hampaat hoidetaan nyt timantilla ja ruusulla!"
Kun Tirtetta paikkauksen tuoksinnassa piipitti välillä "haluavansa kotiin", lääkäri otti häntä kädestä ja sanoi:
"kultapieni, sinä ole niin reipas tyttö, tämä on ihan kohta valmis ja sitten pääset kotiin".
Välillä lääkäri sipaisi hellästi poskesta, kehui ja kannusti.

Kun viisivuotiaan hampaiden hoito oli tuollainen itsetuntoa kohottava kokemus, olisi ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka sama lääkäri käsittelee 99-vuotiasta potilasta. Hänellä oli ollut jokin aika sitten niin iäkäs asiakas.

Taito käsitellä lasta noin jännittävässä, monia lapsia myös pelottavassa tilanteessa, on aika harvinainen. Useimmat hammaslääkärit ovat täällä ystävällisiä ja asiallisia, mutta noin totaalinen onnistuminen työssä lapsen huomioonottamisen hienosäätöä myöten on hyvin harvinaista. En usko, että kukaan voi enää paremmin tuota tehdä.
Kuinka monta kertaa, äidit, lapsenne on pompannut hammaslääkärin tuolista puudutuksen ja paikkauksen jälkeen silmät sädehtien ja ääni onnesta raikuen:
- "Äiti, se oli tosi kivaa! Ei sattunutkaan yhtään!"

maanantai 28. marraskuuta 2011

Kuuleeko korvat, näkeekö silmät

Koska tämä viikko huipentuu vasta perjantaina Kangasniemelle lähtöön, on koottava ajatuksensa, jotta viikon muut hoidettavat asiat tulee järjellisesti hoidettua.
Kun eilen illalla juttelin äidin kanssa puhelimessa ja ajattelin mummolakäyntiä, alkoi sormenpäitäni pistellä. Sanoin äidille, että nyt tiedän, mitä sanonta "sormet syyhyää" oikein tarkoittaa. En muista, milloin jännittynyt odotus olisi purkautunut noin selvänä "fyysisenä oireena". Kyllähän nyt "perhosia on vatsassa" ja muuta sen sellaista, mutta lähdön tuntuminen sormissa olikin ihan uutta.
Muistilistaa, mitä pitää muistaa ottaa mukaan, alan jo varmaan tänään väsätä. 17-vuotias on luvannut tehdä lakkajuustokakun meille hirvipaistin jälkiruuaksi. Torppasin mummon ehdotukset jostakin ruokapaikasta perunkirjoitusten jälkeen ja menemme siis kotiin syömään hirvipaistia ja papan perunoita. Mitä muuta olemme aikoneet saada aikaan kirkollakäynnin lisäksi, onkin sitten niin paljon, että joulukuun päivänvalo taitaa loppua kesken. Mutta pääasia on nyt se, että tärkeät asiat saadaan hoidettua.

Haikailuni "mitähän minä tekisin" on saanut päivänselvän vastauksen. Keskityn entistäkin suuremmalla tarkkaavaisuudella ja ajatuksella perheen hyvinvointiin ja lasten asioiden hoitamiseen. Vaikka olen täällä lähes aina läsnä, tulee tilanteita, jolloin jonkun lapsen viestit jäävät huomaamatta. Kaikki lapset kun eivät tule suoraan asioitaan puhumaan, eivät huoliaan toitottele. Eritoten on äidin kaikkien huomioaistien oltava valppaina, jos kyseessä on lapsi, jolla on todettu kielellisiä vaikeuksia. Silloin lapsen viestiminen täytyy tulkita paljon muustakin kuin sanallisista viesteistä.

Lapsenlapsi lisää sanallisia viestejään päivä päivältä. Tänään pappa on kuullut jo monta selvitystä alkulauseella "pappa hei, arvaa mitä..."

tiistai 22. marraskuuta 2011

Elämän oppilapsena

Minulla on muutaman viikon ollut olo kuin koiralla, joka yrittää itsepintaisesti saada hampaillaan hännästään kiinni. En oikein tiedä, olenko vain malttamaton, mutta mieli ei oikein ole töiden tasalla. En usko, että surutyön vaiheellakaan on juuri tekemistä tämän asian kanssa. Isän ikävä pompahtaa silloin tällöin ohimoille ja silmiä alkaa kirvellä ja sydäntä ahdistaa. Tänään, marraskuun 22. päivä, Siljan päivänä, on isäni syntymäpäivä. Isä olisi täyttänyt 76 vuotta. Niin ikävä ei tänään ole ollut, että vesi olisi silmistä tippunut.

Mutta se hännän tavoittelu. Päällisin puolinhan ulkopuolisestakin saattaa näyttää siltä, että minulla riittää kohtuullisesti puuhaa tässä elämäntilanteessa. Mies tekee yötyötä. Arkiaamuisin lähtee 9 koululaista ja lähes joka arkiaamu saan seitsemän korvilla kaksivuotiaan hoitoon. Vaikka aamupäivät sujuvat hiljaisissa ja leppoisissa merkeissä miehen nukkuessa ja 5-ja 2-vuotiaiden kanssa touhutessa, niin puolen päivän jälkeen alkaa koululaisia tipahdella nälkäisinä takaisinpäin ja heitä riittää aina neljään asti, jolloin lähtee myös lapsenlapsi hoidosta. Iltaruoka tehdään tavallisesti kuudelletoista ja jotta se valmistuu neljäksi, on viisainta aloittaa valmistelut jo heti puolenpäivän jälkeen.
Nyt uutena virkistyksenäni on kahdesti viikossa toteutuva käynti Pasilassa kristillisellä koululla. 17-vuotias on sijaisena täällä kotona sillä aikaa kun rentoudun siivoamalla kaikessa rauhassa. Jos siivoan oikein perusteellisesti, aikaa kuluu vain kolmisen tuntia.

Kuitenkin minulla on tunne, että tässä ei ole vielä kaikki. Ikäänkuin jotakin puuttuisi. Niinpä hommasin itselleni oikean palkkatyön. Sain paikan ilmoitusmyyjänä, jota työtä olisi voinut tehdä kotoa käsin. Työnantaja ei olisi kontrolloinut työaikoja mitenkään, olisin itse voinut määritellä työn määrän. Työ itsessään vaikutti ihan yksinkertaiselta, jopa leppoisalta ja kun minulla ei ollut mitään aikeita ruveta rikastumaan, en todennäköisesti olisi saanut siitä suurta stressiäkään.
Sain sähköpostilla työsopimuksen luettavaksi ja aloin vääntää ja kääntää asiaa. Työsopimusta tarkemmin pohdittuani huomasin, että ei ole minusta tällaista sopimusta allekirjoittamaan.
Tokihan sain mielenrauhan heti päätöksen tehtyäni ja laitettuani viestiä työnantajalle, että en voi sopimusta allekirjoittaa. Nyt vain ihmettelen ja tavoittelen taas häntääni, että mikähän päähänpisto tuokin nyt minulta oli. Kotoa käsin tehtävä työ kun kuulosti juuri minulle sopivalta.

Täytyy tässä katsella ja ihmetellä. Entinen Maatalouskoululainen oli tänään Diakoniaopiston talouskoulun pääsykokeessa. Toivon mukaan pääsee tammikuussa koulunpenkille. Hänellähän jäi maatalouskoulu ainakin toistaiseksi odottelemaan, kun selän skolioosivaivat alkoivat vaatia jatkuvaa kipulääkitystä.
Olisihan sitä "kotoa käsin" tehtävää opiskeluakin tarjolla. Melskan nukkuessa voisi opiskella. Mutta jotakin ihan muuta kuin matematiikkaa. Lukio-opintoni tyssäsivät toisena vuonna matematiikkaan ja sen kyllä kierrän nyt kaukaa.

Kookosmarengit

taittaa niskan makeannälältä. Itsetehtyä leivonnaista syödessä ei tule läheskään niin huono omatunto, kuin jos pistelee kaupan karkkeja.
Nämä on ehdottomasti parhaita kookosleipiä, joita olen tehnyt. Kookosta tekee mieli muutaman kerran vuodessa ja silloin tehdään kookosleipiä. Harva lapsi meillä näihin koskee, mutta silloin selviääkin pienellä annoksella.
(maidoton,gluteeniton)
2 munaa
180g sokeria
200g kookoshiutaleita
50g perunajauhoja
0,3tl leivinjauhetta
ripaus vaniljasokeria

Erottele keltuaiset varovasti erikseen. Vatkaa valkuaiset ja sokeri marenkimaiseksi, kovaksi vaahdoksi. Sekoita nuolijalla vaahtoon keltuaiset. Lisää siivilän läpi keskenään sekoitetut jauhot. Lisää kookoshiutaleet ja sekoita taikina tasaiseksi.
Tee kahdella ruokalusikalla vajaan ruokalusikallisen kokoisia kekoja pellille leivinpaperin päälle. Jätä reilu leviämisvara. Paista 180 asteessa n.9 minuuttia. Vahdi paistumista, älä päästä leivonnaisia ruskistumaan.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Nukketalo

Aamupäivällä oli äitien virkistyspäivä.
Kaikki sai alkunsa siitä, että eräällä blogini lukijalla oli tarpeeton nukketalo. Hänelle oli tullut mieleen, josko meidän tytöt tykkäisivät askaroida talon parissa. Itse olin jo parilla viime kierrätyskeskuksen käynnillä katsellut nukkekotia, mutta ei vielä löytynyt. Lelujen ostamista uutena haluan välttää viimeiseen asti, koska maailma on pullollaan käytettyjä, leikkijäänsä odottavia leluja.
Sovimme siis, että tulen aamulla nukkekotia hakemaan. Reissusta muodostui kaikenkaikkiaan virkistävä kyläilyreissu ja talon lisäksi saamani tuliaiset ovat luoneet tänne lähes joulun tunnelmaa. Kaksi pientä tyttöä hyräilee ja leikkii onnellisena.
Blogin kirjoittaminen tuo mukanaan miellyttäviä sivujuonteita, joita ei ole voinut etukäteen arvata kohtaavansa.
Terveisiä vaan sinne Ryytimaantielle.

