lauantai 24. marraskuuta 2018

Lisää lapsia?

Viime aikojen yhtenä julkisena puheenaihena on ollut Suomen ennätysalhainen syntyvyys. Syitä ja syyllisiä etsitään ja mielipiteitä lentelee kuin jousipyssyn nuolia ennenvanhaisessa heimosodassa.

Yhtäkkiä huomion keskiöön ovat ponnahtaneet tämän yhteiskunnan maan hiljaiset, joiden oikeuksista näkee tekstiä tasan kerran vuodessa: lapsen oikeuksien päivänä ja silloinkin korulausein kuorrutettuna puheena puheen vuoksi ilman mitään konkreettisia seuraamuksia. Muutamassa viikossa yhteiskunnan välttämättömästä, kiusallisesta pahasta on tullut tärkeä toivonsiemen yhteiskunnan tulevaisuuden rakennelmiin. Lapsia tarvitaankin, jotta yhteiskuntamme voi jatkaa vaurastumistaan, jotta tulevaisuudessakin vanhuksemme tulee hoidettua ja työvoimaa riittää niille aloille, joissa ihmistyövoimaa otaksutaan tarvittavan vielä jatkossakin.

Mutta hetkinen - tarvitsemmeko lapsia heidän itsensä vuoksi? Ja tarvitsemmeko lapsia, jotta sukupolvien ketju ei katkea, jotta äideillä ja isillä on elämäntehtävä, joka on asetettu heille jo aikojen alusta lähtien.

Suomi ei ole lapsiystävällinen maa. Tämä ei johdu Suomesta itsestään, vaan lukuisasta joukosta ihmisiä, jotka eivät enää muista olleensa itse joskus lapsia. Voi olla, että näiden ihmisten lapsuudessa oli jotakin, joka sai heidät ajattelemaan, että lapsien maailmaan saattaminen on itsekkyyttä, vastuuttomuutta ja yhteiskunnan tukien varaan asettumista. On suuri joukko ihmisiä, jotka julkisesti, sanojaan säästelemättä, ottavat asiakseen arvostella ja paheksua lapsiperheitä - sitä suurempaan ääneen, mitä enemmän perheessä lapsia on tai mitä enemmän perheen vanhempien ihonväri poikkeaa valkoisesta. Paheksumiseen ei suinkaan tarvita sanoja eikä tekoja. Kehonkieli, ilmeet ja eleet puhuu paljon enemmän kuin yksi lause. Eikä sen kehonkielen tulkitsemiseen tarvitse olla vainoharhainen.

Perheemme kolmestatoista elävänä syntyneestä ja edelleen - Luojan kiitos - elävänä olevasta lapsesta valtaosa syntyi 90-luvulla. Oli ikäluokkia, jolloin Helsingissä kahden kaupunginosan ekaluokkalaisia oli koulutaivaltaan aloittamassa 7 kokonaista luokallista! Noina vuosina kotitalomme pihasta saattoi kauniina kesäpäivänä laskea 40 alle kouluikäistä lasta leikkimästä ja toistakymmentä vanhempainvapaalla olevaa äitiä tai isää. Neljännen, viidennen tai kuudennen lapsen syntyminen perheeseen ei ollut mitenkään kummallista tai poikkeavaa. Poikkeavaa ei ollut sekään, että perheen äiti tai isä oli kotona hoitamassa lapsia kunnes nuorin lähti esikouluun. Omien lapsien itse hoitaminen oli tuolloin täysin normaalia ja hyväksyttävää.

Kun itse muistelen noiden vuosien tunnelmia, muistan selvästi, että yhteiskunnan taholta lapsiperheille tarjottiin vakaata, pysyvää ja kannustavaa mukanaoloa. Kotihoidontuki saatiin luotua sellaiseksi, että perheet uskalsivat laskea päättäjien lupausten varaan. Uskallettiin luottaa, että tilanne pyritään säilyttämään hyvällä tolalla ainakin seuraavat vuodet. Ei edes väläytelty uhkailuja lapsilisien leikkaamisesta tai kotihoidontuen kuntalisän poistosta. Oli yleisesti hyväksyttyä, että lapsia syntyi ja heitä hoidettiin kotona. Ne vanhemmat, jotka ennen lasten hankkimista kävivät laskeskelemaan, millaiseksi perheen taloudellinen tilanne muodostuisi, jos toinen vanhemmista jäisi kotiin hoitamaan lasta, totesivat, että " kyllähän tällä pärjää".

