maanantai 31. tammikuuta 2011

Profiilin pönkitystä

Ykkösen aamuteeveessä kaksi naista keskusteli henkevästi ja paatoksella tämän päivän ilmiöstä, kun ihmiset haluavat jakaa koko maailmalle "jokaisen käännöksensä". (Kysymyksessä oli siis Facebook, Twitter ja blogikirjoittelu.)
Kyllähän se kalikka kovasti kopsahti ja takamukseni oikein ponnahti pystyyn sohvalta, kun naiset kilvan lauloivat suohon näitä sosiaalisen kanssakäymisen nykymuotoja.
Ihmiset kuulema "hakevat yhteisöllisyyttä ja haluavat pönkittää omaa profiiliaan kirjoittelemalla näillä foorumeilla jokaisen käännöksensä koko maailman luettavaksi." Esimerkkinä he käyttivät, eivät enempää ja vähempää, kuin keskenmenoa!
Minulla on blogikirjoittelusta nyt kolmen kuukauden kokemus, Facebook ja Twitter ovat lähinnä nimeltä tuttuja, mutta lasten kautta tiedän myös niiden toimintaperiaatteista jotakin. Blogikirjoitteluni alkua pitkitti pelko siitä, kuinka pumpulissakasvaneena kestän lukijoiden kitkerät kommentit.
Minulle tämä hauska jutustelu ja ajatustenvaihto lukijoiden kanssa on ollut pelkästään myönteinen ja elämäärikastuttava kokemus. Kommentit lukijoilta ovat aina olleet piristäviä, kirjoittamaan kannustavia, myötäeläviä, lohduttavia. Ainoastakaan kommentista ei ole tullut paha mieli. Se, kuinka paljon kirjoitan "pönkittääkseni profiiliani" suurperheen äitinä, onkin hyvin tulkinnanvaraista.
Toisten mielestä ura suurperheen äitinä on lähinnä säälittävää, pakkorakoon joutuneen naisparan sinnittelyä hulluuden partaalla. Toisten mielissä arki suurperheessä saa hauskaa glamouria perustoimintojen moninkertaistumisesta. Ja hyvin monen mielestä suurperheiden äidit ovat yhteiskunnan etuuksien häikäilemättömiä hyväksikäyttäjiä. Siinä he kaiken lisäksi ovat aivan oikeassa. Ilman yhteiskunnan maksamaa lapsilisää ei Suomessa yhdessäkään velallisessa suurperheessä, jossa perheen yhteenlasketut vuositulot ovat alle 50 000 euroa, syötäisi leipää joka päivä ja kuljettaisi kengät jalassa kouluun.

Tämän päivän kohokohta tässä suurperheessä oli päivähoidossa olleen lapsenlapsen hatun löytyminen kahden tunnin etsimisen jälkeen. Etsintäjoukkoja oli toistakymmentä henkeä. Epätoivoinen mamma lupasi jopa kahden euron löytöpalkkion hatusta.
Olin nähnyt yksivuotiaan taapertelevan hattu hyppysissään perhekerhosta tulomme jälkeen. Vakiopiilopaikkoja on pakastin, keittiön roskapönttö, kompostiastia, mummon jauhokaappi ja saunan lauteiden alunen. Kun sitten mylläsin kaikkien pedit ylösalaisin vielä kerran, niin siellähän se pinkki myssy nökötti: papan petauspatjan alla.

Vaimon profiilia pönkitin antamalla töihinlähtevälle miehelleni kahden minuutin suukon. Sylissäni ollut lapsenlapsi katsoi touhua kummissaan, Tirtetta puski väliimme ja kiljui:
- "Riittää jo!"
Tehokas suukko sen täytyi olla, koska mies äsken töistä soittaessaan vielä muisteli sitä.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

"Mun jalka haluaa mennä nukkumaan"

Puhelimeen on viritetty herätys klo 04.40. Ikionnellinen yötyöläismies onnistui nappaamaan ylitöitä varhaiseen maanantaiaamuun. Käy ensin neljä tuntia aamulla, tulee käymään kotona syömässä ja hakemassa evästä ja jatkaa omaan vuoroonsa. Kyllähän sitä herää ja nousee vaikka mihin aikaan, eri asia on sitten pysyä hereillä iltapäivällä. Minä sentään voin miehen töihin passitettuani nukkua vielä pienen tovin.

Tirtetta söi iltapalaa ja huokaili.
-"Mun jalka haluaa mennä nukkumaan." Oli taas Tirtetta ollut isin kanssa kirkkoreissulla ja tainnut muutenkin tänään tulla käveltyä normaalia enemmän.
Kirkossa oli ollut kahvitarjoilu lopuksi. Isi oli seissyt pitkän jonon hännillä ja jono oli edennyt kovin hitaasti. Tirtetta puikkelehtii jonossa olevien ihmisten lomitse, nappaa täyden kahvikupin ja kiikuttaa sen isille jonon päähän. Hän tekee uuden sukelluksen ja tulee pullalautasen kanssa. Isihän aina sanoo, että kyllä Tirtetta huolehtii isin syömisistä.
Sitten kun kotiinlähdön aika tulee, saa taas isi huhuilla ja etsiä koko kirkkosalin parvineen päivineen. Joku oli supissut vaivihkaa isille ja osoittanut erään penkin alle, missä tyttö piileksi. Olimme unohtaneet lähtiessä tehdä sopimusta, että kirkosta pitää lähteä kiltisti poiskin, sitten kun on aika.
Nykyään perhekerhoon lähtiessä Tirtetta jo itse latelee:
-" En heitä laulukirjaa lattialle, tulen kappeliin laulamaan, en tuo leluja kappeliin, syön reippaasti kerhossa aamupalaa, lähden nätisti kotiin, kun kerho loppuu."

Tutuilla rutiineilla sujui aurinkoinen sunnuntai: aamupalan tarjoamista, pyykinpesua, tiskausta, kolme sämpylätaikinaa, broilerinpaistoa risottoa varten, pyykkirumban jatkoa, kouluasioiden setvimistä huomista varten, eväiden varaamista huomista varten, Maatalouskoululaisen evästämistä ja hyvästelyä ja illalla kaksi suurta paistinpannullista kananmunia isoille pojille.
Mammalla haluaa nyt kyllä nukkumaan jo muutkin raajat kuin pelkkä jalka.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Entinen meno ja meininki

Joskus tuntuu, että vaikka on aamuseitsemästä iltayhteentoista pakertanut, ei valmista näy missään nurkassa. Tänään olen ihan tyytyväinen siihen, että jotakin näkyvääkin on saatu aikaseksi.
Eilen illalla kävin vilkuilemassa Kinuskikissan leivontablogia ja opin muutaman uuden asian. Esimerkiksi, että täytekakun reunat kakun täyttövaiheessa kannattaa vuorata  leivinpaperisuikaleilla, niin tarjoilulautanen säilyy siistinä. Ja kääretortun pohja maistuu kananmunalle, jollei munia vatkaa riittävästi. Itse käytän ripauksen vaniljasokeria hälventämään munanmakua.
No sitten paistoin sydän pamppaillen suuren suurta kakkupohjaa ja ihmeekseni se onnistui paremmin kuin ikiaikoihin. Minulla täytekakun pohjat on juuri niitä leipomuksia, jotka tahtoo aina enemmän ja vähemmän epäonnistua. Huvittavinta siinä tietysti on se, että mitä enemmän pohja epäonnistuu, sitä enemmän lapset tykkäävät valmiista kakusta.
Kun tänään olin aamupäivällä kävässyt naapurin tädillä siivoamassa, kokosin kaikki voimavarani täytekakun kanssa kamppailuun.
Siinä vaiheessa kun kakku nökötti jo kylmiössä odottamassa syöjiään, kävin välillä lukemassa Nöpöstiinan ruisleipäkurssin kuulumiset. Sitten kun maistoin vadelmakermakakkua, tuli sellainen olo, että ruisleipä maistuu monta kertaa paremmalle. Luultavasti alan tulla vanhaksi, koska makeansyömisessä en enää ole niin hyvä, kuin ennen.
 K-kaupan tarjouksienhakureissulta unohdin keittiön pöydälle luomureilunkaupantummasuklaalevyn. Kun seuraavan kerran vilkaisin pöydälle, oli enää paperi jäljellä. Olin kaupassa ajatellut, että muutaman palan voisi kahvin kanssa maistella..
K-kaupan plussakorttitarjouksista piti mainitsemani. Kävin hakemassa perunoita, pyykinpesuainetta, Saarioisen pizzoja, Pirkka limsaa ja pakastejuureksia ja -vihanneksia. Plussakortti toi alennusta kassakuitin summaan 17,50.
Nykyään sattuneesta syystä (ns. taloudellisista syistä) ostan hyvin harvoin limsaa. Tämänpäiväisen limsan hinnaksi tuli 40s litra. Onkohan kenelläkään kiusausta tarjota perheelleen maidon sijasta limsaa?
Maidonhakureissulla S-marketista löysin panttitölkkejä puolen maitolitran hinnan verran. Tulipahan mieleeni, että koskahan veroilmoitukseen pitää mainita vuotuiset pullojenkeruutulot. Meidän piskuinen perheemme rikastuu vuodessa yli tuhannella eurolla poimimalla ylös maasta vastaantulevat pullot ja tölkit. Kun kauppareissulla löydän "puoli litraa maitoa" kylän raitilta, on se vuodessa 100 litraa maitoa.. ajatelkaas sitä!

Naapurin rouva tuli kysymään, olisiko meiltä lähtijöitä Pelastusarmeijan perhekerhoon. Tokaluokkalainen lähti innoissaan, koska naapurin rouvan poika on melkein samanikäinen. Oli ihana näky, kun tokaluokkalainen sitten tuli innoissaan kerhosta kahden ruokakassin kanssa. Hän jakeli tuomisensa selvästi iloisena siitä, että sai kantaa oman kortensa kekoon perheen ruokkimisessa. Limsatölkkien kohdalla sanoin, että ne saat varmasti pitää kaikki itse, kun kannoit näin isot kassit yksin kotiin ja toit näin paljon meille ruokaa. Kerhon jälkeen oli ollut elintarvikejakelua halukkaille.

