tiistai 27. elokuuta 2019

Maallemuutosta neljä vuotta

Heinäkuun 16. päivä tuli kuluneeksi neljä vuotta ikimuistoisesta päivästä, jolloin muuttoauto kaarsi Lautakankaan pihaan. Välähdyksiä sen päivän kulusta muistaa oikein hyvin, kun aamupäivän aikana lähes koko kotimme pakattiin kuorma-autoon ja ne 43 kuutiota tavaraa purettiin illansuussa Lautakankaan talon kuistille.

Epäilyistäni huolimatta mieheni, minun ja yhdeksän lapsen sopeutuminen muuttoon ja maalla elämiseen tapahtui helposti ja kivuttomasti. Kaupunkiin jääneitä ihmisiä - ystäviä, sukulaisia ja naapureita - on meillä kaikilla ollut ikävä, mutta kerrostalon asumismuotoa ei juurikaan. Ehkä joskus toista vuorokautta kestäneen sähkökatkoksen aikana joku saattoi mainita, että "Ruoholahdessa ei ollut koskaan näin pitkään sähköt pois".

Etukäteen ajattelin, että kaikkien palveluiden ja hyvin toimivan joukkoliikenteen puuttuminen voi tulla minulle kynnyskysymykseksi. Arvostin kaupungissa asuessa, että apteekki oli auki myös sunnuntaisin ja jos omalle terveysasemalle et iltapäivällä saanut enää akuuttiaikaa, niin päivystyksen sijaan saatoit mennä tien toisella puolella olevalle yksityiselle lääkäriasemalle ja sait avun ripeästi. Täällä paikallisten kuulee usein parjaavan omaa Hyvinvointikeskusta (entinen terveyskeskus, entinen "sairaala"), kuinka palvelu on mitä sattuu, aikoja ei saa ja lääkärin pakeille on vaikea päästä. Oma kokemukseni on kyllä pitkälti toisenlainen: joka kerran päivystykseen soittaessani olen saanut lääkäriajan tarvittaessa hyvinkin ripeästi, hammashoitolaan pääsee kiireellisessä tilanteessa samana päivänä ja kaikki terveydenhuoltoon liittyvät asiat ovat sujuneet mutkattomasti. Helsingissä asuessa tilanne kunnallisen terveydenhuollon osalta ei ollut näin hyvin.

Tiesin etukäteen, millaisia menoeriä omassa talossa maalla asuminen tuo mukanaan. Kaupungissa meillä oli 1600 euron vuokra. Täällä asumismenot itsessään ovat huomattavasti pienemmät, mutta oheiskuluja on sitäkin enemmän. Esimerkiksi autojen polttoaineisiin kuluu nykyään 500-600 euroa kuukaudessa. Autot muutenkin on ärsyttävä pakollinen rahareikä, jota kaupungissa asuessa ei ollut lainkaan.

Kanalan pito on taloudellisesti yhtä hulluutta. Jossakin vaiheessa varmaankin järki voittaa siinä asiassa, mutta ihan vielä en olisi valmis noista pihan kuopsuttajista luopumaan. "Kaupan" munien syöminen olisi meille kauhistus sen jälkeen, kun on totuttu omien kanojen munien herkullisuuteen. Mutta pitkän pennin maksan kanojenpidosta ja jossakin vaiheessa väistämättä nekin rahat tarvitaan tärkeämpään.

Taloudelliset haasteet on tällä hetkellä yksi kuormittavimmista tekijöistä maalla asumisessa. Asumismuotomme on tuloihimme nähden liian kallis - se on kylmä totuus. Säästämiskohteita alkaa olla vaikea löytää. Vaihtoehtona on tulojen kasvattaminen ja siinäkin tarvitaan järkeä, viisautta ja tosiasiat täytyy hyväksyä. Me papan kanssa emme todellakaan tästä nuorru ja vetristy. Tilan ylläpitoon vaaditaan tietotaitoa ja työt vaativat aikaa ja myös rahaa. Metsien raivaamiseen ja rakennusten kunnossapitoon saisi kulumaan aikaa yhden täyspäivätyön verran.

