perjantai 12. elokuuta 2022

Metsässä hengittämässä


Tulipaloevakkolapsi "Mammakissa" on kirjaimellisesti ulkokissa. Hän viihtyy ulkona suurimman osan ajasta. Sisälle hän pyrkii ehkä kerran päivässä ja käy silloin tarkistamassa ruokakupit ja syö minkä syö. Jos ulkoruokaa on ollut tarjolla vaikka mehevänkokoisen myyrän muodossa, Mamma syö kupista nappuloita muutaman suupalan, tekee kierroksen keittiössä ja menee pääulko-oven eteen odottamaan, että joku ohikulkija päästää hänet ulos. 

Mamma oli päivällä lekottelemassa vanhan tuuletustelineen päällä ja siitä nappasin hänestä kuvan blogia varten. Jotkut sanovat, että blogitekstejä ei viitsi lukea, jos ei ole myös kuvia. Tarpeeni miellyttää ihmisiä ilmenee siis myös tällä tavalla.

Pakotin itseni kävelemään metsään. Kymmenen metrin välein piti pysähtyä ja hengittää hetki rauhassa. Etelänpuolen metsässä oli tunnelma kuin olisi kotiinsa tullut. Sai jatkaa siitä mihin oli viimeksi jäänyt.

Olen tänään jutellut paljon lasten kanssa puhelimessa. Päivän teemaksi nousi ajatus:

"Hyväksy asiat, joihin et voi itse vaikuttaa, äläkä jää niitä murehtimaan tai pohtimaan sen enempää. Niitä asioita, joihin voit itse vaikuttaa, voitkin sitten pohdiskella. Mutta ainakin ajatuskuormasi on maltillisempi".

Emme me hyödy tai luonteemme siitä jalostu, jos kannamme huolta Suomen pohjaveden tilasta tai suremme sodan kurimukseen heitteille jääneitä eläimiä. Edes lasten pahoinvoinnin lisääntyminen tai tulevaan talveen varautuminen ei ole asioita, joilla mielemme pitäisi askaroida. Oleellisempaa on se, onko tänään lapsellamme hyvä mieli.

torstai 11. elokuuta 2022

Pakko huilata

Oli surullista huomata, miten välinpitämättömästi ja kevyesti olen suhtautunut tuttavien koronasairasteluihin. Kun kalikka kalahtaa omaan nilkkaan, ei ole enää mitään sanottavaa. Tämän viikkoa olen ihmetellyt, miksei tahdonvoimallakaan löydy itsestä voimia vaikkapa täyttää yhdeltä seisomalta tiskikone loppuun.

Sen lisäksi, että yrittää pärjätä fyysisten rajoitteiden kanssa, minun on ollut suunnattoman vaikea hyväksyä, että en pääse mustikkametsään tai vattupuskaan. En pääse, kun en jaksa. Ehkä minä tarvitsin tällaisen totaalibreikin, kun kuvittelin tekeväni elämäni kanssa vaikka mitä. Mutta ironista kohdallani on se, että se ei minua sureta, kun sairastuin, vaan se, että en pääse mustikkaan! Luoja minua suuresti armahtakoon, että saan elämässäni asioiden tärkeysjärjestyksen kohdilleen.

Tiedän ilkeämielisten ajattelevan, että "kyllähän sitä sairastuu kuka hyvänsä, kun tekee kaikki vapaapäivänsäkin töitä. Nyt sitten makaa pakkolomalla firman ja yhteiskunnan rahoilla". Juuri niin. Näinhän se on. Korona valitsee visusti uhrinsa.

Täysin jonninjoutavaa spekulointia kirjoitella sosiaaliseen mediaan sairaskertomustaan, mutta kun kerrankin on aikaa, otan siitäkin kirjoittelusta ilon irti.

Ihan hyviäkin asioita on tautitilanteesta seurannut. Kun olen ollut karanteenissa ja enkä juuri ole pysynyt jaloillanikaan, on perheen nuorin lapsista hoitanut ruokakauppaostokset. Hänhän on se "Tirtetta", joka oli blogin alkuaikoina kaikkein paras jutunkertoja ja blogijuttujen riemukkain kohde. Muistuu oitis mieleeni teksti ja tapahtuma, kun Tirtetta seurasi isänsä kanssa lännenfilmiä ja siinä näytettiin otosta saluunasta. Tirtetta kysyy isältään:

-"Myydäänkö tuolla viinaakaljaaenergiajuomaa?"