Tirtetta tuossa taas huolehtii isän syömisestä. Isin paidankaulukseen on aseteltu vessapaperisuikaleita ruokaliinaksi. Isä ei saa jättää yhtään lohkoperunaa syömättä: "se on hyvin kallista ja äiti on sen tehnyt ja perunat on ostettu kaupasta, ei ne tule itestään mistään koneesta, syö kaikki vaan!"

perjantai 28. tammikuuta 2011

Pieni koira raitiovaunussa

Minulla ei ole koskaan ollut koiraa. Enkä tietysti ole kovin perillä koirien kasvatusasioistakaan. Olen vain seuraillut, kuinka koiraihmiset toimivat eläimiensä kanssa.
Tänään istuessani raitiovaunussa jäin pohtimaan kasvatusasioita. Minua vastapäätä istuutui mies, joka näytti pienelle koiralleen kädellä, että "asetu tänne penkin alle". Koira totteli kiltisti ja kurotti varovaisesti päätään penkin alta miestä kohti. Mies otti takkinsa taskusta jonkun pienen, rouskuvan namipalan ja antoi sen koiralle. Samalla hän sanoi lempeällä äänellä:
- "Oikein hyvä..." Miehen käsi jäi rapsuttamaan koiran kaulaa ja hän jatkoi levollista rapsuttelua koko matkan. Koira kurkisteli istuimen alta uteliain silmin kanssamatkustajiaan. (Älkää kysykö, mitä rotua koira oli; eskarilaiseni olisi tiennyt sen heti koiran nähtyään, mutta ainakin koira oli valkoinen ja ei kovin suuri ja sillä oli keskipitkät karvat.)
Olen havainnut koiraihmisistä, että he ovat hyvin johdonmukaisia koirien kasvattamisessa. Säännöt ovat aina samat: ei reuhkata ja huudeta, tarpeille yritetään mennä sovittuun paikkaan, jos käytös on sopimatonta, sanotaan tiukalla äänellä ja auktoriteetilla "ei". Jotkut asettuvat koiran silmien tasolle, katsovat suoraan koiraa silmiin ja kieltävät sitten. Kaikesta hyvästä käytöksestä koiraa kiitetään ja palkitaan. Ja kun koira nukkuu, sitä ei saa häiritä.
Jos suomalaisilta noin keskivertoisesti koirien luonteen kouliminen ja kasvatus onnistuu, niin miksi sitten lasten kasvatus on monelle liian vaikeaa ja haasteellista. Usein törmää tilanteeseen, että vanhemmalla ei ole rohkeutta sanoa lapselle "ei". Pettymyksen tuottamisen pelko on monelle hyvin suuri. Katselin eräänä iltana isää kahden tarhaikäisen lapsensa kanssa ruokaostoksilla. Toinen lapsista roikkui ostoskärryn toisella laidalla, toinen toisella.
Apinanomaisten mölähdysten saattelemana lapset vuoron perään tempaisivat kärryjä sivusuunnassa, kun isä yritti taituroida hyllyjen välissä. Kertaakaan isä ei sanonut lapsille "ei, nyt riittää". Isän kehonkieli kyllä kertoi, ettei lasten toiminta tuntunut hänestä siinä tilanteessa ollenkaan mukavalta, mutta jostakin syystä hän ei halunnut/raskinnut/osannut kieltää lapsia. Ja minä ihmettelin ihan kauheasti. Minun teki  mieli kysyä mieheltä, miksi hän ei halua kieltää lapsia. Ei silti, että isän ja lasten touhu minua olisi millään lailla häirinnyt, mutta heidän itsensä kannalta olisi homman voinut hoitaa paljon helpomminkin.
Kun niitä lasten kasvatusasioita siinä hammaslääkärireissulla pohdin, tulin johtopäätökseen koirankasvatusta mukaillen, että yksi perusasia on se johdonmukaisuus. Samat säännöt ovat voimassa aina, kaikkialla ja kaikkia koskien. Ei-toivottu käytös tukahdutetaan ja kielletään jyrkästi ja johdonmukaisesti ja heti. Toivotusta hyvästä käytöksestä palkitaan ja annetaan sanallista kiitosta. Lisäksi rapsutuksia ja paijauksia vähän joka välissä. Ja nukkuvan herättämistä vältetään.
- - -
Olin siis tokaluokkalaisen kanssa Kivelän sairaalassa hammaslääkärissä. Eipä ollut iloista matkaseuraa lapsenlapsesta, kun tämä nukkui sikiunessa koko kaksituntisen reissun.
Kivelän sairaalan ala-aulassa on muuten yksi Helsingin parhaista kahviloista. Koko sairaala tuoksuu vuoronperään korvapuusteille ja välillä pizzalle. Jututin kahvilanpitäjää, joka kertoi, että usein uunissa paistuva korvapuustipellillinen on jo etukäteen myyty, kun asiakkaat odottavat pullien paistumista. He siis paistavat paikan päällä voisilmäpullat, korvapuustit, rahkapiirakat ja pizzapalat. Monet tulevat leivonnaisia varta vasten hakemaan sairaalalta. Minäkin söin lounaaksi ihanan rahkapiirakan. Kunhan selvitään tuosta täytekakkutehtaasta, täytyy viritellä kunnon pullataikinat.

torstai 27. tammikuuta 2011

Kavala äiti

passitti riitaahaastavat jälkeläisensä (ei edes tipu mitään hellittelynimityksiä) hyvin, hyvin varhain nukkumaan. Taipumus riitahakuisuuteen johtuu tietysti väsymyksestä, joten äiti saa syyttää vain itseään, jos ei huolehdi lastensa aikaisesta nukkumaanlähdöstä. Huomasin väsymystilan vakavuuden vasta sitten, kun vartti "sänkyyn!!"-käskyn jälkeen oli koko huusholli hiljaa. Isot pojat osaavat hiipiä niin äänettömästi, että heidän hereilläolonsa ei ketään häiritse.
Vaikka alkuperäinen tarkoitukseni olikin kavala, eli saada itselleni suloinen lukurauha koneen ääressä, tunnen siis kuitenkin tehneeni osapuilleen järkevästi, koska nyt molemmat osapuolet hyötyvät tahoillaan.
(En ole kuullut juurikaan muiden kuin isäni ja pikkuveljeni käyttävän sanaa "osapuilleen". Sehän tarkoittaa "keskimäärin, suurinpiirtein". Oletteko kuulleet savonmurteisen ilmaisun: "Vesi nolokahtelloo." = vesi tippuu nolkahtelemalla, tippa kerrallaan, kun kevätaurinko alkaa sulattaa lumia katolta. Tuleepa ihan isää ikävä noiden sanojen myötä.)

Katjusha vinkkasi blogissaan Aaposta. Menkää nyt hyvät multasorminäpertäjäkutojataitaja- ihmiset ihmeessä lukasemaan 8-luokkalaisen pojan mahtavasta elämästä.
http://aaponchili.blogspot.com
Tuota blogia lukiessa tulee valtavan hyvälle mielelle. Tuon ikäisellä ja kaikkea mielenkiintoista harrastavalla on niin paljon hyvää energiaa, että se väistämättä tarttuu muihin. Varmasti myös aikuisten kannustusta ja hyväksyntää tarvitaan, mutta vahva itsetunto tuntuu pojalla olevan.

Meillä on vain tämä hetki

Aamussa piti pientä tohinaa yllä tieto siitä, että yhdeksältä oli lähdettävä Lauttasaareen hammaslääkäriin ekaluokkalaisen kanssa.
Poika sai kitalakeen kiinteän oikomiskojeen, jolla purentaa levitetään. Asennus sujui hyvin ja kotimatkalla poika haki ahkeruuspalkaksi Corveten Cittarista. Eilisen jurputukset olivat jo unohtuneet ja ihan reippaalla mielellä oli sekä äiti että poika.
Hammaslääkärin odotushuoneessa luin päivän ajattelutekstin jostakin naistenlehdestä.
Vuosi sitten maaliskuussa kuoli vaikeaan syöpään geenitutkija Leena Palotie. Lehtijutussa haastateltiin hänen miestään, tytärtään ja tutkijaryhmässä mukanaollutta alan opiskelijaa. Minun piti ihan kirjoittaa muistiin, mitä tämä maailmanlaajuisesti arvostettu tutkija oli sanonut useassa eri yhteydessä:
-"Et ole sama kuin geenisi, koska jokainen kirjoittaa elämänsä omanlaisekseen."

Palotien tutkijakollegat ja lääkäriystävät kokosivat maailmanlaajuisesti voimansa ja tietämyksensä. Hänelle tehtiin syöpätaudin edetessä ylimääräinen leikkaus. Leikattuun kasvaimeen testattiin 1300:a eri syöpälääkettä ja -hoitoa. Palotien henkeä pelastavaa hoitomuotoa ei kukaan pystynyt löytämään tai kehittämään.

Ajattelin tänään arvatenkin sitä, kuinka päiviemme mitta on aina viimekädessä Luojan kädessä.
Kunnioitan Palotien elämäntyötä ja muistoa.

Juttelin äidin kanssa puhelimessa. Sama johtoajatus jatkui. Päiviemme mitta on Luojan kädessä. Kun tämä tietoisuus valtaa mielemme, nautimme elämästä tässä hetkessä, emmekä haikaile tulevaisuuden hauskuuksien perään.
Leena Palotien puoliso muistutti tästä elämänasenteesta:
-"Kiva on tänään, ei pidä jäädä odottelemaan sitä kivaa, mikä on tulevaisuudessa."

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Noloa olla kiltti

Jotta saan taas kaikki päivän tapahtumat nollattua, rääkkään teitä vielä tekstintuotolla.
Anoppi kävi kylässä ja ilahdutti vanhinta poikaa kahisevalla synttärilahjalla. Eilen oli vuosipäivä, mutta kakku-urakan jätän suosiolla viikonloppuun. Meillä kun kunnon täytekakun syönti tarkoittaa ensinnäkin 3X8:n munan kakkulevyä (paistetaan isolla uunipellillä yksitellen). Koska nyt on kyseessä ihan perinteinen vadelma-kermakakku, lisään kilon pakastevadelmia kiloon kaupan vadelmahilloa ja Flora Vispiä tarvitaan vähintään neljä purkkia. Mielelläni laitan vähän kermaa hillon seuraksi väliinkin, niin koristelukermaa ei tarvitse kuin peitteeksi. Melkein kolmen tunnin urakka on tehdessä ja jos vähän yritän toppuutella, niin puolen tunnin urakka kakun syömisessä. Nyt olisi tarkoitus saada myös aina-avuliaat Pikkuveli ja Tämän Vaimo mukaan syömätouhuun, joten täytyy selvitellä yhteisiä aikatauluja ennenkuin päästän kakun käsistäni. Vaikka meillä näitä syntymäpäiviä riittää melkein joka kuulle ja heinäkuulle kolmet, niin edellisestä kunnon vadelmakakusta tuntuu olevan jo aikaa. Sen takia suuntaudun projektiin aika todennäköisesti.
Mies meni töihin, ei ole soittanut vielä kertaakaan. Tavallisesti soittaa juuri silloin, kun olen jo sanonut "tahdon" Nukkumatille. Viimeksi laittoi suurella vaivalla rustaamansa tekstiviestin: "ehdinkin siihen aikasempaan bussiin, olen kohta varikolla". Hurjan kiva herätä tuonsortin viesteihin, vaikka lähettäjä onkin rakastettu ja unelmien mies.

Ekaluokkalaisen opettaja soitti ja kertoi pojan olleen aika tottelematon tänään. Oli väenväkisin karannut välitunnilla koulun rajojen ulkopuolelle, niin että välituntivalvojan oli pitänyt tuoda koko poika sisälle kesken välitunnin. Tunneilla oli ollut myös vähän oudonsorttista touhua. Vähän ennen koulupäivän päättymistä oli opettaja ottanut pojan keskusteluun. Opettaja oli kertonut oman näkemyksensä tapahtumista, pojalla ei ollut minkäänlaista näkemystä mistään asiasta. Punainen lanka oli kuitenkin löytynyt: on kuulema "kauheen noloa olla kiltti koulussa".
Eilisen läksytyksen suoraan koulusta kotiintulosta oli poika unohtanut kokonaan ja ilmestyi kotiin reippaasti myöhässä välipala-ajoista. Pidän aina suuret, vakavat puhuttelut isossa vessassa, itse istuen pöntön kannella. Näytti poika arvaavan puhuttelun olevan edessä, koska ulkovaatteet riisuttuaan meni vessanovelle minua odottamaan.
Sanoin hänelle kovasti ihmetteleväni, kuinka voi unohtaa sovitut säännöt koulussa ja kotona, kun ennen hän on ollut niin esimerkillinen ja kiltti. Kiltillä tarkoitan nyt nimenomaan sitä, että sääntöjä noudatetaan. Tunteitaan saa näyttää ja olla vihainen, jos siltä tuntuu, mutta kaikkein alkeellisimmista säännöistä ei voi toistuvasti lipsua.
Kahden illan kotiaresti tämänpäiväisistä rapsahti ja jos vastaava käytös jatkuu, on taas järeämmät keinot käytössä. Vastapuolen puolustuslauselma: "sinä ja opettaja ette tiedä mistään mitään."