. . .

Mies tekee työtään sisulla. Viime yönä hän oli kolmen pintaan kotona. Kun tulin kyläilyreissulta, mies oli juuri herännyt ja töihin lähtöön oli vajaa tunti aikaa. Kysyin, kuinka työ oli sujunut. Työ oli sujunut ihan hyvin. Yksi matkustaja vain oli nimittänyt kuljettajaa satiaiseksi.
Mitä yhteistä on satiaisella ja kuljettajalla, joka pyytää matkustajaa maksamaan matkansa?

Eilisen 11-tuntisen päivän vastapainoksi miehellä on onneksi tänään vain vajaan kuuden tunnin työpäivä. Ehkä sauna työpäivän päätteeksi vie ajatukset työmaalta.

...
Liv-kanavalta tulee arki-iltaisin klo 18 .30 Pienten perhe (Little People, Big World). Olen kovasti tykästynyt perheen elämän seuraamiseen, kun puolen tunnin sohvalla istuskelu on vielä aikatauluni rajoissa.

Tirtetan aikatauluun sopi hyvin kuuden tunnin nukketaloleikki. Edelleenkin hänellä jalat liihottaa kevyesti ja "tää on ihana päivä".

lauantai 19. marraskuuta 2011

Joulutorttu 10 senttiä?

Ei kovinkaan riemukkaalta tuntunut hyvästellä miestä yöksi töihin. Itse työhän, bussin ajaminen, olisi ihan mielekästä ja hauskaakin riippumatta vuorokaudenajasta. Nyt kuitenkin pikkujoulukauden alkaminen tekee viikonlopun yötyöstä aika haasteellista. Kun isi alkoi pukea työvaatteita päälleen, Tirtetta kysyi, "mihin sä oot menossa?" Kun isi vastasi, että kuskaamaan humalaisia kotiinsa, kysyi Tirtetta ihmeissään "onko niillä kotikin!"
Onneksi ei tarvitse lapsen olla näkemässä "humalaisten" menoa kello kahden ja neljän välillä Helsingin keskustassa. Luulen, että mieheni "kutsumus" työhönsä koetellaan vielä lujasti ennen eläkeikää. Jostakin syystä myös nämä kuukaudet, kun hän ei ole voinut tehdä ylitöitä, ovat tuntuneet paljon rankemmilta kuin se aika, jolloin hän ainakin toisen vapaapäivän viikosta käytti ylitöihin. Ehkä kahden päivän vapaa vie tuntuman työstä ja vapaapäivien jälkeen työhönlähtö tuntuu jotenkin raskaammalta.
Noh, tämän enempää kun en pysty häntä tuossa työssä auttamaan, kuin kerjäämällä teidän myötätuntoanne, olisi minun viisainta miehen työssäollessa keskittyä tarmokkaasti omiin töihini.

Niin kauan kuin muistan, meillä on tehty ja syöty torttuja ja pipareita ennen joulua niin paljon, että jouluna niitä ei ole tarvinnut tarjota enää kellekään.
Nyt aloitimme joulutorttujen syönnin. S-marketista löytyy Myllyn Paras torttutaikinalevyjä hintaan 1,69 ja Maustajan tekemää luumumarmeladia 0,59e. Tarpeista tulee 20 torttua, eli kaksi pellillistä. Yhden tortun hinnaksi jää vähän yli 10 senttiä. Samasta taikinasta saa myös herkullisia kalapasteijoita. Niiden tekemistä harrastan esimerkiksi silloin, kun kylmäsavulohifilettä saa -30%:n hintalapulla.

Oletteko laittaneet merkille, että elintarvikkeiden hinnat nousevat nyt koko ajan.
Kun vihdoin ja viimein, monen viikon katkon jälkeen kaupan hyllyihin ilmaantui Valion voita puolen kilon paketissa, oli hintaa roihahtanut lisää lähes 70 senttiä. Tällä viikolla huomasin myös kananmunien hinnan nousseen. Olen usean vuoden ostanut Rainbow isoja kananmunia 15:n kappaleen rasiassa. Vuoden verran hinta pysyi alle kahden euron, nyt se on 2,49e.
Tarjousten hyödyntäminen korostuu. K-marketin euron perunapusseja ja banaaneja kävin hamstraamassa. Banaanien oston kanssa on jo muutenkin niin, että ostan niitä vain tarjouksesta tai vain yhden isin eväspussiin.

Onneksi pakasteet ovat pullollaan marjoja. Edullisen jogurtin, rasvattoman maidon ja leseiden kanssa tulee mistä tahansa marjasta pirteä välipala tehosekoittimella ja juoma kelpaa hyvin kaikille.

Perinteisesti minulla kylmään vuodenaikaan on aamupäivän touhujen lomaan kuulunut välipalaleivän leipominen. Leivän tekeminen itse on sen takia hauskaa, että voi antaa vapaasti mielikuvitukselleen vallan. Kun yhtenä päivänä laittaa leivän pohjaksi aamupuuron tähteen, voi seuraavana päivänä käyttää perunasosejauhetta. Juustoraasteen tähteet tai kuivuneet leikkeleet pieneksi pilkottuina sopii leipätaikinaan mainiosti.

Täällä lapset kehittelivät puhdetöitä. Vasarat paukkuu ja pikkutytöt harjoittelivat ruuvimeisseleiden käyttöä ja ruuvasivat Tirtetan leikkikeittiön kaapinovet irti.
Mieheltä tuli jo ensimmäinen puhelinsoitto töistä. Kertoi ajavansa tämän illan aikana kodin ohi 13 kertaa, kun ajaa Länsisatamaan.

Tirtetan päivän lausahdus hymyilyttää vieläkin: isi yritti nukkua vähän varastoon ja Tirtetta tuli leikkimään hammaslääkäriä ja sairaanhoitajaa. Kun hampaita porattiin ja korvia tutkittiin, isi sanoi:
- "Voisinko saada yhden pienen suukon?"
- "Ei potilaat sano noin!" sanoi Tirtetta tuohtuneena.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Mummo nukkuu ramppoliinilla

Pitkästä aikaa isillä on kaksi arkivapaapäivää. Tiretta on hyvin perillä tilanteesta ja tietää, mitä isin vapaapäivät tarkoittaa. Eiliselle hän oli ehdottanut käyntiä Haagan mummolla, "pullatätillä" ja uimahallissa.
Haagan mummon luona kuluikin melkein koko päivä ja pullatäti oli ehtinyt laittaa jo puotinsa kiinni, ennenkuin isi ja Tiretta palasivat. Tirtetan pussista löytyi kuitenkin aarre: hän oli ruinannut mummolta posliinisen sokeriastian, johon on maalattu kukkia ja pinkkejä koristeita ja jossa on soma pieni kansi. Mummo oli sanonut jonkun muunkin havitelleen sokeriastiaa, mutta Tirtetalle se nyt näkyi päätyvän.
Sokeriastia on nyt talletettu Tirtetan vaatekaapin ylälaatikkoon muiden aarteiden joukkoon. (Muita aarteita on "blogitätien" lähettämät kauniit lahjat, joita katsellaan, kannetaan mukana ja joita varjellaan visusti sisaruksilta ja Melskalta.)
Kun isi aamulla silmät sikkarassa kömpi keittiöön, Tirtetta ilmoitti, että "sinulla on isi tänäänkin vapaapäivä, lähdetäänkö uimaan?" Tiretta nukkui taas 13-tuntiset yöunet, niin tarmoa olisi vaikka mihin.

Nukkumisesta puheenollen: saa nähdä, kuinka kauan katselen/kuuntelen meidän sängyn pohjalautojen kolinaa yöllä. Viime yönäkin ilman mitään enakkovaroitusta, en edes kylkeä kääntänyt, kolahtaa puolet kapuloista lattialle ja nukuin loppuyön montussa. Asiahan tulisi korjattua parilla ohuella pystylistalla, jotka naulaisi poikkipuihin. Jostain syystä tuon korjaushomman muistaa aina iltaisin, kun kiskoo isoja joustinpatjoja syrjään ja konttaa rimojen päälle asentamaan niitä kohdilleen.