Jos nyt olisin tuossa elämäntilanteessa ja kävisin lukuja ynnäämään, voisi epäilys mieleen hiipiä. Jos on realisti, kolmen sadan euron kotihoidontuella ei keskituloinenkaan perhe selviä yhden aikuisen palkalla, jos toinen vanhemmista jää kotiin.

Vaikka pikkulapsiajan menot ovat perheessä suuret ja varsinkin, jos ei ole vielä kierrätettäviä varusteita ehtinyt perheeseen karttua, niin varsinainen pullonkaula on edessä, kun lapsi täyttää 17 vuotta ja lapsilisän maksu loppuu. Vauva-ajan vähävaraisuus on leppoisaa aikaa pienituloisissa perheissä verrattuna tuohon 17-18 ikävuoden aikaan, jolloin kuluerät on moninkertaiset. Harva 17 vuotias vielä elättää itsensä työllään ja harva 17 vuotias pystyy opiskelemaan opintolainan turvin.

En ole kovinkaan toiveikas sen suhteen, että suunta kääntyisi parempaan. Yhteiskunnastamme on tullut niin täydellisyyttä tavoitteleva, että lapsia ei hoideta enää koskaan maalaisjärjellä ja äidinvaistolla. Riittämättömyyden tunteet kaupataan hedelmällisessä iässä oleville naisille jo ennen aviopuolison löytymistä. Olet joko liian nuori tai liian vanha, elämäntilanteesi, kotisi, autosi, luonteesi, koulutuksesi, maailmankatsomuksesi, asuinalueesi tai perimäsi on suvunjatkamiseen ja perheen perustamiseen sopimaton. Puheilmaisun kulttuuristamme on tullut kova ja tunteeton. On täysin hyväksyttävää ja normaalia kysellä, udella, taivastella ja kauhistella, jos perheessäsi ei ole lapsia, lapsia ei ole kuulunut, heitä on aivan liikaa/ vain yksi tai jos elät yksin vielä kolmekymppisenä. Ei tällaisessa yhteiskunnassa yleinen ajattelutapa enää muutu, vaan askel askeleelta mennään kyynisempään suuntaan kun tavoitellaan menestymistä ja taloudellisen hyödyn maksimointia.

On toki yksi tilanne, joka voisi asiat vielä muuttaakin. Katsotaanpa historiasta, millaiseen ajankohtaan maassamme ajoittui suuret syntyvyysluvut: nälkävuosien ja talvisodan jälkeiseen aikaan. Kun ihmisten elämässä kaikki inhimillinen menestys oli romuttunut, palattiin perusasioiden äärelle. Tämän päivän Suomelle en todellakaan sitä koulua enää toivo.

Kun mummoni Lahja, isäni äiti, piteli sylissään äitienpäivänä maaliskuun alussa syntynyttä perheemme viidettä lasta, hän sanoi onnellisena minulle ja miehelleni:
- "Antakee tulla vua lapsia nii paljo ku tulloo!"
Mummon kannustava lause on kantanut meitä tänne asti.
Mummo ei ehtinyt nähdä perheemme tulevia vaiheita, sillä hän nukkui pois puolitoista kuukautta tuon tapauksen jälkeen.

Itse olen luottanut myös vanhan sananparren paikkaansapitävyyteen:
"lapsi tuo leivän tullessaan."

tiistai 6. marraskuuta 2018

Marraskuu pysähdyttää


Elämä on herkkää ja elämän päättyminen vie nöyräksi. Joku viisas saarnamies, jolle nuorukainen oli sanonut pohtivansa ikuisuuskysymyksiä vasta vanhalla iällä, oli sanonut, että ei ikuisuus ole rajapyykki jossakin vanhuuden usvaverhon takana, vaan ikuisuuden raja kulkee syntymästämme asti aivan vierellämme. Hätkähdin, kun kuulin tämän, koska minunkin mielestäni asia on juuri niin. Ensimmäisen kerran vain kuulin sen ilmaistavan näin.

Marraskuu on terveellinen muistutus meille suomalaisille elämän rajallisuudesta. Sana "marras" kun tarkoittaa kuolemaa tekevää tai vainajaa. Ennen joulun valon juhlaa on varmaan paikallaan jäsentää omaa suhtautumistaan ikuisuuteen ja rajalliseen maalliseen elämään, jonka pituudesta ei ole meille annettu mitään lupauksia tai takeita.