Onneksi kahdeksasluokkalainen haki maitokuorman. Minulla on aina kaikki mehut poissa tuollaisten henkien kamppailuiden jälkeen. Pitää olla hurjan tarkkana, ettei puhu itseään pussiin tai anna miehen kyyneleiden pehmittää niin, että itse alkaa lipsua periaatteissaan.

Lisää kaakaosta

Katselin pienen K-markettimme kaakaovalikoimia ja silmiini osui Pirkka Kaakaojuomajauhe. Hintaa 2e. Pakkauksen väritys tuo mieleen O`boy- purkin. Piti ostaa ja testata.
Tein vertailutuotteeksi O´boysta samalla annostuksella kylmään maitoon juoman ja maistelimme miehen kanssa.
Pirkka-kaakaossa on 3% enemmän kaakaota, muuten valmistusaineet ovat lähes identtiset.
Mies antoi Pirkalle 99/100 ja O´boylle 100/100. O´boyssa on myös hitunen enemmän suolaa, joka varmaan antaa maulle oman hyvän lisän. Minusta makuero oli näiden välillä niin häviävän pieni, että luultavasti murran O´boyn 20-vuotisen uran perheessämme ja ostan jatkossa Pirkkaa. Pirkka-purkissa oli 500g ja hinta siis 2e. O´boyta on purkissa 450g ja hinta vaihtelee ostopaikan mukaan, yleensä on yli 3,50.
Perheessä, jossa kaakaota eri muodoissaan käytetään parisen kiloa kuukaudessa, alkaa tuollaisilla hintaeroilla olla jo merkitystä.
Pirkka Kaakaojauhe ("perus", tumma, ruuanlaittokaakao) oli yllätyksekseni 8e kilo ja S-marketin vastaava tuote yli 10e kilo.

Kiva kun meillä on sähköä

Oikein hyvin sain rahat riittämään lapsilisien maksupäivään asti. Eilen illalla laskin taskun pohjalla kilisevät kolikot ja 1,20 oli jäljellä. Tänä aamuna pitikin sitten heti kaupan auettua, klo 7, kipasta hakemaan vessapaperia.
Samalla ostin 10 kiloa kaakaota, koska lähiviikkoina voi olla luvassa karmeita yllätyksiä kaakaon-suklaan suurkuluttajille. Etsikää asia uutisista, minulla on vähän käytännönläheisempiä asioita ajateltavana.
Toivotaan kovasti, että sähkönjakeluasiat saadaan rivakasti kuntoon niillä alueilla, joilla ihmiset alkavat olla tosi pulassa. Selvästi tuossakin asiassa huomaa metsänomistajien valppauden ja huolehtimisen hiukan lepsuneen. Ennen vanhaan kaikilla metsänomistajilla, joiden maita sähkö-tai puhelinlinjat halkoivat, oli kunnia-asia pitää linjojen läheisyydestä puut ja risukot kaukana. Kun tarpeeksi kalliit oppirahat maksetaan, tuohonkin asiaan opitaan uudestaan.
Lapsenlapsi tuossa yrittää sitkeästi ahtaa pientä leikkitaloa kylmiön alalaatikkoon. Taitaa olla selvä merkki, että "on mummo elämässä muutakin lystiä".

Linkin kuvasta löytyy mummolan vanha talo kuvattuna jouluaattona 2009. Vaaleanpunaisista pakkastalvitunnelmista on saatu tänäkin talvena nauttia. Mekin tästä suorimme viemään eskarilaista ja jätämme yöllä töistä kotiutuneen papan  jatkamaan uniaan. Täytyy varmaan piilottaa telkkarin kaukosäätimet; muuten se pappa nousee vaivihkaa katsomaan "Pieni talo preerialla"

http://c-album.com/kuvat/sirkunkotona/201104.jpg

maanantai 24. tammikuuta 2011

Nelivuotias pitää vanhusvanhempansa hereillä

- "Mitä sun leualle on tapahtunu?" kysyin äsken Tirtetalta, kun tämän leuka oli nilellä ja kirkuvanpunainen.
- "Mä ajoin mun partaa äskön."
- "Sun partaa?! Millä?" kysyin, kun en ollut uskoa korviani.
- "Hammastahnalla. Tää oli mun partakone." sanoi Tirtetta ja näytti Lego valomiekkaa.
- "Mun parta oli ihan tahmanen ja limanen, siksi se piti ajaa. Mä ajan aina mun parran, kun mä meen isin kanssa kirkkoon tai sun kanssa perhekerhoon. Tää on mun tuote. Mä hankaan tätä hammastahnaa mun leukaan näin... että se on ihan valkonen... ja sitten ajetaan parta."
Olin niin häkeltynyt tuosta selvityksestä, että en edes huomannut kyseenalaistaa parranajotouhua. Rupesin vain miettimään, mitä itse tein tuossa elämänvaiheessa, kun isä oli kaikki kaikessa. Minä taisin tulla teelusikan kanssa mukaan hommiin, kun isä iltapuhdetyönään alkoi keskellä tuvan lattiaa viilata moottorisahan terää. Minä kaivelin sanomalehden päälle teelusikalla kaikki märät sahanpurut moottorisahan kolosista. Tuo sahankunnostushomma oli meille yhteinen työ ja minulle hurjan tärkeää.

Tirtetan isä kipaisi ruokatauollaan kotiin, vaikka eväät oli mukana. Minua ei kyllä saisi puolen tunnin kotonakäväsyn takia raahautumaan kesken työpäivän kotiin. Nauttisin hitaasti ja nautinnollisesti evääni Kampin metroaseman kellaritiloissa, ikkunattomassa, tunkkaisessa väestösuojassa ja nauttisin siitä ylellisyydestä, ettei kukaan roikkuisi niskassani, haluaisi sekoittaa kahvimukiani tai haluaisi maistaa porkkananpalaa annoksestani. Mies kyllä itsepintaisesti väittää, että juuri noiden syiden takia hän haluaa tulla ruokatunnilla kotiin, jos se vain on mahdollista.

Tirtetta tuo minulle näytille muovailuvahapurkkia.
- "Tässä lukee myr-ky-tön. Se tarkottaa sitä, että saa syödä."

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Stadin friidu maatalouskoulussa, toinen lukukausi

Viikonloput kotona noudattelee Maatalouskoululaisella jo rutiinikaavaa. Kun hän perjantaina illansuussa kotiutuu, käydään kaikki pikkusisarukset läpi ja testataan, kuinka heidän huumorintajunsa on säilynyt tai kehittynyt viikon aikana. Pikkupojat (7,9 ja 10v) joutuvat armottoman pusuttelun, sylkyttelyn ja halittelun kouriin. Siitäpä ei sitten möykkää ja karkuunjuoksua puutukaan. Poikien mielentilasta riippuen he vastaanottavat vaihtelevassa määrin siskon hellyydenosoituksia. Kaikenmoista sikalasta tuttua kiljuntaa saa sisko kuitenkin pojissa aikaseksi.
Tänään 13v. siskon huumorintajua testattiin navettatermein. Uhkasi Maatalouskoululainen potkuraudalla ja nokkapihdillä siskoaan, kun tämä vastasi silittely-yrityksiin potkimalla korkealle ja lujaa. Onneksi 13v-siskolla ei ole hajuakaan, mitä on "Helunan heräte", kun isosisko ehdotti sitä lääkkeeksi, kun pikkusisko marisee aina maidon olevan vähissä..
Lauantaita Maatalouskoululainen viettää rauhoittumalla: kulkee koko päivän yöpaidassa, ellei joku vanha kaveri saa houkuteltua hengailemaan.
Joku päivä vielä Maatalouskoululaisen läppäri poksahtaa kuumuudesta, sen verran ahkerassa käytössä vehje on. Minä tietysti hyödyn siitä sen, että lapsi etsii mukavia blogeja ja vinkkaa niistä äitimuorilleen.

Sunnuntaiaamuna alkaa jo pikku hiljaa pesussa olleiden navettakamppeiden tonkiminen kuivanpyykinvuoresta. Mammaa muistutetaan sämpylätaikinasta ja luodaan katsaus tulevan viikon ohjelmaan. Isi vallan riemastui, kun kyseli Maatalouskoululaiselta ensi viikon kouluasioista ja sai tietää ohjelmassa olevan hitsausta ja traktorin huoltoa.
Kun käännytään iltapäivän puolelle, alkaa taas pikkusisarusten nujutus, jotta pärjää yhden viikon heistä erossa. Pikkupoikien tukkahaivenia hiplataan, nelivuotiasta kaapataan sylihaliin ja päätä pidempiä isoveljiä katsellaan lempein silmin.
Ei ihme, että asuntolaanlähdön hetkellä tulee jakomieliolo: ikävä lähteä, mutta kiva päästä aloittamaan uutta kouluviikkoa.
Tuon tuostakin on mamman ja isin ajatukset reippaassa, kohta 17v (!!) Maatalouskoululaisessa. Kun tulee sopiva hetki, mieti jo valmiiksi, mitä täytekakkuun laitetaan maaliskuun alussa.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Saunailua

Täällä olis pannussa kahvia, vastaleivottu tiikerikakku ja sauna lämpösenä. Jos liikutte täälläpäin, tervetuloa saunakakkukahville.
 Kun tulin (taas kerran) neljän kauppakassin kanssa kotiin, oli naapurin pappa menossa yläkertaan saunaan. Siinä hissin ovella vaihdoimme muutaman sanan ja papan huumorintajun tuntien, kysäisin häneltä (miehenikin huumorintajun tuntien), että "tulenko selänpessuun?" Papan silmät kirkastuivat entisestään ja tämä usutti: "tule, tule vaan". Meillä naapurin papan kanssa sanailu on reippaanpuoleista, koska naapurin papalle ei tulisi mieleenkään huolia naapurinmuijaa saunareissulle. Naapurin pappa oli viime kesänä kuolleen vaimonsa kanssa erottamattomat yli 50 vuotta. Jos elinpäiviä riittää, siinä on yhdelle jos toisellekin pariskunnalle tänä päivänä urakkaa kerrakseen.

Kahdeksasluokkalainen kysyi hyvin myrtsinä, miksei hänen toivomaansa tikkerikakkua tehdä, vaan tehdään kaiken maailman banaani- ja taatelikakut. Niinpä taas meni iltakakun leipomiseksi. Ajattelin päästä huomenna helpolla ja riipasin taikinan kaksinkertaisena. Äidilläni oli tapana sanoa minulle, jos leipomukseni ryöpsähtivät vähän keskimääräistä kookkaimmiksi ja pursuilevaisiksi, että "kun työn näkköö, niin tekijän tuntoo." Tämä ryösäys täyttää taas nuo tuntomerkit.

