sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Kaksi heräämistä

Monet asiat aiheuttavat ikävää oloa ainoastaan oman pään sisällä. Heräsin ja ajatuksiin hyökkäsi hyppivän lammaslauman tavoin ajatuksia, jotka eivät millään muotoa mielialaa kohottaneet saati tehneet ylösnousua iloiseksi.
Muutama esimerkki, jotta huomaatte, että oikeista elämän murheista ei ole yhdessäkään ajatuksessa kyse. Kuitenkin asiat pelkkinä ajatuksina toimi tehokkaasti saadakseen minut alavireeseen, kaiken lisäksi sunnuntaiaamuna.
"Miten monta euroa tuhlasitkaan eilen illalla rahaa sipseihin? Äh, tänä aamuna piti nukkua pitkään, koska illalla on yövuoroon meno - miten tässä nukut, kun Kaisa juoksuttaa tietokoneen hiirtä. No ei todellakaan nukuta, kun tuo mies kuorsaa - herättää kyllä koko talon. Kyllä täällä on kuuma! Täytyy ehtiä pestä miehen lempityöpaita ennen kirkkoon menoa, jotta se ehtii kuivua ennen hänen töihinlähtöään. Mitä nuo lokit taas huutaa? Täytyy muistaa illalla tarkistaa, että työpaikan alaovi on varmasti kiinni. Viimeksi töihin mennessäni se oli raollaan. Miten täältä seinän vierestä taas kömpii ylös, ettei herätä tuota miestä?"
Ja kuten tiedämme, ajatukset vilistävät hurjaa vauhtia. Tuossa luettelossa oli vain siivu tämänaamuisista masentajista.

Jossakin vaiheessa pikkuinen kilikello alkoi soida päässäni, sellainen varoituskello. Huomasin, että tämä peli ei vetele. En halua herätä uuteen aurinkoiseen päivään nurinamielialalla, heti aamusta alkaen huolehtien turhista.
Käskin ajatukset uusille raiteille. En hyväksynyt yhtään huolehtivaa ajatuksenalkuakaan mieleeni. Aloitin aamun alusta.
"Ihanaa päästä illalla töihin. Ihanaa, että mies on selvinnyt yövuorosta terveenä kotiin ja nukkuu nyt. Kaisalla ei ole vaikeuksia herätä, kun koulu alkaa, kun lomallakin jaksaa herätä ajoissa. Kohta saan kahvia. Oikeastaan tuo Rainbow-kahvi on ihan hyvää, kun siihen on tottunut.
Kiitos Herra tästä kodista, kiitos suihkusta, kiitos pyykinpesukoneesta, kiitos että olet varjellut kaikki perheenjäsenet turvallisesti kotiin, kiitos siitä rentouttavasta iltahetkestä lasten kanssa, kun saimme istua sohvalla ja syödä sipsejä, kiitos miehen työpaikasta, kiitos omista työvuoroista, kiitos niistä kaikista suurista rukousvastauksista, joita olet tänä kesänä antanut.
Kiitos, että saan herätä uuteen päivään tässä kodissa ja kiitos, että Lautakankaallakin odottaa koti.
Kiitos näistä jokaisesta lapsesta.
Kiitos tästä elämästä."

Kierähdin paikaltani nukkuvan miehen yli ja jäin hetkeksi selän päälle koko painollani ja annoin pienen suukon korvanlehteen. Tietysti siihen nukkuvakin mies herää. Tämä sanoo:
- "Kiitos, kun olet siinä".

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Kenen käsialaa?

Jos pohdiskelet mielipidettäsi Raamatun paikkansapitävyydestä ja Jumalan luomistyöstä, antaa tämä dokumentti sinulle lisätietoa tutkijoiden löydöistä ja johtopäätöksistä.
Seuraavaa linkkiä klikkaamalla pääset katsomaan ohjelman TV7:n arkistosta:
http://www.tv7plus.fi/vod/player/?program=21510

Lähdetäänkö kirkkoon?

Seurakunnassamme, Helsingin Lähetysseurakunnassa, on sunnuntaiaamuisin ja tiistai-iltaisin tilaisuus, johon on kaikilla vapaa pääsy. Tiistai-illan tilaisuuksia on alettu nimittää Jumalan kohtaamisen illaksi, sunnuntain tilaisuutta kutsutaan Jumalanpalvelukseksi.
Syy, miksi haluan käydä mahdollisuuksieni mukaan näissä tilaisuuksissa, on oikeastaan hyvin itsekäs: haluan kohdata Jumalan. Miksi haluan uudestaan ja uudestaan käydä kirkossani, eikö muutama kerta vuodessa riitä hengellisten tarpeiden tyydyttämiseen?
Ei riitä. Haluan kohdata Jumalani uudelleen ja uudelleen. Haluan keskustella Hänen kanssaan, haluan kuunnella, mitä Hänellä on sanottavaa, haluan saada taivaallista virkistystä ja haluan tavata uskonsisaria-ja veljiä ja haluan kuulla opetusta Raamatusta.

Osa lukijoista huokaisee tässä vaiheessa pitkään ja tylsistyneenä, mutta jatkaa silti tympeän tekstin lukemista.
Osa tietää, mitä tarkoitan ja osa tunnustaa olevansa hiukkasen kiinnostunut hengellisistä asioista.

Viime tiistai-iltana ripustelin vaatteita kuivumaan ja pohdin kirkkoonlähtöä. Yksi isommista tytöistä tuli luokseni ja sanoi:
- Jos mä tekisin kaikki sun työt, sä pääsisit mun kanssa kirkkoon.
Jotakin siirtyi mielessäni silloin kohdalleen. Totesin, että nämä Martan työt eivät tänä iltana todellakaan estä lähtöäni. Mieltäni lämmitti myös huomata, kuinka kovasti tyttö halusi minun lähtevän kanssaan kirkkoon.

Menimme kahdestaan ja tulimme siunatuiksi ja virkistyneiksi.

Kun seuraavana aamuna kerroin miehelleni edellisestä illasta, hän totesi viisaasti:
- Heidi on oivaltanut, että kirkkoon pääseminen on meille etuoikeus.

Ei ole kauaa aikaa, eikä tarvitse mennä kauas Suomen rajojen ulkopuolelle, kun kirkkoon pääseminen ei ollut uskoville itsestäänselvä vapaus.

Suosittelen kirkossakäyntiä myös sinulle, joka et ole pitänyt sitä tapanasi. Ei sinun tarvitse olla kovin hengellinen ihminen, ei tarvita kiinnostusta hengellisiä asioita kohtaan, ei tarvitse edes kuulua mihinkään kirkkoon. Oikeastaan haastan sinut kokeilemaan, millaisia vaikutuksia kirkossakäyminen tuo elämääsi. On nimittäin totinen tosi, että vaikutuksia sillä on. Raamattu nimittäin sanoo, että "Jumalan sana ei tyhjänä palaja". Se tarkoittaa sitä, että Jumalan sanalla on vaikutuksia elämääsi, kun kuulet sitä ja ajattelet sitä ja sen sanomaa. Vaikutukset ovat aina pelkästään positiivisia.
Jotkut sanovat, että kirkossa on epämiellyttävää käydä sen takia, että siellä alkaa aina itkettämään niin kovasti. Neuvon: mene kirkkoon vielä kerran, itkusta huolimatta, ja rukoile Jumalalta kysyen:
"mitä Sinä haluat minulle sanoa, Jumalani, miksi minua itkettää?"