Yksi vanhimmista pojista on tämän viikon meillä käymässä. Hänen ja papan kanssa kävimme tänään viemässä isäni haudalle kotipihan palsamipihdasta otettuja oksia ja lyhdyn kynttilöineen. Olin käynyt isän haudalla viimeksi juhannusviikolla istuttamassa sinne äidin antaman äitienpäiväruusun. Kuivasta kesästä ja huonosta hoidosta huolimatta ruusu oli alkanut kasvaa ja siinä hehkui kaksi kirkkaanpunaista kukkaa lehdettömissä oksissa.

Hautuumaalla käynnillä on mielenkiintoisia vaikutuksia: kiireiset askeleet hidastuvat, puheääni hiljenee ja rauhoittuu, naurettavat jutut unohtuu ja ajatukset liitää poismenneiden kanssa elettyihin hetkiin.

Lähinaapurista muutti ikuisuuteen pari viikkoa sitten talon isäntä. Hänen puolisonsa laittoi miestänsä arkkuun heidän 41 kihlapäivänä.

Luin eräänä päivänä lapsuuteniaikaista päiväkirjaani. Mieleeni jäi sieltä merkintä: "olimme tänään Puntalassa kihlajaisissa". Naapuritalon tyttären - joka on tosin itseäni reilusti vanhempi - rakkaustarina oli mielestäni hyvin kiehtova. Nyt kun ajattelen aikaa taaksepäin, tuntuu, että he saivat olla yhdessä hyvin lyhyen hetken, mutta todellisuudessa yli 4 vuosikymmentä.

Kiitollisena elämästä tänään.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Tirtetta 12v.

Blogia pidempään seuranneet oppivat tuntemaan Tirtetan. Tirtetasta riitti juttua pitkäksi aikaa ja hänellä oli paljon ihania tempauksia, joita perheenäkin olemme jälkeenpäin muistelleet.
Oli aika, jolloin hän lähti suurella innolla isin kanssa kirkkoon, kun vain isille sattui töistä vapaata. Tirtetta pakkasi laukkuunsa aina kopsottimet mukaan ja muita tarpeellisia tavaroita ja oikean kirkkomekon valinta oli aina pitkällinen operaatio. Joskus ongelma täytyi ratkaista pukemalla kaksi mekkoa päällekkäin, kun oli vaikea valita vain toista. Myöhemmin selvisi, että yksi syy Tirtetan intoon lähteä kirkkoon ja siellä olevaan pyhäkouluun, oli pyhäkoulussa tarjottava Tirtetalle mieleinen ruoka: useimmiten nakkimakkarat ja viinirypäleet.
Huvittuneisuudella muistelemme myös niitä tapauksia, kun koko kirkkosali oli jo tyhjentynyt väestä ja vahtimestari sammutteli jo salista valoja ja Tirtetta konttasi penkkien alla isiä karkuun.

Juhannusviikolla 2011 menimme koko valtaisalla sakillamme vuokrabussilla tänne Lautakankaalle. Matka on jäänyt meidän kaikkien mieleen hyvin merkityksellisenä, koska silloin näimme Risto-papan viimeistä kertaa voimissaan ja lapset näkivät hänet viimeistä kertaa elossa. Isähän kuoli syyskuun 15. päivä muutama viikko käyntimme jälkeen.

Tuolta bussimatkalta jäi erikoisesti mieleen neljävuotias Tirtetta, joka kopsotteli bussin käytäviä edestakaisin pinkit korkotoffelit jaloissaan.

Pari päivää sitten tuo suloinen perheemme kuopus täytti 12 vuotta. Jumala on siunannut häntä ulkoisella kauneudella, tasaisella luonteella ja sydämellisyydellä. Tirtetta on rakastettu sisarustensa taholta ja olen iloinen, että hän on muuton jälkeen saanut täältä useita ystäviä.

