Poikaset omilla siivillään

 ...ja Taivaan Isän huolenpidossa ja varjeluksessa.

Tänään saattelimme viimeisen tämän syksyn muuttajan omaan kotiinsa toiselle puolelle Suomea. Outo olo on Papalla ja minulla tässä hiljentyvässä kodissa. Kahdesta täällä asuvasta lapsesta pidän kynsin ja hampain kiinni eli en puolella sanalla vihjaise omaan kotiin muuttamisesta. Kun heidän on aika lähteä, lähtevät varmasti, mutta lähtemään en usuta.

En yhtään tykkää tien päällä olemisesta, siksi oudoille paikkakunnille matkustaminen on totaalisesti mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä. Pappa oli onneksi kuskina ja minä suomensin Mapsin ohjeita hänelle. Selvisimme matkoista kunnialla ja kohteet vieraissa kaupungeissa löytyi lähes kertayrittämällä.

Suurta iloa tuotti lasten opiskelija-asunnot. Ne olivat upeampia, kuin olimme kuvitelleet ja myös lasten mielestä. Toista sataa vuotta vanhoissa taloissa on ihan oma rauhallinen tunnelmansa. Kummankin lapsen asunnon sijainti oli myös ihanteellinen: lähellä oppilaitosta ja kaupungin keskustan palveluja.

Perinteisesti hoidan "eroahdistusta" lapsen muuton jälkeen suursiivoamalla lähtijän huoneen. Onneksi nyt sitä hommaa riittää.

Mielissäni olen myös siitä, että lähtijöiden mukaan lähti paljon tavaraa liinavaate-, kattila- ja kuivatavarakaapeista. Pääsen ostelemaan kirpputoreilta lakanoita, pyyhkeitä, kattiloita ja lautasia.

Ehkä minä kuitenkin selviän tästä.

Mikä se nyt uuvuttaa?

Suotuisat säät ja vapaapäivät ovat ruokkineet jälleen metsäriippuvuuttani. Kun aamulla herää, on metsäänmeno mielessä.

Joku kuitenkin tökkii toimissani, kun olen jo kolmen tunnin metsässärämpimisen jälkeen aivan puhki. Tosin tänään päättelin, että metsässä mukana raahaamani kymmenen kilon rasvakuorma on todennäköisesti suurin syyllinen simahtamiseen. Painon pudottamiseen ei tarvita ihmediettejä, kun vain vähentää syömistä ja lisää liikkumista. Omalla kohdallani pidän naurettavana, etten löydä itsekuria painonhallintaan.

Tarkoitukseni ei ollut paasata ylipainostani, vaan metsän tarjolla olevista herkuista. Tämänpäiväisen mustikkapaikan nähtyäni hetken mietin, itkenkö vai nauranko. Mustikoita oli niin paljon, että vaikka lumen tuloon asti keräisin kaikki vapaapäiväni, en saisi niitä kerättyä talteen. Ainoa hidastava tekijä on hankala matka marjapaikalle: ensin vajaa kilometri metsätietä ja sitten kahden ison ojan ja umpeenkasvaneen taimikon läpi rämpimistä. Kulkemista hiljentää hiljakseen punettuvat puolukkamättäät joiden päälle ei haluaisi astua. Koska mustikoita on tuossa marjapaikassa niin määrättömän paljon, kerään vain silmin nähden suurimmat. Useinhan puolukankeruun aikaan kerätään vielä mustikoitakin, niin katselen sitten niitä uudelleen. Hirvikärpästen kanssa täytyy tulla toimeen: niitä on nyt entiseen malliin todella paljon. 

Kuvissa on lehtikuusentattimunakas työn alla ja valmiina. Jätin munakkaan ison kattilankannen alle pannulle ja menin päiväunille. Herättyäni menin vesi kielellä keittiöön tarkoituksenani maistaa munakasta ruisleivän kanssa. Raotin kantta ja pannu oli tyhjä. En ollut uskoa silmiäni, koska ennen meillä on sieniruuat lähteneet nihkeästi pannuilta eteenpäin. Kuulin kyllä kaksi todistajanlausuntoa, että oli ollut hyvää.