Kirkossakäyminen oli menneinä aikoina Suomessa aika yleinen tapa. Se tapa koitui koko kansalle siunaukseksi monessa asiassa. Kirkossa voi edelleenkin käydä myös tavan vuoksi.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

"Enää 11 lasta asuu kotona"

Jottei totuus unohtuisi -siis se, että tämä on suurperheblogi - kerron välillä lastenkin kuulumisia. Kotona asuu enää 11 lasta, koska perheen viidenneksi vanhin, Anne-Mari, muutti kevään korvalla Pukinmäkeen opiskelija-asuntoon. Opiskelija-asunto tarkoittaa sitä, että opintojen päätyttyä oikeus asuntoon päättyy ja majapaikka täytyy etsiä muualta. Anne-Marilla on aina se mahdollisuus, että rahtaa tavaransa takaisin tänne.
Anne-Mari opiskelee lähihoitajaksi ja on nyt kesällä tehnyt töitä Kätilöopistolla.
Anne-Marilla ei käy aika pitkäksi, koska hänellä on mielenkiinnon kohteita aivan loputtomiin. Mikäli ensi vuoden opintomatka Tansaniaan toteutuu, se vain lietsoo uusia ideoita hänen tulevaisuudensuunnitelmiinsa. Siinä missä hän viime syksynä innostui venäjänopiskelusta, on nyt vuorossa swahili.
Minulla on joskus lievä ikävä tuota rauhallista, maanläheistä tyttöä ja yritän houkutella häntä aina milloin milläkin verukkeella jäämään tänne yöksi, kun hän tulee käymään.
Anne-Mari on myös niitä lapsia, joita täytyy tilipäivän jälkeen hillitä, ettei käyttäisi rahojaan sisarustensa hyväksi.
Toinen sisko, Kampaajatyttö, on taas tänä kesänä ostanut sisaruksilleen vaatekappaleen jos toisenkin. Vakituinen työpaikka takaa hiukan opiskeluaikoja leveämmän leivän, mutta oman asunnon vuokraamiseen ei vielä vastavalmistuneen kampaajan tulot riitä.
Sen kyllä meidänkin perheen työssäkäyvät nuoret ovat saaneet nähdä, että kovan työn takana on palkkalaskelman "maksetaan" -laatikon eurot.
Toiseksi vanhin poika, viime talven "Armeijapoika" ei päässyt mihinkään hakemaansa kouluun. Nyt hän otti toisen osa-aikaisen työn, koska yhdestä työpaikasta vuoroja tippui kovin säästeliäästi.

Vanhin pojista ahkeroi edelleen samassa työpaikassaan. Ahkerointi tarkoittaa myös esimiesvuoroja ja kohtuullisen tyytyväiseltä on poika vaikuttanut työhönsä.

Kolmanneksi vanhin poika, joka keväällä täytti 17, jatkaa elokuun alussa lähihoitajaopintoja. (Olenko jo aikaisemmin maininnut, että kolme perheen sisaruksista opiskelee lähihoitajaksi samassa oppilaitoksessa, Helsingin Diakoniaopistossa?)
Tämän pojan "ongelma" on ikä. Alansa töihin hän pääsee keikkailemaan vasta täysi-ikäisenä, joten taloudellisesti hän on väliinputoaja. Lapsilisiä ei enää hänestä makseta, kotona asuvana alaikäisenä ei juuri saa opintorahaakaan ja töihin ei tahdo päästä.
Tosin tässä yhteydessä on syytä mainita, että nuoren luonteesta riippuu sekin, tyytyykö tilanteeseen vai etsiikö sen työn kiven alta. Aikanaan Anne-Mari samanikäisenä hommasi itselleen mainostenjakelutyön ja oli hyvin kiitollinen niistä muutamasta kympistä, jotka kuukaudessa sai työstä käteen.
Toisenluontoinen lapsi sanoo, ettei "orjantyöhön ryhdy".

Seitsemäs lapsista, tyttö, jatkaa koulunkäyntiään yhdeksännellä luokalla. Hän on käynyt koko kouluhistoriansa samassa koulussa, Taivallahden peruskoulussa. Hän on se piirtäjä ja käsityöläinen, joka pitää Michael W. Smithin ja Chris Tomlinin musiikista ja musiikin lisäksi kuuntelee laitteellaan (sellainen pieni vehje, johon ladataan kuunneltavaa ja sitten luurit korvissa niitä kuunnellaan) saarnoja. Juuri niin. Tiedätkö kovin montaa teini-ikäistä, joka kuuntelisi vapaaehtoisesti vapaa-ajallaan saarnoja? Marko Selkomaan ja seurakuntamme pastorin Markku Tuppuraisen saarnat, jotka vain ladattaviksi löytyy, taitaa tämä tyttö muistaa lähes ulkoa.

Kahdeksas - tyttö hänkin - jatkaa kristillisessä koulussa kahdeksannella luokalla. Hän on viime aikoina tuskaillut kesätehtävänsä kanssa, kun ei saanut aikaiseksi tehdä sitä Kangasniemenreissulla. Kesätehtävänä oli kerätä 20 luonnonvaraista kukkivaa kasvia, tunnistaa ja kuivata ne kansioon.
Tämän tytön mielenkiinto ruuanlaittoon ja leivontaan on edelleen vahva. Hän esimerkiksi leipoi itse oman synttärikakkunsa ja kaikki kakkua maistaneet olivat yhtä mieltä, että ennen emme olleet saaneet yhtä hyvää vadelmakermakakkua marsipaanikuorrutuksella.

Seuraava kolmikko on poikia, joista Kalamies-Miika aloittaa 4. luokan, seuraava poika viidennen ja Lauri-poika menee yläasteelle 7.luokalle. Koulu on tuttu Taivallahden yläaste, jossa on siskokin turvana.
Tämä poikakolmikko on siskojen lemmikkejä ja mukavasti ovat pojat oppineet sietämään siskojen loputtomat hellittelyt. Tosin hellittelyjen laantuessa niitä mennään kerjäämään lisää ja silloin täällä nähdään takaa-ajoja ja kuullaan kovaäänistä sanailua. Varsinkin Anne-Mari pitää huolen kotona käydessään, että jokainen pojista saa kunnon pusut, halit, rapsutukset ja silitykset.

Suloinen Kaisa aloittaa kristillisessä koulussa kolmannen luokan. Sanon "suloinen" sen takia, koska Kaisa on kaikin tavoin suloinen. Hän ei koskaan riitele, ole ilkeä toisille tai puhu rumasti. Hän on valmis jakamaan omastaan ja rakastaa eläimiä, varsinkin koiria, koko sydämellään.

Blogin alkuaikoina Saara (silloinen Tirtetta) antoi paljon jutunjuurta hauskoine juttuineen ja tempauksineen. Monta hurjaa tempausta piti jättää kirjoittamattakin. Saara aloittaa koulunkäynnin 6-vuotiaana ja ehtii matkustaa kouluun puolitoista kuukautta vapaamatkustajana, koska täyttää 7 vasta lokakuussa. Saara menee kolmen sisaruksen kanssa Pasilaan Kristilliseen kouluun.
Saaran kesä on maallaolon jälkeen sujunut pihalla kavereiden kanssa touhutessa ja välillä Melskan luona kyläillessä. (Saarahan on kohta neljä vuotta täyttävän Melskan täti.) Isin vapaapäivinä Saara varaa isin aikaa ja huomiota itselleen. Saaran talvinen uinti-into on vähän laantunut, mutta pelkkä pihalla olo isin kanssa on hänelle mieleistä.
Ikä, taitojen lisääntyminen ja oman tahdon tiedostaminen ovat tuoneet Saaran elämänvaiheeseen, jossa hän joka päivä testaa, painaako vanhempien sana enemmän kuin oma tahto. Siinä missä mukautuvainen eskarilainen ei asettanut aikuisen sanaa kyseenalaiseksi, kouluaan aloitteleva kokeilee, voiko jäädä ulos vielä senkin jälkeen kun on käsketty sisälle ja syömään.
Tilanteen tekee aikuisen kannalta hupaisaksi ja Saaran kannalta entistäkin epäreilummaksi, että kotona on kymmenen vanhempaa sisarusta, jotka tekevät kokemuksen syvällä rintaäänellä selväksi, että porsaanreikiä tottelemiselle ei ole. Tänä kesänä on kaikunut kerrostalomme pihalla yhden jos toisenkin sisaruksen huuto Saaralle:
- "Saaraaa! Sun on pakko totella!"

Ei liian monta "pelkkää säikähdystä"

Blogin kävijämääristä voi päätellä, että naapurin papan kuulumiset koskettavat muitakin kuin papan naapureita. On ollut hyvä havaita, kuinka naapurit ovat kyselleet ja huolehtineet. Pappa tuli virkeänä jo seuraavana aamuna kotiin ja jatkoi puuhiaan siitä, mihin ne maanantaina jäivät. Omaiset ovat sanoneet selvittelevänsä tapauksen vaiheita myös tarkemmin. Ei voi sanoa, että "onneksi ei käynyt pahemmin". Ei meillä pitäisi olla varaa jättää hoitamatta ajoissa ainoankaan vanhuksen kallonmurtumaa tai aivoverenvuotoa. Sanon, että onneksi pappa selvisi pelkällä pitkällä haavalla ja sillä kuuluisalla säikähdyksellä. Kun niiden säikähdysten määrä kasvaa, alkaa yksin kotona asuva vanhus pelätä kaatumista, pelätä yksin oloa.

En aio tyytyä pelkkään jutteluun ja sanojen asetteluun, mitä tulee iäkkäiden ihmisten kohteluun ja oloihin. Tartun jokaiseen tilanteeseen, jossa voin olla tekemässä jotakin konkreettista heidän hyväkseen ja etsin mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin myös sellaisten tahojen kanssa, jotka yhteiskunnan puolelta hoitavat näitä asioita, suunnittelevat uutta, odottavat palautetta ja päättävät resurssien kohdentamisesta.

