perjantai 8. helmikuuta 2019

Leppoisa vapaapäivä jälleen

Päivähän alkoi sähkökatkoksella. Onneksi lapset ehtivät lähteä kouluun ja minun vapaapäivän aamu alkoi sitten hiukkasen myöhemmin. Pyrin vapaapäivinä, jos ei ole pakollisia menoja, pitämään yllä yötyörytmiä siltä osin, että nukun aamulla niin pitkään kuin nukuttaa ja illalla lähden nukkumaan kun väsyttää. Mutta heräsin siis siihen, että talossa oli hiirenhiljaista. Nukumme miehen kanssa olohuoneen toisessa päädyssä ja toisessa päädyssä on kolme jääkaappia ja kolme pakastinta, joten pientä melusaastetta lähtee niistäkin vehkeistä, mutta nyt nekin olivat hiljaa. Hiljaa oli myös kiertopumppu, mikä kuljettaa vettä lämpöpattereissa.
Hetkinen minun piti tuumailla työjärjestystä, sillä minulla oli ruisleipätaikina happanemassa ja ehdin jo ajatella, että tahmeassa ruistaikinassa olevaa alustuskättä on kovin työlästä pestä puhtaaksi vesikupissa ja joka tapauksessa täytyisi viritellä ensin tuli puuhellaan, jotta saisi lämmintä vettä ja kenties teetä. Kattilakahvi ei ihan heti houkutellut, joten päätin siirtää kahvinjuonnin sähköjen paluun jälkeiseen aikaan.
Sähköyhtiön häiriökartalta selvisi, että Kangasniemellä oli parisen sataa taloutta ilman sähköä. Selkeä syy katkoksille oli ilmiselvästi lauhtunut keli ja hiljakseen puhalteleva tuuli.

Tänä talvena sähkäkatkoksia on ollut niin usein, että vähitellen alkaa helpottaa myös se stressi, joka iskee kynttilöitä sytytellessä ja puuroa puuliedellä keitellessä. Puolen vuorokauden jälkeen kannan jääkaappien sisällön ulos ja pakastimien kannet pidän visusti kiinni. Tulisijoihin virittelen tulia aika nopeasti, koska tuulisella pakkasilmalla talo kylmenee ilman lämmitystä muutamassa tunnissa. Onneksi on ollut vähän sellaisia tilanteita, että minä olisin töissä ja lapset kotona sähkökatkoksen tullessa. Kynttilät, kissat ja lapset on hyvin vaarallinen yhdistelmä, joten olen neuvonut heitä pärjäilemään taskulampuilla ja kännykänvaloilla. Isojen vesisäiliöiden kanssa on myös aikuisen apu tarpeen.

Sähköt tulivat onneksi ennen puolta päivää ja kanalassakäynnin jälkeen alustin taikinan. Taatelikakun tein sähköuuniin leipien noustessa ja pyykkiä pesin koneellisen toisensa perään. Pyykkikone pyörii edelleen, kun huvennut pyykkikasa pullahti hetkessä takaisin muutaman sängyn lakananvaihdon myötä. Huomenna kampaajatyttö tulee käymään (juuri kun minä olen lähdössä yöksi töihin), niin petasin hänelle rönttähuoneeseen vuoteen. Kampaajatyttö tulee tänne saksien kanssa ja saa taas viettää viikonloppua työn merkeissä, kun pitkähiuksiset sisarukset ovat tehneet työtilauksia sisarelleen. Käteväähän se on, että perheessä on oma parturikampaaja.

Olen täällä aiemminkin maininnut, että olemme muutosta asti mainostaneet kaupunkiin jääneille lapsille Kangasniemen erinomaisuutta. Tällä viikolla saimme riemukkaita uutisia, että yksi kaupungissa asuvista lapsista on järjestämässä elämäänsä niin, että näillä näkymin tämän kevään aikana muuttaa tänne. Kyllähän sitä päätöstä on odotettukin. Olemme papan kanssa iloisia siitä, että tämäkin lapsista näkee täällä asumisen edut ja plussapuolet merkittävämpinä kuin Helsingissä asumisen edut. Elämäntilanne ja asioiden arvottaminen ovat niitä asioita, jotka saavat meidät tekemään muuttopäätöksiä suuntaan tai toiseen.

