Elämän oppilapsena

Minulla on muutaman viikon ollut olo kuin koiralla, joka yrittää itsepintaisesti saada hampaillaan hännästään kiinni. En oikein tiedä, olenko vain malttamaton, mutta mieli ei oikein ole töiden tasalla. En usko, että surutyön vaiheellakaan on juuri tekemistä tämän asian kanssa. Isän ikävä pompahtaa silloin tällöin ohimoille ja silmiä alkaa kirvellä ja sydäntä ahdistaa. Tänään, marraskuun 22. päivä, Siljan päivänä, on isäni syntymäpäivä. Isä olisi täyttänyt 76 vuotta. Niin ikävä ei tänään ole ollut, että vesi olisi silmistä tippunut.

Mutta se hännän tavoittelu. Päällisin puolinhan ulkopuolisestakin saattaa näyttää siltä, että minulla riittää kohtuullisesti puuhaa tässä elämäntilanteessa. Mies tekee yötyötä. Arkiaamuisin lähtee 9 koululaista ja lähes joka arkiaamu saan seitsemän korvilla kaksivuotiaan hoitoon. Vaikka aamupäivät sujuvat hiljaisissa ja leppoisissa merkeissä miehen nukkuessa ja 5-ja 2-vuotiaiden kanssa touhutessa, niin puolen päivän jälkeen alkaa koululaisia tipahdella nälkäisinä takaisinpäin ja heitä riittää aina neljään asti, jolloin lähtee myös lapsenlapsi hoidosta. Iltaruoka tehdään tavallisesti kuudelletoista ja jotta se valmistuu neljäksi, on viisainta aloittaa valmistelut jo heti puolenpäivän jälkeen.
Nyt uutena virkistyksenäni on kahdesti viikossa toteutuva käynti Pasilassa kristillisellä koululla. 17-vuotias on sijaisena täällä kotona sillä aikaa kun rentoudun siivoamalla kaikessa rauhassa. Jos siivoan oikein perusteellisesti, aikaa kuluu vain kolmisen tuntia.

Kuitenkin minulla on tunne, että tässä ei ole vielä kaikki. Ikäänkuin jotakin puuttuisi. Niinpä hommasin itselleni oikean palkkatyön. Sain paikan ilmoitusmyyjänä, jota työtä olisi voinut tehdä kotoa käsin. Työnantaja ei olisi kontrolloinut työaikoja mitenkään, olisin itse voinut määritellä työn määrän. Työ itsessään vaikutti ihan yksinkertaiselta, jopa leppoisalta ja kun minulla ei ollut mitään aikeita ruveta rikastumaan, en todennäköisesti olisi saanut siitä suurta stressiäkään.
Sain sähköpostilla työsopimuksen luettavaksi ja aloin vääntää ja kääntää asiaa. Työsopimusta tarkemmin pohdittuani huomasin, että ei ole minusta tällaista sopimusta allekirjoittamaan.
Tokihan sain mielenrauhan heti päätöksen tehtyäni ja laitettuani viestiä työnantajalle, että en voi sopimusta allekirjoittaa. Nyt vain ihmettelen ja tavoittelen taas häntääni, että mikähän päähänpisto tuokin nyt minulta oli. Kotoa käsin tehtävä työ kun kuulosti juuri minulle sopivalta.

Täytyy tässä katsella ja ihmetellä. Entinen Maatalouskoululainen oli tänään Diakoniaopiston talouskoulun pääsykokeessa. Toivon mukaan pääsee tammikuussa koulunpenkille. Hänellähän jäi maatalouskoulu ainakin toistaiseksi odottelemaan, kun selän skolioosivaivat alkoivat vaatia jatkuvaa kipulääkitystä.
Olisihan sitä "kotoa käsin" tehtävää opiskeluakin tarjolla. Melskan nukkuessa voisi opiskella. Mutta jotakin ihan muuta kuin matematiikkaa. Lukio-opintoni tyssäsivät toisena vuonna matematiikkaan ja sen kyllä kierrän nyt kaukaa.