Lapsiluku pienenee meillä myös vauhdilla. Kun neljä vuotta sitten kanssamme asui 9 lasta, on luku nyt 5. Muutamassa vuodessa kaiku kolisee Lautakankaan pirtissä.

Vaan surumielisyyteen ja huoleen ei ole aihetta. Kaikki asiat ratkeavat ajallaan, mutta koko ajan on syytä arvioida tekemisiensä mielekkyys ja olla avoin muutoksille. Nautimme ympäröivästä luonnosta ja omasta rauhasta, mutta maalla-asumisen kokonaisuudesta se on vain pieni kaistale. Kokonaishyvinvointiin kuuluu niin paljon erilaisia asioita. Edelleenkin rohkaisen ystäviä ja tuttavia harkitsemaan maallemuuttoa. Ihmisen hyvinvoinnin kannalta maalla-asuminen edelleen voittaa kaupunkiasumisen -sekin on kylmä totuus. Luonnon kanssa vastavuoroisessa läheisessä suhteessa eläminen eri vuodenaikojen haasteiden mukaan on kuitenkin perusolotila ihmiselle. Kaupungissa asumisessa on omat hyvät puolensa ja siellä valtaosa maailman ihmisistä elää koko elämänsä.
Olkaamme siis kiitollisia, olipa kotimme missä hyvänsä.


maanantai 26. elokuuta 2019

Marjat metsässä

On taas se aika vuodesta, jolloin metsään olisi päästävä joka päivä. Tänään vapaapäivän ansiosta sain kuljeskella metsässä kaikessa rauhassa. Kävin tarkistamassa tämän kesän parhaan vattupaikan ja uuden mustikkapaikan ja vielä löytyi pieni pakasterasiallinen vallan kelvollisia vadelmia ja mustikoita. Puolukka oli varsinainen syy mennä metsään ja ämpäri täyttyi aika ripeästi, vaikka olen nyt ottanut tavakseni kerätä myös puolukat puhtaina.

Marjankeruu itsessään on ihan valtavan mukavaa puuhaa, mutta kotiintulon jälkeen edessä oleva marjojen siivous on taas minusta pohjattoman ärsyttävää ja vastentahtoista. Tänä kesänä keräsin mustikat ja vadelmat puhtaina ja nyt olen muutaman kerran tehnyt saman myös puolukoiden kanssa, vaikken ole koskaan kuullut kenenkään marjastajan olevan niin tyhmä.

Puolukoille on ominaista, että samassa tertussa on sekä kypsää, ylikypsää että pilaantunutta marjaa ja sen lisäksi myös muutama raaka ja parhaassa tapauksessa vielä puolukan kukkiakin. Poimurilla kuivan puolukan kerääminen hyvällä marjapaikalla on todella joutuisaa, mutta marjojen siivoaminen taas ei ole. Minulle marjojen kerääminen ei ole mitään taloudellisen hyödyn maksimointia, vaan yhtä paljon kuin arvostan marjasaalista, yhtä paljon minulle merkitsee leppoisanantoisa hetki metsässä ilman kiirettä. Tänään lämpimän tuulen puhallellessa puhaltelin kämmeneltäni marjoista roskat ja nypin raa´ at marjat pois. Kotiin tultuani kaadoin marjasaaliini suureen karkkilaatikkoon ja lykkäsin pakastimeen. Syötyäni oli voimia vielä jäljellä kerätä puutarhasta ämpärillinen marja-aronioita ja toinen ämpärillinen omenia. Marja-aroniat olisi syytä jo saada pensaasta pois, koska linnut pitää niistä ja ylikypsinä marjat alkavat halkeilla. Puolukasta ja marja-aroniasta saa todella hyvää mehua, jonka lapset joskus nimesivät "viinimehuksi".