Varsinkin tämän naapurin papan kohdalla muistuu mieleeni hänen nuoruutensa tapahtumat. Naapurin pappa oli noin 15-vuotias, kun kaikki kotikylän miehet lähtivät rintamalle ja hän otti huolekseen neljän-viiden naapuritalon peltotyöt. Poikanen kynti, kylvi ja korjasi sadon talonemäntien avustamana.
. . .
Ei hän tehnyt sitä palkan, kunnian tai muistamisen toivossa. Ei hän juuri puhu siitä nytkään. Me, jotka hänen menneisyytensä tunnemme ja arvostamme hänen panostaan isänmaamme hyväksi maamme raskaina vuosina voimme maksaa ikäänkuin kunniavelkaa.
Olisiko turvallisen vanhuuden tarjoaminen sen velan maksamista?

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Surullinen tapaus

En enää ole kovin vihainen, ainoastaan surullinen ja olo on jotenkin pettynyt.
Olen tänään ollut vihainen, surullinen ja pettynyt siitä, kuinka Helsinki hoitaa vanhuksiaan, kuinka heidän ihmisoikeutensa on otettu pois lupaa kysymättä, kuinka häikäilemättömästi heitä kohdellaan.

Helsingissä ei osoiteta riittävästi varoja perusterveydenhuollon hoitamiseen. Minulla ei ole kokemusta eri vammaisryhmien kohtelusta, mutta vanhusten terveyden- ja sairaanhoitoa lyödään laimin räikeästi.

Jos tämänpäiväinen tapaus olisi harvinainen laatuaan, voisi puhua harmittavasta sattumasta. Nyt kun tiedän, että tätä tapahtuu jatkuvasti, olen vihainen.

Kahdelta iltapäivällä naapurin yksinasuva pappa, ikää 86 vuotta, soittaa minulle ja pyytää tulemaan luokseen vara-avaimella. Sanoi kaatuneensa kotona, eikä päässyt ylös.
Onneksi jo ulko-ovelle kuuluu papan lempeä ääni, muuten olisin pelästynyt hiukan enemmän.
- "Voi kultanuppunen, kun minä olen kaatunut ja en pääse ylös...vähän on tullut vertakin jostain."
Pappa makaa olohuoneen lattialla kirjaimellisesti verilammikossa.
Kun selvitän, mitä on tapahtunut ja kuinka ja mihin pappaa on sattunut, soitan oikopäätä ambulanssin.

Pappaa oli huipannut päästä, oli kaatunut ja todennäköisesti lyönyt päänsä pöydänreunaan. Takaraivolla oli monen sentin mittainen haava. Onneksi hän oli löytänyt lattialle taskusta pudonneen puhelimensa ja pystyi soittamaan minulle.

Koska pappa oli tajuissaan eikä valitellut kipuja, hänen hoitoonpääsyään ei katsottu kiireelliseksi.
Helsingissä asiat hoidetaan niin, että kolmen tunnin ambulanssinodottelu katsotaan kohtuulliseksi ajaksi. Soitin neljästi hätäkeskukseen tuon kolmen tunnin aikana ja minulle sanottiin, ettei "yhtään autoa ole vapaana", että "papan luo tullaan seuraavaksi", "ettei Helsingin pelastuslaitoksella ole tarpeeksi autoja".

Minä ajattelin tänään, että mistä niitä autoja olisi tänään saatu lisää, jos olisi tapahtunut jokin todella suuri onnettomuus, jolloin välittömän hoidon tarpeessa olisi ollut vaikkapa kymmeniä. Entä jos pappa olisi kaatunut ulkona humalapäissään ja maannut samanlaisessa verilammikossa vaikka metroaseman kulmilla, olisiko hän silloinkin saanut odottaa seuraavaa vapautuvaa autoa kolme tuntia? Entä jos joku meidän lapsista olisi kaatunut, lyönyt päänsä ja tarvinnut ambulanssia vastaavanlaisessa tilanteessa (ollut tajuissaan, kivuton, vuoto lakannut), olisiko hänkin odottanut seuraavaa vapautuvaa autoa kolme tuntia?
Emme paikalle tulleen omaisen kanssa käyneet siirtelemään pappaa, koska hänen vammojensa laadusta ei ollut mitään varmuutta. Todellisuudessa niskatuen kanssa turhia veivaamatta ensihoitajatkin häntä käsittelivät.

Tiedän, että puolustelijat vastaavat syytöksiin, että kyseisen potilaan tila ei vaatinut välittömiä toimia.
Mitä siitä. Jos haluamme kunnioittaa iäkkään ihmisen ihmisarvoa, ei hänen kuulu maata lattialla apua odottamassa.
Sanokaa, jos olen väärässä.

Tulipa päivän mittaan mieleeni sellainenkin asia, että jos tällaista tapahtuisi kotikunnassani Kangasniemellä, tapaus puitaisiin seuraavassa kunnanvaltuuston kokouksessa pohjamutia myöten.
Sanon "kotikunnassani", koska tänään minua hävettää olla helsinkiläinen.


perjantai 19. heinäkuuta 2013

"Ahtaalla, mutta emme umpikujassa"

Mies lähti yöksi töihin ja tulee kotiin, kun me aamulla heräilemme.
Minua ei oikein vielä nukuta - sen verran on ollut päivässä jännitystä ja yllättäviä käänteitä. Mies teki tänään ennen töihinlähtöään talkootyönä erään ajoreissun, joka sai päivän edetessä yllättäviä mutkia. Jossain vaiheessa päivää mies soitti minulle ja sanoi, että hänestä tuntuu, ettei hän pääse ollenkaan perille.
Kyllähän hän perillekin pääsi, mutta hyvä oli, ettei etukäteen tiedetty, kuinka monen koettelemuksen kautta. Onneksi apuna oli kärsivällisiä ja neuvokkaita tuttuja ja tuntemattomia ja asiat saatiin loppujen lopuksi hoidettua.
Raamatunkohta, joka minulle tiukkana hetkenä avautui, oli: ... "me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia"... (2.Kor.4:8). Soitin miehelle ja luin tämän paikan hänelle. Hän oli silloin bussin kanssa jumissa kapealla sivutiellä, auto ei käynnisty ja se tukkii tien.

Minulle tuli tunne, että päivän tapahtumien kulun tarkoitus oli opettaa meille ihan helmitaulun kanssa, että vaikka aina asiat eivät sujukaan sen mukaan, kuin me ihmiset laittaisimme ne sujumaan ja kuinka niiden rukoillaan sujuvan, niin Taivaan Isä näyttää kädestä pitäen, että hän on ratin takana myös ajaessamme harhaan ja hän pysäyttää auton silloin, kun katsoo sen tarpeelliseksi. Koen, että Jumalan huolenpito jakaa siunauksia elämäämme koko ajan ja jatkuvasti myös niissä tilanteissa, kun koemme inhimillisesti olevamme ahtaalla ja neuvottomia.
Vaikka itse seurasin asioita tänään kotoa käsin, koin olevani aika ahtaalla ja vaikeassa tilanteessa ja inhimillinen huoli asioiden järjestymisestä valtasi mielen monta kertaa rukouksen välillä.
Nyt sydämessä on kuitenkin kaikkien tapahtumien yllä levollinen kiitos siitä, että koko päivä on ollut Taivaallisen Isän johdossa.


torstai 18. heinäkuuta 2013

Iltaräppi

Kaipasin pitkästä aikaa vähän säpinää musiikinkuunteluun ja kuuntelimme nuorison kanssa keittiön kaiuttimista koko illan GodFM:n, Pastoreiden ja Chris Tomlinin musiikkia.
Sitten kysyin nuorison mielipidettä, mikä kappale kannattaa laittaa linkiksi blogin lukijoille ja tämän kappaleen he valitsivat:
http://www.youtube.com/watch?v=FdsW8JzoQuc

Lelupäivä

Mies evästetty ja hyvästelty töihin, ruoka laitettu ja kohta pöllähtää aamuvuorosta tulevat työläiset kotiin syömään.
Aamupäivällä kävin Kaisan ja Saaran kanssa Jätkäsaaren puolella erään "blogitädin" luona. Lapsethan kutsuvat blogin kautta tutuiksi tulleita henkilöitä blogitädeiksi ja -sediksi. Jälleen yksi blogitäti järjesti tytöille lelupäivän ja kotiintulon jälkeen on jatkunut keskittynyt leikki parvekkeella.
En ole enää vuosiin ostanut lapsille leluja uutena, poikkeuksena Kaisan keräilemät Schleich-eläimet, joita harvoin löytää kierrätettynä. Koska leikkiminen sujuu aivan yhtä hyvin käytetyilläkin leluilla, on aika turhaa hankkia siihen tarkoitukseen uutta tavaraa. Minun ei ole koskaan myöskään tarvinnut suuttua tai edes harmistua lapselle, jos joku leikkitavara on mennyt rikki. Käytetyn lelun rikkoutuminen ei useinkaan ole suuri taloudellinen menetys. Olen nähnyt nekin joulut, kun Tapaninpäivänä on itketty rikkimenneitä leluja.
Saara leikkii nykyään lähes ainoastaan leikkiastioilla, keittiöllään ja kassakoneella. Kaisan leikit ovat eläimien ympärillä. Samaiselta blogitädiltä saatu nukketalo on kaulustettu eläinten taloksi ja sille on rakennettu pahvilaatikoista lisärakennuksia, joissa on hevostalleja ja muita eläinsuojia. Aika kärsivällisesti suhtautuvat Kaisan työpöydäntäyteiseen leikkiin kaikki isossa huoneessa asuvat (4 sisarusta).