Tirtetta tuossa pohti juuri, että "jotkut menee Talenttiin esiintymään. Niillä on perhe mukana ja ne istuu sohvalla odottamassa, kun se yksi laulaa ja tekee temppuja. Jonkun isällä voi olla vaikka bussi, jolla ne ajaa sinne Talenttiin ja sitten sitä kuvataan telkkariin ja ihmiset katsoo niitä temppuja."
Tiedusteluun, mitä temppuja Tirtetta mahtaisi Talentissa tehdä, tulee vastaus:
-" Tuo teidän sänky vietäis sinne ja mä tekisin siinä kuperkeikkoja, kärrynpyöriä ja mahaplätsejä. Se olis melkein kuin ramppoliini. Eiks niin, että mummolassa mä saan oikeen ramppoliinin?"

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

"Robotit vanhuksia virkistämään"

Otsikko ja teksti ovat suoria lainauksia 16.11.2011 ilmestyneestä Helsingin Uutiset lehdestä:

"Kustaankartanon vanhustenkeskus testaa syksyn aikana robottiteknologiaa ikääntyneiden ja muistisairaiden virkistystoiminnassa.
Robotit ovat liikkuvia laitteita, jotka sisältävät erilaisia ohjelmia kuten pelejä, lauluja ja musiikkia.
Robottien tarkoituksena on tarjota iäkkäille ihmisille virikkeitä ja kohentaa heidän toimintakykyään. Testauksessa on kaksi erilaista robottia.
Ne esitellään Kustaankartanossa tällä viikolla."

. . .

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan testauksen tuloksia ja käyttäjien kommentteja. Kokeilun kustannuksista olisi myös mielenkiintoista kuulla.
Sydämestäni toivoisin, että robotteja testaavien vanhusten käyttökokemukset ja kommentit olisivat sen kaltaisia, kuin "tätä olemme aina kaivanneet".

tiistai 15. marraskuuta 2011

He eivät jaksa enää vaatia

Älköön kukaan tätä lukeva hoitoalan ammattilainen ottako pohdintojani itseensä, toisin sanoen loukkaantuko. Asiasta voi toki mielihyvin esittää oman näkemyksensä, ottaa kantaa ja kommentoida ja mielellään myös oikoa virheellisiä käsityksiäni. Kaiken lisäksi otanta, johon tämän juttuni perustan, on aika niukka. Toisaalta olisin suonut mielelläni, että noin viiteentoista käyntiin, jotka kohdistuvat kahteen eri pääkaupungin sairaalaan, olisi joukkoon mahtunut edes yksi toivorikkautta antava osastokäynti.

Olen itse suorittanut apuhoitajan tutkinnon liki 25 vuotta sitten. Seuraavana vuonna valmistuvat olivat jo nimeltään perushoitajia, tänään saman tutkinnon suorittaneita kutsutaan Suomessa lähihoitajiksi.
Virat, joita vastavalmistuneena hoidin, olivatkin jo perushoitajan virkoja ja niinpä nostalgisessa keltaisessa nimineulassani, jonka yhtenä päivänä lasten ihmeteltäväksi löysin, lukee "Perushoitaja Sirkku ..nen".
Kun liikun jossakin sairaalassa tai hoitolaitoksessa, minulla on aika kodikas olo, koska aina kuvittelen, millaista kyseisessä paikassa mahtaisi olla töissä.

Tänään kävin katsomassa iäkästä ystävääni sairaalassa. Soitin sinne aamulla ja pyysin "erikoislupaa" tulla käymään ennen varsinaista vierastuntia, joka alkoi kello 14, koska iltapäivä oli minulla kiireinen ja edellisestä käynnistäni oli jo viikko vierähtänyt. Puhelimeen vastannut hoitaja kävi kysymässä toiselta, voinko tulla. Ystäväni on omassa huoneessaan, joten käyntini vierasajan ulkopuolella tuotti häiriötä ja ylimääräistä vaivaa ainoastaan hoitajille.
Lupa kuitenkin heltisi.

Osastolle tultuani minut saateltiin potilaan huoneeseen kylmän viileästi. Yritän olla lojaali kiireistä hoitotyötä tekeviä kohtaan, enkä mielestäni takerru pikkuseikkoihin tai pyydä tarpeettomia palveluksia hoitajilta. Yritän myös välttää heidän työnsä tuijottamista suurennuslasilla. Kiinnnostukselle hoitajien työtä kohtaan en mahda mitään, koska olen itsekin hoitaja ja voisin kuvitella itse olevani työssä osastolla, jossa hoidetaan vanhoja ihmisiä.

Kuuntelin ystäväni kuulumisia viikon varrelta. Kuulumiset olivat kertausta useamman edellisen viikon tapahtumista ja ne saivat mieleni matalaksi. Kuulumisissa kertautui jälleen ne tapaukset, joita oli lähes päivittäin, että ystäväni sai odottaa pyytämäänsä kipulääkettä toista tuntia, tai kolmena päivänä hänen pyytämänsä maitohappobakteerikapseli oli vielä neljäntenäkin saamatta. Kolme eri hoitajaa oli luvannut hakea sen "heti".
Ei minulla ollut mitään lohdullista sanottavaa siihenkään, kun hän kertoi, että useana aamuna hän saa altaan pois edellisenä iltana kello 18 laitetun yövaipan vasta kello 11 seuraavana aamuna. Käsi ylös, lukijat, kuka suostuu nykyisissä voimissaan/järjessään/lojaalisuudessaan hoitajia kohtaan moiseen? Oletko valmis pissimään sängyssäsi maaten kyvyttömänä itse nousta ylös, 17 tuntia samaan vaippaan?
. . . .

Surullisinta tässä kuitenkin on se, että ystäväni on vastoin haluaan joutunut toisten armeliaisuuden alle. Hän tekisi ja nousisi ja menisi itse, jos vain pystyisi. Hän olisi mielummin kotonakin toisten avun turvin, jos vain kunto antaisi myöten.

Pohdin, että tuon lainen osasto olisi varmaan antoisa paikka olla töissä sen takia, että voisi edes hitusen osoittaa lämpöä ja huolenpitoa niille, jotka ovat sinne monien vaivojensa takia joutuneet.
Kun ystäväni kertoi, että suurin osa hoitajista on töykeitä, tunteettomia ja mitäänpuhumattomia, tulin toisiin ajatuksiin. Voisi olla raskasta poiketa valtavirrasta.

Lähtiessäni poikkesin sen verran hoitajien toimistoon, että pyysin suoraa numeroa ystäväni huoneen puhelimeen. Kolmen toimistossa istuvan hoitajan ilme oli rehellisesti sanottuna sellainen, kuin he olisivat epäilleet minun tulleen juottamaan heille myrkkyä. Yksi heistä varmuuden vuoksi älähtikin, että "pysy vain siellä käytävän puolella! Täällä on potilaspapereita pöydillä!"
Kyllä minä toki salassapitovelvollisuuden ja potilaan yksityisyyden turvaan liittyvät asiat ymmärrän ja huoneen hoitajille olin hetkeä aikaisemmin maininnut, että joskus hamassa tulevaisuudessa voi minullakin olla osastotyö vielä edessä.
Numeron lapulle saatuani ei kukaan hoitajista ollut ollenkaan kiinnostunut keskustelemaan ystäväni tilanteesta ja hoitosuunnitelmaan liittyvistä asioista. Hänen potilaspapereissaan olen kuitenkin lähiomaisten rinnalla merkitty hänen läheisekseen.
Intoni lopahti keskustelemaan yhtään mitään.
Päästäkseni osaston ovesta ulos, jouduin vielä vaivaamaan yhtä henkilökuntaan kuuluvaa, joka näkyi ulko-oven lähellä kärryineen. Syvään huokaisten, teatraalisen hitaasti ja vaivalloisesti hän kaivoi avainnipun taskunsa pohjalta ja hitaasti laahustaen tuli oven minulle aukaisemaan.
- "Anteeksi, että jouduin vaivaamaan" totesin hänelle.

Kiireinen, rutiininomainen, robottimainen, tyly, tunteeton, kovakourainen, välinpitämätön tai vaitonainen saisi sairaan vanhuksen hoito olla vain vahingossa, joskus hyvin harvoin ajattelemattomuuttaan työhönsä väsyneen hoitajan lipsahdus. SIITÄ EI SAISI TULLA JATKUVA KÄYTÄNTÖ.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Veljesten välienselvittely

Oikeastaan täällä riidellään, tapellaan tai nahistellaan aika harvoin. Tappelun määrä on suoraan riippuvainen unen määrästä, paremminkin sen puutteesta. Väsyneet lapset riitelevät helposti.
Isot lapset eivät oikeastaan koskaan riitele. Heille tulee erimielisyyttä tai sitten vain toinen "käy ärsyttämään".
Ärsytyskynnys voi ylittyä hyvin pienestä, mutta yleensä toisen osapuolen hiiltymiseen tarvitaan monen eri osatekijän hankalasti ajoittunut yhteensattuma.