Tyrnit alkavat myös kypsyä ja olisi mukava edes joskus kerätä niitä ilman että näpit on jäätyä. Tälle viikolle luvatut lämpöasteet kyllä tarjoaisi oivalliset marjojenkeruuilmat.

Puolukoista tulee tänä vuonna jättisato. Ei tarvitse mennä naapureiden metsään marjastamaan, kun ei jaksa omasta ja velipojankaan metsästä kaikkea kerätä. Kävelin tänään velipojan metsässä aukon laitaa ja totesin suurimpia ja kypsimpiä kerätessäni, että tämän syksyn aikana en ehdi kaikkia saada talteen: marjoja on vain niin hurjasti. Ajatuksena sekin on niin käsittämätöntä, että Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan Suomen metsien marjoista saadaan talteen vain kymmenisen prosenttia. Kyllä Suomi on todella rikas maa, että meillä on varaa jättää hyödyntämättä jotakin niin arvokasta.

perjantai 16. elokuuta 2019

Paluuta tavalliseen arkeen vielä odottelemme

Tavallista arkea ei meillä ole todellakaan vietetty. Lautakankaalla tällä hetkellä asuva joukko ikäänkuin vielä tunnustelee, miltä muuttunut kokoonpano tuntuu. Hiljaiselta talo taas tuntuu yhden lähtijän jäljiltä, vaikkei mikään möykkäri se lähtijä suinkaan ollut -päinvastoin.

Kaisalle tarjottiin mahdollisuutta muuttaa parhaan kaverinsa kotiin Nuorgamiin. Tytöt ovat tunteneet toisensa Helsingin kristillisen koulun ajoilta. Kaisa on viettänyt ystävänsä luona viime vuosina melkein kaikki loma-ajat. Viime joululomaakin venytettiin kolmeen viikkoon, jotta Kaisa pääsi kokemaan kaamosta ihan kunnolla. Koska kaikki asiat järjestyi ja Kaisakin puntaroi muuttoa monelta kantilta ennen päätöksen tekoa, emme nähneet mitään syytä toppuutellakaan ajatusta. Kaisahan oli jo aikaisemmin suunnitellut käyvänsä lukion Utsjoella, mutta nyt hän pääsi totuttelemaan pohjoisen elämään jo peruskoulun viimeisellä luokalla.

Anne-Mari lupautui kuskiksi, eikä epäröinyt hetkeäkään lähteä ajamaan liki 1100 kilometriä. Ajoaikaa tulee ilman pysähdyksiä 13 tuntia.

Vaan nyt on Kaisa jo aloittanut koulun ja Anne-Marikin pääsi turvallisesti Koittilan kylälle takaisin epätoivoisesti Lappiin ja Norjaan hurahtaneena. En yhtään pitäisi ihmeenä, jos se ihminen jonakin päivänä pakkaa kimpsunsa ja kissansa ja muuttaa Norjaan.

Oli oikein Luojan lykky, että matkasuunnitelmia pohjoiseen ei tehty siltä pohjalta, että me papan kanssa olisimme reissuun lähteneet. Kesälomani puolesta asia olisi järjestynytkin. Puolessa välissä kesälomaa sain flunssan, joka ei minulle tyypillisesti antanut periksi muutaman päivän kurkkukivun ja pienen röhinän jälkeen. Nousi kuume ja muutaman kuumepäivän jälkeen totaalisen voipuneena kävin tapaamassa lääkäriä. Sairaslomatodistuksen diagnoosi ei antanut enää arvailuille varaa ja marjametsät vaihtuivat kertalaakista vuodelepoon. Keuhkokuumeesta olen siis toipumassa ja tänään jaksoin kävellä jo riihelle asti ja katsella, oliko raesateen jäljiltä enää mitään vatunvarsissa.