Päivä on sujunut hyvin. Miehellä vapaapäivä ja sen ovat kyllä hänen esimiehensäkin varikolla huomanneet. On varmaan pari kertaa tänään mies soitellut töihin, olisko töitä tarjolla. Kukaan rahansa tunteva kuljettaja ei halua sairastua viikonloppuna ja siksi töitä ei ole tippunut. Siinä on sitten mies saanut taas kärvistellä. Ehdotin hänelle, että voi laittaa työvaatteet päälle, ottaa rahastuslaukun mukaan ja mennä hallille istumaan tarkastajien kopin ulkopuolelle ja vahtaamaan, josko missään tarvitaan varamiestä. Siitä kun sitten ponkasee pystyyn, kun tarkastajan puhelin pirisee sairasilmotuksesta, niin on hyvät mahikset päästä töihin. Ja tarkastajakin säästyy soittorumbalta. Mies jopa piti ehdotusta hyvänä, mutta jäi kuitenkin odottamaan ensin tiikerikakun valmistumista.

Kauppareissu sujui hyvin, mitä nyt taas vaihteeksi käräyttelin kaljavarkaita S-marketin henkilökunnalle. Näköjään ihan lauantai-illan vakiotouhua. Maitoa raahasin vain 15 litraa, ettei välttämättä tarvitsisi huomenna hakea täydennystä ja saisi sen riisipuuron viimeinkin tehtyä. Taas monta päivää tehnyt riisipuuroa mieli.
Iltapäivällä minua alkoi ärsyttää rappukäytävän vaaleassa lattiassa mustista kengänpohjista tulleet viirut. Kaiken lisäksi ne kaikki viirut johtivat meidän ovelle. Konttasin pesusienen kanssa lattian puhtaaksi ja moppasin sen männyntuoksuisella pesuaineella. Se ärsytys loppui sitten sillä.

Äiti soitti ja muistin kysyä talon/maanomistajilta luvan, saako heidän tilansa kuvia julkaista blogin yhteydessä. Saa kuulema. Äiti muistutti myös, että juhannuksena on koko sakki odotettu saapuvaksi mummolaan: mummo täyttää 70 vuotta. Viimeksi olemme kokoontuneet samalla kokoonpanolla lähes kuusi vuotta sitten isäni syntymäpäiville. Oikein kiva etappi odotettavaksi. Mieskin pääsee tiedustelemaan linja-auton vuokrausta. Pikkubussiin kun ei enää tämä porukka mahdu.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Ei mitään erikoista tänään (onneksi kuitenkin on perjantai)

Mies lähti töihin yöksi. Minä jäin kotiin nyhväämään vähän sitä ja tätä: pientä pyykinpesua, tiskikoneen täyttöä uudestaan ja uudestaan, romujen raivaamista joka nurkasta ja neljä kassillista ruokatavaraa kaupasta.
S-marketissa myydään ennen sulkemisaikaa kaikki jäljelläolevat paistopisteen tuotteet 7e/ kilo. Niinhän siinä tietysti käy, jos on ollut miehen tilipäivä ja lähtee vatsa kurnuen ruokakauppaan, on pakko putsata tiski kaikista niistä leivonnaisista, joita ei koskaan ostaisi normaalihinnalla. En ikinä maksa mistään viineripullasta 17e kilolta!

Lisäksi on tavalliseen tapaan pitänyt hoitaa tuomarinvirkaa. Olen varmaan sata kertaa todennut näille meidän kolmelle pienimmälle pojalle, että meidän pihassa ei tappele ketkään muut lapset kuin te. Talossa asuu viitisenkymmentä lasta ja nuorta, mutta jos pihalta kuuluu tappeluhuutoja, tietää satavarmaan, ketkä siellä on toistensa tukassa kiinni (jos on kesätukan aika, niin poskinahkoissa). Onhan se niinkin, että veljeksiä on ani harvassa perheessä tässä talossa, mieleen ei oikeastaan muistu meidän poikien lisäksi kuin korealaiset veljekset. Heidän puheestaan taas ei oikein ota selvää, milloin tappelevat, milloin ovat sovussa. Ainoastaan vesivirta pienemmän pojan poskilla kertoo, että isompi muiluttaa.

No tänään eivät onneksi tapelleet pihassa, vaan vaihteen vuoksi jäällä, koulun kentällä. Kun tulen kauppakuorman kanssa illansuussa kotiin, niin jopas siellä yksi vääntää vettä silmistään ja naama on kirjavana.
Kuulen tämän osapuolen selvityksen tapahtuneesta. Sen verran pääsin jyvälle, että kyseessä oli "maali-maalista" jääkiekkopeli, jonka kuvaan kuului se, ettei kaikilla pelaajilla ollut edes mailaa, luistimista puhumattakaan. Suurin ongelma pelitilanteessa oli tullut siitä, että tämä itkevä osapuoli oli joutunut peliin ilman mailaa ja kaiken lisäksi häntä oli purtu käteen. Minulle näytettiin hampaanjäljet. Ja minun piti kuulema PUHUA sille, joka oli syyllistynyt puremiseen. Yritän lohduttaa kovia kokenutta niin hyvin, kuin nyt tuossa epäselvässä tilanteessa saatoin. Tapahtumien kulku jäi minulle hyvin epäselväksi.
Purija ei ollut vielä ilmaantunut kotiin. Ilmaisu "häntä koipien välissä" tuli mieleeni, kun hän lompsii kotiin pitkän ajan päästä. Pyydän selostusta tapahtuneesta. En saanut yhtään sen enempää tolkkua siitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Vaikka kentän laidalla olisi äänittävä valvontakamera, jutun selvittely olisi ollut yhtä mahdotonta. Olen joskus seurannut tällaisia ex tempore- sääntömatseja vierestä ja niissä mukana pysyminen on kuin kuuntelisi  korealaisveljesten selostusta.

Tirtetta riiteli eskarilaisen kanssa kahdesta jääpalasta, kun isoveli antoi limumukinsa jämät eskarilaiselle ja äiti käski " jättämään tipan" Tirtetalle. Eskarilaiselle tuli iso itku kahdesta jääpalasta, jotka Tirtetta sai.

Koko päivän odotin sopivaa hetkeä leipoa taatelikakkua ja tarpeet odottivat kiltisti pöydällä. Nyt täällä taatelinvihaajat pitelevät nenäänsä ja toiset käyvät kurkkimassa uunin lasin takaa, josko olisi valmista.
Nämä on aika outoja lapsia: pitävät hurjasti kuivakakuista. Eilen syötiin pitkästä aikaa banaanikuivakakkua.
S-market myy sunnuntaihin asti makeita banaaneja 89s kilo. Raskin ostaa niitä normaalihinnalla vain isille työevääksi. (Voihan joku ihmettelevä laskea, mitä maksaa, jos annetaan yksi banaani per nokka ja nokkia on 14. Kolmisen kiloa pitää silloin tavaraa olla. Normaalihinta hipoo kahta euroa kilolta. Jos päivän ruokabudjetti on 25e, ei onnistu)

On se hyvä, että viikko ei ole tämän pidempi. Taivaan Isä tiesi, mitä teki, kun määräsi luoduilleen yhden päivän viikosta lepopäiväksi. Sen kun muistaa, niin voimatkin riittää. Kun nyt Taivaan Isä tuli puheeksi, mieheni luki minulle lehdestä tänään:
"Miksi ihmeessä Jumala loi ensin miehen, eikä naista?
Kai hän halusi edes kerran tehdä jotain ilman, että kukaan
on koko ajan vieressä neuvomassa."

Kaupunki kasvaa

Katjalle lähti vihdoin ja viimein paketillinen kukkien ja hyötykasvien siemeniä. Ajattelin, kun laitoin joulunalla tyrkylle puolet siemenvarastosta, että kasvinkasvattajia olisi lukijoissa enemmänkin. Saattoihan se olla niinkin, että muutkin täydentävät syksyllä siemenvarastojaan kuin vain kerrostalossa asuva kaupunkilainen. Hyvä kuitenkin, että pääsevät siemenet täyttämään tehtäväänsä.
Veimme eskarilaisen päiväkotiin ja jatkoimme Tirtetan ja lapsenlapsen kanssa matkaa postiin. Matkan varrella on juurivalmistunut katuliittymä uuteen Jätkäsaaren kaupunginosaan. Alue rakennetaan entisen Länsi-Sataman paikalle ja maata kuskataan metrotunnelin räjäytystyömaalta mereen täytemaaksi enemmän kuin minun numeropääni edes ymmärtää.
Jätkäsaaren suunnittelu- ja rakennustyöt ovat käynnissä ja valmista tulee vuosien päästä. Kun satama oli muuttanut Vuosaareen, kaupunki järjesti kiertoajelun halukkaille. Suunnittelusta vastaava arkkitehti esitteli suunnitelmia ja kertoi alueen kaavasta, kunnallistekniikasta ja liikennejärjestelyistä. Julkinen liikenne on suunniteltu raitiolinjapohjalta ainakin alkuun. Jätteidenkeruujärjestelmä on Suomessa aivan uutta. Mallia on haettu Keski-Euroopasta. Jätteet kulkevat tunneleissa maan alla ja ne kerätään suureen keskusyksikköön, josta nouto jatkokäsittelypaikkaan tapahtuu. Siinäpä ei sitten auta vahingossa pudottaa käsilaukkuaan roskakuiluun roskapussin sijasta..
Olimme mieheni kanssa mukana kiertoajelulla ja vaikka uusi alue ei juurikaan elämäämme hetkauta suuntaan eikä toiseen, oli suunnitelmia mukava kuulla. Siitä kyllä alueen asukkaat nostavat varmasti (niinkuin ennenkin uusilla asuinalueilla) kunnon äläkän, että terveysasemapalvelut suunnitellaan vanhan Marian sairaalan tiloihin, joka nyt ei ihan ole Jätkäsaaressa. Olisi mukava nähdä joskus uuden asuinalueen suunnitelmat, jossa ensin osoitettaisiin paikka terveydenhuollolle, lasten, vanhusten ja vammaisten tarpeisiin ja sitten vasta jaolle pääsisivät markkinavoimat. Se nyt täytyy tässä yhteydessä mainita, että Verkkokaupan Jätkäsaareen tuleva kiinteistö on alueelle elintärkeä asiakasveturi. Ruoholahden Kauppakeskus, jossa Verkkokauppa nyt Helsingissä sijaitsee, olisi jo aikaa sitten kuihtunut henkitoreisiin ilman Verkkokaupan asiakaskuntaa. Onneksi Helsingin päättäjätkin ymmärsivät riittävän ajoissa, ettei ole varaa päästää sen kokoluokan yritystä liiketiloineen naapurikaupungin puolelle.
Uuden kaupunginosan rakentaminen kaikkine vaiheineen tuo mielenkiintoista katseltavaa kävelyretkille.
Aika näyttää, tuleeko Jätkäsaaresta tavallisten ihmisten asuinalue, vai muodostuuko se enemmän eliittialueeksi. Toistaiseksi kovanrahan asuntojen rakennuttajat ovat olleet odottavalla kannalla.

torstai 20. tammikuuta 2011

Hutera pää?

Eilinen ilta jo enteili, että pitää olla tarkkana päänuppinsa kanssa. Minua ärsytti niin suunnattomasti, kun kirjoitin pitkät vuorisaarnat ja puolinukuksissa julkaisin keskeneräisen tekstin. Sitten tietysti kun rupesin mokaani korjailemaan, kävi niinkuin arvata saattaa. "Teksti poistettu" ilkkui minulle näytöltä. Eipä kiinnostanut alkaa muistelemaan, mitä oli viimeisen tunnin aikana pääkopastaan kehitellyt. Tunsin huijanneeni niitä, jotka auliisti mainostavat bloginsa sivupalkissa höpinöitäni ja sitten otsikon takaa ei löydykään mitään. Olen pahoillani.