Jätkäsaaren reissulla näimme muutamia purjevenetapahtuman aluksia, jotka kieltämättä ovat vakuuttavia. Väkimäärä tapahtumapaikalla on vain sellainen, että en ainakaan tämän päivän hommien lomaan sijoita enää satamassakäyntiä. Kovasti nuo paikalla käyneet vakuuttelevat, ettei ihan äkkiä tarjoudu mahdollisuutta nähdä vastaavaa.

Keittiön ikkunasta näkyy, kuinka kalamies-Miika nököttää kanavan rappusilla. Miika sanoi äsken, ettei "tähän aikaan vielä kannata mennä kalalle". Niinpä hän näkyykin jututtavan paikallista kalastajaa, joka viettää päivät pitkät vavan jatkona.
Eräänä päivänä Miika kysyi minulta mielipidettä, onko mielestäni umpikela parempi kuin avokela. En osannut vastata ja neuvoin Miikaa tenttaamaan näissä kala-asioissa isoenoaan, joka koko kesäkuun kuljetti poikia kalalle.
Arvatenkin on Miika pyrkimässä mukaan elokuun alun Kangasniemenreissulle pitkien onkimisiltojen toivossa.
Arvaatteko, minne minä juoksen heti Lautakankaan pihaan päästyämme? Oikein arvattu - mustikkametsään.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

"En tykkää tästä ruuasta"

Liki jokaisessa lapsiperheessä ainakin jossain vaiheessa tehdään linjanvetoa lasten ja vanhempien kanssa siitä, onko kaikkea ruokaa pakko syödä tai maistaa, onko sopivaa valittaa ruuasta.

Suurperheen äitinä tämä asia on tullut minulle tutuksi jo neljännesvuosisadan ajalta. Suuria "ruokasotia" meillä ei oikeastaan olla koskaan käyty, mutta samat keskustelut ja linjanvedot on täytynyt jokaisen lapsen kohdalla ainakin kerran käydä.
Tiedän, että valitettavan monessa perheessä ruokakuri on vanhempien vallankäytön väline.
Minulle tässä asiassa on kuitenkin tärkeintä lopputulos ja se, ettei lapsen käytös ole "kenellekään pahennukseksi" toisin sanoen lapsi ei esimerkiksi kylässä käyttäytyisi epäkohteliaasti ruokailutilanteessa. Hyvänä lopputuloksena pidän sitä, että aikuistuttuaan lapseni "pystyy" syömään kaikkea ruokaa, mitä hänelle tarjotaan, nenä ei nyrpisty ja kukaan kanssaihminen ei pahastu aikuisen lapseni ruokailukäyttäytymisestä.

Olen tavannut joitakin kouluikäisiä lapsia, jotka syövät kaikkea ruokaa, mitä eteensä saavat. He pitävät kaikesta ruuasta, kaikista mausteista, eikä mikään ruuan olomuoto tuota heille ongelmia syödessä. Omissa lapsissani ei ole ollut ainuttakaan sellaista ainakaan koko ikää. On toki ollut useampikin lapsi, joka jossain vaiheessa on syönyt kaikkea, mitä suuhun on lusikoitu. Pikkuhiljaa on ilmennyt ongelmia joko jonkun ruoka-aineen suhteen tai ruuan olomuodon kanssa. Muutamalla lapsella on tavallista ahtaampi nielu aiheuttanut joidenkin ruokien välttelyä.

Lähtökohtana olen pitänyt sitä, että uutta ruokaa maistetaan. Jos maistamistilanne on kotona ja perheenjäsenten keskuudessa, voi mielipiteensä sanoa ääneen. Jos ollaan kylässä, ruokaa ei arvostella ääneen. Olen opastanut lapsia, että oudontuntuista ruokaa on syytä ottaa lautaselle niin vähän, että pystyy sen syömään, vaikka ei siitä yhtään pitäisi. Jos taas pitää ruuasta, ruokailun emäntä usein ilahtuu siitä, kun ruokaa halutaan lisää.

Omassa perheessä olen tavannut lapsia, jotka eivät ole pystyneet syömään ilman yökkäämisrefleksiä herneitä, spagettia, kermaa tai keitettyä perunaa. Poika, joka alkoi yökätä maistettuaan hernekeittoa, pystyy nyt armeijan käytyään kyllä syömään pienen määrän hernekeittoa, jos on oikein kova nälkä tai sitä tarjotaan kylässä, mutta koskaan hän ei halua syödä sitä omasta tahdostaan.
Miika, joka yökötteli kolmevuotiaana keitetylle perunalle, alkoi syödä perunaa erään koomisen tapauksen jälkeen. Ruokana oli keitettyjä perunoita ja kastiketta ja Miika kartteli perunanpalasia lautasellaan. Keittiömme ikkunasta näkyvän ravintolan eteen ajoi ambulanssi ja Miika kysyi vanhimmalta veljeltään, mitä jollekin on tapahtunut, koska ambulanssi on siellä. Katala veli vastasi:
- "Noin käy sille, joka ei syö perunaa".
Nykyään Miika kyllä keitettyä perunaa syö, muttei pidä siitä ja mielellään vaihtaa perunan muuhun ruokaan. Vaikka peruna on lähes mauton, eikä sen suutuntumakaan aikuisesta tunnu ollenkaan vastenmieliseltä, kunnioitan sitä mielipidettä, että Miika ei keitetystä perunasta pidä. En "pakota häntä tykkäämään". Tiedän, että aikuistuttuaan hän pitää perunasta kaikissa muodoissaan.

Jos jonkun ruoka-aineen välttelystä tehdään suuri numero ja lapsen käytöstä paheksutaan niin, että hän joutuu yleisen huomion kohteeksi ruokailutilanteessa, voi ainekset suurempiin syömisongelmiin olla kasassa. Uhmaikäiselle oman mielipiteen ilmaiseminen siitä, mitä suostuu syömään tai mitä ei, on tehokas keino ilmaista aikuiselle omaa päätösvaltaa omaa kehoa ja  sen toimintaa koskevissa asioissa.

Johdonmukaisuus ja omasta linjasta kiinnipitäminen on aikuisen käytöksessä a ja o. Aikuisen kuuluu olla tietoinen jo ennen ruokakriisin syntymistä, jos ruokailussa oleva lapsi on sairas tai liian väsynyt. Kuumeiselle ei aina ruoka maistu ja liian väsynyt lapsi ei enää jaksa syödä, vaikka olisi kovakin nälkä. Lapsi aistii myös hyvin tarkasti ruokailutilanteen ilmapiirin, vaikka aikuinen ei olisi sanonut sanaakaan. Jos luomme kireää, kiireistä tai vihamielistä ilmapiiriä ruokailuhetkeen, voimme syyttää ruokailun epäonnistumisesta vain itseämme. Käänteisesti: jos ruokailutilanne on sydämellinen, kannustava ja toiset huomioonottava, se luo otollista maaperää maistaa ja syödä myös sellaista ruokaa, mikä joskus on tuottanut ongelmia.

Jos lapsen ruokailu alkaa pääsääntöisesti olla luetteloa "en tykkää tuosta ja tuosta ja tuosta" ja perheen muut lapset pystyvät samaa ruokaa syömään, neuvon ottamaan asian puheeksi ammattilaisen kanssa. Tavallisesti kuitenkin kasvatamme lapsemme samojen periaatteiden mukaan ja jos maalaisjärkinen suhtautuminen lapsen syömisoikkuihin ei tuo ratkaisua ja ruokailusta uhkaa tulla tahtojen taistelu, on syytä pyytää apua välittömästi.

