tiistai 25. heinäkuuta 2017

Tunteet mukana

Blogien lukeminen on niinkuin kävisi ystävällä kylässä. Omaan blogiin kirjoittaminen on niinkuin juttelisi ystävien kanssa.
Olen kai sittenkin sen verran sosiaalisuuteen taipuvainen, että blogin kirjoittamista tulee ikävä, kun ei halua toimeen ryhtyä liian vähällä keskittymisajalla tai väsyneenä. Väsynneksi katson itseni myös silloin, kun olen yövuoron jälkeen nukkunut: unen määrä ei ole verrannollinen päänupin toimimiseen ja kirjoittaminen on kovasti kankeaa, jos ei meinaa löytää sanoja edes puhuessaan. Tänään etsin "tynnyri"-sanaa niin kauan, että kuuntelijat ehtivät kyllästyä.
(Tähän väliin Anne-Marille huomio: koska sinulla nyt on uusi läppärin laturin johto, niin voisi jo vähitellen rustata kuulumisiaan Palokankaalta. Elämäsi on niin maalaisromanttista, että mielenkiinnolla odotan, millaisiin sanakäänteisiin sitä puet.
(Teko)syy tyttären blogihiljaisuuteen on ollut koiranpennun kappaleiksi pureksima piuha. Tosin sama koira aiheutti meilläkin tietokone- ja pelihiljaisuutta puremalla nettijohtomme poikki Miikan sängyn alta.)

Työni on fyysistä mutta yhtä lailla siinä laittaa myös oman persoonansa ja sydämensä töihin. Jos en ole työssä sydämellä mukana tai ajatukseni karkaavat omiin murheisiin, tarkkasilmäinen vanhus työpaikallani kysyy: "onko sinulla huolia". Pyrin tekemään työtä niin, että työvuoron ajaksi sysään oman perhe-elämän sivuun. Aina se ei näköjään onnistu ja olen huono peittelemään tunteitani kovin kauaa ainakaan.

"Vanhemmuus on yhtä itkua" tokaisi Kampaajatyttö viimeksi täällä käydessään, kun otin puheeksi, miten sydämelle on raskasta hyvästellä lähteviä lapsia. Vanhin pojista viihtyi koko kesälomansa maalla ja yritin taistella hänen lähtiessään, etten nyt ihan suoraan olisi itkua vääntänyt. Ei varmaan lapsistakaan ole kivaa tulla käymään vanhempien luona, jos äiti vääntää aina eron hetkellä itkua tai ainakin puhuu viimeiset lauseet ääni väristen. Kun Saara oli muutaman päivän Helsingissä isosiskon luona, minulla oli raastava ikävä. Kun Saara tuli kotiin, oli itku taas lähellä.
Kun Anne-Mari käy täällä (Hänen kotinsa on melkein 40 kilometrin päässä täältä!), en haluaisi millään päästää häntä lähtemään, kun tulee niin kova ikävä. Ja jos jollakin lapsella on vaikeaa elämässään, niin minä taas itken.

Suurperheen vanhempina, monet tuiskeet läpi rämpineinä, on suhteemme muuttunut vahvaksi, kaikki tunteiden kerrokset tiukasti yhteen kutoneeksi turvaverkoksi. Vaikka joskus erehdymme nostamaan sanaharkan ladossa turhaan/tarkoituksella palavasta valosta keskellä kirkkainta aurinkopäivää, ei pienet vastatuulet enää paljoa suuntaa muuta. Suurempien tuulien iskiessä hidastamme hiukan kulkua ja olemme tarkkasilmäisempiä ja Jumalan edessä nöyrempiä. Kolmisäikeistä lankaa, kun säikeet käyvät hyvin paksuiksi, ei nihraa poikki edes pelottelija, jonka suurin nautinto on saada ihmiset poikkeamaan oikealta polulta.
Jumalan apuun turvautumisen lisäksi kevennämme yhteistä kulkua myös ihmisen keinoin. Toisen tuntemisen myötä oppii tuntemaan myös puolisonsa huumorintajun ja huumorin viljelyllä kääntyy aika moni arkinen kommellus/vastoinkäyminen/kiusa/vaiva/ongelma elämää rikastuttavaksi kokemukseksi. Huumori ei saa koskaan ivata toisen persoonaa tai heikkouksia. Kun huumori kohdistuu asioihin ja ilmiöihin, se voi olla rankempaakin vitsailua.

Jos elämä olisi tunteiden varassa, meistä tulisi kaikkien tuulien mukanaanvieviä haahuilijoita. Ei meidän kesämme ole kiinni mistään säätilojen vaihteluista, sateiden tai auringon määrästä tai lämpömittarin lukemista. Keskitytään enemmän itse elämään, muistetaan kiitollisuus Jumalaa kohtaan ja tuodaan kaikki huolemme ja murheemme kiitoksen kanssa Hänelle tiettäväksi.