Seuraavassa kohtauksessa saluunaan livahtaa liehuvahelmainen nainen ja taas Tirtetta kysyy:

-"Mitä tuo tekee tuolla".

Ja isi vastaa:

-"Se meni varmaan pyykille".

Siis tuo sanavalmis entinen Tirtetta on tehnyt ruokaostokset ja olen ihmetellyt, kuinka hän saa kauppaan kulumaan vain kolmasosan siitä rahasta mikä minulla tavallisesti menee.

Lisäksi hän tietää, miten ostetaan. Kun kauppalapussa lukee "kurkkua", hän ostaa kyselemättä kolme. Hän tietää luonnostaan, että yhtä kurkkua kerrallaan ei kannata ostaa. 

Sanoin tänään tytölle, että tätähän meidän kannattaisi harrastaa jatkossakin.

Nyt katselemme toivorikkaina tulevaan ja toivomme, että nekin perhekunnasta, jotka ovat vakavammin sairaina, tervehtyvät pian. Toivon, että tämä jää blogiini ainoaksi koronatekstiksi.




keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Asioidenhoitamispäivä - ei mikään "vapaapäivä"

Pidän vapaapäivänä sellaista arkipäivää, kun ei tarvitse käydä kylällä eikä ruokakaupassa. Olisiko viimeisen puolen vuoden ajalle sattunut tasan yksi sellainen päivä. Niin ja tietysti ettei sinä päivänä ole palkkatöitä.

Tänään oli siis vapaata työmailta, mutta hieman koin ärsytystä, kun Ässän kassajonossa vilkaisin kelloa ja se oli reilusti yli kahden. Ne Ässän kassajonot on kaiken lisäksi kesäaikaan ilman pikkulapsiakin liikkuvalle aika kärsivällisyyskasvatusta.

Olin aamupäivällä tuonut kaksi tytöistä kylälle ja ajattelin samalla katsastaa äidin tilanteen, kun hän oli pyytänyt tuomaan kylmälaukun, että saisi pakastimensa sulatettua. Enhän minä nyt voinut jättää vanhaa ihmistä kyykkimään pakastimensa kanssa, vaan tyhjensin sen ja lykkäsin kuumavesikattilan sulattamaan jäitä. Sillä aikaa menin kauppaan ihan siltä varalta, että äiti pärjää ruuan puolesta tulevat päivät, kun minulla alkaa neljän yövuoron putki.

Kummasti hommat minulla aina poikii äidille mennessä ja loppujen lopuksi nappasin vielä matot äidin lattialta ja pakastimen kuivauksen jätin suosiolla äidille.

Kävin sitten vielä tekemässä omat ruokaostokset ja ilokseni törmäsin kaupassa pariin omaan lapseen. Toisen kanssa höpötin maitokaapin edessä pikaiset kuulumiset ja toinen ilmoitti Papalle, että tuleekin minun kyydillä kotiin.

Makaronilaatikkoa pitkään oli tehnyt mieli ja kun sen lykkäsin uuniin, menin laittamaan lämmityskattilaan tulet. No siinä samassapa tuli mieleen, että jos ne äidin matot nyt huiskaisee painepesurilla puhtaiksi, niin ei jää se asia mieleen roikkumaan.

Huiskaisin äidin matot ja nappasin käytössäni olevasta autostakin muovimatot pesuun. Samassa tietysti pesin Papankin auton päältäpäin. Minun käytössäni oleva auto (se ei siis ole minun auto, vaan on Papan nimissä) oli pihassa niin päin, että minulle riitti, kun pesin sen vain sieltä kuskin puolelta. En jaksanut viritellä pesuria auton toiselle puolelle. Riittää, kun käyn autoon, että kuljettajan puoli autosta on puhdas.

Meidän Elia tykkää siivota autoja sisältäpäin ja kun Elia tuli käymään ulkona, kysyin, viitsisikö hän imuroida auton, niin minä pyyhin sisätilat rätillä.