Kuten tiedämme, on nuorten, jopa lasten syömishäiriöt lisääntyneet räjähdysmäisesti muutaman viime vuoden aikana. Syitä niiden kasvulle on monia. Aina ei perheellä ole mitään ennaltaehkäiseviä mahdollisuuksia toimia niiden välttämiseksi. Yksi asia, jolla voimme omalta osaltamme ehkäistä nuoren ajautumista itsetarkkailuun ruoka-asioissa, on aika yksinkertainen: lapsen ulkonäköä ei arvostella. Varsin viattomalta tuntuva tokaisu "onpas sinusta tullut pullukka" tai "kauheaa, kuinka laiha sinä olet" ovat aivan tarpeettomia kommentteja lapselle tai nuorelle lausuttuna. On syytä myös muistaa, että aina ei tarvita edes sanoja toisen itsetunnon latistamiseen tai kohottamiseen. Jos suhtautumisemme viestii hyväksyntää, emme tarvitse sanoja. Isien on hyvä muistaa, että he ovat avainasemassa tyttäriensä hyvän itsetunnon kehittymisessä. Jos isä hyväksyy tyttärensä omana itsenään kauniina, hyvänä ja juuri sopivanpainoisena ja myös ilmaisee sen sanattomalla kielellä, on tyttärellä vahvat eväät varttua terveen itsetunnon omaavaksi naiseksi.

Luulen, että kasvatustapani lasten ruokatottumusten suhteen noudattelee kultaista keskitietä. Niinkuin sanoin, pidän tärkeänä lopputulosta. Olen tyytyväinen kasvatustyöhöni ja -menetelmiini, kun jo kuusi vanhinta lasta omaavat kauniit ruokailutavat ja pystyvät syömään kaikkea tarjolla olevaa ruokaa. Eikä heidänkään ole pakko pitää kaikesta ruuasta. Toivon, että oppi menee perille myös nuorempien kohdalla.


Pekonituorepastaa kiinalaisessa kermakastikkeessa

Hinnaltaan edullisia, nopeatekoisia ja monen makuun olevia ruokia yritän kehitellä vanhojen "hittiruokien" rinnalle.
Tämän ruuan kehittelystä kuuluu kiitos Murulle, hoitajaopiskelijapojan tyttöystävälle, jolta olen saanut viimeisimmät ruuanlaittovinkit.
Kiinalainen Char Siu -kastike ei välttämättä löydy jokaisen jääkaapista, mutta jos asioit itämaisessa kaupassa, tuo pari euroa maksava kastikepurkki kannattaa ostaa. Kastike on varsinaisesti grillauskastiketta, mutta sopii niin mainiosti kaiken lihan ja kasvisten maustamiseen. Edellisellä kerralla maustoin sillä ihan arkisen kanarisoton. 1-2 ruokalusikallista riittää antamaan makua, joka tekee ruuasta herkullisen. Kun Muru maustoi kastikkeella possunkyljen, tuli lihasta aivan vastustamattoman hyvää.
Raaka-aineet on kastiketta lukuunottamatta ostettu S-marketista ja ruuan hinta laskettu siltä pohjalta. Ohjeesta riittää 14 hengelle. Tämäkin ruoka on mainio eväsruokana. Jos tähteitä jää, ne voi hyvin myös pakastaa tai pienemmän perheen huushollissa voi pakastaa osan ruuasta heti.

5 pkt Kana-pekoni tortelloni tuorepastaa (a´250g)
7 dl Rainbow ruokakermaa 15%
1 1/2 kasvisliemikuutiota
1 pkt pekonia
2 rkl Char Siu -kastiketta
mustapippurirouhetta
1-2 rkl vehnäjauhoja

Keitä pasta ohjeen mukaan. Jos teet ohjeenmukaisen ison erän, keitä 5 minuuttia, jotta pasta on varmasti kypsää.
Suikaloi tai kuutioi pekoni ja ruskista se suurella pannulla. Lisää kerma, murustele kasvisliemi joukkoon, lisää kiinalainen kastike ja pippuri. Sekoita vehnäjauho vesitilkkaan ja lisää tasaisesti koko ajan sekoittaen kastikkeeseen. Anna kastikkeen kiehahtaa hetki. Tarkista maku.
Valuta keitetty pasta ja kaada takaisin kattilaan. Kaada kastike pastan joukkoon ja sekoita.

Ruuan valmistukseen kuluu aikaa reilusti alle puoli tuntia, jos kaikki tarvittavat astiat löytyy vaivatta, eikä sinun tarvitse tiskata pannuja ja kattiloita ennen ruuanlaittoa.
Laskimme hinnan tälle ruualle  -13.95e. Jos kattilasta riittää neljälletoista, yhden aterian hinnaksi tulee 1e.

Meillä tästä ruuasta pitivät kaikki, paitsi ne, joille kermaiset kastikkeet on epämiellyttäviä. Joka ei kermasta välitä, voi syödä keitetyt tortellonit vaikka ketsupin kanssa.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Mustikkahilloa

Tänään posti toi miehelle uuden ajokortin ja minulle uuden henkilökortin. Uudet eu-säädökset vaativat, että linja-auton- ja kuorma-auton kuljettajilla täytyy löytyä vastaisuudessa ajokortista (tai erillisestä ammattipätevyyskortista) merkintä, että ammattipätevyys on voimassa. Se taas tarkoittaa sitä, että täytyy suorittaa tietyt ammatilliset lisäkoulutukset viiden vuoden välein. Ajattelin, että tästä sukeutuu oikein harmien ja vaivojen rypäs, mutta yllättävän jouhevasti ajokortin uusiminen sujui ja uusittu kortti oli perillä alle kahdessa viikossa. Se on selviö, että nämä uudet säädökset tuo kuljettajille lisäkuluja.

Kun mies näki uuden henkilökorttini kuvineen, hän tokaisi, ettei minulla ole pelkoa kortin anastamisesta. Kuva oli minusta totuudenmukainen - jos olisin lapsi, sanoisin siitä kuvasta, että "tuo mummo on pelottavan näköinen".

Mietin, voiko hillonkeitosta sanoa, että "eilen illalla hekumoin keittäessäni hilloja". Tarkistin suomisanakirjasta, mitä tarkalleenottaen "hekumointi" tarkoittaa. Hekumointi on "intohimoisesti, hillittömästi nauttia, nautiskella, herkutella". Eli täsmällinen ilmaisu kyllä eiliseniltaisista tunteista.
Ostin eilen Itäkeskuksesta mustikoita ja kilon lakkoja. Jouduin tyhjentämään yhden pakastimen ja sulattamaan sen, kun huurretta oli kertynyt liikaa. Keitin kaksi maijallista mehua ja ostamistani marjoista tein hillosokerin kanssa hilloa.
Voi kuulkaa sitä aromin tuoksua, mikä lakkahillon keitosta tulee! Ihmettelin kyllä, että muutamasta lapsesta tuoksu oli epämiellyttävä, mutta he eivät lakkoja tykkää syödäkään. Lakkahillo on minulle ja miehelle ehdoton ykkönen. Metsävadelmista tehty hillo on varmaan toisena, mutta ihan liian harvoin tulee keitettyä hilloa mustikoista. Totesimme, että mustikkahillo melkein päihittää mansikkahillon. Minulla on mansikkahillosta lapsuuden aikaisia muistoja, jolloin mansikkahillon olemus oli epämiellyttävä ja söin letutkin mielummin sokerin kuin mansikkahillon kanssa. Jos mansikkahillo keitetään varovasti kiinteistä, hyvälaatuisista marjoista, on se kyllä verratonta.

Hillopurkkeja hiplatessani ja kylmiöön asetellessani muistutin itseäni, että kannattaa jatkossakin pestä talteen kaikki lasipurkit kansineen.
Odotan sopivaa päivää testata mustikkahillo lettujen kanssa. Sen takia odotan, koska lettutaikina tehdään meillä kolmeen litraan maitoa ja letunpaisto on  kestävyyslaji.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Kihlajaispäivän uusinta

Jos olisin tiennyt, että mieheni ilahtuu niin suuresti uudesta kihlasormuksesta, olisinhan toki sen ilon suonut hänelle jo vuosia sitten. Mies joutui luopumaan sormuksestaan joskus kauan sitten, kun se juuttui sormeen painonnousun myötä. Oli varmaan kuukausitolkulla ollut sormessa, ettei välillä ottanut sitä pois ja niin piti pihtien kanssa katkaista kahle.
Kun minäkään en juuri käyttänyt sormuksiani, niin mies tyytyi osaansa. Joku aika sitten oli miehen työkaveri huomauttanut, että "on synti naimisissa olevan miehen kulkea ilman sormusta". Se oli miehen omantunnon saanut kolkuttamaan ja niinpä hän ehdotti minulle yhtenä päivänä kultakauppaan menoa.