En tiennyt tarvitsevani tämänlaista nöyryyden kasvatusta. Olin liehakoinnut yli-innokkaana sillä ajatuksella, että kaksiviikkoisen kesäloman aikana kuljen vuoron perään vatussa ja mustikassa ja iltapuhteella kerään puutarhassa viinimarjoja. Oli aika katkeraa maata päiväkausia vuoteessa ja kerätä voimia vessassakäyntiin. Siis itsetutkistelun paikka tuli vakavasta sairaudesta.

Voitettu ei tauti vielä ole: tulehdusarvo on vielä korkea ja vointi kertoo, että rasitusta pitää välttää. Antibiootit kuitenkin näyttävät tehoavan.

Talo on aika hiljainen. Viidestä lapsesta ei paljoa metakkaa synny. Ruuanlaitto ei tahdo täsmätä, kun alitajuisesti ruokkii vielä niitä poissaoleviakin.

Blogin entinen Tirtetta, meidän nuorin eli Saara, on nyt yläasteelainen. Koulu on kirkonkylän uusi koulu ja sinne matkataan ensin taksilla alkumatka ja sitten koulubussilla loppumatka. Tänään tuo Ruoholahdessa varhaislapsuutensa viettänyt tyttö tuli koulusta ja sanoi iloisena tullessaan keittiöön luokseni:
- "Kävin tänään kaupassa!"
Minua hymyilytti, kun väistämättä tuli mieleen ajat keskikaupungin sykkeessä.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Miksi äiti itkee kun poika lähtee armeijaan

Olin ehtinyt kokonaan unohtaa, miten kova paikka on pojan armeijaan lähtö. Onneksi nyt alkoi yövuorojen jälkeen vapaat, sillä tämä päivä on mennyt hyvin itkumielivoittoisesti. Kun pojan lähdön jälkeen viimein nukahdin, heräsin hetken päästä siihen, että itkin vielä unissanikin.

Miksi äiti itkee pojan armeijaan lähtöä? Tuota kysymystä olen mielessäni tänään pyöritellyt ja omalle kohdalleni myös vastauksiakin löytänyt.

Yksi ajanjakso äidin ja pojan yhteisessä suhteessa päättyy ja toinen alkaa. Äidin kasvatustyö sen lapsen kohdalta loppuu ihan konkreettisesti ja omanlaisensa kasvatustyön tulee tekemään vielä yhteiskunnan järjestelmä varusmiespalveluksen muodossa.

Löyhästi tiedostan, että nykyinen varusmiespalvelus ottaa huomioon nuorten moninaiset tarpeet ja monien kohdalla elämään vaikuttavat erityiset haasteetkin. Mutta silti - siitä ei mihinkään päästä - että palvelusaika on monella tapaa haaste sopeutuvaisimmalle ja kovakuntoisimmallekin nuorelle.

Palvelusaika on hyvin lyhyt ajanjakso ihmisen keskimääräisessä eliniässä. Siksi sille ei kannata laskea suuria vaatimuksia tai odotuksia. Harvan elämäntyöksi kuitenkaan sotilasura aukeaa.

Raamatussa on mielenkiintoinen toteamus Psalmien kirjassa: "Niinkuin nuolet sankarin kädessä ovat nuoruudessa synnytetyt pojat. Onnellinen se mies, jonka viini on niitä täynnä" (Psa 128: 4-5).
Kun tuo ajatus kirjoitettiin, poikalapsilla oli perheessä merkittävämpi asema kuin tänään. Pojat olivat isänsä rinnalla perheen "suojelijoita" ja ravinnon hankkijoita. Pojat puolustivat äitiä ja perheen naisia ja metsästivät, kalastivat ja viljelivät perheelle elantoa.

En tiedä, onko asia niin, mutta tänään vain tuli sellainen tunne, että jollakin tasolla perheen pojat ovat edelleen "suojelijoita" ja "turva". Onhan meidän yhteiskuntamme aika kaukana tuosta psalminkirjoittajan aikakaudesta ja naiset saavat elää vallan turvallista elämää ilman miestä, veljeä tai poikalasta. Mutta entä jos äitien sisimmässä jossakin hyvin syvällä elää vielä jäänteitä tuosta ikiaikaisesta perinnöstä.

