keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Aino Huilajan esikoisteos


 Tämän kirjan päätin lukea, kun kuulin tällaisen tarinan olevan tulossa. Aihe jo itsessään on kutkuttavan houkutteleva: jättää kaikki ja lähteä ihan minne vain.

Ensimmäisenä kirja sai minut puolelleen rehellisyydellään. Aino Huilaja kirjoittaa rehellisesti ja se tuntuu siltä, kuin pääsisi näkemään hänen sisimpäänsä. Toki hirmuisesta pissihädästäkin mainitseminen on rehellisyyttä.

Entisenä helsinkiläisenä elin mukaan tempautuneena kuvauksissa syksyisessä Helsingissä. Palelin itsekin Ranssin kopissa ja toivotin mielessäni Ainolle uskoa unelmiin Rastilan Hese-kohtauksessa:

"Rastilan Hesburgerista on tullut uusi kantapaikkani, sillä siellä on lämpimät ja tilavat sisävessat, eikä koskaan ruuhkaa tai tuttuja ihmisiä. En jaksaisi kylmien öiden jälkeen selittää kenellekään, mitä minulle kuuluu ja mitä teen hampurilaisravintolassa tähän aikaan aamusta.

Tilaan tiskiltä kahvin, joka maksaa 1,60. Se on minusta äärimmäisen halpa hinta siitä, että pääsen suorittamaan aamupesuni loppuun tyhjässä ja siistissä vessassa sekä meikkaamaan itseni lämpimissä tiloissa naistenlehden kuvausta varten. Tunnen jopa hienoista ylpeyttä kekseliäisyydestäni."

Kirja oli viihdyttävä, mutta ennen kaikkea se pysäytti ajattelemaan: mitä itse haluan. Ei ole kysymys siitä, että elämä olisi jokin elämysmatkojen sarja. Meidän täytyy vain olla sinut sisimpämme kanssa kaikessa mitä teemme, muuten elämisen voimavarat murenee vähitellen kalliosta hiekaksi.

"Pakumatkalla" - kirjasta tuli myös korona-ajan historiakirja. Ilman viruskurimusta paluumatka olisi taatusti ollut toisenlainen.

Toivon sydämestäni, että Aino Huilaja löytää idun seuraavalle kirjalle - ehkä se on jo olemassa. Tunnelma- ja maisemakuvaukset ovat niin aitoja ja rehellisiä tässä kirjassa, että niitä soisi lukevansa myös Lapin erämaista.

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Varma kevään merkki





Pari päivää pidin vanhan talon mummonkammarissa sähköpatteria ja tänä aamuna lämpömittari näytti huoneessa jo yli 20 asteen lämpötilaa. Kaisa on asunut koko talven vanhan talon pienimmässä kammarissa, mutta muut huoneet ovat olleet kylmillään. Talon hiljaisuus, rauha ja hyvä ilma kuitenkin houkuttelevat minua asumaan sinne ja niinpä siivosin tänään mummonkammarin oikein perusteellisesti ja sinisen kammarin imuroin. Siniseen kammariin en vielä hingu, koska kammarin ovi eteiseen on vähän falskaava, niin pakkasilla hiipii ovesta kylmä. Mummonkammari on sinisen kammarin takana, on pienempi ja oven saa tiukasti kiinni. 

Viime kesänä, kun nukuin täällä vanhalla puolella, Silkki- kissa oli uskollisesti joka yö mukana. Nytkin hänet tänne otin, mutta kovin levottomasti täällä hönttäilee ja ihmettelee. Nytkin istua napottaa tuolla oven luona ja odottaa, että mummo päästäisi ulos. Mihinkään edestakaisin kulkemiseen en nyt rupea - jos ulos pyrkii, saa sitten siellä olla tai mennä pyytämään toisen talon väeltä, että päästävät sisälle.

Minusta on tullut kovin herkkäuninen. Lapsena ihmettelin, miksi vanhat pariskunnat nukkuivat eri huoneissa. Nyt en enää ihmettele. Kyllä miehestä lähtee nukkuessa sellainen metakka, että ei siinä metelissä saa sielukaan rauhaa. Siihen kun lisätään aamupuolella rinnan päälle kävelemään tuleva 7-kiloinen Seppo-kissa, niin tarpeetonta hermojen kiristelyä tulee yölevosta. Jos tuo Silkki nyt tuosta asettuu, niin leppoisa yö saattaisi olla edessä.