Tirtetta ei nykyään keksi enää sellaisia tempauksia, joilla voisi blogin lukijoita hauskuuttaa. Luvan tälle kirjoitukselle hän antoi, jos käytän tuota lapsuuden lempinimeä. Nimihän tuli siitä, että hän oli "isin prinsessa". Kun kieli ei taipunut prinsessa-sanaan, hän nimitti itseään "Tirtetaksi". Ja mainittakoon vielä, että Tirtetta hyvin muistaa ne muutamat "blogitädit", jotka ilahduttivat häntä postilla. Pienen tytön elämässä perheen ulkopuolisten aikuisten antama huomio on erittäin suuriarvoista ja mieleenpainuvaa.

Taivaan Isän siunausta perheemme nuorimman elämään. Kun Taivaan Isä siunaa, meillä on kaikki.
Tirtetta, jonka nimet tarkoittavat "ruhtinatarta" ja "liljaa": olet suuri ilo äitisi ja isäsi elämässä ja olet meille korvaamattoman rakas.












keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Porkkanakakku

Vuoraa iso uunipelti leivinpaperilla niin, että paperia jää reilusti kaikkien reunojen yli.
Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen. Huolehdi, että voi, kananmunat ja tuorejuusto ovat huoneenlämpöisiä.

6 munaa
1 pkt = 500g fariinisokeria
6 dl vehnäjauhoja
4 tl leivinjauhetta
3 tl vaniljasokeria
1/2 tl suolaa
2 rkl kanelia
1 tl neilikkaa
9 dl karkeaa porkkanaraastetta
250g voita sulatettuna

Kuorrutus:
3 pkt = 600g appelsiinituorejuustoa
150g voita
250g tomusokeria

Sekoita jauhot ja mausteet. Vatkaa munat ja fariinisokeri vaahdoksi, lisää nopealla tahdilla voisula, porkkanaraaste ja jauhot. Sekoita taikina tasaiseksi.
Paista pellillä 200 asteessa 20-30 min tarkkaillen paistotulosta. Vältä paistamasta pohjaa liikaa, jotta mehevyys säilyy.
Siirrä pohja leivinpaperista vetäen esim. ison tarjottimen päälle (joka mahtuu jääkaappiin). Malta jäähdyttää pohja kunnolla ennen kuorrutuksen laittoa.

Kuorrutusta varten vatkaa sähkövatkaimella huoneenlämpöinen voi ja tuorejuusto sekä tomusokeri tasaiseksi massaksi. Varo tässäkin liikaa vatkaamista, ettei kuorrute muutu rakeiseksi.

Levitä nuolijan ja pitkän ohutteräisen veitsen kanssa kuorrute kakun päälle.

Jäähdytä kakku jääkaapissa ennen tarjoilua. Tämä vaihe on kakun teossa työläin, eikä ole koskaan onnistunut. Kakku olisi parhaimmillaan vasta seuraavana päivänä ja se on myös hankala toteuttaa.

Jos haluat saada epäluuloisen maistamaan tätä maailmankaikkeuden yhtä herkullisinta leivonnaista, älä puhu porkkanasta ja tuorejuustosta mitään.



sunnuntai 19. elokuuta 2018

Metsäterapiaresepti

Metsä on monimuotoinen, ekologinen ja kestävää kehitystä edistävä hoitolaitos.
Metsä lievittää monenlaisia oireita ja toimii virkeyttä ja henkistä hyvinvointia antavana elementtinä. Metsässä liikkuminen aiheuttaa riippuvuutta: mitä useammin käyt metsässä kävelemässä, marjastamassa, sienestämässä, metsästämässä tai tekemässä metsänhoitotöitä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä sinun täytyy päästä sinne pian uudelleen.

Jos olet rasittunut työstäsi, työttömyydestäsi, elämästäsi, taloudellisesta tilanteestasi, ystävyyssuhteistasi tai mistä tahansa syystä ajatukset halkovat päätäsi hallitsemattomana rasitteena, suosittelen sinulle metsään menoa.

Valitse metsä, jossa on mahdollisimman pieni mahdollisuus törmätä muihin ihmisiin. Mikäli mahdollista, valitse metsä, joka ei ole entuudestaan tallottuja polkuja täynnä ja jonne ei kuulu liikenteen häly tai ihmisasutuksen äänet.