Äsken kyseessä oli pari isompaa poikaa, ei ihan kaikkein vanhin, eikä ihan nuorimmat.
He olivat erehtyneet vielä illalla ottamaan puheeksi aamuisen episodin, joka oli kiireisen aikataulun takia jäänyt heiltä aamulla käsittelemättä.
Nuorempi näistä pojista söi aamupalaansa työpöydän ääressä, kun vanhempi pojista oli sattunut "röyhtäisemään aamupalaan päin".
Röyhtäisijä puolusteli, ettei  "juuri koskaan röyhtäile ääneen, mutta tänä aamuna hänen vatsansa oli kipeä ja röyhtäisy johtui siitä".
Se poika, jonka aamupala oli ollut tulilinjalla, piti tekoa erittäin paheksuttavana vielä senkin jälkeen, kun kyseisen aamupalan syömisestä oli kulunut jo lähes 11 tuntia.
En ollut kuulemassa, millaiseen sananvaihtoon tämä välikohtaus heidän välillään kaikenkaikkiaan johti, mutta melko perin pohjin tapahtunutta oli ruodittu, koska röyhtäisijäosapuoli oli menettänyt malttinsa siinä määrin, että oli potkaissut seinää.
Äitinä olen tietysti kiitollinen, että poika purki ärtymystään seinää potkimalla, eikä veljeään, mutta seinän valinta oli hänen kohdallaan ollut harkitsematonta. Täällähän on jokaisessa makuuhuoneessa yksi seinä heppoinen väliseinä, jonka materiaalia minä sanon pahviksi. Muutama vuosi sitten maksoin kohtuullisen summan remontista, kun erään seinän takana metelöiviä rauhoittelevan jalka meni seinälevystä läpi.
Onneksi sen verran oli löytynyt malttia tämäniltaiselta seinäänpotkijalta, että seinään tuli vain murtuma.

Kun minua tultiin hakemaan paikalle tilanteen selvittelyyn, oli minulla täysi työ ottaa poikien asia totisella naamalla, kun sanaharkka siitä, että "joku röyhtäisee kohti aamupalaani" kuulostaa ihan oikeasti armeijaikäisten touhulta. Tähän asti tämä kaksikko on tyytynyt vääntämään kättä siitä, kenen jalat ovat kenenkin tiellä ja missä ne jalat saavat olla ja missä niiden ei pitäisi missään tapauksessa olla. Selvästikin keskinäisessä kommunikoinnissa ollaan otettu aimo harppaus eteenpäin.

Rapiat 20 vuotta olen opettanut äitinä eri-ikäisille jälkeläisilleni, että asiat selvitetään puhumalla.
Hyvään suuntaan ollaan menossa, kun asioiden selvittelyn lieveilmiöihin ei tarvita enää kirvesmiestä, vaan kittipurkilla ja maalisudilla selvitään.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Ensimmäinen isäinpäivä ilman isää

oli rankempi, kuin olin arvannutkaan. Nyt tiedän, miltä lapsesta tuntuu, jos hänellä ei ole isää. Nyt tiedän, miltä luokkatoveristani ala-asteella tuntui, kun toiset piirsivät ja askartelivat omalle isälleen isänpäiväkorttia ja hän piirteli paperille muita kuvia.
Minulla oli koko päivän ikävä isiä.
Äsken, kun olin jo aikeissa lähteä nukkumaan, tulin vielä kurkistamaan viestit. Sähköpostissa oli tyttäreni lähettämät vävyn ottamat kuvat isän hautajaisista syyskuun viimeiseltä päivältä. Kuinka kauniisti hetkien muistot ja tunnelmat löytyivätkään kuvista! Kuvat oli niin kauniita ja sykähdyttäviä. Eniten ihailin kuvia naapureista ja sukulaisista. He olivat niin aitoja ja kauniita kuvattuina kirkon alttaritaulua vasten.
Kuvat katsottuani moneen kertaan ikäväni haihtui.
Tilasimme paperikuvat äidilleni ja voin vain kuvitella hänen onneaan kolmen viikon kuluttua, kun vien ne hänelle.

Iltapäivällä soitin äidille. Hän oli juuri lämmittänyt ruuan ja oli aikeissa käydä syömään. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin huomaamme, että ruoka odotti syöjäänsä edelleen.
Serkkupoikani oli käynyt äidillä kylässä ja täyttänyt pannuhuoneen ääriään myöten polttopuilla ja tuonut vielä katokseenkin hurjan puukuorman. Äiti sanoi, että hän lämmittää niillä puilla koko ensi viikon. Viime sunnuntaina serkku oli vanhempineen käynyt tekemässä saman homman.
Tulin iloiseksi, todella iloiseksi tuosta suuresta avusta.

Enkelivartiota sinne äidin vuoteen vierelle, kolme suurta ja lempeää enkeliä sinne serkkuni kotiin metsän keskelle, rakastavat enkelit tänne jokaisen rakkaani vierelle, kolme vahvaa ja kaunista enkeliä Melskan kotiin suojelemaan
ja sinulle lukijani:
toivotan vierellesi oman varjelevan enkelisi huolehtimaan sinusta.

Sivunkääntöä

Perheessämme on siis 14 jäsentä. Heistä viisi on täysi-ikäisiä. Mieheni, perheen isä, on perheen pää. Hänellä on asioihin ylin päätäntävalta, viimeinen sana. Käytännön tilanteissa asioista useimmiten päätän minä. Jos jostakin päätöksestä olen epävarma, mitä mieltä mieheni siitä mahtaa olla, varmistan asian häneltä. Useimmiten tiedän, kuinka mieheni haluaa asioista päätettävän ja olemme niistä yksimielisiä. Yhteiset päämäärät ja samanlainen tapa ajatella asioista helpottaa arkemme sujumista ja tekee myös avioliitosta vahvemman. Kovin helposti emme enää takerru pikkuasioihin, jotka ovat vähäpätöisiä koko elämän kannalta.
Koska mieheni tekee kokopäivätyötä, joka sijoittuu kuitenkin enimmäkseen yöaikaan, on arjen vastuu pääasiassa minulla. Mieheni tukee minua päätöksissä, jotka joudun tekemään yksin ja minä annan kaiken tukeni miehen työlle. Miehen kaikinpuolinen hyvinvointi työssä on perheemme toimeentulolle ensiarvoisen tärkeää. Jos mieheni ei syystä tai toisesta pystyisi tekemään työtään, minun olisi siirryttävä heti kokopäivätyöhön kodin ulkopuolelle. Siinä tilanteessa keskittymiseni koko perheen ja kodin asioiden hoitamiseen jäisi hyvin vähäiseksi. Vastuu kotitöistä siirtyisi lapsille, perheen nykyinen "dynamiikka", tasapaino, muuttuisi ratkaisevasti.

Kuusi ja puoli vuotta olen käynyt auttamassa yhteisestä sopimuksesta iäkästä naapuria, hyvää ystävääni. Alussa kävin hänen luonaan päivittäin, viime ajat useamman kerran päivässä. Sovittelin kotityöni ja menoni noiden käyntien lomaan. Useimmiten käyntini oli vain pistäytyminen; tarkistin, että kaikki on kunnossa. Naapurin luona käyminen oli minulle aina pieni hengähdystauko ja iloinen juttutuokio virkeän, ajatusmaailmaltaan hoksaavaisen vanhuksen luona. Hän on hyvä ihmistuntija. Hän aisti helposti, oliko minulla kaikki kunnossa, olinko hyvällä mielellä. Hän on mukanaeläjä.
Nyt tämä ystäväni on ollut reilun kuukauden sairaalahoidossa. Edelleen hänen kotiinpääsynsä on epävarmaa. Yritän käydä mahdollisimman usein hänen luonaan, mutta lyhytkin pistäytyminen matkoineen nielaisee vähintään kaksi tuntia.

Olen ollut uudessa tilanteessa. Kun aikaisemmin menin kello 12 lämmittämään naapurille ruokaa, nyt teen, mitä  parhaaksi katson kello 12.

Koulun siivoustyön otin vastaan sen takia, että lähtemiseni ei ole enää riippuvainen niin monesta muuttujasta kuin aikaisemmin. Nyt riittää, että varmistan pikkuisten turvallisuuden ja hoidon ja katson, että kotoa löytyy edes jotakin syötävää poissaollessani.
Mieskin on selvinnyt eväineen töihin, vaikka en ole ollut eväsreppua pakkaamassa.