Alimmassa kuvassa on mummonkammarin vaatekomero. Siinä komerossa säilytti Lahja- mummo ja Vilho-pappa henkarivaatteet.

Tämä vanha talo on minulle mieleisempi kuin uusi talo. Eikä se pelkästään johdu siitä, että olen koko lapsuuteni asunut tässä talossa. Tällä vanhalla talolla on talon sielu. Uusi talo on ikävä kyllä vain asuintalo - mitään talon henkeä ei siitä tavoita. Yritän oppia sen asian hyväksymään, enkä pakota itseäni tykkäämään uudesta talosta.

Mietin, olisiko kuitenkin viisasta laittaa tuo energinen kissa ulos. Se nimittäin äkkäsi ison kärpäsen.

lauantai 13. maaliskuuta 2021

Aistien lepoa Palokankaalla







Vietin vuorokauden tyttäreni Anne-Marin seurassa hänen tilallaan Palokankaalla. Tila on Kangasniemen toisella laidalla ja aivan toisenlaisissa maisemissa kuin missä me asumme. Anne- Marin kotikylästä löytyy korkeita mäkiä huikeine maisemineen, soita, suolampia, lohkarerantaisia järviä, hiekkarantaisia järviä, vanhoja unohdettuja autiotiloja, korkean mäen rinteillä suorissa riveissä kasvavia viinimarjaviljelmiä ja hiukan kauempana pääteistä suuria karja- ja maitotiloja, joissa tilalliset yrittävät pitää tulevaisuudenuskoa yllä.

Aamupäivällä lähdimme terhakan Veikka-labbiksen ja lampaiden kanssa nuotioretkelle Anne-Marin juuri raivattuun metsään. Metsä oli valoisa ja työn jälki siistiä. On mielenkiintoista nähdä samat maisemat sitten kesäasussaan.

Niinkuin kaikkialla Palokankaalla, niin metsässäkin oli lähes rikkumaton hiljaisuus. Tuo hiljaisuus on ehkä tuon paikan tärkein ominaisuus ja se on jokaisena vuodenaikana yhtä hoitavaa. Nyt, parin pakkasasteen säässä, metsässä kuuli tarkkakorvainen vain verkkaisen lumisateen äänen. Palokärki nakutteli hetken jossakin lähellä ja korppi kertoi myös olevansa paikalla. Lampaat kulkivat lumista polkua vähän nuotiopaikkaa kauemmas ja jäivät tuijottamaan tiiviisti touhujamme nuotion ääressä.

Kahvipannu kupsahti pari kertaa kumoon nuotiolla ja lisäsimme lunta pannuun. Hyvät aromiaineet saimme männynneulasista, joita meni lumen mukana.

Nuotiomakkarat eivät olleet mitään pakkomakkaroita, vaan kauan olen haaveillutkin nuotiolla korvennetusta makkarasta. Ensimmäistä kertaa tikunnokkaan päätyi Roinilan Aromilihan juustomakkarat ja uskon, että siitä lajista tuli tämän jälkeen nuotion pakkomakkara. Makkarasta tursuva reilu juusto oli niin herkullista, että en muista milloin viimeksi nuotiomakkara olisikaan maistunut niin hyvältä.

Oli uskomattoman rentouttavaa ja ajatuksia tyhjentävää irtautua kodin rutiineista vähäksi aikaa. Tokihan minua melkein säälitti se tyttöparka, kun sai äitiänsä passata. Kaiken lisäksi sanoin haaveilevani samanlaisesta reissusta loppukesän marja-aikaan, jolloin voisimme yhdessä käydä katsastamassa lähiseudun soita.

Tämänsorttinen loma on minulle ylintä elämän luksusta ja suurinta nautintoa tähän vuodenaikaan. Vuorokausi Palokankaalla on jokaisena vuodenaikana omanlaisensa suuri elämys. Kiitos, Minni!

tiistai 9. maaliskuuta 2021

"Mä ostan sulle, osta sä mulle"


Olimme Papan kanssa lähdössä Työttömien yhdistyksen kirpputorille. Ehdotin, että ostamme toisillemme sieltä yhden tavaran, joka saa olla "tarpeellista tai kivaa". Rahaa sai käyttää sen puitteissa, mitä kummankin lompakosta löytyi käteistä: minulla oli euro ja 65 senttiä ja Papalla löytyi hiukan enemmän. Ostoksen edullisuus oli tietysti plussaa.