Nyt illalla pappa lähti viemään kahta poikaa seurakunnan sählytreeneihin. Kissat ja koirat hipsivät verkkaisesti, tuuli kolkottaa takan luukkuja, kun en pidä takan peltiä kiinni ilmanvaihdon takia ja senkin takia, että tulien sytyttelijä unohtaisi avata pellin. Ruisleipä tuoksuu ja on leppoisan rauhallista. Meillä ei edelleenkään ole tänne muuton jälkeen viritelty televisiota paikoilleen katsomistarkoituksessa. Yhden pojan huoneessa televisio näkyisi, mutta eihän siellä juuri koskaan kukaan sitä katsele. Kapunkikodissa iltojen äänimaailmaan kuului television äänet.

Olisi varmaankin aika iltateelle, lämpimälle ruisleivälle ja voille ja nukkumaankäymiselle puhtaiden lakanoiden väliin.

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Kuinka äitiys muuttuu vuosien vieriessä

Olen ollut äiti muutaman päivän yli 30 vuotta.
Äitinä oleminen on ollut huikaisevampaa, mielenkiintoisempaa ja antoisampaa, kuin mitä ikinä osasin kuvitellakaan. Ikinä - ei sekuntiakaan - en ole katunut päätöstäni hakeutua äidin rooliin. Koskaan en myöskään ole joutunut tilanteeseen, jossa olisin ajatellut olevani liian lujilla. Tilanteet, joissa olen ollut äärimmäisen lujilla äitinä ja ihmisenä, olen huokaissut pikaisen, hätäisen pyynnön Luojalleni, jotta Hän on tukenani tässä ihmisälyn ylitsekäyvässä vaikeudessa. Luottamus Jumalan huolenpitoon on antanut sisäistä rauhaa nähdä olosuhteiden yli. Myös suhde mieheeni, lasteni isään, on ollut aina voimavara, kun olemme yhdessä läpikäyneet vaikeita asioita.

Jos elämä on vaivatonta, ylenpalttisella menestyksellä ja hyvinvoinnilla pönkitettyä huolettomuutta, on suuri vaara alkaa suhtautua elämän pieniin rikkauksiin itsestäänselvyyksinä. Harkintakyky herpaantuu, näköalamme kutistuu ja alamme arvottaa asioita helpommin materialistisin arvoin.

Minulla on ollut suuri etuoikeus olla äiti kolmelletoista lapselle - seitsemälle tytölle ja kuudelle pojalle. Joka päivä sydämeni saa elämänenergiaa, kun ajattelen jokaisen lapsen omaa upeaa, uniikkia ja ainutlaatuista persoonaa.

Äitiys on muuttunut siinä, että tänä päivänä suurin rikkaus, mitä lasten olemassolo voi elämääni antaa, on henkisten arvojen puolella. Myönnän joskus toivoneeni lapsilleni menestystä, mieleisen elämäntehtävän löytymistä ja taloudellisestikin vakaata elämää.
Tällä hetkellä iloitsen, kun lapsi on saanut haluamansa opiskelu-tai työpaikan, on löytänyt elämänkumppanin tai seurustelukumppanin, asuu asiallisessa asunnossa tai selviää taloudellisista velvoitteista. Nämä kaikki on kuitenkin toissijaisia sen rinnalla, mitä äiti-lapsi-suhde minulle merkitsee jokaisen lapsen kohdalla.