Aamulla kömmin kymmentä vaille seitsemän sängystäni ja oikeasti minua nolotti, kun armas hoitolapseni tuli äitinsä kanssa eteisessä vastaan. Olin tapani mukaan kuunnellut erittäin huolimattomasti tyttäreni selvitystä hänen työvuoroistaan ja otaksunut heidän tulevan vasta puoli kahdeksalta. Onneksi hoitolapsen äiti on oma tyttäreni, mutta silti...

Ja vielä tuhat kertaa enemmän minua nolotti aamupäivällä, kun yhtäkkiä tajuan: "hei, tänäänhän on sen vanhimman tyttären syntymäpäivä!" Tytär varmaan ehti aamulla ajatella pilkkopimeään huusholliin tullessaan, että kohta jostakin kajahtaa "surprise!!" Ja mitä vielä! Koko torppa nukkuu.
Laitoin tilannetta korjatakseni onnittelutekstarin. Luulen, että vävypoika hoitaa homman kotiin viimoisen päälle: kävi kaupassa ostamassa kakkutarpeet ennenkuin tuli hakemaan tilliäistä hoidosta. Kaikessa syömiseen liittyvän rustaamisessa tyttäreni mies on hyvin etevä. Mieheni muistelee edelleen kaiholla kahden vuoden takaisia kalafileitä, joita vävy tarjosi hänelle Ruotsinmaalla ennenkuin alkoivat rahdata muuttokuormaa Suomeen. Ja me muut muistelemme vuodentakaisia wieninleikkeitä jouluaterialla...joillakin vain on syntymätaito tietää, millä tavalla valmistettu ruoka maistuu hyvältä.

En ole paljoa katsellut kokkiohjelmia, mutta vielä vähemmän olen itkeä pillittänyt niitä katsellessani. Tänään kyllä "Australian Master Chefin" finaalia katsellessa liikutuin. Kilpailun voitti taitava perheenäiti, jota matkan varrella tuomarit olivat hiukan arvostelleet kotiruuan oloisesta ruuasta. Hyviä vinkkejä ihan tavalliseen kotikokkailuunkin tuollaisesta ohjelmasta saa.

Vielä siitä päänupista. Kun saman päivän aikana täytyy muistaa parisenkymmentä eri asiaa, jotka täytyy hoitaa ja toimittaa, tulee välillä sellainen olo, että mahdankohan olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tällä viikolla olen ollut kolmessa opettajantapaamisessa ja yhdessä päiväkotineuvottelussa. Huteran pääni tueksi on keittiön kaappien ovet liisteröity muistilapuilla. Jokaisella koululaisella on oma kaapinovensa, jossa on lukujärjestys ja kaikki lähitulevaisuuden muistettavat asiat. Eteisen allakassa on karkeasti merkitty kylillä juoksut, esim. hammaslääkärireissut. Sitten on yksi hurja lista, jossa on isin työvuorot. Siihen merkitsen kellonajan, jolloin miehen viimeistään täytyy olla ulko-ovella lähdössä töihin.

Kolme poikaa pelasi tuossa keittiössä sählymailoinensa ja aika isolla pallolla. Käväsen luuttuamassa tuon kannullisen mehua lattialta ja kaapista. Toivottavasti ei kastunut vehnäjauhosäkki kaapissa.

En enää muista, mitä muuta minun piti sanoa.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Kuva unelmasta

Pikkuveljeni luki ajatuksiani. Olin ajatellut pyytää häntä kuva-arkistoineen mukaan blogintekoon. Hän lupautui välittämään kuvia ennenkaikkea unelmamme kohteesta, Lautakankaan tilasta.
Linkistä pääsette kurkistamaan mummolan takapihalle elokuussa 2004.  Tälle nurmikolle varpaamme ikävöivät juoksentelemaan..
http://c-album.com/kuvat/sirkunkotona/201103.jpg

Nelivuotias selvittelee sukupuuta

Tirtettaa ei oikein vielä nukuttanut. Pääsi isoveljen huoneeseen pelaamaan Xboxille jääkiekkopeliä. Välillä hyppeli keittiönpenkille ja kyselemään minulta:
- "Pääsenkö varmasti sitten taas perhekerhoon?" Tirtetta on kysellyt asiaa tänään tunnin välein ja tietää teoriassa, että seuraavaan perhekerhopäivään täytyy nukkua 6 yötä. Osaa laskea kuuteenkin. Kovasti olen vakuutellut, että varmasti pääsee. Epäilys varmaan kaihertaa mielessä sen takia, että ei millään malttanut olla koko aikaa kappelin puolella hartaushetkessä, vaan poikavauvanukke, nukenkärryt, leikkikamera ja leikkimaja veivät maanantaisella kerhoreissulla kaiken huomion. Hartaushetken jälkeisellä aamupalalla malttoi syödä pari lusikallista puuroa ja kolme palaa haukata leivästä, kahvin sentään joi kaikki. Tirtetta on kovin ihastunut perhekerhon kahviin...
Kotiinlähtö olikin sitten äidille yhtä tuskaa. Tirtetta olisi jäänyt kerhoon, äidillä oli kiire vaikka mihin. Sama juttu on kuulema silloinkin, kun isi ja Tirtetta ovat kirkossa: Tirtetta konttaa penkkien alla karkuun, isi linkuttaa perässä ja vahtimestari yrittää auttaa isiä sammuttelemalla kirkkosalista valoja, jotta lapsi ymmärtäisi lähteä kotiin.
Pidinpä siis taas pienen puhuttelun Tirtetalle, että en lähde sellaisen kanssa kerhoon, joka ei syö reippaasti, eikä tule lauluhetkeen, eikä lähde nätisti kotiin, kun kerho loppuu. "Kyllä, mamma, kyllä mamma" on Tirtetan innokas vastaus.

No äskenpä Tirtettaa askarrutti aivan uusi asia.
- "Äiti, montako kertaa sinä olet synnyttänyt vauvan?"
- "Kolmetoista" vastaa äiti.
- "Kolmetoista! Niin monta! Ihanko totta!" Tirtetan silmät leviävät ihmetyksestä.
- "Osaatko sanoa, ketä lapsia äiti on synnyttänyt?" äiti kysyy.
Ja Tirtetta alkaa laskea sormilla. Kaikki sisarukset hän luettelee, vanhinta siskoa lukuunottamatta. Vanhin sisko on jo naimisissa, asuu omassa kodissaan ja hänen pieni tyttärensä on meillä päivisin usein hoidossa.
Äiti lisää luetteloon myös vanhimman siskon nimen. Silloin Tirtetta alkaa kikattaa:
- "Ei voi olla totta! Ihanko totta! Ja Tuutin massusta syntyi sitten Mella!"
En tiedä mitä iloisia ajatuksia oivallus sai pienen päässä aikaan, mutta ainakin hän liihotteli onnellisena eteiseen juttelemaan Lego-puhelimeen jollekin mielikuvitusystävälle:
-" Ja aattele: äiti on synnyttänyt 13 kertaa ja Mellan äitikin on syntynyt meidän äitille. Siis aattele!"

maanantai 17. tammikuuta 2011

"Vähän sellasta säätämistä tämä ollut tänään"

Ihan tarkoituksellisesti en ole hankkinut joka ipanalle puhelinta. Toiminnanohjausjärjestelmä tulee hyvin testattua, kun illalla notkuu keittiössä ja laskee, kuinka moni on käynyt kattilalla ja ketä vielä uupuu. Harvemmin soittelen niiden perään, joilla puhelin on, että "olis ruoka-aika". Olen päättänyt, että jos ei routa aja porsasta kotiin, niin viimeistään "hirveä nälkä". "Nälän" kanssa sinnittelee huitelemassa aika monta tuntia.
Mattimyöhäiset (tavanomaisesti ne kaksi keskimmäisen pientä poikaa) vetoavat joskus siihen, että "kun sä et ole hankkinut mulle puhelinta, en mä voi tietää, millon pitää tulla kotiin!" Ja tuo hypoteesi kun ei mene ollenkaan läpi. Vaikka ipanalla olis taskut turvollaan puhelimia, ne tulee kotiin silloin kun muistaa tai jos tulee parku, että "joku kiusaa".
Vuodenkierrosta riippuen ulkona pidättelee milloin onkiminen kanavanvarressa, milloin jäädytetty kenttä koulun luona, milloin joku härdeli Kaapelitehtaalla, että kannetaan olkapäät riipallaan pulloja kauppaan.
Perussääntöhän tätä nykyä menee, näin kouluaikaan, että kuuteen mennessä on käytävä syömässä kotona ja jos miehen kunto on arveluttava (mitä se aika usein on), ei ulos ole enää pääsemistä. Ja ai vitsi, miten nolottaa, jos kaveri tulee soittamaan ovikelloa iltaseitsemän pintaan ja äiti ehtii ovelle sanomaan, että "ei se enää pääse ulos, meillä on jo iltahommat menossa." Siis se kaverihan luulee, että joutuu menemään "iltapesulle" seittemältä ja nukkumaan vauvojen aikaan! Se on siis niin kertakaikkiaan noloo.

Jos nyt sitten sattuu käymään niin, että ulkona on jotenkin poikkeavat olosuhteet tai tilanne muuten vaikuttaa kriittiseltä tai äiti alkaa käyttäytyä hermostuneesti, niin joku isoista pojista vetäsee kengät jalkaansa ja käy korjaamassa talteen sen kadonneen lampaan. Aika hyvä vainu niillekin on kehittynyt, että ne haistaa, mistä sitä viipyilijää kannattaa etsiä. Kun tuonne Kaapelitehtaan rantaan tuli suuret "kuutiot" (en ole edes tutkinut, onko ne lasia vai mitä, mutta lamput siellä sisällä paistaa pimeän aikaan) , oli tavallinen löytöpaikka siellä venelaitureiden päässä. Kivahan siellä on merta katsella, mutta äiti-ihmiset ensisijaisesti sellaisella paikalla pelkää, että lapsi putoaa mereen. (Pelot menee näköjään aina sen kamalimman mahdollisuuden mukaan.)
Sen asian on äiti meillä oppinut jo kauan, kauan sitten, että isiä ei kannata laittaa poikia etsimään. A) Kohta häviää isikin . B) Isi löytyy torin laidalta lehmuksen juurelta istumasta ja puhuu maratonpuhelua kaverinsa kanssa ja puhelimesta on joku taas näprännyt koputuksen pois ("mä istuin tähän oottelemaan, että jos se kohta tulis", siis se etsinnässä ollut lapsi) C)Ei kuulu kotiin isiä, eikä poikaa, äiti lähtee perään ja löytää sekä isin, että pojan, jotka seisoskelevat jututtamassa jotakin ökyveneen kuljettajaa tai, jos on talvi, isi löytyy jäältä katselemasta pojan luistelua.("me täällä vain vähän vielä haukataan happea, ihan kohta oltiin tulossa")
Jos iltamyöhästymisen rike nostaa liikaa äidin verenpainetta, on rangaistuksena jotakin lievää rajoitusta tuleviin menoihin. Tämäniltainen myöhästelijä meinasi painella vielä puoli kymmeneltä saunaan ja sai äidin rääkäsemään. Se saunaanmenoyritys kun sitten oli se nuju, joka kippasi mamman kupin kumolleen:
- "Ja huomenna kyllä saat itse huolehtia siitä, että kello viiden jälkeen et enää ulos mene! Onko selvä!!"
- "MIKS SÄ ÄRSYTÄT MUA!!!!"
- "KOSKA MUN KUULUUKIN ÄRSYTTÄÄ!!"