Sillä aikaa kun makaronilaatikko paistui, oli lämmityskattilassa tulet, matot pesty ja auto siivottu.

Yksi kauempana asuvista tytöistä on käymässä ja hän oli kirkonkylällä käyntini aikana siivonnut, tiskannut ja leiponut pellillisen raparperipiirakkaa.

Illansuussa poikkesi vielä yksi kylällä asuvista lapsista, niin onhan tässä ollut yhdelle vapaapäivälle antoisaa sisältöä. Ja ihan raukea olokin hiipii. Yritän ensi yönä nukkua, kun neljä seuraavaa valvotaan.

torstai 14. heinäkuuta 2022

Marjavuodelta näyttää


Kävin heti aamusta tarkistamassa toisen luottomarjapaikkani mustikanpoimintaa silmällä pitäen. Näkymät oli oikein hyvät: suurikokoista mustikkaa on kypsymässä paljon. Siellä täällä on jo kypsiäkin, niin otollisimmat poiminta-ajat alkavat varmaankin kahden viikon kuluttua olla käsillä.

Niin paljon kuin rankkasateista ja ukkoskuuroista on puhuttukin viime päivinä, on meillä päin sateet olleet kovin vähäisiä ja maltillisia. Kuivuudesta ei marjametsät vielä kärsi, mutta reilumpi vedentulo tekisi kyllä oikein hyvää. Vadelmaa olisi paljon tulossa myös, mutta kasvustot kärsii kohta veden puutteesta, kun ovat pitkälti kuivissa ryteiköissä. Metsäkierrokseni kotimatkalla keräsin metsämansikoita ojien pientareilta.

Mansikanviljelijät ovat tänä kesänä tukalassa tilanteessa, kun melkein jokaisella tilalla on pulaa työvoimasta. Mansikan hintakin on ennätysalhaalla. Täällä Kangasniemellä tilanne näkyy niin, että monille mansikkatiloille on avattu itsepoimintaa ja mansikkakilon hinta on 3-3,5 e/ kilolta. Surettaa, kun paljon mansikkaa pilaantuu pelloille, kun kukaan ei ehdi poimia.

Itse yritän tänä kesänä ryhdistäytyä puutarhamarjojen talteen saamisessa. Mummoni ilmaisua lainaten, on "synti ja häppee", jos viinimarjat ja tyrnit jäävät poimimatta.

Kuva on metsäreissun kotiintulomatkalta. Asuintalot jäävät näkösuojaan ladon ja pihta- aidan taakse.

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Kun vanhasta tulee kaunista






Vaikka edellisen tekstin otsikko muodostuikin melko enteelliseksi, on työn lisäksi elämääni kuulunut viime aikoina myös vanhojen rakennusten kaihoisaa ihastelua ja perheyhteyden sydäntä ruokkivaa rikkautta.

Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna vietimme Miika- poikamme lakkiaisia jo tutuksi tulleessa juhlapaikassamme Puulan Joutsenessa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan paikkaan, vaikket mökinvuokrausta olisi suunnittelemassakaan: https://www.nettivuokraus.com/kesa-ja-lomamokit/puulan-joutsen/504551/

Se teki juhlasta juhlan, että kaikki lapset pääsivät paikalle. Edellisestä koko perheen tapaamisesta oli kolme vuotta ja oli huikeaa nähdä uusia perheenjäseniä liittyneen joukkoon: vauvoja oli syntynyt kolme.

Sydän oli minulla taas lujilla. Tunsin niin suurta iloa ja kiitollisuutta ja elämän täyteläisyyttä, kun sain nähdä kaikkia kolmeatoista lastamme.

Tunteiden vuoristorata saa uutta vauhtia, kun ensi viikolla ylioppilaslapsi aloittaa varusmiespalveluksensa. Joka päivä häneltä kyselen, joko jännittää ja poikaa ei vain jännitä. Mielenkiinnolla kuulema odottaa tulevaa. Äitiä jännittää ja ikävöikin jo etukäteen.

Mitä tulee vanhoihin taloihin, ne ovat olleet minulla viime aikoina pinnalla.