Lapsen luonteesta ja myös elämäntilanteesta riippuu, kuinka hanakasti hän haluaa kertoa minulle asioistaan ja ongelmistaan tai pyytää neuvoja tai apua. Arvostan sitä, kun lapsi katsoo minut luottamuksen arvoiseksi kuuntelijaksi vaikeuksien yllättäessä. Arvostan yhtä lailla myös sitä, jos lapsi elää omaa elämäänsä ja ratkoo vastaantulevat pulmat ilman äidin kommentteja. Toki on myös asioita, joissa jokainen lapsista kääntyy äidin puoleen ja kysyy neuvoa.

Kun ajattelen lapsiani, sisälläni käy hyrinä. Tyytyväisyyden hyrinä. Olen kiitollinen siitä, että tänne asti olemme yhdessä selvinneet. Haluan edelleen pitää yllä avoimuuden ja täyden luottamuksen ilmapiiriä, jotta jokainen lapsi kokee helpoksi kertoa minulle omista asioistaan.

Omassa elämässäni kaikkein kallisarvoisinta, mitä olen omalta äidiltäni, kuin myös isoäideiltäni saanut, on esirukoukset. Muistan sen tyhjyyden konkreettisen tunnun, kun Lahja-mummo, isäni äiti kuoli ja yksi elämäni rukoilijamummoista oli poissa. Tällä hetkellä oman elämäni yksi kantavista voimista on oma äitini, joka rukoilee puolestani. Koen myös itse, että arvokkainta, kauaskantoisinta apua, mitä voin omille lapsilleni antaa, on rukoilla heidän puolestaan. Hyvin usein rukous on sydämen raskaita huokailuja Jumalan puoleen, kun lapsen elämässään läpikäymät vaikeudet ylittävät ihmisymmärryksen, eikä ole mitään neuvoa tai ratkaisua antaa.

Äitiys muuttuu ajan myötä syvemmäksi kokemukseksi tunnetasolla. Taloudelliset ja materialistiset asiat muuttuvat hyvin toisarvoisiksi. Jopa se, että toivoisin lasten olevan onnellisia, on muuttunut. Tällä hetkellä toivon, että lapset saisivat viisautta ja voimia käydä läpi elämän mukanaantuomat haasteet ja vaikeudet. Kyllä elämä antaa meille onnenhetkiäkin, mutta ei se ole itsetarkoitus.
Jumalan huolenpito elämässämme on kuitenkin peruskallio, joka ei aikojen saatossa muutu eikä häviä.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Keittiön kello väärinpäin

Meillä on keittiössä ikkunalaudalla kello. Sellainen suuri ja pyöreä ja näyttää selkeästi yhdellä silmäyksellä, missä mennään. Lasi on kellosta särkynyt jo aikaa sitten, kun kello on sijoituspaikkansa vuoksi altis kissojen töytäisyille. Kellon sijoituspaikka on valikoitunut sen perusteella, että se näkyy koko keittiöön ja olohuoneenkin puolelta sopivasta kulmasta voi tarkistaa ajan juoksun.

Eilen käänsin kellon väärin päin. Siis niin, että kellon takapuoli on katsojaan päin ja kellotaulu on ikkunaan päin. Huomasin, että vaikka minulla oli vapaapäivä ja vapaa koko viikonloppu maanantaitakin myöten, vilkuilin kelloon tämän tästä. Ajatukset, jotka kelloonvilkaisun jälkeen syttyivät mieleen, kulkivat rataa: "noin paljon jo!", "ruoka ei ole vieläkään valmista", "milloinkas minä sinne kanalaan menisinkään, jos ensin...", "kello noin paljon, enkä ole saanut mitään aikaan". Jopa kahvikupillisen keiton voi tyrmätä kellon osoittama aika!

Mietin, olenko todellakin kellon orja. Tuoko kello minulle stressiä ja sääteleekö tuo ajan kulumista mittaava apuväline vapaapäiväni viettoa. Lähdenkö illalla nukkumaan sen mukaan, mitä kello on vai sen mukaan, milloin haluan mennä vuoteeseen tai tunnen olevani väsynyt.