Tänään saimme sormuksen kaiverruksineen ja minunkin kihlasormukseeni laitettiin uudet kaiverrukset, kun entiset oli sormuksen suurentamisen yhteydessä hävinneet näkymättömiin.
Luonnollisesti tätä uusittua kihlapäivää ovat värittäneet rakastuneet tunnelmat ja pussailut Citymarketin liukuportaissa ja kassajonossa.

Romantiikkaa ja rutiinia on 25 vuotta tuonut miehen kosintaan ja kihlaamiseen. Alkuperäisenä kihlajaispäivänä, 3.3. 1988, sormukset pujotettiin Simonmäellä Kampissa parkkipaikalla autossa istuen, josta sitten kiirehdittiin Kampin metroasemalle puhelinautomaatille soittamaan kumpaisenkin vanhemmille, mitä olimme hetki sitten tehneet.
Tämänpäiväinen kosinta tapahtui eteisemme ja keittiön liittymäkohdassa (juuri siinä ison roskapöntön kohdalla), kun mies polvistui eteeni avoin sormusrasia kädessään ja sanoi jotakin (mitä kumpikaan meistä ei enää muista!).
Kosinnan ja sormustenvaihdon jälkeen mies lähti viemään kompostiastiaa roskahuoneeseen, minä jatkoin mehunkeittoa ja sen jälkeen menimme Citymarkettiin ostamaan muoviämpäriä ja kantta. Ja siinä kauppakeskuksen liukuportaissa vaihdoimme pitkän ja hartaan suudelman ja sen lyhyemmän ja salaisemman kassajonossa seisoessamme.

Jos matkustatte Helsingin Bussiliikenteen bussissa ja kuljettajanne on eläkeikää lähentelevä, vastarakastuneen oloinen mieshenkilö, joka pitelee vasenta kättään huomiota herättävästi koholla ja kaiken kansan nähtävillä, olette mitä todennäköisemmin mieheni kyydissä.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Kissain ja koirain kanssa

Pääsin yllättäen viime yöksi töihin ja nyt pää tuntuu juuri siltä, kuin valvotun yön jälkeen tuntuu. Nukuin kyllä jo ensimmäiset unet.
Kun on työssä vanhusten parissa, pitää hyväksyä myös se, että aika ajoin asukkaita muuttaa pois. Kun asukkaiden keski-ikä on 85 vuoden paremmalla puolella ja joukkoon mahtuu pari satavuotiastakin, tiedätte, mistä muutosta on kysymys. Tuntui työvuoron aikana hiljaisena mielenä kulkea niiden huoneiden ohi, joiden asukas oli kuollut edellisen työvuoroni jälkeen.
Elämä jatkuu vanhainkodissakin: ei ole ongelmaa löytää uusia asukkaita tyhjiksi jääneisiin huoneisiin.

Harvinaista elämää on tuonut meille pieni yorkshirenterrieri, joka pääsi meille muutamaksi tunniksi hoitoon. Kaisahan on tunnetusti perheen koiraihminen, mutta hyvin luontevaa näyttää olevan kaikkien suhtautuminen pieneen tassuttelijaan. Olen puhunut Kaisalle, että olisi varmaan viisasta hankkia koira hänelle jo ennen mummolaan muuttoa, koska ei ole hyväksi koiralle eikä perheelle, jos elämään tulee lyhyen ajan sisällä paljon suuria muutoksia. Maallemuutto ja koiranhankinta samana kesänä voi olla liian jännittävää kelle hyvänsä.

Olenko muuten maininnut, että siinä vanhainkodissa, jossa käyn töissä, on oma lemmikkikissa? Vaikka vanhainkoti sijaitsee ihan kantakaupungin alueella, kissa osaa kulkea kiltisti vain vanhainkodin pihamaalla ja lähiympäristössä. Yöllä seurasin taas valvontakameran kuvista kissan touhuja ja aamulla ensimmäisen hoitajan tullessa töihin tuli kissakin omalle osastolleen odottelemaan aamupalaansa. Kovin aktiivisesti ei kissa näytä ottavan kontaktia talon asukkaisiin, vaan tyytyy selvästikin olemaan talon isäntä ja yksinvaltias, jonka pyynnöstä aukeaa mikä tahansa ovi. Yöllä hiljaisessa talossa töissäollessa saa kuitenkin varautua siihen, että yhtäkkiä joku äänetön tassuttelija mouraisee takanasi. Edellisinä yövuoroinani sain pari kertaa sydänpysähdyksen taakse ilmestyneestä kissasta.

Nyt lusikka kauniisti käteen ja miettimään ruokaa neljälletoista. Pelkkä miettiminen ei auta, ruoka pitää myös saattaa syötävään muotoon.
Eilen ei enää myyty mansikoita laatikoittain, koska myyjät saivat niin pieniä eriä. Uusi sato on kuulema tulossa puolentoista-kahden viikon kuluttua. Mansikansyöntikiintiö tältä kesältä ei ole vielä täynnä. Pakkaseen en ole mansikoita edes laittanut, kun ovat maistuneet heti syöden niin hyviltä.
Muistakaapa syödä kotimaisia marjoja nyt oikein urakalla. Ja marjametsään pääsijät: olette onnekasta ja kadehdittavaa vähemmistöä.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Kuka minä olen

Olen kirjoitellut tänne siitä lähtökohdasta, että olen suurperheen äiti, saanut puolisoni kanssa 13 tervettä lasta, elän onnellisessa avioliitossa, elämämme on sujunut ilman dramaattisia murheita. Työttömyys, vakavat sairaudet tai onnettomuudet ovat kiertäneet elämämme kaukaa. Lasten elämä sujuu ilman suurempia vaikeuksia, sukulaiset ovat rakkaita ja suhde anoppiin on lämmin. Tunnustaudun kristityksi ja minulta kysyttäessä olen valmis perustelemaan kristillisen vakaumukseni.

Jumala puhui minulle tänä aamuna Raamatun sanoin:
"Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun".

Jumala selvensi asiaa:
"Sinun ei tarvitse elää elämääsi lastesi tai puolisosi kautta. Sinun ei tarvitse elää elämääsi suunnitelmiesi tai haaveittesi kautta. Sinun ei tarvitse rakentaa elämääsi järjen päätelmille, tehdä sitä, mikä on hyvää ihmisten silmissä. Armosta sinä ole pelastettu, sinun tekojasi ei tarvita minun edessäni. Sinun ei tarvitse perustella olemassaoloasi tai elämääsi millään tavalla tai kenellekään. Sinä ole minun ja saat olla minun."

Jotkut ymmärtävät  tämän teini-iässä. Ehkä jotkut eivät näe tätä koskaan. Minulle näytettiin, että saan olla Sirkku Taivaan Isän edessä, sylissä ja hoivassa. Saan olla fyysisine epätäydellisyyksineni, luonteen mutkineni, tarmonpuuskineni ja laiskuuksineni.

Samoin sinä, vaikka et tunnusta tarvitsevasi Jumalaa mihinkään, saat olla omaniminen itsesi puheliaisuutesi, arkuutesi, pelkotilojesi, ylipainosi, alipainosi, köyhyytesi, epäonnistumistesi, masennuksesi, yli-innokkuutesi, tekopirteytesi, sairauksiesi tai tavallisuutesi kanssa.

On helppo hengittää, kun saan olla minä ja vain minä. Sinä saat olla sinä ja olet Jumalalle, Luojallesi hyvin rakas ja tärkeä, vaikka et sitä vielä tiennyt tai tunnustanut.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Eloa

Tämä sunnuntai oli aamusta taas "hiljainen" sunnuntai, koska isi tuli aamulla töistä ja asettui kuuden tietämillä nukkumaan. Vaikka ihmiset muistaisivat supista, niin sitten läpiveto paukuttelee makuuhuoneiden ovia. Yhden huoneen oven toppariksi virittelin pitkän pehmokäärmeen, mutta sen jälkeen sainkin sitten vastata kysymyksiin "miksi toi on tossa".
Parturiliike on ollut pystyssä tänäänkin, kun Kampaajatyttö sai Pikkuveljen asiakkaakseen. Eilen perheen toinen kampaajatyttö, lähihoitajapojan tyttöystävä, saksi ainakin kahden pojan hiukset. Vielä riittää karvapäitä jonoksi asti. Olen varsin tyytyväinen, että perheen parturointiasiat hoituu omasta takaa. Asiassa on myös toinenkin puoli: saavat kampaajatytöt hyvää työkokemusta.