Kuluneena viikkona olen joutunut katsomaan hyvin monia asioita ikäänkuin ulkopuolisen silmin. Olen ottanut etäisyyttä itsestäänselvyyksiin ja toimintarutiineihini omassa elämässäni. Olen monessa asiassa joutunut kääntämään uutta lehteä. Monessa asiassa, joita olen pitänyt itselleni itsestäänselvyytenä, olenkin joutunut huomaamaan, että minun täytyy tehdä ihan toisin, muuttaa ajatteluani. On asioita, joita olen rutiininomaisesti "tehnyt aina näin", joutunutkin  muuttamaan.

Jos asuisin yksin, olisi tekemiseni vain itseäni koskevia. Nyt tässä elämäntilanteessa tekemiseni koskettaa jossakin määrin ainakin meitä neljäätoista, tahdoin sitä tai en.
Kuluneella viikolla olen ollut niin monessa asiassa uusissa haasteissa, että ajatusten pukeminen sanoiksi tuntui ihan ylivoimaiselta. Lämpimien kommenttienne ja ajatusten kannustamana tartuin asiaan.
Jos tekstini tuntuu ihan salatieteeltä, voi todeta yhdellä lauseella, että olen uusien haasteiden edessä.

Viikon  huippu-uutinen oli ehdottomasti, että Duggarin perheeseen Arkansasissa syntyy huhtikuussa kahdeskymmenes lapsi. Sellaiset(kin) uutiset antaa minulle hurjasti intoa ja voimaa.

Muistakaa kaulaliina!

tiistai 8. marraskuuta 2011

Letunpaistomusiikkia

http://youtu.be/bx59Mi_F_Gk
Ylläolevaa linkkiä klikkaamalla pääset kuulemaan äskeisen letunpaistoni musiikkia.
Tuo kappale, jonka Elvis tulkitsee, löytyy Hengellisestä Laulukirjasta numerolla 14. YouTube-videoilta löytyy muutama livetaltiointi, joissa Elviksen tulkinta on vielä koskettavampaa, kuin tässä studioäänitteessä.
Elvis aloitti laulamisen seurakunnan kuorossa ja hänen varhaistuotantonsa koostui monista koskettavista gospelkappaleista.
Pidän nostalgisesta musiikista. Näissä Elviksen vanhoissa lauluissa on totisesti nostalgiaa.

Muistutan vielä, että kirjaa "Elämäsi muutos" voi tilata vielä 15.12. asti ilmaiseksi puhelinnumerosta
0800 135 135.
Vaikka et olisi yhtään kiinnostunut seurakunnista, Jumalasta tai uskovaisuudesta, niin näiden ihmisten kertomuksia omasta elämästään on mielenkiintoista lukea.
Osoitteessa www.koemuutos.fi on paljon lisätietoa ja esimerkiksi menovinkkejä seurakuntien tilaisuuksiin.

Rukousvastauksia

Edellisen kirjoituksen kommenteissa kävimme keskustelua rukoilemisesta, rukousvastauksista ja ihmiselämän vaikeuksista. Tartun aiheeseen uudelleen, koska olen hyvin innoissani tämänaamuisesta rukousvastauksesta.

Kerron ensin parin vuoden takaisesta rukousvastauksesta, paremminkin avusta, jonka Jumala järjesti, ennenkuin olin edes ymmärtänyt rukoilla asiaan ratkaisua.
Minulla oli toista tuhatta maksanut suuri pyykinpesukone, jonka ohjelmavalitsin hajosi. Korjausliikkeestä sain tiedon, että tilattava varaosa maksaa 650e. Kun laskeskelin siihen päälle asentajan kulut, minulta pääsi itku. Itku sen takia, että a) minulla ei ollut laittaa lähes 800e pesukoneen korjaukseen b) tuntui arveluttavalta ruveta korjaamaan sillä rahalla pesukonetta, jolla oli jo pesty yli 2000 kertaa.
Taloyhtiön pesutuvassa yhden koneellisen pesu näkyi kolmena eurona puhelinlaskussa. Meidän kolme koneellista / päivä -tahdilla ei sekään ollut pitkäaikainen ratkaisu.
Olin ajatusteni kanssa umpikujassa. En nähnyt mitään ratkaisua tilanteeseen.

Iltapäivällä Pikkuveljeni poikkesi kylään. Tavallisesti en itkujani hänelle itke, mutta pesukoneettomuus on minulle henkilökohtainen katastrofi ja itku vain jatkui.
Pikkuveli mietti hetken ja selasi puhelimestaan esille työpaikkansa nettisivut. Hän näytti minulle kuvaa pyykkikoneesta ja kysyy:
- "Jos sinulle kelpaa kiinalainen kahden sadan pyykkikone, niin tuolla varaosan hinnalla niitä saa kolme."

Siltä istumalta Pikkuveli käveli naapuritaloon työpaikalleen ja tulee sieltä pesukone nokkakärryssä. Hän asentaa koneen paikoilleen rikkimenneen koneen viereen ja minä aloitin pyykinpesun.

Tapaus "pyykkikone" opetti minulle, että aika usein Jumala käyttää ihmisiä apunsa lähettiläinä. Omat ajatukseni olivat niin urautuneet vanhan koneen säälimiseen, että en löytänyt ongelmaan mitään muuta kuin kalliin ratkaisun. Kaksi sataa uuteen koneeseen senhetkinen rahatilanteeni salli hyvin. Tiedän senkin, että jos minulla ei sitä rahaa olisi ollut, Pikkuveli olisi tuonut pesukoneen silti ja sanonut, että maksulla ei ole kiire. Hän olisi maksanut sen itse.
Joskus apu tulee, kun osaamme ääneen sanoa tarpeemme ja Jumala lähettää oikean ihmisen kohdallemme.

Tämänaamuisen rukousvastauksen tarina. Olin koko syksyn rukoillut: "A ja S tarvitsevat lämpimät talvitakit".
Toinen pojista oli pariin otteeseen takkiasiaa jo kysellyt ja vastasin, että kyllä se jostain aikanaan järjestyy. Nyt kun syksy on ollut melko lauha, on ohuemmallakin takilla vielä pärjännyt hyvin.
Tänä aamuna vanhin tytär tuo lapsenlasta hoitoon ja kaivelee kärryjen korista isoa pussia.
- "Me kyllästyttiin näihin meidän Kanada-takkeihin. Ne on niin isot ja kuumat, siis tosi lämpimät".

En ollut kenellekään maininnut takkien tarpeesta. Rukoukseen vastattiin kirjaimellisesti: untuvatakit ON lämpimät.

Elämän suurissa ratkaisuissa Jumala on apumme, jos luotamme Häneen, annamme kunnian Hänelle ja haluamme Häntä palvella.

Kovin mielellämme muuttaisimme mummolaan jo ennen kesää 2015. Tällä hetkellä näyttää siltä, että asia järjestyy vasta mieheni päästyä eläkkeelle ja näillä näkymin se tapahtuu alkuvuodesta  2015.
Rukoilen, että siinä asiassa saisi tapahtua Jumalan tahto. Jumala tietää, milloin meille on oikea hetki sinne lähteä. Jos Hän katsoo meille parhaaksi, että menemme sinne aikaisemmin, Hän järjestää asiat niin selkeästi kuntoon, että näemme ratkaisun ihan selvänä.
En rukoile " anna meidän sukkelasti päästä muuttamaan!", koska se toteutuessaan ei välttämättä olisi meille hyvä ratkaisu.
Hänen aikataulunsa on täsmällinen ja tarkka. Hän itse valvoo aikataulunsa toteutumista.
(Jumalan tarkasta aikataulusta tuli mieleeni isäni poislähtö. Siitä on kerrottu kirjoituksessa "Pappa lähti Taivaan kotiin".)
Joskus luulemme Jumalan ohittaneen pyyntömme, mutta Hänen lempeä vastauksensa on "ei vielä".

Minulla on tällä hetkellä Jumalalle muutama pyyntö, joihin tarvitsen ratkaisun parin viikon sisällä. Kerron teille sitten, kuinka ja milloin ne asiat ratkeavat.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Sumu hälvenee sydämestä

Tavallisesti, kun asetun tähän keittiön nurkkaan höpisemään teille, en lue muiden bloginkirjoittajien kuulumisia ensin, etten tahtomattani tai tahallaan matki jonkun tekstiä, saa vaikutteita tai peräti suistu omista ajatuskuluistani. Nyt kuitenkin kävin lukaisemassa kymmenisen tekstiä tältä päivältä. Ja huomasin, että onko minusta ilakoimaan  marraskuisen pysähtynyttä, utuista karuutta. Aika moni kun koki vuodenajan henkisesti haasteelliseksi, jopa hiukan masentavaksi.
Kun tulin kaupasta ja katseeni osui pihan taintuneisiin istutuksiin, sisälläni läikähti huima riemu:
miten upealta syksy tuntuukaan kerran mummolassa!
Maalla tuoksuu tähän vuodenaikaan (niinkuin kaikkina vuodenaikoina) ihan pyörryttävän  upealta. Jos aamulla on sumua, olisi ihan pakko päästä metsään haistelemaan havupuiden tuoksua. Sammal tuoksuu, metsän heinät tuoksuu, pajukollakin on oma tuoksunsa.
Kun vaivoin valoisaksi ehtinyt päivä alkaa jo iltapäivällä väsyä illan hämäryyteen, se luo turvallista oloa siitä, että kotona lämpimässä on hyvä olla.