"Elämää Palokankaan pientilalla" -linkki löytyy blogiluettelosta sivupalkista.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Täydelliselle kesälle on vaikea löytää otsikkoa

Kesä kiitää. Vapaapäivät työstä ovat kuluneet elämästä nauttien, kaikkea mukavaa tehden. Epämiellyttäviä töitä ei täällä olekaan, jollei lupiinin ja ruttojuuren hävittämisyrityksiä lasketa. Taistelu elintilaa ryövääviä vieraslajeja vastaan on turhauttavaa. Se mikä viime kesänä tuntui lupiinin suhteen voitolta tuntuu tänä kesänä ylitsepääsemättömän suurelta urakalta. Ruttojuuri on lähes hallinnassa ja ensi keväänä kokeilen radikaalimpaa menetelmää: peitän paksulla muovilla ojanpientareelta ne alueet, joilla ruttojuurta vielä on ja annan ajan tehdä tehtävänsä. Mihinkään kemiallisiin torjuntakeinoihin en täällä aio ryhtyä, kun lemmikkieläimiä ja kanoja liikkuu pihapiirissä.

Kanoista puheenollen - alapihamme on viihtyisän oloinen, kun siellä tepastelee uteliaat ja vireät kanat ja kukot. Hyvin ovat pitäneet reviirinsä pihapiirissä, eivätkä ole lähteneet seikkailemaan kauemmas. Haukkojakaan ei ole tänä kesänä täällä näkynyt.

Vehnäjauhoton/sokeriton kokeilu kesti kuukauden. Aika pian tuli selväksi, että sen noudattaminen vaatisi paljon enemmän keittiössä vietettyä aikaa. Leipominen ja ruuan laitto joka aterialle perusraaka-aineista vie paljon aikaa, kun syöjiä näin kesäaikaan on tusinasta kahteenkymmeneen. Ruokavalion vaikutukset olivat kiistattomat. Meillä aikuisilla se näkyi selvimmin, kun iän raihnaus alkaa jo näkyä. Itselläni suurin vaikutus oli niveltuntemusten, jopa särkyjen, jääminen kokonaan pois.

Viime kesästä viisastuneena en ole ottanut stressiä kasvimaatöistä. Anne-Mari sai paikallisesta maatalousmyymälästä alkukesällä ilmaiseksi sipulipusseja ja ne sipulit, jotka Anne-Marilta jäi istuttamatta, minä lykkäsin täällä kahteen tyhjään kukkapenkkiin. Mehän emme todellakaan ole koskaan olleet mitään sipulinsyöjiä, mutta ihan kokeiluna tämän otan. Kukkapenkki-ihminen en taas ole alkuunkaan. En voisi kuvitella ostavani kukkien taimia ja kitkeväni rikkaruohoja kukkapenkeistä. Jos aika ei riitä edes porkkanan ja salaatin kanssa askaroimiseen, niin orvokit ja samettiruusut unohdan suosiolla.
Kaksi asiallisen lyhyttä penkkiä minulla on puikulaperunaa kasvamassa ja sekin on varsinainen kokeilu. Kylvin parin sentin kokoiset, niukinnaukin itäneet perunanrapaleet samaan paikkaan, missä viime kesänä peruna kasvoi asiallisesti. Kokeiluksi voi sanoa sitä, että käytännössä perunat kasvavat kanalan pehkumujun sisällä. Rehevällä taimella on peruna niiltä kohdin, missä rapaleet taimelle edes nousivat. Yritän malttaa niiden antaa kasvaa syksyyn asti. Viime kesänä söimme suurimman osan lapin puikulasta keskenkasvuisena.

Vapaapäivien iloja on kiertää "tiluksillaan" ja katsastaa kasvien kehittymistä. Tämän päivän kierroksella totesin, että karhunvatukkapuskissa on raakileita enemmän kuin olen koskaan nähnyt. Viinimarjojakin näyttäisi tulevan paremmin kuin viime syksynä ja istutetut pensaat yhtä lukuunottamatta ovat lähteneet kasvamaan. Tyrnipensaat näyttävät myös hyvältä ja viimekesäisessä metsävadelmapaikassa näyttäisi myös olevan raakileita reilusti. Mustikan ja puolukan tilannetta en ole vielä ehtinyt lähimetsiin katsomaan.

Tämä asuinympäristö hellii kaikkia aisteja. Ei tarvitse edes lukea tutkimuksia puutarhatöiden tai mullassa möyrimisen positiivisista vaikutuksista ihmismieleen, kun sen tietää ihan kokemuksesta. Metsä on toinen mysteeri, jonka antamaa hyvää oloa ei voi korvata millään. Edes sateinen ja kylmä alkukesä ei latistanut mieltä, kun kesän vyöryminen tavallaan hidastui muutamaksi viikoksi. Oli enemmän aikaa nauttia vehreyden puhkeamisesta. Nythän kesä lämpöineen on vehreimmillään. Paarmatkin tietävät sen, hyttyset vielä piileksivät metsissä ja odottavat marjanpoimijoiden saapumista.

Tiedän toistavani itseäni. Mutta sydämen kyllyydestä suu puhuu.