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Älyttömän hyviä sämpylöitä

Silloin jokunen viikko sitten, kun äitini laittoi minulle kuorman maalta, mukana tuli  Rutalahden myllyn spelttirouhetta ja Lievestuoreen myllyn sämpyläjauhoa (ruis-kaura).
Nyt olen pari kertaa tehnyt sämpylöitä aika ronskisti: ruisrouhetta, spelttirouhetta, ruis-kaurajauhoa, kunnon nokare voita ja tavallisia vehnäjauhoja vain sen verran, että taikinan saa hyvin vaivattua kokoon.(vesi, suola, hiiva tietty mukaan myös)
Jos silmiinne sattuu jostakin spelttirouhetta myynnissä, kannattaa ihmeessä kokeilla. Ruis-kaurajauhonhan voi rakentaa itsekin, Korpelan ruisrouhetta myy S-marketit.
Sämpylät, jotka ei tule samana päivänä syötyä, kannattaa pakastaa ja sulattaa vain tarpeen mukaan.
Maku on kyllä mehevän viljainen.

Hiljainen viikonloppu

Isi sanoi, että nyt olisi aika laittaa työvaatteet päälle. Kello lähenteli puoli kuutta illansuussa. Tirtetta oli tapansa mukaan roikkunut isin kaulassa kuin apinanpoikanen koko isin ruokailun ja kahvinjuonnin ajan.
Tirtetta pysähtyy touhussaan, katsoo kiinteästi ja vakavana isiä silmiin ja kysyy:
- "Onko vaihtoehtoja?"
- "Eipä taida olla" sanoo isi hiukan hymyään pidätellen.

Täällä on viikonloppu mennyt aika hiljaisissa merkeissä. Isillä on ollut kaksi läpi yön työvuoroa ja nyt vielä lyhyempi iltavuoro, josta pääsee kotiin jo puolen yön maissa. Aamuksi häntä pyydettiin ajamaan Viikistä Tapiolaan, ehti hyvin opiskella reitin kartan kanssa, kun oli vähän oudompi linja. Mukavalta tietysti tuntuu, että reitti alkaa "Mustialantieltä" Viikistä. (Se meidän Maatalouskoululaislapsi kun opiskelee Mustialan maatalousoppilaitoksessa, mikä ei ole Viikissä, vaan Mustialassa)(Onpas nyt rouvalla rautalanganvääntöjä.. on vain tullut niin paljon uusia vierailijoita, että jotta pysyvät kärryillä, pitää vähän selitellä.)

Hiljaista meillä oli sen takia, että isi on kömpinyt aamulla kotiin seitsemältä. Nousin avittamaan häntä "univormun" kuorimisessa ja annoin kolme minuuttia suihkuaikaa. Hänellä kun on outo taipumus jäädä suihkuun pesimään. Jos on tehnyt 11-tuntisen työyön, niin minun maalaisjärkeni sanoo, että kannattaisi suoria mahdollisimman sukkelasti peittonsa alle. Vakiokommenttini on hänen lotraamiselleen, että "et sinä missään lannanlevityksessä ole pellolla ollut, että tuolla tavalla tarttis itseään kaltata."  Suihku kuulema "hieroo" mukavasti.
No sitten kun olen saanut miehen tulpat korvissa peiton alle, alkaa melko suurella todennäköisyydellä vessanoven kolistelu, vessanpöntön kannen pudottelu, huuto- ja mekastusyritykset. Ja suuri mysteeri on se, kuinka neljävuotias osaa olla hiljempaa kuin kymmenvuotias. Isin yövuorojen jälkeisinä päivinä minulla on kurkku karheana siitä hyssyttelyn ja sihistelyn määrästä, jolla yritän saada miehen kuorsausäänen pysymään katkeamattomana, toisin sanoen ipanat pidettyä hiljaa.
Ihmeen hyvin mies kuitenkin saa nukuttua siihen nähden, että meidän sänky on olohuoneessa.

Tirtetta oli kaksi päivää ihan kuumeessa. Ei tauti-sellaisessa, vaan kuumeessa sen takia, että hänet oli kutsuttu talomme kerhohuoneelle naapurintytön syntymäpäiville. Kaksi päivää minä vastailin kysymykseen juhlan ajankohdasta keskimäärin kerran tunnissa. Onneksi ne juhlat on nyt juhlittu, jotta päästään odottamaan huomista perhekerhoa ja arvailemaan, josko pääsisimme sinne lähtemään.
Minulle tuo perhekerhoon meno on oikeaa sosiaalisen elämän ilotulitusta. Naapuritalossa on kappeli, jonka tiloissa kerho kokoontuu maanantaisin ja tiistaisin. Viime tiistaina, kun olimme siellä Tirtetan ja lapsenlapsen kanssa, äitejä taisi olla 15 ja lapsia reilusti yli 20. Siellä tarjotaan ihana aamupala ja voi sitä kanssakäymisen ja seurustelusakramentin autuutta! On niin mukava välillä jutella muiden kanssa lapsista, puolisosta ja omista vaivoistaan.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Kuinka unelmamme syntyi?

Tammikuun 15.päivä tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun unelmamme maallemuutosta syntyi ja jäi eloon.

Jotkut ovat kummastelleet, mistä moinen haihatus ruveta yhtäkkisesti puhumaan tällaisen köörin kuskaamisesta toiselle puolelle maata ja vielä todennäköisesti pysyvästi. Olinhan aina toitottanut suureen ääneen, kuinka kaupunkilaistunut minusta on tullut ja kuinka nautin elämän näennäisestä helppoudesta kaupungissa.
Vuosi sitten loppiaisena isäni joutui yhtäkkiä sairaalaan. Sen reissun seurauksena hänelle tehtiin syöpädiagnoosi. Äitini ja isäni asuvat kahdestaan suuressa talossa. He ovat täysin riippuvaisia omasta autosta, ilman sitä ei niillä kulmilla juurikaan toimeen tule. Äidilläni ei ole ajokorttia.
Pommi tai salamanisku ei ole paljoakaan liioiteltu kuvaus tuon tilanteen vertauskuvista. Minulla on kaksi veljeä. Hiukan ymmällään taisimme kaikki olla silloin, kun tutut elämänkuviot tuntuivat menevän uusiksi.
En kovin usein pääse käymään vanhempieni luona: matka on pitkä ja kotitöitteni tuuraaminen on aika haasteellinen tehtävä kahdellekin meidän isoista tytöistä. (Kts. edellinen kirjoitus). Nelitoistahenkisen perheen matka mummolaan millä liikennevälineellä hyvänsä vaatisi isän kahden viikon nettotienestit.

Tein nopean päätöksen ja tein yhden päivän matkan lapsuudenkotiini tammikuun 15.päivä viime vuonna.
Olin perillä aamuseitsemältä ja enoni oli minua vastassa linja-autoasemalla. Menimme terveyskeskuksen labraan, jossa isäni odotti näytteenottoon. Verikokeiden tulosten perusteella hänelle aloitettiin tablettisytostaatti, jota saattoi ottaa kotona. Hoito jatkuu edelleen.

Eno toi isän ja minut kotiin, jossa äitini odotti aamupalan kanssa. Olimme kaikki valtavan onnellisia ja mieli oli levollinen. Ulkona oli kova pakkanen, lintulaudalla keittiön ikkunan takana kuistilla riitti kävijöitä. Aamupalan jälkeen isä meni lepäämään, äidin kanssa menimme pannuhuoneeseen lämmityshommiin. Äiti näytti minulle vaihe vaiheelta lämmityskattilan täyttämisen, sytyttämisen, säädöt, mittareiden tarkkailun, kattilan huollon. Kirjoitin kaiken ylös ja lappu on hyvässä tallessa, josta sen löydän tarvittaessa.
Kun äidin kanssa touhusimme päivän askareita ja kävelin suuren talon lautalattioita, minulle tuli oudon suloinen, varma tunne: minähän kävelen oman kotini lattialla.
Isäni lepäili takkahuoneen sohvalla, laitoimme takkaan tulen ja juttelimme. Minä aloin jostain syystä puhumaan, kuin sisäisestä pakosta, miltähän sellainen ajatus tuntuisi toteuttaa, että kun viiden vuoden kuluttua mieheni pääsee eläkkeelle, jos me tulisimme tänne. Eihän meitä pidättelisi sitten kaupungissa mikään.
Muistan, kuinka äitini silmät suurenivat ja kirkastuivat ja isäni katse terästäytyi ja muuttui innokkaaksi.
Minulla on sellainen mielikuva, että tuosta takkaistunnosta soitin kummallekin veljelleni ja kysyin, olivatko he ajatelleet koskaan muuttavansa Lautakankaalle asumaan perheinensä. Kumpikin sanoi epäröimättä, että ainakaan nykyisissä olosuhteissa eivät ole sitä suunnittelemassa. Minä vastasin heille, että "me taidamme sitten ruveta suunnittelemaan".
Kotitilaani kuuluu uudempi ja vanhempi talo, aitta-latorakennus, jonka yhteydessä on kellari, muutama lato ja upea hirsinen riihi. Puutarhassa kasvaa äitini hoivaamat kymmenet lajikkeet kukkia, puita, pensaita. Havupuita on kasvamassa ihan kokeilumielessä monia eri lajeja. On monipuolista, ravinteikasta metsää ja muutama hehtaari hyvin hoidettua peltoa, jota viljelee naapurikylän suurtilallinen. Rantaviivaa on muutama metri ja mukavan soutumatkan päässä saari saunoineen. Äidin hyötypuutarhasta löytyy vadelmaa, karhunvatukkaa, tyrniä, marja-aroniaa.

Tulin illalla kotiin hyvin antoisan, onnellisen ja merkittävän matkan jälkeen. Esitin ajatuksen mummolaanmuutosta perheelle. Ajatuksen todellinen sisältö on meille tietenkin usvan peitossa, kaikkein eniten lapsille. Mutta tuo valmistautumisaika, neljä-viisi vuotta, tuntuu juuri sopivalta ajalta järjestellä kaikki käytännön asiat. Lapsetkin ehtivät käydä vielä koulua täällä, kypsytellä ajatusta ja ne, jotka eivät halua muuttaa maalle, suunnittelevat oman elämänsä kuviot sen mukaan. Vanhimmista lapsista muutama aikoo jatkaa opiskelujaan täällä, eivätkä aio näillä näkymin muuttaa maalle.
Mieheni, monen polven helsinkiläisenä, on hänkin innolla ajattelemassa asiaa todeksi. Lähes päivittäin puhumme jostakin käytännön asiasta, kuinka se mummolassa järjestetään. Minun yksi ensimmäisiä haaveita on ollut alun alkaen suuri mansikkamaa (siitä on oma juttunsa viime vuoden blogikirjoituksissa) ja kanoja.
Tila on niin suuri, että käytännössä voi toteuttaa mitä uskaltaa ja haluaa. Metsää, peltoa ja järveä riittää.