Salakavalasti olen antautunut ajalle. Työpaikalla velvollisuuteni on huolehtia asioista oikeaan aikaan, mutta omassa kodissani, vapaa-ajallani ja varsinkin kun kukaan lapsista ei enää ole niin pieni, että tarvitsisi huolenpitoa ajallaan, minun ei pitäisi antaa määräysvaltaa  tekemisteni suhteen persoonattomalle varkaalle.

Älköön kukaan tarkoituksellisesti tai tahattomasti ymmärtäkö minua väärin: en nyt tarkoita tehtävien laiminlyömistä, vitkastelua, vastuusta kiemurtelua tai  ylenaikaista laiskottelua. Peräänkuulutan elämän katselua kaikessa rauhassa, elämisen perusasioista huolehtimista kaiken muun tekemisen ollessa plussaa, mikä ei ole mikään äitiyden ansiomerkki.

Tekstin kirjoittamisen katkaisi lapsi, joka juoksi ohitseni takki päällä, puhelin kädessä.
- "Äiti! Kato ulos! Kato, mikä auringonlasku! Äkkiä kuvaamaan!"
Yhtäkkiä minullekin oli maailman tärkein asia nähdä auringon viimeiset säteet tältä päivältä ja pakkastaivaan kirjovat vaaleansiniset ja -punaiset, huikeat värien sävyt.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Aapeli kovisteli

Vieläkin on sellainen varuillaan oleva olo ja huomio kiinnittyy jokaiseen valon välähdykseen. Vuodenvaihteen myrsky tuulineen, lumisateineen ja sähkökatkoineen oli kyllä rasittava ja haasteellinenkin. Pisimpään sähkö oli pois viisitoista tuntia, mutta pitkää katkosta edeltänyt vuorokausi jatkuvine eripituisine katkoineen hankaloitti kyllä elämää ärsyttävästi. Onneksi minulla oli vapaapäiviä, mutta vapaapäiville suunnitellut työt jäivät tyystin tekemättä, kun ei voinut tehdä taikinoita tai ottaa pakastimesta ruokatarpeita sulamaan, kun ei ollut takeita uunin toimimisesta. Leivinuunissa toki tein sen mikä oli järkevää, mutta suurien tiskivuorien kasvattaminen ei houkutellut, kun ilman raanavesiä on tämän huushollin tiskien tiskaus kynttilänvalossa utopiaa.

Kangasniemi pääsi kuulema valtakunnan uutisiinkin asti poikkeuksellisista sähkökatkoista johtuen. Itse en ehtinyt noita uutisia katsomaan/lukemaan. Kun katseli Järvi-Suomen Energian sivuilla olevaa häiriökarttaa, oli koko Kangasniemen alue punamustilla pilkuilla kuin ruttotautinen. Ihmeen nopeasti korjaajat saivat kuitenkin haasteellisen työnsä tehtyä, kun tuntui siltä, että toisesta päästä kun sai raivattua, toisessa päässä oli jo uutta korjattavaa. Minulla on kuitenkin aavistus, että kun lämpötila menee suojan puolelle ja lumi puiden oksilla saa lisää painoa, ollaan uusien ongelmien edessä. Metsät, vesakot ja pensaikot ovat täällä nyt todella harvinainen näky: en muista milloin viimeksi olisin nähnyt oksien painuvan samalla tavalla lumen painon alla.

Tulevana kesänä tämän talven opetukset kyllä laittavat siivoamaan sähkölinjat väljältä alueelta puista ja pensaista.