Pappa tietysti ennätti hipelöimään nahkatakkia itseään silmällä pitäen, mutta onneksi takki oli hänelle liian pieni. Papalla on viehtymys kantaa kirpputoreilta takkeja, joita minä sitten toisesta päästä kuskaan vaivihkaa takaisin myyntiin, koska suurin osa Papan takkiostoksista unohtuu kaappien uumeniin.

Vaan äkkiäpä Pappa teki valintansa ja ostikin minulle puusta tehdyn kupposen. Hinta oli euron.

Koska käteen mukavasti asettuvaa isoa kahvimukia ei valikoimissa tällä kertaa ollut, päädyin ostamaan Papalle Usain Boltin elämäkerran. Papan ensimmäinen kysymys valinnastani oli: "onko siinä kuvia?" Hintaa kirjalla oli 50 senttiä.

Ihan iloisella mielellä tulimme kotiin, kun olimme vielä napanneet kyytiin tyttären työpaikaltaan.

Seuraavalla kerralla täytyy katsella Saaralle työpöytää ja kylpypyyhkeitä. Niitä olisi nytkin hyllyssä ollut, mutta täytyy varata hiukan enemmän käteistä mukaan ja valkata sitten kaikessa rauhassa. Olen iät ja ajat ostanut pyyhkeet kirpputoreilta. Keittopesun jälkeen ei tarvitse arkailla käyttää muiden vanhoja pyyhkeitä.

Tuosta Papan valinnasta sanoin hänelle, että aika hyvin Pappa tuntee mieltymykseni. Olisin ollut todella järkyttynyt, jos hän olisi ostanut minulle jonkun muovikipon. Taidan tehdä tuosta valkosipuleiden säilytysastian.

torstai 4. maaliskuuta 2021

Talvi jatkuu meillä




Blogi- ja fb- tutut ovat viime päivinä julkaisseet kuvia toisensa perään kevään ensimmäisistä kukkijoista ja vihertävistä pihoistaan. En ole ollut uskoa silmiäni ja tänä aamuna oli ihan pakko mennä pihalle varmistamaan, etten vain ole ymmärtänyt Etelä- Savon lumitilannetta väärin. Totuushan on edelleen tämä, minkä kuvista voi päätellä: pelloilla on lunta vyötäisille asti ja raivaussahan kanssa ei todellakaan ole mitään kiirettä metsään.

Lumitöistä ei minulla ole kuluneelta talvelta minkäänlaista kokemuspohjaa, joten siltä osin voi ymmärtää, miksi en pitäisi mitään kiirettä kevään joutumisella. Talvi on ollut minusta aivan liian lyhyt. Mutta ymmärrän kyllä niitäkin, jotka kaipaavat jo vuodenajan muutosta. Pappa on tykännyt lumitöistä, mutta viimeisimmän pyryn jälkeen hänellä oli jo ongelma, kun pihassa olevien kasojen päälle ei enää kolan kanssa jaksanut lumia nostella.

Muutaman kerran olen ajatellut tyytyväisyydellä metrisen hangen alla uinuvia valkosipuli-istutuksiani: tänä talvena ei ole tarvinnut pelätä, että ne erehtyisivät kasvuun liian aikaisin.

En muista koskaan aikaisemmin ajatelleeni talven aikana yhtä kaihoisasti syksyn metsäretkiä. Hyvin usein mieleen tulee joku tunnelma, tuoksu tai auringon valon leikki metsän siimeksessä. Varsinkin puolukkahetket metsässä ovat olleet usein mielessä. Puolukan keruu oli jotenkin rennompaa, koska ämpärit täyttyi hetkessä. Mustikkamättäillä iski usein epätoivo, kun tajusi, että kuunaan ei ehdi kerätä niitä kaikkia arvomarjoja talteen ja sitten tyytyi keräämään vain suurimmat. Näemmeköhän enää koskaan viime kesän kaltaista marjasatoa.

Mutta me nautimme vielä tästä talvesta koko sydämestämme. Ostin tänään jo makkarat sitä varten, että jonakin tuulettomana päivänä laitan pihaan nuotion. Tuulettomana sen takia, että tuuli on tehnyt pienestäkin pakkasesta äkäisesti purevan viime päivinä.

perjantai 12. helmikuuta 2021

Puukuorma kotiin tuotuna



Pakkaset luonnollisesti laittoivat vauhtia polttopuiden kulutukseen. Pappa on viime viikot kaiken kuskaamisilta jäävän luppoajan käyttänyt polttopuiden pilkkomiseen ja kuskaamiseen ja kaatanut vielä lisää puuta.