Viime yönä heräsin, kun korvani olivat kuulevinaan hälytyssireenin ääntä. Varmaankin ääni liittyi uneen, koska herättyäni oli hiljaista ja kaikki nukkuivat.
Koin "kehoitusta", niinkuin joku olisi käskenyt, että minun pitää kirjoittaa "taivaan puhelinnumerosta".
Pyhäkoulussa liki 40 vuotta sitten kerrottiin, että taivaan puhelinnumero on 5015.
Numero tarkoittaa Psalmia 50, jaetta 15.
Vanhan käännöksen mukaan muistellen siinä sanotaan:
"Ja avuksi huuda minua hädän päivänä,
niin minä tahdon auttaa sinua
ja sinun pitää kunnioittaman minua".

Me lapset painoimme tuon puhelinnumeron muistiimme. Minä olen aika monta kertaa joutunut laittamaan käytäntöön tuota Psalmin neuvoa. Aina on myös tullut apu.

Sydämen riemua, lämpimiä villasukkia, vastauksia kysymyksiin ja toivorikasta sumuista päivää jokaiselle.

(Mietin otsikkoa kovasti. Kysyin 17-vuotiaalta, onko "sumu hälvenee sydämestä" naiivi otsikko.
Tyttö vastasi: "No eks sä oo aika naiivi?"

Sittenhän otsikko on juuri sopiva.
naiivi = mm. lapsellinen, suora, hyväuskoinen)

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Viemärijuttuja vaihteeksi

Voisiko sunnuntai-illalle olla leppoisampaa puuhaa, kuin tonkia naapureiden viemäreitä. Naapurin pappa (se sama yli 80-kymppinen lempeä pappa, joka lahjoo lapsiamme joka käänteessä ja syöttää minulle siivousreissulla leivoksia) soitti illansuussa ovikelloamme. Pappa selitti, että viemäri on tukossa, on tulva. Ajattelin, että pappa on jo uinut tulvavedessä, koska tuli ovellemme silkkisessä aamutakissa. Kun menen papan puolelle, oli huoltomies jo täydessä touhussa. Keittiön altaasta oli tullut viemärivedet  keittiön pöydälle, hellalle ja työtasoille.
Kun huoltomies vakuutteli viemärin vetävän, lupasin papalle siivota keittiön.

Koska seinän takana asuvan naapurin mummon keittiön viemäriputket on samaa "liittymää", kävin varmuuden vuoksi tarkistamassa mummon viemärin. Mummohan on nyt sairaalassa, mutta vara-avaimellani pääsin toteamaan, että likavesi lilluu nyt vuorostaan hänen keittiössään.
Ajattelin yrittää ensin omin konstein, koska olen niin lopen kyllästynyt tämän talon viemäreihin. Noin tunnin urakoinnin jälkeen viemäristä kuuluu tuttu, huojentava purahdus, kun tukko lähtee liikkeelle.

Tuttavaperhe on vastapäisestä rapusta ollut jo viikkokausia evakossa vesivahingon tuoman suuren lattiaremontin takia.
Hienoinen epäilys herää, että talon viemäriputkissa on jokin perustavaa laatua oleva vika tai sitten alun alkaen on viemärihommissa menty siitä yli, mistä aita matalin.
Koska meillä on jonkin aikaa suihkun lattiakaivo oireillut selkeällä hitaudella, patistelin nyt kaikki sukkelasti suihkuun ja sitten laitan yöksi lattiakaivoon kunnon latingin yön ajaksi.
Meillä on jyrkkä kielto laittaa vessanpyttyyn vedessä hajoavia wc-paperin hylsyjä. Olen sen verran hysteerinen noiden viemäreiden takia.

Blogini sekalaiseen imagoon sopii oikein hyvin, että blogin yksivuotispäivänä kirjoitan viemäreistä.
Kiitos uskollisille ja uusille lukijoille.

Tirtetta tuossa kieppuu isin niskassa.
- "Isi, mä irrotan sun pään!" Tirtetta sanoo.
- "Älä irrota!" isi uikuttaa.
- "Ha-haa! Uskoit!" nauraa Tirtetta.
http://www.youtube.com/watch?v=xU9CauJP4Pg&feature=related

5.Moos. 33: 27-
"Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala,
sinua kantavat ikuiset käsivarret."

Kirkkopäivän aamua

Minulla pyhäinpäivä sai merkityksen vasta tänä vuonna. Aikaisemmin juhlapäivä ei ole koskettanut minua juuri millään lailla. Toivottavasti äiti sai järjestymään kyydin kirkkoon eilen illalla, kun tilaisuudessa luettiin kaikkien vuoden aikana kuolleiden nimet ja heidän muistokseen sytytettiin kynttilä. Minullakin oli niin palava halu päästä eilen Kangasniemen kirkkoon tuohon tilaisuuteen, että jos minulla olisi ollut auto, olisin lähtenyt iltapäivällä ajamaan kohti kotia.
Ensi sunnuntain isänpäiväkin tuntuu taatusti erilaiselta. Oikeastaan se muuttuu minulla isänpäivän muistopäiväksi.

Meillä "kirkko" tarkoittaa minkä hyvänsä seurakunnan rukoushuonetta, ei siis välttämättä luterilaista kirkkoa. Tirtetta pohtii täällä taas perinteisesti, millä asulla äiti päästää kirkkoon. Pinkillä prinsessamekolla ei pääse, ei myöskään valkoisella kirjotulla satiinimekolla. Violetti samettimekko on kuulema "liian vanha".
Punainen pieni tarra on poskessa, koska "jotkut voivat luulla sitä kauneuspilkuksi". Sopivan vaatetuksen lisäksi kirkkoaamujen haaste on Tirtetan kohdalla riittävä syöminen. Minua kyllästyttää, jos kirkonpenkkiin päästyämme lapsi alkaa inistä, että "on ihan kamala nälkä".
Taidan taktikoida ja lyöttäytyä lähtöön kuuliaisten ja ripeiden poikien kanssa ja jätän Tirtetan isin kanssa säätämään vaateasioita.
Ja kaiken varalta laitan laukkuun mukaan muutaman leivänpalan. Kun se nälkä kuitenkin aina tulee.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Ruokaa luonnosta

Tämä täytyy kertoa niiden ihmeteltäväksi, joiden pihamaalla kasvaa ruokatarpeita ihan luonnostaan.
Tänään olemme saaneet nauttia omavaraistalouden huippuhetkiä.

Kotimme sijaitsee vajaan kilometrin päässä Helsingin ydinkeskustasta. Voi siis sanoa, että aika lailla kaupungissa asumme.
Tein äsken valkokastiketta. Päälle laitoin ruohosipulia, jonka lapset toivat leikkipuiston kukkapenkistä.

Päivän vitamiinit on syöty marja-aronioista, joita samat ulkoilijat kävivät keräämässä toisen puiston koristepensaista.
Joku on joskus kauhistellut, että ei pitäisi syödä kasveja, jotka kasvaa lähellä vilkasliikenteisiä katuja.
Toki huuhdon irtopölyt marjoista ja ruohosipuleista. Mutta samalla olen kauhistelijoille muistuttanut, että asuessamme täällä vedämme jokaisella hengenvedolla keuhkoihimme sellaisen määrän ilmansaasteita ja hiilipölyä, että satunnaisesti syöty muutama marja ei ole ollenkaan vaara pahemmasta päästä.

Voin vain kuvitella, mitä riemua lapset saavat aikanaan mummolassa asuessaan kokea, kun koko kesä ja syksy on ruuan talteen keräämistä ja siitä nauttimista.

Mummolan pakasteessa muuten odottaa herkkua, jota hädin tuskin jaksaa joulukuun alun mummolassakäyntiin asti odottaa: enoni oli tuonut äidille hirvenlihaa ja vihjannut, että sitä saa toimittaa myös meille syötäväksi.
Leivinuunissa paistetusta hirvipaistista täällä onkin huokaillen haaveiltu useammalta taholta. Luulen, että meidän joulupossu vaihtuu tänä vuonna hirveen.
Hurjan kiitollisia terveisiä vain sinne mummolan naapuritaloon ja turvallisia metsästysreissuja, jos vielä joku hirvi odottaa kohtaloaan.

Hyvä mieli siivoamisesta

Kristillisen koulun uutiskirjeessä kerrottiin, että koululle tarvitaan siivoojaa. 17-vuotias oli koululla käydessään entiselle opettajalleen maininnut, että voisi tulla koululle vaikka siivoamaan. Kun minä luin uutiskirjettä, tunsin, että tuohon tehtävään olisin valmis tarttumaan. Sovimme tytön kanssa, että tarjoudumme yhdessä työhön.