Meillä pisin yhtämittainen katkos kesti siis 15 tuntia. Onneksi ulkona  oli pakkasta alle kymmenen astetta, koska kovemmalla pakkasella olisi jo täällä sisälläkin tullut vilu ja kanalan asukkaat olisi pitänyt evakuoida rönttähuoneeseen. Vaikka lämmitin talon keskellä olevaa leivinuunia, puuhellaa ja takkaa, oli talon päädyissä olevissa makuuhuoneissa jo kylmä. Pidemmässä sähköttömässä tilanteessa asuminen keskittyisi tulisijojen lähelle.

Lunta on satanut paljon. Saappaan varsi ei enää riitä. Tästä aloitetaan nyt tämän talven vietto.

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Haikailuja

Lueskelin vanhoja blogitekstejä, kun etsin tarkkaa päivämäärää, milloin Lautakangas siirtyi nimiini. Etsitty päivä oli elokuun 9. vuonna 2013. Tekstejä selatessa tuli taas muistoihin Tirtetan monenmonituiset hauskat lausahdukset ja tempaukset.
Löytyi sellainenkin tapaus,kun isi oli aikeissa pukea työvaatteita päälleen ja teki lähtöä töihin, niin Tirtetta luo tiukan katseen isiin ja kysyy:
- "Onko vaihtoehtoja?"
Tirtetta oli sellainen marakatti, joka kiipeili isin niskassa ja piti huolen, että isi ei vapaapäivinään jähmettynyt aloilleen. Jos noita pikkulapsiaikoja muistelee, niin nykyään meidän lapset on ankean rauhallisia, hillittyjä ja puhekin on tavallista puhetta. Harvemmin kukaan lohkaisee mitään riemukasta, lukuunottamatta abi-poikaa, jonka verbaalisuus on melko rikasta. Mutta ei hänkään yllä lapsuusajan lausahduksiin. Onneksi tuli kirjoitettua blogiin talteen monta hauskaa sanontaa ja tapausta.

Ennen joulua nautiskelin ajatuksella, että vietän pitkät vapaat joulunpyhinä. Koska joulusuunnitelmiini ei kuulunut mitään erikoista, ainoastaan rentoa yhdessäoloa tänne tulevien lasten kanssa, sanoin työpaikalla, että minut voi tarvittaessa kutsua töihin, jos on sijaisen tarvetta. Kuinka ollakaan, joulusta tuli myös työjoulu, mutta se ei meidän yhdessäoloa paljoa häirinnyt. Saimme kaikki kuusi poikaa tänne, kun tytöistä oli vain kaksi paikalla. Joulunvieton pääpaino oli yhdessäololla, juttelulla, saunomisella, hyvällä ruualla, poikien yhteisillä kuntosalireissuilla, ulkona temmeltämisellä, kissojen ja koirien kanssa leikkimisellä ja tulisijoissa tulen pidolla. Jos en ole koskaan joululla hössöttänyt, niin tänä vuonna en sitäkään vertaa. Keittiön pöydälle pääsi kesällä kirpputorilta löytämäni umpijoulunpunainen kahden euron liina ja joulukuusi oli papan jo marraskuussa etupihalle pystyttämä kuusi, jonka valot huoltomiespoika asetteli kauniisti kuusta kiertämään. Minähän tunnetusti nakkaan ulkokuuseen valot periaatteella "kunhan hänes on". Joululahjastressi oli meillä taas ihan tuntematon käsite. Äidilleni vein punaisen amarylliksen ja siihen rajoittui joulumuistamiseni.

Yksi tytöistä on viettänyt joulun Nuorgamissa ystävänsä luona. Keri on tämän tytön oma koira ja Kerillä onkin ollut nyt rankka elämä. Ikävöi emäntäänsä ja on apea, mutta välillä saa riehakkaan hellyyskohtauksen ja nuolee mummon naaman. Nytkin Keri nukkuu tuolla takkahuoneen peränurkassa pyykkikorissa. Onneksi Kerin mami tulee jo 2. päivä takaisin.