Eilen menin ensimmäisen kerran viikkoihin käymään yläpihan ladossa ja näkymä oli karu. Ei kalikan kalikkaa ollut polttopuuta näkysällä. No senpä takia Pappa onkin sitten kuskannut kirjaimellisesti hiki päässä puuta alatalleista.

Muistelin, että eräs lähinaapuri on mainostanut tienvarsikylteillä myynnissä olevasta polttopuusta. Mitäpä menemään merta edemmäs kalaan, jos apu olisi noin lähellä.

Soitinpa naapurille ja hän kertoi, että pihassa olisi vapaana kaksi kuutiota satavuotiasta, pystyynkuivunutta mäntyä ja sen hän voisi myydä.

Tänä aamuna naapuri oli pihassa traktorin ja peräkärryn kanssa. Pannuhuoneen ja pääoven läheisyydestä on lyhyt matka siirtää puut sisälle.

Parin tunnin reippailun jälkeen kasa oli korjuussa. Voi tätä tervaskelon tuoksua keittiössä ja takkahuoneessa! Nyt sitten pitäisi raskia polttaa tämä kaunis, vanha puu.

Ehkä motivoidun ensi kesänä jätepuun korjaamiseen hiukan paremmin, kun käy sydämen päälle tällaisen puun nakkeleminen tulen ruuaksi.

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Nukkumapäivän "aivosumussa"

 "Nukkumapäiväksi" nimitetään ainakin täällä päin yövuorosta tulopäivää. 

Olin aamulla puoli kahdeksan jälkeen kotona pikaisen kaupassakäynnin jälkeen. Pappa haki minut töistä ja kun olimme nostaneet ostokset autosta sisälle, Pappa suunnisti uudestaan kirkonkylään kyydissään kahdeksaksi töihin menevä tyttö ja kouluun menevä Kaisa.

Poikkeuksellisesti Kaisa ei ollut ehtinyt käyttää Keriä ulkona - mitä nyt sen verran, kun tulivat vanhasta talosta nukkumasta uuden talon puolelle. Otin Kerin hihnaan ja vein alapihalle. Keri löysi oitin kanalan luota tuoreet jäniksen jäljet ja oli niistä tietysti kovin innoissaan.

Vaikuttiko pieni pyrähdys pakkasessa vai mistä johtui, mutta en ollut millään saada unenpäästä kiinni. Kylmäkin oli. Vielä puoli kymmeneltä ihmettelin, missä uni viipyi, vaikka silmäluomia jo särki eikä tahtonut jaksaa enää vessaan kävellä. No kävin sitten kerran vielä pissillä, laitoin villatakin päälle, kahdet villasukat jalkaan ja villaviltin peittoni päälle. Ei enää muuta taikaa tarvittu ja jo kelpasi nukkua.

Iltapäivällä heräsin ja ulkona pilkisteli aurinko. Olin eilisiltana laittanut ruisleipätaikinan ja lisäillyt jauhoja muutaman kerran. Alustin taikinan ensi töikseni ja menin sitten vasta laittamaan tulen lämmityskattilaan.

Nyt kovilla pakkasilla olen antanut sen verran periksi, että napsautan sähkön päälle aamulla viimeistään, ettei tarvitse yön valvomisen jälkeen ruveta tappelemaan polttopuiden ja lämmityskattilan kanssa. Jos kovalla pakkasella vesisäiliössä lämpötila ehtii laskea 40 asteeseen, saa puita polttaa tuntikausia, ennenkuin on 80 astetta mittarissa.

Yövuoron jälkeisen nukkumisen määrästä ja laadusta riippuu, kuinka tarmokas olo on päivällä. Kun sain ruisleivät paistettua, tiskattua ja pari koneellista pyykkiä pestyä, oli helppo päätyä kaivelemaan jääkaapeista tähteitä ruuaksi. Huomenna on pitkästä aikaa ihan kokonainen vapaapäivä ja nyt kun asetun nukkumaan, voi huomenna nautiskella kaikista niistä kotitöistä, joita ei tänään viitsinyt tehdä.

Vihdoinkin olen oppinut nauttimaan myös yötyön tuomasta terveestä väsymyksestä. Yövuoron jälkeisenä päivänä - jos ei tarvitse mennä toiseen yöhön- voi oikein hyvin puuhastella vain sen verran kuin jaksaa ja tuntuu hyvältä. Mitä ei jaksa tai ehdi, voi delegoida muiden tehtäväksi tai tehdä toisena päivänä.