Ruoki itsesi ja juo kylmää raikasta vettä. Jos kärsit lonkan kulumista tai polvesi vihoittelee, ota myös särkylääke. Kipeillä nivelillä metsässä kulkeminen ei ole rentouttavaa vaan täyttä kärsimystä.
Toimita vessa-asiasi. Valitse vaatteet, joissa ei tule kuuma eikä kylmä kävellessä ja laita maastonmukaiset jalkineet. Itse käytän aina kumisaappaita ja pitkävartisia villasukkia. 
Ota mukaan pieni vesipullo, hyttyskarkote, ladattu puhelimesi ja pieni marjaämpäri.
Kerro kotona lähtiessäsi, että olet menossa metsään.

Heti metsätielle päästyäsi muistuta itsellesi, että nyt jätät kaikki muut asiat sivuun: et pohdi murheitasi tai huoliasi, et ajattele tekemättämiä töitä, et edes ajattele muita ihmisiä. Oikeastaan et ajattele edes itseäsi.

Käytä hajuaistiasi, oikein terästytä sitä: mille metsä tuoksuu? Mille vuodenajalle tuoksuu? Tuoksuuko aamullinen sade?

Terästä katsettasi. Katsele puita, katsele kiviä. Terästä katsettasi, kun näköpiirissäsi on joku eläin. Jos metsä on sinulle tuttu entuudestaan, mieti, ovatko näkymät muuttuneet edellisestä kerrasta.

Jos vastaasi tulee kypsiä, syötäviä marjoja, kerää niitä ämpäriisi, jos se tuntuu hyvältä ajatukselta. Jos et jaksa kerätä, älä ota asiasta henkistä taakkaa. Ämpäri on mukana vain varmuuden vuoksi, jos sitä sattuisi tarvitsemaan.

Jos löydät mustikoita ja keräät niitä ämpäriisi laskien "viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista..." ja huomaat ärtyväsi ja veren kohisevan korvissasi, olet liian stressaantunut keräämään marjoja. Kippaa marjat ämpäristäsi, hymyile itsellesi, hengitä syvään, jatka matkaasi ja unohda marjojen keruu.

Jossain vaiheessa huomaat, että ajatuksesi ovat selkiytyneet - toisinsanoen ajatusmaailmasi on kuin valoisa, tyhjä, odottava taulu. Olet vain sinä ja metsä. Siinä vaiheessa pysähdy, käänny paikallasi kokonaan ympäri ja ihastele elämääsi. Ympärilläsi on joko melko hiljaista tai sitten tuuli vähän suhisee puissa tai tuuli peittää pienet äänet kokonaan.

Jos et ole koskaan kiittänyt Jumalaa, Luojaasi, elämästäsi, tee se nyt. Älä kuitenkaan puhu ääneen. Sano ajatuksissasi kiitos Luojallesi, että saat olla juuri tässä.

Jos alkaa sataa tässä vaiheessa, on metsäretkesi tehnyt tehtävänsä. Voit alkaa hitaasti kävellä kohti kotia. Huomaat, että et edes huolestu kastumisestasi. Huomaat ajattelevasi, että nyt on kyse hyvin kallisarvoisesta asiasta: et voi ostaa vesisadetta rahalla.

perjantai 10. elokuuta 2018

Sarjassa "Yökylässä äiti"

Niinkauan kuin Anne-Mari on asunut omillaan, olemme puhuneet äidin yökylään tulosta. Erälahteen yökyläily jäi toteutumatta, mutta Palokankaalla yövyin viime yönä.

Palokangas sijaitsee metsän keskellä, hiljaisuudessa. Talo on pieni ja idyllinen. Pihapiirissä on myös navetta ja aittarakennus ja ainakin kaksi muuta ulkorakennusta. Anne-Marin eläinkunta on sitä samaa tuttua kuin meilläkin: kissoja, koiria, kanoja ja kaneja. Varsinkin koirat on minulle hyvin rakkaita "lapsenlapsia" ja älykäs Pipsa taitaa olla mummon lempilapsi. Veikka on viisas koira myöskin, mutta mummo ei enää pysy hänen vauhdissaan mukana. Lapsi saa hurjan riehumiskohtauksen mummon tultua näkösälle ja pusut ovat ajoittain hyvin rajuja. Pipsa tyytyy pitämään huolen kuonon töytäisyllä, että saa riittävästi rapsutuksia ja huomiota. Uusin koiratulokas Jeelo on liikuttava oma lukunsa ja olen Anne-Marille vihjaillut, että Jeelo voisi aivan hyvin tulla meille Kiiran seuraksi. Kiirasta on suuri vaara kehittyä mummon ja papan lellipentu, joten toinen ajokoira jakaisi vähän huomiota.