Vuodessa tuo unelma on vain syventynyt ja vahvistunut. Käytännön järjestelytkään eivät enää tunnu muuttoa ajatellen tähtitieteeltä. Asiat ovat yksinkertaistuneet.
Tällä hetkellä rukoilemme isälle ja äidille terveyttä ja elinpäiviä. Rukoilemme, että haavemme saa joskus toteutua, koska tärkeitä ovia sen toteutumiseen ei ole suljettu. Rukoilemme, että uusia ovia avautuu ja muutamat käytännölliset järjestelyt, kuten vesi-ja viemäröintijärjestelmän uusiminen suuren perheen tarpeisiin, järjestyvät aikanaan.

torstai 13. tammikuuta 2011

Mitä suurperheen kotiäiti tekee yhtenä tavallisena talvipäivänä

Aamulla hän yrittää saada silmät auki. Hän omasta mielestään oli juuri katselemassa ihanaa unta, jossa hän istui kesäpäivänä harmaalla laiturilla ja vesi liplatti.
Viiden minuutin suihkun jälkeen kotiäiti avaa ensin tietokoneensa ja laittaa neljä kupillista kahvia tulemaan.
Luotuaan silmäyksen sähköposteihin ja muiden blogipäivityksiin, eteisestä kuuluu lapsenlapsen ja vanhimman tyttären kahinaa.
Ensimmäinen kupillinen kahvia menee kuulumisia vaihdellessa. Tytär lähtee töihin, lapsenlapsi aloittaa oman työmaansa. Tänä aamuna on vuorossa askartelukaapin palapelit, eiliset shakkinappulat ja muoviset mehupullot keittiön laatikosta.
Puuro kiehumaan ja ensimmäinen herättelykierros. Toinen kupillinen kahvia ja ruispaahtoleipä.
Herättelykierros menee uusiksi: kukaan ei noussut. 5desipeliä lisää äänenvoimakkuutta ja asteen ärhäkämpi sanavalinta.
Edellisenä iltana jäi puoli korillista märkää pyykkiä ripustamatta, ne rivautetaan nyt olohuoneeseen pyykkitelineelle. Samalla riivitään kaksi korillista kuivunutta pyykkiä pois.
Lapsenlapsi saa aamupalaa samalla kun muistelen aamun voileipäkoodia. Kahta koululaista pitää vielä käydä nykimässä, vasta kiukkuinen käskyääni saa pään nousemaan tyynystä.
Nostan pyykkivuoresta kuusi paria sukkia tarjolle keittiön pöydälle. Tarvitsijat ovat jo oppineet siitä hakemaan, jos uhkaa jäädä varpaat paljaiksi.
Kaakaota, voileipiä, kaurapuuroa, lisää kahvia, lukiolaiselle muutama euro rahaa välipalan ostoon, koulupäivä 8-16.
Kaurapuuron tähteestä laitetaan sukkelasti litran sämpylätaikina. Lisäksi spelttirouhetta, ruisrouhetta, ruiskaurajauhoa, voita. Kattilallinen perunoita kiehumaan, on jo monta päivää tehnyt mieli paistettuja perunoita.
Soitto päiväkotiin, eskarilainen pitää vapaapäivän. Tekstiviesti  viidesluokkalaisen opettajalle, että lapsi on kovan yskän takia liikuntatunnit kotona ja tulee vasta puolille päivin.
Sämpylöiden paiston aikana vaihdan uudet pyykit koneeseen, jossain vaiheessa oli jo yksi lasti laitettu menemään. Korillinen pyykkiä ripustetaan, juostaan neljävuotiaan kanssa kaupassa ostamassa isille työevääksi hedelmiä ja rahkaa. Pikkutytöt saa toivomansa päärynät.
Kahdeltatoista käyn pikimmiten naapurin puolella katsomassa, että kaikki on kunnossa.

Lapsenlapsi syö ja menee maitopullonsa kanssa unille. Herää vartin päästä kamalaan yskänpuuskaan, eikä nukahdakaan enää takaisin. Tädit jatkavat leikkimistä pienen kanssa.
Teen miehelleni ja itselleni paistettuja perunoita ja lenkkimakkaraa.
Sulamassa ollut piirakanpohja tehdään mustikkapiirakaksi, tiskikone tyhjennetään ja täytetään, kattiloita ei ehdi vielä pesemään.
Yhtäkkiä pölähtää kuusi koululaista kotiin. Kelmutan yhden koulukirjan, luen nipun tiedotteita, allekirjoittelen reissuvihkoja, kirjaan ylös allakkaan vanhempainvarttiaikoja, voitelen sämpylöitä, leikkaan mustikkapiirakkaa, kuorin kilon porkkanoita vesikippoon välipaloiksi, keitän itselleni ja miehelleni kahvia, kuuntelen miehen selostusta seuraavan viikon ajopäiväkirjasta, avaan postit ja vaihdan taas pyykit koneeseen.
Kun kyykin pyykkikoneella, lapsenlapsi upottaa kätensä ranteita myöten kompostiastiaan ja sanoo "nam-nam". Pesen lapsen kädet ja annan vaihtoehdoksi omenaviipaleen hänelle käteen.
Tiskaan ja juon kahvia, teen miehen eväät ja pakkaan ne reppuun. Mies alkaa vedellä työvaatteita päälleen, autan hänelle sukat jalkaan.
Eskarilainen ja neljävuotias haluavat ulos. Torilla on kahden kerroksen korkuinen lumivuori ja se houkuttelee tyttöjä. Taittelen kuivaa pyykkiä samalla kun pidän silmällä lumikasoissa kiipeileviä lapsia. Puolen tunnin kuluttua tytöt tulevat sisälle.
Lapsenlapsi simahtaa vuoteellemme ja minä simahdan hänen viereensä. Herään siihen, että vanhin tytär tulee hakemaan lastaan. Lapsenlapsikin herää ja pääsee jatkamaan uniaan pitkälle kotimatkalle.

Haen kaupasta perunoita, kalapuikkoja ja maitoa. Maatalouskoululainen on tulossa kotiin ja saa  perunamuussia, kananmunakastiketta ja kalapuikkoja. Muutkin saavat, koska kalapuikkoja on vaille kaksi kiloa, kastiketta toista litraa ja viiden litran kattilallinen muussia. Helppo ja nopea ruoka periaatteessa, mutta vaikka teen sitä tulisella kiireellä, aikaa vierähtää puolitoista tuntia. Ruokaa tehdessä autan tokaluokkalaista läksyissä.
Lapset syövät, minä syön ja kun olen syönyt, en enää jaksaisi nostaa peppuani penkiltä, ruoka on mennyt jalkoihin. Ruoka näköjään sumentaa muistinkin.. joka tapauksessa suihkurumba alkaa heti ruuan jälkeen. Tätä kirjoittaessa on jo 8 käynyt suihkussa.
Maatalouskoululainen tuli ihan iloisena, söi kiitollisena ja keitti äidilleen kunnon henkiinjäämiskahvit. Kello on nyt puoli kymmenen, vielä olisi yksi koneellinen ripustettavaa pyykkiä ja illan tiskit. Miestä varoittelin, ettei soita töistä kuin tärkeässä asiassa, en ehdi rupattelemaan. Rupatteluaika täyttyi iltapäivällä, kun äitini soitti ja juttelimme vajaan viisi minuuttia.
Päivän töitä tehdessäni ratkoin alitajuisesti huomenna esiintulevaa ongelmaa. Ongelma on nyt ratkaistu, mutta oli sitä suuruusluokkaa, että miehen huominen palkka ei riittänyt erääntyviin laskuihin. Yllättävä tilanne johtui siitä, että palkanmaksupäivät muuttuivat vuoden vaihteessa miehen työpaikalla.
Sellaisena lisäpiperryksenä mainittakoon, että minusta on tuntunut siltä, että olen yhtenään, koko päivän kulkenut riepu toisessa, lattiaharja toisessa kädessä ja siivonnut lattialta mustikoita, muovailuvahanpalleroita ja sanomalehtisilppua, pyyhkinyt alituiseen eteisen lattialta lumensulamisvesilätäköitä ja pyyhkinyt koko päivän kakkapyllyjä.
Lisäksi olen saanut nelivuotiaalta ainakin kahdeksan kertaa kunnon halin, eskarilaiselta neljä halausta, mieheltä kaksi kunnon suudelmaa ja yhden hyvin pitkän ja hartaan halauksen.
(ja leikkasin kolmen lapsen kynnet!)
Miten minulla on ihan hengästynyt olo?

Keskitysleirilapsia

Muistan hyvin oman peruskouluaikani. Yläasteen koulu oli kirkonkylässä 14:n kilometrin päässä kotoa ja sinne piti mennä linja-autolla. Onneksi aamulla ei tarvinnut norkoilla koululla, vaan linja-auto tuli kirkolle samoilla kellonlyömillä, kuin koulu alkoi. Iltapäivisin kotiinpääsy saattoi sitten olla monenkin mutkan takana, varsinkin, jos koulu loppui kolmelta. Silloin kävelin viimeiset kolme kilometriä kotiin. Jos koulun jälkeen oli piano- tai laulutunti, olin kotona iltapimeällä.
Rehellinen jos olen, en ihan hurjasti pitänyt koulusta. Opettajat olivat mukavia ja tekivät työnsä hyvin, mutta koulunkäynti tehtävineen ja kokeineen ei ollut yhtään mukavaa. Jaksoin koulussa varmaan kavereiden voimalla. Luokan tytöt pitivät yhtä, kaikki olivat kaikkien kavereita ja kaikki tunsivat kuuluvansa tasavertaisina ryhmään. En muista koskaan ketään luokassamme kiusatun, sillätavoin kuin tänä päivänä koulukiusaaminen määritellään. Leikkimielistä härkkimistä tietysti oli, mutta toisen huumorintaju tunnettiin ja sitä kunnioitettiin. Koskaan ei menty kiusoittelussa yli sopivuuden rajan.
Koulu oli minulle etupäässä hauskanpitoa varten. Kuitenkin joka ikinen päivä ajattelin, kuinka onnellinen olen sitten, kun pakollinen koulu on käyty.
Nuo ajatukset tulee kirkkaana mieleen, kun kahdeksasluokkalainen sanoo joululoman loppupuolella, että kohta taas joutuu sinne keskitysleirille. Näen, miten hän kokoaa kaikki tahdonvoimansa lähteäkseen aamulla kahdeksalta tietäen, että on neljän jälkeen kotona. Jos saisi valita, hänkin tekisi ruumiillista työtä maatilalla mielummin, kuin opiskelisi ruotsin kielioppia.
Mietin, mitä minä voisin tehdä asian korjaamiseksi, kun ekaluokkalainen sanoo, että koulussa on tylsää. Aion pohtia asiaa myös hänen opettajansa kanssa ensi viikon tapaamisessa. Lapsen luovuutta ja positiivista energiaa menee liikaa hukkaan, jollei hän löydä koulunkäynnistä riittävästi tarkoitusta ja iloakin. Hauskuutta en edes tohdi toivoakaan, luulen että samaa riemukasta hauskanpitoa vanhassa, jännittävässä koulutalossa välitunnin leipomokäynteineen eivät tämän päivän kaupunkikoululaiset saa useinkaan kokea, mitä vanhempansa saivat.
Ainakin aion keskustella koululaisten kanssa. Ehkä heiltä on unohtunut, että kohtalainen koulumenestys takaa tulevaisuudessa enemmän valinnanmahdollisuuksia. Muistutan elämän pienten asioiden merkityksestä. Muistutan äitini minulle antamasta neuvosta. Kun minulla oli oikein kurjaa ja kieriskelin itsesäälissä ja valitin elämän kaikkinaista hankaluutta, äiti antoi hyvän neuvon. Äiti kehoitti keskittymään lähellä olevien ihmisten hyvinvointiin. Ajattelemaan, kuinka voisi helpottaa toisen oloa, mitä voisi tehdä toisen ilahduttamiseksi. Silloin väistämättä oma kurjuus unohtuu. Ekaluokkalaiselle täytyy varmaan keksiä myös jotakin konkreettisempaa mielennostatusta.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Mummokin on sikailonen