Anne-Marille piti soittaa Kangasniemelle. Hän on ollut siellä menneellä viikolla leirin ohjaajana ja nyt majailee uudessa mummolassa, kunnes ensi viikolla suunnistaa Kuopioon. Äitini kirkonkylänasunnolle on muotoutumassa uusi nimi, koska Lautakangas ei enää luontevasti tule puheessa mummolaksi.

Vaikka viime vuosina mieheni on oppinut kovasti pitämään työstään linja-autonkuljettajana ja viimeiset vuodet on tehnyt pelkkää yötyötä, on eläkepäivien läheneminen saanut aikaan uusia tuntemuksia. En tiedä, johtuuko se kesäloman erikoisesta laadusta, vanhenemisesta vai mistä, mutta kyllä on ollut miehelleni vaikeaa töihinlähtö loman jälkeen. Vaikka hän ei sitä ääneen surkuttele, niin Melskakin yhtenä päivänä asian huomasi, kun oli täällä papan töihinlähdön aikaan.
- "Hän ei haluaisi lähteä hänen töihinsä" Melska tokaisi katsellessaan papan valmistautumista töihinlähtöön. Kun mies unohti eilen lompakon kotiin, joku lapsista sanoi:
- "Se jätti sen kotiin sen takia, että saisi mummon käymään luonaan".
Tasan kaksi vuotta on miehellä aikaa eläkkeellepääsyyn, joten innostusta ja inspiraatiota täytyy kyllä vielä jostakin hakea.
Tänä kesänä ei edes ole tiedossa juurikaan ylitöitä hyvän kuljettajatilanteen takia. Tuntuu, että vapaapäivinä vietetty totaalinen irtiotto työasioista vielä entisestään nakertaa työmotivaatiota.
Kaiken kukkuraksi tämän kesän lomakuukausi Lautakankaalla sai aikaan myös sen, että täällä on vanhempien lisäksi myös joukko lapsia, jotka päivittäin sanovat ikävöivänsä elämää omassa talossa.

No niin. Mies on lähtenyt töihin, Lähihoitajapoika tyttöystävänsä kanssa on vienyt joukon Sea Life -paikkaan. En löytänyt oikeaa nimitystä merenelävien esittelypaikalle, joka sijaitsee Linnanmäen kupeessa.
Pikkupojilla on kavereita kylässä, itse haaveilen rentoutustyöstäni silittämisestä.

Kaisan koirakaipuu kanavoituu myös muihin elikoihin. Yhtenä päivänä sateen jälkeen hän toi pihalta kaksi  etanaa ja rakensi niille pahvilaatikosta asunnon. Kiikkutuolista alkaen oli etanoiden talo sisustettu. Melska antoi toiselle etanalle nimen. "Nopsa" on aika osuva nimi etanalle, joka tekee kaikkensa karatakseen pahvilaatikkokodista.
Kaisan mielipahaksi annoin etanoille häädön muutaman tunnin kuluttua.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Kalakukkoa

Tein elämäni ensimmäisen kalakukkokokeilun. Lähtötilanne oli eilen laitettu rusileipätaikina, jonka tarkoituksella laitoin vasta iltapäivällä. Lisäilin taikinaa muutaman kerran illan aikana ja aamulla alustin sen Liperin myllyn riihiruisjauhoilla.
S-marketin kalatarjonta oli monipuolinen. Aamulla oli tullut kalakuorma ja muikkuja sai reilulla seitsemällä eurolla kilo. Ahvenfileen hinta oli liki 33e/kg. Muikkuja ostin pari kiloa, jotta niitä riittää myös paistettavaksi.

30-luvulta peräisin olevasta keittokirjasta katsoin vähän vihjeitä kukontekoon. Taikina kehoitettiin kaulimaan noin kahden sentin paksuiseksi. Sitä neuvoa kannattaa noudattaa. Kokeilin, miten käy ohuemman pohjan kanssa, kun ajattelin, että lopputulos olisi jotenkin parempi. Ohuempi taikinakuori repeilee ja täytteiden nesteet valuu helpommin pellille.
Sianlihana käytin kokeeksi pekonia. Pelkäsin, että lopputulos maistuu muikun sijaan pekoniselta, mutta pelko oli turha. Itse en pidä kalakukon sisältä löytyvistä kovin tanakoista sianlihapaloista, mutta pekoni antaa riittävästi rasvaa kalaan ja kuoritaikinaan.
Vanhassa keittokirjassa kehoitettiin kukkoa hauduttamaan 4-5 tuntia uunissa. Sähköuunilaisen oli ratkaistava asia toisin ja täytin kukon vain yhdellä kala-ja pekonikerroksella. Kalakerroksen päälle ripottelin kunnolla suolaa ja ohuen henkäyksen hienonnettua mustapippuria. Paistoajaksi riitti tunti, kun uunin lämpö oli 240 astetta.
Täytyy todeta, että kalakukko on varsin monipuolinen ja täyttävä ruoka. Ravintoarvohan on kalakukossa merkittävä, koska pikkukalat syödään ruotoineen. Pitkä kypsymisaika pehmittää ruodot, joten suu ei piikkejä enää tunnista.
Itse tykkään syödä kalakukon sellaisenaan, vähän haaleana. Mieheni levittää kukon "leipäpuolelle" ehtaa voita ja juo kyytipoikana maitoa.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Marjatilastoja

Helsinkiläisten kannattaa käydä ostamassa kesämarjansa itäisestä kaupunginosasta, jos haluavat selvitä halvemmalla.
Itäkeskuksen toriaukiolla tänään sai viiden kilon mansikkalaatikoita 19,90e ja arveluttavat "mehumarjoiksi" mainostetut maksoi 9,90e/5kg.
Ruoholahdessa viisi kiloa eilen poimittuja Polka mansikoita maksaa tänään 25e.

Mustikoita oli Itäkeskuksessa 5kg/40e. Kilohinnaksi tulee siis 8e. Ruoholahdessa 250g suomalaisia metsämustikoita maksaa 5e, eli kilohinta on 20e.

Espanjalaisten pensasmustikoiden kilohinta vaihtelee 23-30 euron välillä.

Lakkaa ei ole vielä juurikaan täällä näkynyt myynnissä. Tuoreiden uutisten mukaan paikoin on luvassa paras lakkasato 30 vuoteen. Lakkahilloa tekisi mieli ja ihan itse tehtyä. Äsken vilkaisin S-marketin hyllyssä lakkahillopurkkien hintoja. 200 gramman purkki maksaa liki 7 euroa.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Blogivinkki

Tiesitkö jo kierrätyksestä sen, että leipäpussien metalliset sulkijaklipsut voi kierrättää metallinkeräykseen?
Tai että kassakuitit voi kierrättää paperinkeräykseen? Tai että kierrätyslasipurkkien "kaulassa" olevia metallirenkaita ei tarvitse poistaa, koska ne voidaan erotella jatkojalostuksen yhteydessä?
Nämä ja monta muuta ekologista vinkkiä opin muutaman minuutin lukaisulla uudesta Blogilistan kautta löytämästäni blogista "Ekojalanjäljillä" , jota kirjoittaa 21-vuotias Sanna. Blogi löytyy seuraavasta linkistä http://ekojalanjaljilla.blogspot.fi/ ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille ekologisesta elämäntavasta kiinnostuneille tai muuten vain kierrätysasioista huolehtiville.

Retkipäivä

Isin vapaapäivää vietettiin tänään Korkeasaaressa. Melska lähti äitinsä kanssa mukaan ja poikkeuksellisesti taitoimme alkumatkan Rautatientorilta lähtevällä bussilla. Perinteisesti olemme menneet Hakaniemestä siipirataslaivalla, mutta nyt kaipasimme vaihtelua. Tukalaa ja ahdasta vaihtelua tulikin ja bussin reitti Kulosaaressa tarjosi myös hulppeita maisemia. Totesimme, että muutaman euron kalliimpi laivamatka on kyllä vaivattomampi ja nopeampi.
Edellisellä kerralla, varmaan kymmenisen vuotta sitten, mukanaolleet innostuivat tutkimaan muurahaisia. Nyt näytti siltä, että saaressa vapaana olevat hanhipoikueet olivat kaikkein mielenkiintoisimpia ihasteltavia.
Korkeasaaressa käyneet tietävät, että vaativin osuus eläintarhapäivänä on käveleminen. Uuvuksissa olemme kaikki edelleen, vaikka kotiintultuamme nukuimme kunnon päivänokoset. Kävin eilen luovuttamassa verta ja sekin varmaan lisää hutakkaa oloa.