En edes yritä kieltää tai peitellä niitä tunteita, mitä pojan lähtö on jälleen tuonut pinnalle. Tiedän entuudestaan, että tämä kokemus lujittaa äidin ja pojan suhdetta ja tekee hyvää myös sisarusten kiinteille suhteille. Sisarukset oppivat, kuinka kannustetaan ja tuetaan, kun perheen dynamiikka muuttuu meistä riippumattomista tekijöistä.

Armeija-aika on kasvua lähtijälle, mutta varmasti myös äidille ja sisaruksille. Perheessämme on sen suuresta koosta ja monista rikkaista vaiheista ja suurista vastoinkäymisistä johtuen sisaruksilla hyvin läheiset, kiinteät ja huolehtivaiset välit.

Rukoilemme varjelusta ja terveyttä kaikkien palvelukseenastuneiden elämään.

torstai 27. kesäkuuta 2019

Älä kadehdi toisen iloja jos et tiedä hänen suruistaan mitään

Tuota elämänviisautta olen pyöritellyt mielessäni viime viikkoina, kun olen kohdannut ihmisiä - tuttuja ja tuntemattomia ja jutellut heidän kanssaan.

Kyllähän tuon asian tietää, enkä itse koe olevani useinkaan kateellinen toisille (mitä nyt joskus kasvimaasta tai pitkistä halkopinoista), mutta kun asian muistaa, oma myötätunto toista kohtaan asettuu paremmin kohdilleen.

Meillä on myötäsyntyinen taipumus ainakin jossain määrin piilotella vaikeuksiamme ja vastoinkäymisiämme. Joku saattaa olla vakavasti sairastunut ja asiasta tietää hädin tuskin hänen lähipiirinsä. Monen  vauraus ja hyvätuloisuus on usein selkeästi kaikkien nähtävillä. On taitolaji elää vaatimatonta elämää salamiljonäärinä.

"Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa. Sillä me emme ole maailmaan mitään tuoneet, emme myös voi täältä mitään viedä." (1.Tim. 6-7)

Toivotan kesäpäiviisi levollista mieltä ja luottamusta Taivaan Isän huolenpitoon - iloissa ja suruissa.


tiistai 4. kesäkuuta 2019

Suomalaisen luonnon juhlasoiton aikaa

Koska päivän työt käynnistyvät näin lomapäivänä kovin kankeasti, päättelin, että blogin ääreen istahtaminen antaisi varmaan vauhtia kotihommiinkin.

Olemme kaikki viikonlopun jäljiltä vähän hidasliikkeisiä. Ajatukset palaavat tuon tuosta lakkiaisjuhlien viettopaikkaan "Puulan Joutseneen" https://www.nettimokki.com/kangasniemi/7743
(ohessa linkki mökin tietoihin). Minulla ei juurikaan ole kokemuksia paikallisista vuokramökeistä ja tämän paikan nähtyään ei mihinkään muualle enää edes halua mennä. Useampi lapsista sanoi juhlapaikalla "mä haluaisin muuttaa tänne".

Luulen, että viime viikonloppu jäi meidän kaikkien muistoihin suomalaisen kesän perikuvana. Lapset soutelivat järvellä, uivat ja saunoivat rantasaunassa ja nauttivat ison mökin jyhkeistä näkymistä ja avaruudesta. Harvinaista viikonlopussa oli myös se, että kaikki kolmetoista lasta pääsi loppujen lopuksi paikalle. Sukulaisista oli paikalla muutamia lähimpiä.

Kaikille tuli tunne, että tänne täytyy päästä pian uudelleen. Niinpä aloitimme jo tulevan joulun suunnittelun. Laskin, että jos paikalle pääsisi kaikki lapset puolisonsa, perheensä tai ystävänsä kanssa, meitä olisi 21 henkeä. Tuon mökin majoituskapasiteetti riittäisi mainiosti tuolle joukolle myös talviaikaan.