Kuten tästä ontuvasta tekstintuotostakin voi päätellä, teen edelleen pääasiassa yötyötä. Nyt minulla on kaksi yövuoroa takana ja olen nukkunut liki koko päivän. Edellisessä työpaikassani Helsingissä yövuoroja tehtiin seitsemän peräkkäin. Nykyisessä työssä kolme perättäistä yötä on ehdoton maksimi, jollaista en hevillä työvuorolistaani suunnittele. Yövuorot ovat 13-tuntisia ja vuoro alkaa jo klo 18, niin nukkuma-aika peräkkäisinä öinä jää liian lyhyeksi. Koko talven pappa on vienyt minut töihin ja hakenut aamulla. Se järjestely on vapauttanut auton papan käyttöön, eikä minun tarvitse huolehtia auton lämmittämisestä tai teiden liukkaudesta.

Kiitos mielenkiinnostasi blogiani kohtaan, vaikka päivitystahtini ärsyttää jo minuakin. Toisaalta on hyvä, että elämässä ei tule niin paljoa suuria mullistuksia, että uutiskynnys tänne päivittämiseen ylittyisi tämäntästä. Havaitsen, että minun olisi kai aika luopua lapsiperheblogin imagosta ja siirtyä suosiolla kirjoittamaan maalaismummoblogia.
Terveisiä kaikille! Jatketaan vanhenemista tyytyväisinä.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Lisää lapsia?

Viime aikojen yhtenä julkisena puheenaihena on ollut Suomen ennätysalhainen syntyvyys. Syitä ja syyllisiä etsitään ja mielipiteitä lentelee kuin jousipyssyn nuolia ennenvanhaisessa heimosodassa.

Yhtäkkiä huomion keskiöön ovat ponnahtaneet tämän yhteiskunnan maan hiljaiset, joiden oikeuksista näkee tekstiä tasan kerran vuodessa: lapsen oikeuksien päivänä ja silloinkin korulausein kuorrutettuna puheena puheen vuoksi ilman mitään konkreettisia seuraamuksia. Muutamassa viikossa yhteiskunnan välttämättömästä, kiusallisesta pahasta on tullut tärkeä toivonsiemen yhteiskunnan tulevaisuuden rakennelmiin. Lapsia tarvitaankin, jotta yhteiskuntamme voi jatkaa vaurastumistaan, jotta tulevaisuudessakin vanhuksemme tulee hoidettua ja työvoimaa riittää niille aloille, joissa ihmistyövoimaa otaksutaan tarvittavan vielä jatkossakin.

Mutta hetkinen - tarvitsemmeko lapsia heidän itsensä vuoksi? Ja tarvitsemmeko lapsia, jotta sukupolvien ketju ei katkea, jotta äideillä ja isillä on elämäntehtävä, joka on asetettu heille jo aikojen alusta lähtien.

Suomi ei ole lapsiystävällinen maa. Tämä ei johdu Suomesta itsestään, vaan lukuisasta joukosta ihmisiä, jotka eivät enää muista olleensa itse joskus lapsia. Voi olla, että näiden ihmisten lapsuudessa oli jotakin, joka sai heidät ajattelemaan, että lapsien maailmaan saattaminen on itsekkyyttä, vastuuttomuutta ja yhteiskunnan tukien varaan asettumista. On suuri joukko ihmisiä, jotka julkisesti, sanojaan säästelemättä, ottavat asiakseen arvostella ja paheksua lapsiperheitä - sitä suurempaan ääneen, mitä enemmän perheessä lapsia on tai mitä enemmän perheen vanhempien ihonväri poikkeaa valkoisesta. Paheksumiseen ei suinkaan tarvita sanoja eikä tekoja. Kehonkieli, ilmeet ja eleet puhuu paljon enemmän kuin yksi lause. Eikä sen kehonkielen tulkitsemiseen tarvitse olla vainoharhainen.

