Saamme jäädä kotiin

 "Tavallista, hyvää arkea" vastasi ystäväni joku viikko sitten kysymykseeni, kuinka elämä sujuu.

Viime päivien jälkeen "tavallinen arki" on noussut ponnahtaen elämän pörssikursseissa ennennäkemättömiin lukemiin. Aika näyttää, palaako arkemme milloin tai enää koskaan lapsenuskoisen huolettomiin tunnelmiin: onko elämämme tulevaisuudessa hiukkasen varautuneempaa, vai uskallammeko heittäytyä täysin huolettomiksi.

Ei sillä, että huolettomuus olisi mikään ihannetila tai tavoite, mutta mielissämme aurinkoinen kesäpäivä lapsuuden aikoina pihakeinussa korkealle keinuen on huolettomuuden perikuva. Ja isä ja äiti kotona ja lähellä. Vatsa täynnä, levännyt mieli ja hyvä olo.

Tunsin äsken itseni itkettävän hyväosaiseksi, kun käänsin suihkussa liian kuumaa vettä kylmemmäksi. Kaikki läheiseni ovat lähelläni, minun ei tarvitse lähteä kodistani mihinkään. 

Meillä jokaisella on oma tapamme luoda elämäämme turvallisuudentunnetta. Minulle tuo turvaa usko Jumalan huolenpitoon joka ikinen hetki. "Elimmepä tai kuolimme olemme Herran omat" on minulle muodostunut lähes motoksi. Minun ei tarvitse selitellä luottamustani Luojan huolenpitoon. Minulle riittää, että se on.

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.

Harvinaisen talven harvinainen päivämäärä

Kun maailman melskeet luovat epävarmuutta rintaan, savolaisten puheenaihe on turvallisesti lumen määrä. "Päivitellä" tarkoittaa täälläpäin "ihmettelyä", "kauhistelua" ja sitä on riittänyt jo viikkokausia kestoaiheena lumentulo, lumityöt, lumen määrä ja surkeassa kunnossa olevat tiet.

Runsasluminen talvi pakkasineen on juuri niin kauan "ihanaa aikaa", kun sinun ei tarvitse katkeamispisteeseen asti kolata lunta ja joka siunaaman kerran autolla liikkeelle lähtiessäsi tehdä puolen tunnin urakkaa saadaksesi autosi esille lumen alta. Tämä talvi muutti myös seuraavan autohaaveeni käytännöllisesti nelivedoksi ja korkealla maavaralla varustelluksi. Tosin sitä haavetta pääsen toteuttamaan vasta sitten, kun edellinen auto on kutakuinkin saatu maksettua.

Papan kyydillä -nelivedolla ja korkealla maavaralla- olen tehnyt työmatkoja kaikkein kurjimmissa keleissä. Jokunen viikko sitten yövuorosta lähtiessäni auto karkasi käsistäni aika hiljaisessa vauhdissa urien yli vastaantulevien kaistalta koukaten penkkaan. Pääsin siitä omin avuin pois, mutta arkuus ja ihan pelkokin jäi liukkailla ajamiseen. Nyt yritän sinnikkäästi päästä asian yli. Mutta ihan turvallisuuden vuoksi istun suosiolla Papan kyydissä, jos tielle täytyy lähteä lumimyrskyssä.

Sitäkin olen miettinyt, että jos haaveilen asumisesta metsän keskellä pienessä mökissä, niin kuinkahan rattoisaa sellainen olisi vanhana mummona tällaisena lumitalvena. Haaveet ei aina käy yksiin järkevyyden kanssa. Oli miten tahansa, mutta en ole vielä luopunut haaveilemasta hyasintinpunaisesta maasturimersusta. Pappa sanoi, että ehkä saan sen sitten kun pääsen eläkkeelle. Papan puheet on usein kannustavia ja toivorikkaita.