Ihanien muistojen voimalla ei kuitenkaan arkea eletä. Kyllä se on otettava kuokka käteen ja alettava maata raivaamaan, jos aikoo leipänsä tienata. Tosin koululaisilla alkoi ansaittu ja kaivattu kesäloma, joten he saavat tarttua toimiin sen mukaan kuin mieli tekee.

Pellolla pörrää vuokraisännän traktori maanmuokkaustöissä. Runsaista kevätsateista huolimatta näyttää koneet pinnalla pysyvän. Aistin, että vauhdilla olisi siemenet peltoon saatava.

Kun menimme papan kanssa sinne viikonloppumökille, ihailin Suurolan pellolla työssä olevaa traktoria. Sanoin miehelle, että tuntuu hyvältä tuo näky, kun ollaan maatöissä. Mieheni muistutti, että itse Jumalahan antoi käskyn viljellä ja varjella maata. Tuo lause pysäytti minut. Ajatelkaapa hetki tämän ajan näkökulmasta, että Luoja antoi aikojen alussa ihmiselle käskyn viljellä ja varjella maata. Tulee surullinen olo, kun katsomme leväperäisyyttämme maan varjelemisen suhteen tai yleisen mielipiteen tylyä mollaamista niitä kohtaan, jotka vielä haluavat tätä maata viljellä.
Sanon, että ei kyllä Luojakaan meitä armahda, kun olemme itse valintamme tehneet.

Annetaan arvostus ja kunnia suomalaisille viljelijöille ja maaseudun moninaisille tuottajille ja tehkäämme oma osuutemme: me jotka emme voi itse viljelemiseen osallistua, pidetään ostosvalinnoissamme todella tiukasti kiinni siitä, että ostamme Suomessa viljeltyä, kasvatettua ja tuotettua ruokaa.

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Ilon rakennusaineet löytyy tavallisesta elämästä - jälleen kerran

Kaikki arvannevat, että elämäntahtinen aika on ollut rajallinen kirjoittamista ajatellen. Aikaa on, kirjoitushaluja on, mutta tapahtumien vyöry saa jo näin vanhan ihmisen sillä tavalla hämilleen, ettei osaa enää järkevästi erotella kirjoituskelpoista tyystin toisarvoisesta.

Ensiarvoista ja mielen päällä päällimmäisenä on kyllä tällä hetkellä ilo elämästä, lapsista ja työstä. Eikä  sovi vähätellä tätä huikeaa vuodenaikaakaan, joka saa mielen ihan haltioitumaan, kun menee lämpimän sateen jälkeen tuoksuvaan pihaan lintujen lauluun, huikeisiin tuoksuihin, vehreyteen ja kukkiaan aukovien kasvien kauneuteen. Silmät ei edelleenkään saa kyllikseen katselemisesta.

Muutama päivä sitten tulin ihan käsittämättömän iloiseksi, kun pihapiirissä lenteli haarapääskyjä, joiden luulin puuttuvan kesästämme. Ainakin kaksi pariskuntaa pihassa lenteli, mutta niiden pesäpaikkaa en vielä saanut paikallistettua. Täällähän on useita piharakennuksia, joten rauhaisia pesäpaikkoja kyllä on tarjolla.