Perheemme kolmestatoista elävänä syntyneestä ja edelleen - Luojan kiitos - elävänä olevasta lapsesta valtaosa syntyi 90-luvulla. Oli ikäluokkia, jolloin Helsingissä kahden kaupunginosan ekaluokkalaisia oli koulutaivaltaan aloittamassa 7 kokonaista luokallista! Noina vuosina kotitalomme pihasta saattoi kauniina kesäpäivänä laskea 40 alle kouluikäistä lasta leikkimästä ja toistakymmentä vanhempainvapaalla olevaa äitiä tai isää. Neljännen, viidennen tai kuudennen lapsen syntyminen perheeseen ei ollut mitenkään kummallista tai poikkeavaa. Poikkeavaa ei ollut sekään, että perheen äiti tai isä oli kotona hoitamassa lapsia kunnes nuorin lähti esikouluun. Omien lapsien itse hoitaminen oli tuolloin täysin normaalia ja hyväksyttävää.

Kun itse muistelen noiden vuosien tunnelmia, muistan selvästi, että yhteiskunnan taholta lapsiperheille tarjottiin vakaata, pysyvää ja kannustavaa mukanaoloa. Kotihoidontuki saatiin luotua sellaiseksi, että perheet uskalsivat laskea päättäjien lupausten varaan. Uskallettiin luottaa, että tilanne pyritään säilyttämään hyvällä tolalla ainakin seuraavat vuodet. Ei edes väläytelty uhkailuja lapsilisien leikkaamisesta tai kotihoidontuen kuntalisän poistosta. Oli yleisesti hyväksyttyä, että lapsia syntyi ja heitä hoidettiin kotona. Ne vanhemmat, jotka ennen lasten hankkimista kävivät laskeskelemaan, millaiseksi perheen taloudellinen tilanne muodostuisi, jos toinen vanhemmista jäisi kotiin hoitamaan lasta, totesivat, että " kyllähän tällä pärjää".

Jos nyt olisin tuossa elämäntilanteessa ja kävisin lukuja ynnäämään, voisi epäilys mieleen hiipiä. Jos on realisti, kolmen sadan euron kotihoidontuella ei keskituloinenkaan perhe selviä yhden aikuisen palkalla, jos toinen vanhemmista jää kotiin.

Vaikka pikkulapsiajan menot ovat perheessä suuret ja varsinkin, jos ei ole vielä kierrätettäviä varusteita ehtinyt perheeseen karttua, niin varsinainen pullonkaula on edessä, kun lapsi täyttää 17 vuotta ja lapsilisän maksu loppuu. Vauva-ajan vähävaraisuus on leppoisaa aikaa pienituloisissa perheissä verrattuna tuohon 17-18 ikävuoden aikaan, jolloin kuluerät on moninkertaiset. Harva 17 vuotias vielä elättää itsensä työllään ja harva 17 vuotias pystyy opiskelemaan opintolainan turvin.

En ole kovinkaan toiveikas sen suhteen, että suunta kääntyisi parempaan. Yhteiskunnastamme on tullut niin täydellisyyttä tavoitteleva, että lapsia ei hoideta enää koskaan maalaisjärjellä ja äidinvaistolla. Riittämättömyyden tunteet kaupataan hedelmällisessä iässä oleville naisille jo ennen aviopuolison löytymistä. Olet joko liian nuori tai liian vanha, elämäntilanteesi, kotisi, autosi, luonteesi, koulutuksesi, maailmankatsomuksesi, asuinalueesi tai perimäsi on suvunjatkamiseen ja perheen perustamiseen sopimaton. Puheilmaisun kulttuuristamme on tullut kova ja tunteeton. On täysin hyväksyttävää ja normaalia kysellä, udella, taivastella ja kauhistella, jos perheessäsi ei ole lapsia, lapsia ei ole kuulunut, heitä on aivan liikaa/ vain yksi tai jos elät yksin vielä kolmekymppisenä. Ei tällaisessa yhteiskunnassa yleinen ajattelutapa enää muutu, vaan askel askeleelta mennään kyynisempään suuntaan kun tavoitellaan menestymistä ja taloudellisen hyödyn maksimointia.