Tuossa koulussa on aina ollut lapsilla ja henkilökunnalla vanhanaikainen siisteyskäsitys. Siihen kuuluu, että lattioille ei heitellä roskia, kengät riisutaan ulkoeteisessä ja tavarat pyritään pitämään paikoillaan. Nykyaikainen siisteyskäsitys useimmissa kouluissa on, että sotku ei haittaa, siivoojat on sitä varten, että siivoavat sotkut.

Siivoojan tehtävään ei ollut tunkua, joten meidät hyväksyttiin työhön! Kävin eilen tutustumassa kouluun siivoojan näkökulmasta ja totesin, että vaikka neliöitä on hulppean omakotitalon verran, on itse työ helppoa ja nopeaa. Toki kaikkialla näkyi myös aikaisemmin tehtävää hoitaneen opettajan ja kanslistin tarkka työnjälki ja oppilaiden työpanos opiskeluympäristönsä kunnossapitoon.
Näillä näkymin käyn alkuviikosta siivoamassa "kriittiset" paikat, kuten eteiset, wc:t ja yleiset tilat ja loppuviikolla tarkemmin opetustilat ja toimistot.

Eilen minulla oli harjoittelukäynnillä apuna innokas Kaisa, ekaluokkalainen ja 13-vuotias kuudesluokkalainen.
Ei käy väheksyminen tyttöjen työpanosta: ekaluokkalainen pyyhki koko koulun pulpetit ja tuolit. Kuudesluokkalainen pesi vessat, imuroi yleiset tilat ja tyhjensi kaikki roskikset.

Kun illan hämärtyessä kävelimme koululta raitiovaunupysäkille, tytöt totesivat, että "voi, miten oli kiva siivota omaa koulua!"
Olin pariin otteeseen patistanut tyttöjä, että voivat lähteä jo etukäteen kotiin, mutta he halusivat ehdottomasti siivota kanssani loppuun asti.

Siivoaminenhan on sen takia niin palkitsevaa ja mukavaa työtä, että näkee heti työnsä tuloksen. Se, mikä teki tuosta siivouksesta niin kiitollista, oli tietysti se, että työ tuottaa niin monelle mielihyvää, kun he maanantaina tulevat siistiin kouluun jatkamaan työtään.

Lisäksi tietysti ajattelen, että tuo työ käy hyvästä harjoittelusta, jos joskus laitan pystyyn omaa yritystä.
Kotipalvelualan yritys on haavelistallani jossakin sijalla 3 tai 4. Mitään en menetä siinäkään, jos jää pelkäksi haaveeksi. Tällä hetkellä minulle riittää, että siivoaminen on minulle mieleistä työtä.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Tortillaleivät koepaistettu

Durumvehnäjauhojen takia en kauppaan lähtenyt. Tein kokeilutaikinan tavallisista (jaa, ei nyt niinkään tavallisista: yhtenä päivänä löytyi ulko-oven takaa kassista neljä kiloa vehnäjauhoja) vehnäjauhoista Myllyn Parhaan reseptien ohjeella:
2 dl vettä
1/2 dl öljyä
1/2 tl suolaa
5 1/2 dl vehnäjauhoja
100 grammaa on aika sopiva koko yhdelle leivälle. Kun taikinapallon kaulii niin ohueksi, kuin saa, 26cm halkaisijaltaan olevaan paistinpannuun leipä sopii hyvin. 120g:n leipä ulottuu jo reunoille.
Kaulimista voi tehdä samalla kun paistaa leipiä. Kaulittu "lettu" paistetaan rasvattomalla paistinpannulla, kunnes pintaan tulee ruskeita pilkkuja. Taikinasta tulee helposti työstettävää. Pöydälle ei tarvinnut ripotella jauhoja ollenkaan ja leipien kauliminen onnistui mainiosti myös 5-vuotiaalta.
Tuolla ohjeella sain 7 leipää, kun testailin, mikä olisi paras koko leivälle.
Kun vehnäjauhot sattui tällä kertaa olemaan niitä oven taakse ilmaantuneita, hinnaksi jäi öljyn hinta: käyttämäni rypsiöljyn ollessa kyseessä, kokonaiset 5 senttiä.
Viimeksi ostaessani halvimpia mahdollisia valmiita tortillaleipiä S-marketista, 6:n kappaleen paketti maksoi 1,67e. Ne oli niitä lisäainepommeja, jotka ihan rehellisesti sanottuna maistuvat kitkerältä.

Leivistä tulee paistettaessa rapeita. Jos haluat niiden olevan notkeita ja helposti käärittävissä, pakkaa ne jäähtyneinä muovipussiin.
Leipien kuitupitoisuutta lisätäkseni voisin kuvitella lisääväni taikinaan osana jauhoista kauraleseitä, vehnänalkioita tai maissijauhoja.
Maku on oikein hyvä pelkistä vehnäjauhoistakin tehden.

Aikaa tosin kuluu. Laskin, että jos ruokkisin 14-henkisen perheemme itsetehdyillä tortilloilla, täytyisi leipien tekoon varata tunti ja vähintään kolminkertaistaa taikina.
Maku ja hinta kyllä houkuttelevat tekemään leivät itse. Todennäköisesti tätä ruokaa jatkossakin meillä syödään noin neljännesvuosittain. Lihan ja tuoreiden vihannesten määrä tekee kuitenkin lopputuloksesta, eli täytetystä tortillasta melko arvokkaan, kun perhe on tätä kokoluokkaa.

torstai 3. marraskuuta 2011

Tortillaleivät kotona?

Olemme muutaman kerran vuodessa harrastaneet syödä tortilloja. Ostamme kaupasta ohuita vehnäjauhosta tehtyjä litteitä lettuja eksoottisen näköisessä pakkauksessa. Sitten ne läpyskät täytetään millä kutakin sattuu huvittamaan. Tavallisesti on ollut tarjolla paistettua kanaa tai naudanlihaa, pilkottuja vihanneksia, salaattia, oliiveja, maissia, juustoa. Lapsuudessani en ollut moista ruokaa nähnytkään. Meidänkin ruokalistallemme tämä lähes napostelusyötävä ilmaantui vasta joitakin vuosia sitten.
Viimeviikkoinen tortillapakkaus pyöri keittiössä ja söin äsken viimeisen "pois". Samalla lueskelin pakkauksen tuotetietoja.
Belgialaista alkuperää olevasta vehnätortillasta löytyi yhdeksää eri E-ainetta.

Onko kellään käytännössä käteväksi havaittua ohjetta ja työtapaa, jolla nuo vettä, vehnäjauhoja ja kasviöljyä sisältävät leivät saa ilman tappelua valmistettua?
Etsin nyt todellakin hyväksi havaittua tapaa tehdä nuo leivät kotikeittiössä, pelkkä neuvo "kannattaa etsiä netistä" ei kelpaa.

Mummon kanaset

Vasta joku aika sitten huomasin, että elämämme on muuttunut ihan huomattavalla tavalla.
Yli 20 vuotta jokaista yötämme väritti pikkulasten erinäisistä tarpeista huolehtiminen. Tiedättehän te nämä pikkulapsiperheen yöpuuhat: syöttöjä, juottoja, vaipanvaihtoja, sängyn kastumista falskaavasta vaipasta, itkuja, vatsataudin aiheuttamaa yösiivousta ja pyykkikoneen pyörittämistä, yskän lääkitsemistä, vanhempien sänkyyn kömpiviä pahaa unta näkeviä, kasvukipuja.
Nyt huomasin, että alkaa olla kaikki tuo taakse jäänyttä elämää. Kukaan lapsista ei tarvitse minua tai palveluksiani koko yönä! Ja koko yö on kello 21-7 välinen aika. Satunnaisesti, ehkä kerran kahdessa viikossa, joku saattaa iltayöstä herättää minut jollakin kysymyksellä tai joudun poikkeuksellisesti antamaan yskää hillitsevää lääkettä, mutta periaatteessa yöt sujuu omassa rauhassa.
Hiipivä vanhuus tietysti yrittää iskeä kapulaa rattaisiin ja nyt omat vaivat saattavat yöllä herättää. Mutta enää en konttaa sängynalusia yöllä tutteja etsimässä tai lataa maitopulloja. Että ihmiset siis elävät tällaistakin elämää - tarkoitan, voivat oleskella omassa vuoteessaan koko yön.

Hyvässä unessa nukkui tänä aamuna yöllä töistä kotiutunut mieskin. Ei herännyt palovaroittimen ääneen, kun kampaajatyttö aamutuimaan suihkautteli puteleitaan palovaroittimen alapuolella ja hirmuinen piipatus raikui meillä ennen seitsemää. Laite on nyt testattu ja hyvin toimii.

Aamun pohdinnat minulla liittyi metsätalouden asioihin. Sateinen, lämmin syksy on saanut aikaan sen, että puuta ostavat yritykset eivät pääse upottaviin metsiin suurilla monitoimikoneilla. Monin paikoin jo puukauppakin on tyrehtynyt; puun korjuu on ollut pysähdyksissä jo viime kevättalvesta asti. Näinköhän kohta elvytetään metsurien ammattikuntaa. Vaan löytyyköhän enää niin fyysisesti raskaaseen työhön halukkaita suurella rahallakaan. (Ja nyt en puhu ollenkaan Kuopion veljestä. Hän tekee sitä työtä ihan silkasta tekemisen nautinnosta, ilman pieniä tai suuria rahoja.)
Melko suuria hankaluuksia voi poikkeavat sääolosuhteet saada aikaan.