Kanalassa kolme mammaa hautoi kuin hautoikin oikein urakalla. Tosin sitten kun ensimmäiset viisi tipua kuoriutui, kaksi mammoista oli sitä mieltä, että hautomishommat olikin sitten tässä. Se kolmas vastuuntuntoinen kana säntäili epätoivoisen oloisena kolmen pesän väliä ja yritti pitää lämpimänä 25 munaa kolmessa eri pesässä. Neuvottelin Anne-Marin kanssa puhelimessa ja päätimme kokeilla hätäratkaisua: kiikutin munat hautomakoneeseen. Vastoin hurjimpiakaan toiveitamme kaikista munista kuoriutui terhakka tipu ja yöpakkasten hellitettyä kävin lykkäämässä tipuja sitä mukaa kuin ne kuoriutuivat kolmen mamman alle. Ja niin oli mammat hoivaamisviettiensä valloissa, että siellä ne ovat reippaina piipertäjinä kaikki hengissä ja hyvinvoivina. Tosin yhdelle tipulle koitti kaamea kohtalo: olin ajatuksissani laittanut tipujen vesiastiaan vähän reilummin vettä ja yhtenä aamuna löytyi vesiastiasta hukkunut tipulapsi. Mammojen vaistot eivät kuitenkaan olleet niin pitkälle kehittyneitä, että olisivat napanneet vesiastiassa pärskineen penskansa niskasta pois. Mutta minä otin opikseni ja virittelin vesiastiaksi ihan toisenlaisen systeemin, että nyt siihen ei ainakaan kananpojat mahdu hukkumaan.

Mitä tulee omien ihmislapsien tuottamaan iloon, niin olen edelleenkin aivan haltioissani siitä, että pitkällisen harkinnan jälkeen yksi helsinkiläislapsistamme päätti muuttaa tänne. Eikä vain päättänyt vaan myös järjesti asiansa siihen malliin, että muutti. Mikäli lastani tunnen, hän näyttää olevan erittäin tyytyväinen muuttopäätökseensä. Minä tietysti olen hyvin onnellinen hänen täälläolostaan. Hänen ammattitaitonsa on myös suureksi avuksi erinäisissä toimissa, mitä liittyy omakotitalossa asumiseen, huoltotöihin ja pihanhoitoon.

Silkkaa iloa on tällä hetkellä kaikista muistakin lapsista, mutta kyllähän se on iso asia, että syntyperäinen stadilaisnuori tekee elämässään niin suuren ratkaisun, että muuttaa maaseudulle ja tyytyy ensialkuun asumaan rönttähuoneessa...

Täällä Etelä-Savossa hypättiin jälleen liki suoraan talvipakkasista lyhyen kevääntapaisen kautta suoraan täyteen kesään. Kun ymmärrys ehti sanoa sinulle, että "nyt on kevät", niin seuraavalla viikolla lämpöaallon ja sateen jälkeen ponnahti kesä täyteen vehreyteen. Olin haaveillut, että keväällä, ennenkuin lehdet ehtii puhjeta ja heinikko villiintyä kasvuun, urakoin edes pienen alan villintyneitä taimikoita raivaussahan kanssa. Kerran ehdin ladossa raivaussahan nähdä terä terotettuna ja bensahinkki täytenä vieressä odottamassa, mutta tositoimiin en ole päässyt, vaikka lomaakin minulla oli kaksi viikkoa. Huomisen jälkeen on taas kaksi viikkoa vapaapäiviä ja lomaa, mutta ne vapaapäivät täyttyvät aika hyvin pienimuotoisen perhejuhlan järjestelyihin.

Eläkää hetkessä, ystäväiset, niinkuin varmasti teettekin. Mutta jos jollakin huolet painaa päälle, niin kerrotaan huolemme kiitoksen kanssa taivaalliselle isälle tiettäväksi. Minun ainokainen huoli tällä hetkellä on perheen toisen auton temppuilu päästöarvojen kanssa. Muutamasta kymmenyksestä on kiinni, että saisimme sen katsastuksesta läpi. Konstit jos toisetkin on koitettu, on korjattu ja huollettu ja kysytty asiantuntijoiden neuvoja. Huomenna päästöjä mitataan seuraavan kerran ja minä lapsenuskoisessa yksinkertaisuudessani sanon Taivaan Isälle, että auta nyt tässä asiassa, kun tämä tuo niin paljon meille vaivaa, harmia ja rahanmenoa ja autoakin tarvittaisiin. Ihan pikkasen suurempiakin ihmeitä kun on Taivaan Isä tässä matkan varrella tehnyt.
Nähdään ja kuullaan! Ollaan laupiaita toisillemme.