Jos kaikki 13 lastani ei olisi niin määrätietoisesti toppuutellut minua, olisin jo ostanut naapurista autiotilan. Toki pankinjohtaja olisi toppuutellut lisää, mutta olen ollut aina melko hyvä puhumaan pankinjohtajille. Sen takia niin veloissa olenkin.

Kaksi ylintä kuvaa on kyseiseltä autiotilalta ja kyllähän se edelleen vähän mielessä kangertelee. Pappa olisi ollut täyttä häkää menossa mummon mukana kankkulan kaivoon, mutta onneksi lapsilta kuului järjen ääni.

Alimmat kuvat on aivan Kangasniemen kirkonkylän ydinkeskustasta, missä puretaan viimeisiä todella vanhoja pihapiirejä. Eletyn elämän hiljaiset viestit puhuttelevat minua vanhoissa taloissa.

torstai 24. maaliskuuta 2022

"Työn imu"

Kaisa pyysi minua kyselemään huomista terveystiedon yo-koetta varten. Minäkin opin uutta:
"työn imu = myönteinen tunne- ja motivaatiotila työtä tehdessä". 
Eli ei ole kysymys työnarkomaniasta, rahanahneudesta, väljähtyneestä parisuhteesta tai edes ikäkriisistä, kun nautin suunnattomasti työstäni. (Näitä kaikkia edellä lueteltuja syitä on minulle ilmaistu, kun on tullut puhe innokkuudestani työhön.)

Voi olla, että kotiäitinä vietetyt lähes 25 vuotta osaltaan sai aikaan patoutuneita intohimoja palkkatyöhön. Tietysti myös eläkelaitoksen lähettämät eläkekertymäraportit ruokkii työhaluja. Voi toki syynsä olla myös lannistavalla määrällä verkkopankkiin tipahtelevilla laskuilla - harvemmin näkee enää paperisia laskupinoja, sillä ne vasta lannistava näky olikin.

Hoitoalalla on tällä hetkellä yksi erittäin hyvä ominaisuus: töitä riittää. Eipä taida juuri olla Suomessa paikkakuntaa, jossa hoitajan olisi vaikeuksia löytää itselleen työtä. Kangasniemelläkin tekemätöntä työtä löytyy lähes jokaisesta hoiva-alan talosta.

Kun hoitajana työskentely saa aikaan myönteisen tunnetilan ja työvuoroon lähteminen tuntuu mukavalta, niin otan siitä kaiken irti: nautin työstäni!

sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Taas yksi lapsista muutti omaan kotiin

Varmaankin toista vuotta yksi pojista suunnitteli omaan kotiin muuttamista. Hän seurasi tiiviisti asuntomyynti-ilmoituksia ja säästi kurinalaisesti rahaa asunnonhankintaa silmälläpitäen. Ensimmäinen asunto, jota hän isoveljensä kanssa kävi katsomassa, olikin sitten se, josta hän jätti ostotarjouksen ja johon hän tänään  muutti.


Minulle poikalasten omilleen muuttaminen on aina ollut kurkkua kuristavan haikeaa. Haikeaa oli tänäänkin, mutta nähtyäni tänään pojan kauniin oman kodin haikeus vaihtui iloon pojan puolesta.

Nyt täällä kotona on yhden lapsen kokoinen hiljaisuus.

Tyttöjen muuttaminen on joka kerran ollut paljon helpompaa. Joku varmasti sanoisi, että paapon poikiani ja että tytöt ovat omatoimisempia. Olkoon miten hyvänsä, mutta jonkunen viikko menee toipuessa. Varmistin kyllä muuttajalta, että sohva on käytettävissä, jos joskus yövuoron jälkeen tarvitsisin nukkumapaikkaa kylältä. Samalla tavalla hoidin eroahdistusta, kun edellinen poika muutti. Kun pari viikkoa nukkuu poikansa sohvalla, tulee järkiinsä.


Sekin asia on outo tässä meidän huushollissa: vaikka tänäänkin lähti kaksi autollista tavaraa pois, ei oikeastaan missään ole yhtään sen raiveampaa.

Tänne jäi onneksi vielä viisi lasta. Niukin naukin.