Mummolaan muutto on meillä puheissa päivittäin. Tirtetan edellinen mummolapohdinta liittyi kanahaaveisiimme.
- "Sitten kun me aiotaan syödä ne kanat, mä voin teurastaa ne: pää vain poikki, naks. Isi, voit sä sitten kyniä ne höyhenet niistä? Mä en kyllä viitti ruveta kanoja kynimään."

tiistai 1. marraskuuta 2011

Prinsessojen tapaaminen

siitä neuvolalääkärikäynnistä tulikin.
Kun lääkäri kaikkien tutkailujensa pääteeksi kysyi Tirtetalta, mikä sinusta tulee aikuisena, oli epäröimätön vastaus:
- "Prinsessa".
Ja hetken miettimisen jälkeen hän lisäsi:
- "Myös balettitanssija".
Lääkäri sanoi Tirtetalle katsoen suloisesti tätä silmiin:
- "Kun sinä aikuisena tanssit balettia, niin minä tulen katsomaan sinun tanssiasi, sovitaanko niin?"
Ja Tirtetta nyökkäsi.

Kun kävelimme terveysaseman portaita ulos, kysyin Tirtetalta, muistaako tämä, mikä lääkäritädin nimi oli.
Kerroin, että hänen nimensä oli Jasmin.
Koko rappu raikui, kun Tirtetta huudahti:
- "Prinsessan nimi! Mä arvasin, että se täti oli prinsessa!"

maanantai 31. lokakuuta 2011

Ruokatunnin jälkeinen tekstiviesti

Mieheni on vasta kuluneen vuoden aikana opetellut tekstiviestien laittamisen. Hän on niin vanhankansan ihminen, että sähköpostien lukeminen ja kirjoittaminen ei vielä luonnistu.
Mutta tämä tekstiviestien laitto sujuu jo oikein hyvin.
Tunti miehen ruokatunnilta lähdön jälkeen saan häneltä viestin:
"Gut nigth my dalig".
Vähän englantia, vähän saksaa, mutta viesti tuli hyvin perille.

"Kyllä siellä töissä on kivaa, kun sen itsestään oikein esille kaivelee" vastasi isi, kun Tirtetta kyseli, oliko töissä kivaa.
Kolmelta yöllä pääsee bussinkuljettajamies kotiin.

Ruokatunnilla kotiin

Ekaluokkalainen oli harvinaisen reipas illansuussa hammaslääkärissä. Illansuussa siksi, että aikamme oli klo 17 ja se on aika harvinainen aika hammaslääkärin vastaanotolle.
Yhdestä hampaasta oli paikka pudonnut ja se hoideltiin puuduttamatta. Puudutusta tarvittiin, kun poskihampaasta oli lohjennut puolet pois ja lääkäri katsoi parhaaksi nykäistä koko hampaan irti.
Nyt saamme Kaisan osalta huilata hammaslääkärireissuilta ensi kesään asti.

Isin työt jatkui tänään. Kun asia aamulla valkeni Tirtetalle, hän alkoi sitkeän käännytyksen loman jatkamisen suuntaan.
- "Eiks niin, isi, että kipeenä on kiva olla?" Voisit sä tehdä niin, että sä olisit koko talven kipeenä sairaslomalla ja sitten kun tulis kesä, tulisit terveeksi ja sitten me mentäs uimaan?"
Isi nyt kuitenkin kuukauden mittaisen vuosiloman jälkeen lähti ihan mielellään töihin. Kohta hän tulee ruokatunnille, jota ehtii viettämään kotona kokonaiset 25 minuuttia ja sillä varauksella, ettei ole matkalla mitään viivytyksiä ja metro kulkee ajallaan.
Olen tätä asiaa ennenkin täällä ihmetellyt, että työssäkäyvä mies, joka voisi viettää leppoisan ruokatuntinsa Helsingin keskustan missä hyvänsä ruokapaikassa tai työpaikan taukotilassa, haluaa tulla tukansänki putkella metron rappuset juosten kotiin Tirtetan kiipeilypuuksi ja ahmaista jotakin vaimonsa laittamaa ruuanlämmitöstä.
("ruuanlämmitös"= uudelleen lämmitetty ruuan tähde, savolainen ilmaisu)
Yksi perustelu miehellä on se, että kotona saa ruuan halvemmalla ja ilmaiset kahvit!
Tosin nyt olisi miehellä ollut "ilmaisia" kahvirahojakin lompakossaan: teki aamulla pullojenkeruukierroksen seitsemän euron saaliilla. Aurinkoinen ilma houkutteli kanavan rannoille kesää muistelevia juojia.

Huomenna on Tirtetan viisivuotisneuvolan toinen osa, eli lääkärin vastaanotto. Hauska nähdä ja kuulla, kuinka viisivuotias kommunikoi lääkärin kanssa.
Nyt hätistelen seitsemän pienintä pehkuihinsa (isäni käyttämä nimitys sängystä). Loppu joukko huolehtikoot itse raatonsa petiin.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Papan metsään!

Kuopion veli soitteli automatkalta mummolasta kotikonnuilleen. Hän käyttää ajan tarkasti ja soittelee minulle usein automatkoiltaan.
Kuin arvaten sydänalassani raastavan kaipuun syksylle tuoksuvaan märkään metsään, hän ehdotti, että perunkirjoituspäivänä teemme kolmeen pekkaan kierroksen papan metsissä.
Ehdotus Karibian-risteilystä olisi tylsää tuohon verrattuna. Kyllä nyt jaksaa yhden kuukauden elää riemumielellä, kun on tuollainen elämys odotettavissa.

Jälkikirjoitus: Ne kolme pekkaa ovat kaksi pikkuveljeäni ja isosiskominä.

Kotihommissa tänään

"Vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin ilmavirtaus" on varmaankin vallalla, koska tietokoneen lämpötilamittari näyttää +10 astetta ja parvekkeella aamun pyykinripustustuokiossa ei tullut kylmä ilman takkia.
Teennäistähän lähes keskikaupungin syksyinen tunnelma on, siitä ei pääse mihinkään. Aurinko on ainakin aito, mutta puut ja keltaisten lehtien rippeet näyttää minusta "tehdyltä tunnelmalta". Anteeksi suora puheeni kaupunkielämään mieltyneille, mutta syksyllä(kin) kaipaan ihan mahdottomasti sateesta märkää metsää, upottavaa, syksyteloillaan olevaa puutarhanreunaa ja juuri putsattuja komposteja.
Äidin puhelinkeskustelujen perusteella pysyn aika hyvin kärryillä mummolan syystöistä. Kuopion veli käy ahkerasti näännyttämässä itseään metsätöissä ja yhtä työn alla olevaa haapametsikköä oli mummokin käynyt kauhistelemassa. Vuodet vierii metsässäkin aika nopeasti.

Prässirättiä sain kaivella kaapista tänä aamuna, kun mies teki lähtöä kummitätinsä hautajaisiin. Kravatin solmu täytyy miehellä olla "just´eikä melkein". Tuli vain mieleeni, että muutama viikko sitten selvisi 14 henkeä hautajaisreissulle kaikkinen kamppeinensa ja nyt saa yhtä miestä varustaa koko aamun.
Niin käsittämättömän hassu ja naurettava vaatekappale kuin kravatti oikeastaan onkin, niin täytyy myöntää, että silkavaan paidankaulukseen kauniisti solmittu kravatti miellyttää silmääni.

Kampaajakoululaistytöllä on maanantaina taitonäyte hiusten leikkaamisesta. Koetta varten hänen piti ostaa irtopää, viralliselta nimeltään kai kampauspää. Lähes halloween-rekvisiitalta näyttävä tummahiuksinen naisenpää maksoi viisikymppiä.
Kun ajattelin asiaa tarkemmin, olin taas pohtimassa asian eettistä puolta. Hiukset irtopäässä oli aidot. Ne olivat niin pitkät, että niitä ei ihan vuodessa tai kahdessakaan kasvateta. Tytär sanoi, että nämä aitohiuksiset kampauspäät tulee kaukoidästä. Pohdin, saiko hiuksensa myynyt nainen edes yhden päivän ruokarahaa hiuksistaan.
Tokihan niitä halukkaita hiustensamyyjiä maailmasta löytyy ja on hyvä, että jotakin tienestinmahdollisuutta näillä ihmisillä on.
Silti minulle tuli tunne, että ei sen ihan noin pitäisi olla.

Kuumetaudista toipuva joukko pitää meidät tänään kotihommissa. Toivottavasti mielikuvitus pelaisi sen verran, että ruuaksi keksisi jotakin muuta kuin riisiä, makaroonia tai perunaa.