Pihalla nautimme Anne-Marin kanssa aamukahvin katsellen kanojen aamutouhuja. Aurinko paistoi, tuuli humisi pihakoivuissa, pääskyset kirmailivat sinistä taivasta vasten ja lämpimän leppeä tuuli helli kasvoja.

Kahvin juotuamme suunnistimme mustikkametsään. Anne-Marin tilan ympärillä on valtaisat marjamaat. Olisipa vain aikaa tutustua ympäristöön enemmänkin, koska selvästikin ei paikalliset, jo ikääntyneet ihmiset, jaksa enää rymytä marjojen perässä. Reilun tunnin kyykisteltyämme oli jo kummallakin selkä niin kipeä, että lähdimme suosiolla pois. Minä olin mennyt hiukan kauemmaksi ja Anne-Mari soittikin minulle, että hakee Veikan etsimisharjoitukseen. Suloinen mustakuonoinen nuuhkija löysi mummon helposti ja ensihämmennyksen jälkeen tunnisti mummon oikeaksi henkilöksi.

Ihan tyytyväisiä olimme mustikkasaaliiseen. Anne-Mari aloitti kukkakaalisen pizzapohjan tekoa ja minä soitin papan hakemaan minut kotiin. Pappa toi tullessaan kassillisen voikukanlehtiä pupuille. Anne-Marin pihassa ei juuri voikukkia kasva ja meillä ei leikata nurmikkoa sen takia, että riittää kanoille ja pupuille herkkuruokaa.

Olipa rentouttavaa ja levollista nukkua yksi yö täydellisessä hiljaisuudessa. Hiljaisuus oli niin täydellinen, että se ihan "löi korville". Ja kotiintultua koti tuntui ihan liian suurelta ja avaralta.

Kiitos, lapsukainen, äidin elämysyökyläilystä!

tiistai 7. elokuuta 2018

Spelttikesäkurpitsakakku

Syksyperinteisiin on meillä kuulunut perinteikkäällä jenkkireseptillä tehty kesäkurpitsakakku. Nyt tuli tunne, että kakkua voisi kehitellä.
Spelttijauho päihittää kakku-ja piirasleivonnassa valkoisen vehnän. Tässä kakussa speltti onkin täysosuma. Koeleivonnassa mies esitti lisätoiveina rusinat ja minä jäin pohtimaan pähkinärouhetta. Kokeilujen jälkeen reseptistä muodostui tämä. Kanatilallinen käyttää munia reilummin - vähempikin riittää.

Kakku kannattaa paistaa kahdessa keskikokoisessa vuokassa. Kokemuksen mukaan koko taikina yhdessä isossa onkin haasteellisempi saada tasaisesti kypsäksi, koska kesäkurpitsaraaste on kostea aineosa. Itse käytän vuokien leivitykseen vanhanajan tapaan mannaryynejä. Korppujauho on usein suolaista.

Alkuperäisessä reseptissä rasvana on rypsiöljy. Kakku on syötävänmaukasta niinkin, mutta voi on aina voita.

4 munaa
4dl sokeria
150g sulatettua voita
5dl spelttijuhoja
5dl karkeaksi raastettua kesäkurpitsaa
1/2tl suolaa
2tl leivinjauhetta
0,25tl soodaa
3tl kanelia
1tl muskottipähkinää
2tl vaniljasokeria

Vatkaa sähkövatkaimella munat ja sokeri. Lisää sulatettu voi, kesäkurpitsaraaste ja jauhot, joihin muut kuivat aineet on sekoitettu ja pyöräytä vatkaimella sukkelasti taikina tasaiseksi.

Paista uunin alatasolla ainakin tunti 175 asteessa tai kunnes taikina irtoaa vuokien reunoista tai puutikkuun ei enää kakun keskeltä kokeiltaessa tartu taikinaa. Jos kakkujen pinta uhkaa tummua liikaa, laske paistolämpötila 150 asteeseen ja pidennä paistoaikaa.
Uunit ovat yksilöitä, siksi tarkkaa paistoaikaa ei voi arvioida.

Jos speltti on sinulle vielä tuntematon vilja, lukaisepa sen ravintoarvosta ja suomalaisesta speltinviljelystä ja -jalostuksesta https://www.birkkala.com/speltti/