Lasten elämäntyyli vaikuttaa ihan siltä, että he haluavat ottaa kesästä kaiken ilon irti. Saara lähtee aamupalan syötyään pihalle ja illalla täytyy jollakin houkuttelevalla asialla keplotella kotiin. Iltapesulle hänet täytyy käskeä ennen syömistä, koska syötyään hän sammahtaa siihen paikkaan, mihin sattuu päänsä kallistamaan.

Ruuan suhteen ollaan taas vakiotilanteessa. Laitanpa mitä pöperöä tahansa, kattilat kaavitaan tarkasti ja kylmiö tyhjenee hetkessä välipalasyömisistä. Leivonnan suhteen odottelen sadepäivien tuloa, koska ulkonaolo tuntuu nyt ajankohtaiselta.
Isot pojat, jotka kuukauden olivat omien pöperöittensä varassa, tuntuvat olevan nöyrän kiitollisia vanhojen ruokarutiinien palautumisesta. Tänään yksi omatoiminen poika oli retkemme aikana keittänyt itselleen makaronia ja hujauttanut "ruokasuolan" sijasta "ruokasoodaa" makaronikattilaan kuohuvin seurauksin. Kiitettävästi oli poika putsannut silmäterähellani. Vielä muutama tunti tapauksen jälkeenkin oli poika hyvin ärsyyntynyt tapahtuneesta. Lohduttelin, että pääasia, ettei poika polttanut itseään kuohuissa.

Olen ollut ihan tyytyväinen, ettei vielä tälle viikolle ole tullut työkeikkoja. Tämä kaupunkielämään sopeutuminen on siinä mielessä ottanut koville, ettei tahdo oikein saada kiinni kotitöistä riittävällä ripeydellä. Jos istahtaa kahvikuppinsa kanssa parvekkeen nojatuoliin, huomaa päätyvänsä ajatuksissa pitkälle retkelle Lautakankaan maisemiin. Jos toiseen tuoliin sattuu istahtamaan mies kahvikuppinsa kanssa, huomaamme keskustelevamme halonhakkuun ihanuudesta. Paarmat ja hyttyset ovat jo unohtuneet kaikilta.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Kalaa ja leipää

Kalastajapoika onki kanavasta lahnan, jonka perkasin ja paistoin pannulla. Edes maistiaisia ei poika muille malttanut kalastaan jakaa, vaan söi  koko kalan yksin iltapalakseen. Mielenkiintoista huomata, kuinka kala-asioihin omistautuneesta pojasta on tullut myös taitava lajintunnistaja. Murtovesissäkin viihtyvä pasuri kun sekoittuu helposti lahnaan, mutta tämäniltainen kalapojan iltapala oli lahna.

Kaupan kalatiskillä päivällä näkemistäni muikuista sain ajatuksen, että ihan lähipäivinä täytyy laittaa ruisleipätaikina ja kokeilla muikkukukon tekoa. Mummolanreissulla tuli muikkujakin syötyä muodossa jos toisessa ja muikkukukko on kyllä ruokaa parhaimmillaan.

Yksi isäni siskoista kertoi uusia yksityiskohtia Lautakankaan vaiheista. Lautakankaan taikinajuuri, jota minullakin on ollut kymmenisen vuotta täällä kaupungissa käytössä, on lähtöisin 1800-luvulta. Isäni isän vanhempien mukana taikinajuuri on taloon tullut ja isäni sisko otti samaa juurta mukaansa mennessään miniäksi nykyiseen kotitaloonsa. Sama taikinajuuri on hänellä "elossa" edelleen ja siitä juuresta tehdyn leivän serkkuni toi meille yhtenä iltana Lautakankaalle. Oli mukava maistaa oman ruisleipämme "sisarta". Tuttu oli maku, mutta tädilläni on selvästikin leivänteon taito hyppysissään. Leivän happamuus oli niin kohdillaan, että minulla on sellaiseen tarkkuuteen matkaa vielä monta leiväntekovuotta.

Lautakankaan vanhan talon tuvassa on 70-luvulla valmistunut leivinuuni, joka on paisto-ominaisuuksiltaan parempi kuin uuden talon uuni. Puhuin asiasta monitaitoiselle enolleni ja hän katsoo uunin ja hormin turvalliseen kuntoon, kunhan nuohooja on sanonut uunista oman mielipiteensä. Haaveilen, että vanhasta tuvasta saisi laitettua mainion leivintuvan. Kesähelteillä asuintalossa leivinuunin korventaminen on mahdoton ajatus, mutta leipomiselle kesä olisi otollista aikaa.


maanantai 1. heinäkuuta 2013

Mitä se ikävöinti oikeastaan on?

Ikävöiminen on  aika mielenkiintoinen asia. En tiedä, onko olemassa ihmisiä, jotka eivät joskus elämässään olisi kokeneet ikävää toisen ihmisen luo. Voisi kuvitella, että jokainen meistä on ainakin vauvaiässä joutunut tilanteeseen, että äitiä on tullut ikävä.

Itse olin lapsena "kova ikävöimään". Minulla oli kova hinku päästä esimerkiksi Lahja-mummon kanssa tämän siskojen luo yökylään, mutta sitten kun nukkumaanlähdön aika yökylässä tuli, alkoi itku ja nyyhkytys, että "isiä on ikävä". Mummo lauloi ja luki niin kauan, että itkijätyttö väsyi itkuunsa ja nukahti. Ikävöiminen kuitenkin unohtui hyvin pian, eikä se koskaan hillinnyt halua päästä kyläilemään.

Seitsemänvuotiaana lähdin reippaana lastenleirille vuotta nuoremman veljen kanssa. Puolessa välissä leiriä iltanuotiolle vierailulle tulleet vanhempani joutuivat kuskaamaan minut takaisin kotiin, kun ikävänitkulle ei tullut loppua ollenkaan. Pikkuveli jäi leirille, enkä voinut ymmärtää, miksei hänellä ollut ollenkaan ikävä kotiin.
Ikävöiminen kuului kesäleireihini myös niinä kesinä, kun äiti oli töissä leirin keittiössä. Kävin vain välillä itkemässä äidin esiliinaan. Kotiinpääsystä ei ollut puhettakaan kesken leirin, koska äiti oli leirillä loppuun asti, eikä puheitani koti-ikävästä kukaan ottanut todesta.

Ikäväni ei oikeastaan kohdistunut kotiin, vaan minulla oli aina isiä ikävä. Lähes koko lapsuuteni vietin lähellä isää, koska isän työt olivat enimmäkseen kotitilalla. Ikävöiminen ei siis johtunut siitä, että olisin saanut viettää liian vähän aikaa isän kanssa.
Äitiä en juurikaan muista koskaan ikävöineeni. Äidin "ikuinen olemassaolo" tuntui lapsen mielessä lähes itsestäänselvyydeltä ja äidin lähellä kuitenkin olin enemmän kuin isän.

Tänä kesänä kulki mielessäni ohuena kultaisena nauhana yksi ikävän viilto, kun kävin isän haudalla ja näin kauniin Pikkuveljeni suunnitteleman hautakiven ensi kertaa. Kivi on hyvin kaunis ja mielestäni kuvastaa hyvin isän vakaata, rauhallista olemusta yksinkertaisella, puhuttelevalla tavalla. Kun lähdin haudalta pois, se ikävän nopea viilto kävi ja samalla muuttui kiitollisuudeksi.

Ikävä on mielestäni sellainen asia, että käskemällä emme saa sitä väistymään. Ei se myöskään kysy lupaa tullessaan.

Täysin perusteettomalta, lähes lapselliselta tuntuu järjellä ajatellen myös tämäniltainen ikävöimiseni. Jos mies lähtee kesäloman jälkeen töihin, ei siinä pitäisi olla mitään niin dramaattista, että ikävöiminen kuuluisi aikuisen ihmisen tunnekirjoon. Niin vain on, eikä se tunne väisty, vaikka teilaan sen järjen äänellä.

Onko ikävöiminen pohjimmiltaan sitä, että jossakin mielen piiloissa asuu tietoisuus siitä, että ikävöity on kuolevainen olento?

. . .
Vaikka on jo myöhä, pikkuinen Saara tulee isosiskon huoneesta luokseni ja silittää hyvin hellästi poskea. Luen tuon katseen helposti, koska tunne Saaran silmien takana on minulle tuttu.
Kysyn, haluaako Saara tulla sohvalle nukkumaan.
Kyllä hän haluaa.