On toki yksi tilanne, joka voisi asiat vielä muuttaakin. Katsotaanpa historiasta, millaiseen ajankohtaan maassamme ajoittui suuret syntyvyysluvut: nälkävuosien ja talvisodan jälkeiseen aikaan. Kun ihmisten elämässä kaikki inhimillinen menestys oli romuttunut, palattiin perusasioiden äärelle. Tämän päivän Suomelle en todellakaan sitä koulua enää toivo.

Kun mummoni Lahja, isäni äiti, piteli sylissään äitienpäivänä maaliskuun alussa syntynyttä perheemme viidettä lasta, hän sanoi onnellisena minulle ja miehelleni:
- "Antakee tulla vua lapsia nii paljo ku tulloo!"
Mummon kannustava lause on kantanut meitä tänne asti.
Mummo ei ehtinyt nähdä perheemme tulevia vaiheita, sillä hän nukkui pois puolitoista kuukautta tuon tapauksen jälkeen.

Itse olen luottanut myös vanhan sananparren paikkaansapitävyyteen:
"lapsi tuo leivän tullessaan."

tiistai 6. marraskuuta 2018

Marraskuu pysähdyttää


Elämä on herkkää ja elämän päättyminen vie nöyräksi. Joku viisas saarnamies, jolle nuorukainen oli sanonut pohtivansa ikuisuuskysymyksiä vasta vanhalla iällä, oli sanonut, että ei ikuisuus ole rajapyykki jossakin vanhuuden usvaverhon takana, vaan ikuisuuden raja kulkee syntymästämme asti aivan vierellämme. Hätkähdin, kun kuulin tämän, koska minunkin mielestäni asia on juuri niin. Ensimmäisen kerran vain kuulin sen ilmaistavan näin.

Marraskuu on terveellinen muistutus meille suomalaisille elämän rajallisuudesta. Sana "marras" kun tarkoittaa kuolemaa tekevää tai vainajaa. Ennen joulun valon juhlaa on varmaan paikallaan jäsentää omaa suhtautumistaan ikuisuuteen ja rajalliseen maalliseen elämään, jonka pituudesta ei ole meille annettu mitään lupauksia tai takeita.

Yksi vanhimmista pojista on tämän viikon meillä käymässä. Hänen ja papan kanssa kävimme tänään viemässä isäni haudalle kotipihan palsamipihdasta otettuja oksia ja lyhdyn kynttilöineen. Olin käynyt isän haudalla viimeksi juhannusviikolla istuttamassa sinne äidin antaman äitienpäiväruusun. Kuivasta kesästä ja huonosta hoidosta huolimatta ruusu oli alkanut kasvaa ja siinä hehkui kaksi kirkkaanpunaista kukkaa lehdettömissä oksissa.

Hautuumaalla käynnillä on mielenkiintoisia vaikutuksia: kiireiset askeleet hidastuvat, puheääni hiljenee ja rauhoittuu, naurettavat jutut unohtuu ja ajatukset liitää poismenneiden kanssa elettyihin hetkiin.

Lähinaapurista muutti ikuisuuteen pari viikkoa sitten talon isäntä. Hänen puolisonsa laittoi miestänsä arkkuun heidän 41 kihlapäivänä.

Luin eräänä päivänä lapsuuteniaikaista päiväkirjaani. Mieleeni jäi sieltä merkintä: "olimme tänään Puntalassa kihlajaisissa". Naapuritalon tyttären - joka on tosin itseäni reilusti vanhempi - rakkaustarina oli mielestäni hyvin kiehtova. Nyt kun ajattelen aikaa taaksepäin, tuntuu, että he saivat olla yhdessä hyvin lyhyen hetken, mutta todellisuudessa yli 4 vuosikymmentä.

Kiitollisena elämästä tänään.