sunnuntai 21. elokuuta 2022

Miltä kantilta asiaa katsoo



Maalla asuminen on suuri etuoikeus ja ilo. Omalla tilalla maalla asuminen on suuri etuoikeus. "Ilo" omalla tilalla asumisesta onkin sitten kaksijakoinen asia. Lähinnä on kysymys siitä, miltä kantilta asiaa katsoo.

Kuluneena kesänä olen törmännyt riittämättömyyden tunteeseen. Aikaisempina maalla elettyinä keväinä olen harrastanut raivaussahahommia ja Pappa niitti lupiineja, nokkosia ja muuta kasvavaa heinikkoa tämän tästä. Koko kesänä en ole ehtinyt raivaushommiin ja Papalla vanhuus ja autokuskin hommat ovat verottaneet puutarhatöitä. Ei siis ihme, että näkymät kujalta talolle päin ovat sitä mitä ovat.

Ylimmässä kuvassa uudempi talo on kutakuinkin pyöreän salavan takana. Ruokkoamattomat omenapuut vielä vahvistavat ryteikköistä näkymää.

Alempi kuva on kujalta riihen ja kanalan väliltä. Tien vasemmalla puolella olevan vesakon takana on pelto. Kaksi vuotta sitten keväällä raivasin kyseisen pätkän maata myöten ja nyt paikalla kasvaa jo lannistavan sankka kolmimetrinen pajukko.

Jos ajattelemme positiiviselta kannalta, voimme todeta, että paljon mukavia ulkohommia odottaa tekijäänsä. Ja niitä raivaushommia riittää vuoden ympäri ja ihan niin paljon kuin jaksaa ja ehtii tehdä. Jos joskus saisikin kaikki ojanpientareet ja taimikot käytyä läpi, niin aivan varmasti saman homman voisi aloittaa sieltä alkupäästä uudelleen.

Jos taas ajattelemme siltä kantilta, mitä olen viime viikkoina näkymiä analysoinnut, niin tilanne pahenee vuosi vuodelta. Vaikka joku tienaisi perheelle ruokarahat ja minä päätoimisesti näitä nurkkia ruokkoaisin, en pysyisi vesakonkasvun perässä.

En tiedä mihin se ajatus sitten mielessäni perustuu, että vesakot pitäisi olla pois ja taimikot harvennettuina ja siistittyinä. Toki turha odottaa metsänkasvulle minkäänlaisia tuottoja, jos hoitotoimet viivästyy vuosilla. Jotenkin vain päässäni on kuva siitä, millaiset näkymien kuuluisi olla.

Eläkeikää odotellessa joutuu etsimään kultaista keskitietä ja hyväksyä elämän realiteetit. Hyvinhoidettu metsä on kyllä ilo silmälle, sillehän ei mitään mahda.

perjantai 12. elokuuta 2022

Metsässä hengittämässä


Tulipaloevakkolapsi "Mammakissa" on kirjaimellisesti ulkokissa. Hän viihtyy ulkona suurimman osan ajasta. Sisälle hän pyrkii ehkä kerran päivässä ja käy silloin tarkistamassa ruokakupit ja syö minkä syö. Jos ulkoruokaa on ollut tarjolla vaikka mehevänkokoisen myyrän muodossa, Mamma syö kupista nappuloita muutaman suupalan, tekee kierroksen keittiössä ja menee pääulko-oven eteen odottamaan, että joku ohikulkija päästää hänet ulos. 

Mamma oli päivällä lekottelemassa vanhan tuuletustelineen päällä ja siitä nappasin hänestä kuvan blogia varten. Jotkut sanovat, että blogitekstejä ei viitsi lukea, jos ei ole myös kuvia. Tarpeeni miellyttää ihmisiä ilmenee siis myös tällä tavalla.

Pakotin itseni kävelemään metsään. Kymmenen metrin välein piti pysähtyä ja hengittää hetki rauhassa. Etelänpuolen metsässä oli tunnelma kuin olisi kotiinsa tullut. Sai jatkaa siitä mihin oli viimeksi jäänyt.

Olen tänään jutellut paljon lasten kanssa puhelimessa. Päivän teemaksi nousi ajatus:

"Hyväksy asiat, joihin et voi itse vaikuttaa, äläkä jää niitä murehtimaan tai pohtimaan sen enempää. Niitä asioita, joihin voit itse vaikuttaa, voitkin sitten pohdiskella. Mutta ainakin ajatuskuormasi on maltillisempi".

Emme me hyödy tai luonteemme siitä jalostu, jos kannamme huolta Suomen pohjaveden tilasta tai suremme sodan kurimukseen heitteille jääneitä eläimiä. Edes lasten pahoinvoinnin lisääntyminen tai tulevaan talveen varautuminen ei ole asioita, joilla mielemme pitäisi askaroida. Oleellisempaa on se, onko tänään lapsellamme hyvä mieli.