- "Minä en mielelläni päästäisi sinua tuonne kylmään tuuleen" tuli Tirtetta sanomaan minulle huolestuneena, kun tein lähtöä maidonhakureissulle eilen illansuussa.
Tirtetta on syntyjään hyvin huolehtivainen. Yleensä neljävuotias vähät välittää, kuinka aikuinen jaksaa. Tirtetta saattaa myös kysyä aamulla:
- "Oletko nukkunut hyvin?"
Kun isä on ollut sairaslomalla, Tirtetta on huolehtinut ravitsemuksesta. Hän kantaa isälleen pähkinäkuppia, pakastemarjoja, hedelmiä..
- "Syö, iskä!" on terävä komento.
Nyt isi lähti seurakuntaan eläkeläisten (kyllä vain) päiväpiiriin. Hän viihtyy hyvin kaikenikäisten seurassa, viimeaikoina myös hyvinkin vanhojen seurassa. Satavuotiaalle hän soittelee viikottain, kyselee kuulumisia ja tenttaa milloin mistäkin asiasta. Päiväpiiriin hän halusi nyt ehdottomasti sen takia, että siellä on vetovastuussa tuttu vuosien takaa, pitkän työrupeaman Japanissa tehnyt seurakuntalainen.

Lapsenlapsi sai mummon onnesta myhkyrälle taas tänä aamuna. Vaille seitsemän tulivat äitinsä kanssa. Lapsenlapsi oli sanonut mummolan ulko-oven takana:
- "Mummo on tuolla."
1v 4kk ja noin on hoksottimet terävänä heti aamutuimaan. Jos ette ole tähän mennessä havainneet, mummous saa minussa ihan outoja ilmenemismuotoja. (alkaa tehdä mieli omaa vauvaa, tavallinen ihmisen puhe on jotenkin yliluonnollista, kaikki, mitä lapsenlapsi tekee, on suurta ihmettä, tietyt kehon osat ovat suuren ihmettelyn aihetta, kuten: posket, sormet, jalat, massu, selkä, niska, kyynärpäät, kaula, nenä, peukalonkynnet)

Kohta lähdemme pikkutyttöjen kanssa hakemaan eskarilaista. Tirtetta selittää, että hän ei aio antaa prinsessakeksejä eskarisiskolle, koska tämä oli kiusannut häntä vauvana.
Yksivuotias asettelee shakkinappuloita vaatekaapin vierustalle ja häiriintyy puuhissaan, kun neljävuotias täti ryntää halaamaan ja sanoo:
- "Mä oon sikailonen susta!"

maanantai 10. tammikuuta 2011

Avioliiton filosofiaa 23:n vuoden jälkeen

Eivät huolineet sairaslomalaista töihin (no eivät tietenkään). Nauroivat vain makeasti: "sullahan on sairasloma, mitä sä työpaikalla norkoilet?!
Ihan kivaa ajankulua mies sai siitä, kun kiikutti sairaslomatodistuksen Ruskeasuolta Meilahteen ja selitti toimistontädille, että lääkäri oli unohtanut laittaa ruksin kohtaan "työtapaturma". Ystävällisesti asian hoitivat ja mies linkutti paperin kanssa takaisin työpaikalle. Täytti muutaman hikisen lomakkeen ja soitti neljä kertaa vaimolleen, "mitä tämä tarkoittaa" tai "mikä on meidän tilinumero". Ei kelvannut mennä työpaikkaruokalaan syömään, vaikka olin antanut luvan / käskenyt.
Kun mies tulee kotiin, vaimon kuiva kommentti:
- "Nytpä sitten saat kärsiä muijaas muutaman päivän kotona."
Mies lausuu niin kauniita asioita elämänsä naisesta, että nuo sanat täytyy jakaa kanssanne.
- "Meillähän on ensirakkauden kuuma hiillos."
(- "Hiillos?" tavaa nainen)
- "Roihu sen pitäis olla, vai?" yrittää mies korjata sanomisiaan.
- "Sitten kun se on hiilloksen asteella, se on tosi kuumaa!" mies sanoo ja katsoo tyytyväisenä naistaan.
("Olkoon sitten rakkautemme hiilloksen asteella" nauraa nainen)

Edellisestä voi kukin vetää omat johtopäätöksensä sen mukaan, tykkääkö nuotiotulesta roihuineen vai kuumasta hiilloksesta.
Minä taidan pitää kovasti siitä "tosi kuumasta hiilloksesta".

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

"Ei oo näköjään köyhä eikä kippee"

Taitaa olla miehen lonkka aika hyvin tervehtynyt.
- "Kato, äiti, mitä isi tekee!" kiljahti tokaluokkalainen mennessään illansuussa leluhuoneeseen. Tiskikoneelta kun vääntää kaulaansa takakenoon, näkee yleissilmäyksen leluhuoneeseen.
No siellähän se isi kiipeili kerrossängyn yläsängyllä.
- "Minä vain oion tuota petauspatjaa" vastaa isi, kun kysyn, mitä IHMETTÄ teet yläsängyssä lonkkinesi.
No Tirtettapa rientää oikopäätä pelastamaan isiä. Tirtetta antaa yksityiskohtaiset ohjeet, kuinka sängyltä kiivetään turvallisesti alas.
- "Hyvä, isi!" on kannustava kommentti, kun isi on turvallisesti lattian kamaralla.
Yritän keksiä kotolököilyyn selvästikin kyllästyneelle miehelle parempaa puuhaa.
- "Ota, isi, kuusiokoloavain ja kiristä Tirtetan sängyn ruuvit".
Minun on jo monta päivää pitänyt tehdä se, mutta pinnasängyn kanssa näpertely sopisi nyt kyllä ihan hyvin isin hommaksi.
- "Minua vaivaa kauheesti nuo keräyskartongit ja maitopurkit tuolla pikkuvessassa, " onkin sitten turhautuneen miehen seuraava repliikki.
Mies vetelee kumiteräsaappaat jalkaan ja roudaa kuusi lastillista roskia jätehuoneeseen.
Minua melkein pelottaa: miehellä olisi vielä lääkärin määräämää sairaslomaa jäljellä muutama päivä. Huomenna hänen täytyy mennä työpaikalle täyttämään työtapaturmalomaketta (koska liukastuminen tapahtui työmatkalla). Mies sanoi ihan muuten vain ohimennen jo aikaisemmin:
- "Taidan laittaa työvaatteet sitten päälle, niin on mukavampi liikkua varikolla.."
Minulla on kauhean pahat epäilykset. Jos siellä työmaalla on huomenna miesvaje ja mieheni on selvinnyt ilman särkylääkkeen apua varikolle, ei paljoa pitele, että hän ruinaa itsensä ratin taakse.
Naapurin mummo sanoo:
- "Se on työnarkomaani, se sinun miehesi."
Lonkka on ollut nyt kaksi päivää ihan kivuton.

Maatalouskoululaislapsi lähti viiden bussilla ja veti perässään matkalaukkua, joka lannistaisi pienen miehenkin.
Juuri kun hän on kiskomassa laukkua koululle, isi lähettää tekstarin:
"Onko sohjoa? Miten selviät laukun kanssa?"
Lapsi saa vastata sieltä tien poskesta:
"Ei ole sohjoa, hyvin kulkee".
Ei jaksanut isi viesteineen odottaa niin kauaa, että olisi ehtinyt asuntolaan asti.

Kun huomenaamulla on selvinnyt 7 kouluun, 1 eskariin ja mies työpaikalle, niin menemme Tirtetan kanssa perhekerhoon. Lapsenlapsen hoitoontulo aamulla riippuu siitä, onko äidillään työkeikkaa. Yhdelle koululaiselle pitää aamulla tilata lääkäriaikaa, on varmaan saanut kunnon poskiontelontulehduksen kolmen viikon sairastelun jälkeen.
Huokaisen ihan helpottuneena. Joululomasta on näköjään selvitty.

Ruisleipä taikinajuuresta

Hapatettu ruisleipä onnistuu myös sähköuunissa. Tämä ohje on testattu vain kaupunkilaisen sähköuuniolosuhteissa, leivinuunin kanssa tulos ei ole yhtä taattu. Jos paistat leivät leivinuunissa, kannattaa taikina alustaa käsin ja leipoa runsaiden jauhojen kanssa leivinpöydällä.
Jos sinulla ei ole käytettävissä taikinajuurta, puolita tai jaa ohje kolmella, jotta taikinasi happanee kunnolla.
Aloita taikinan teko leivonta-aamua edeltävänä iltana. Itse laitan taikinan noin ilta kuuden maissa, jos aion paistaa leivän seuraavana aamupäivänä. Jos sinulla ei ole taikinajuurta, liota lämpimään vesitilkkaan hapankorppuja ja kuivaa, raastettua hapanruisleipää. "Leipämölliä" voi olla 2-3 dl.
Jos käytät taikinajuurta, sekoita se ämpärin pohjalla kolmeen litraan kädenlämpöistä vettä. Itse käytän sekoituksessa tukevaa, paksua puulastaa. Lisää pala hiivaa.
Jos haluat käyttää perinteisestä ruisleivästä poiketen myös ruisrouhetta ja -lesettä, lisää ne seuraavaksi.
3-4dl rouhetta, 2dl lesettä. Lisää ruisjauhoja vain sen verran, että seos on ohutta velliä.

Jos käytät "leipämölliä", lisää sekaan 1litra lämmintä vettä, puoli palaa hiivaa ja rouheita ja jauhoja vain sen verran, että seos on vellimäistä.

Jätä taikinajuuri liinalla tai esim. tarjottimella peitettynä huoneenlämpöön vedottomaan paikkaan.

Lisää taikinaan illan aikana kahteen otteeseen vähän jauhoja ja sekoita hyvin.
Taikinajuuren kanssa tehdessä ämpäri on tarpeen, koska yön aikana taikina kupruilee aika reippaasti. Matalasta astiasta taikina kiipeää pöydälle.

Aamulla lisää juureen suola. Isoon taikinaan kolme teelusikallista takaa sen, että valmis leipä säilyy jääkaapissa kuukauden pilaantumatta. Pieneen taikinaan riittää vajaa 1 tl.

Vuoraa kolme leipävuokaa (n.30cm) leivinpaperilla.
Lisää taikinaan jauhoja vähitellen ja sekoita hyvin pohjia myöten. Taikinan voi sekoittaa myös kädellä.
Kun taikina ei enää näytä kostealta ja jauhot ovat turvonneet, ota uusi juuri taikinasta pieneen pakasterasiaan.
1-2 dl taikinaa riittää. Pakasta juuri, ellei sinulla ole sille käyttöä muutaman päivän sisällä. Itse käytän aina pakastettua taikinajuurta. Kun sen antaa sulaa rauhassa, vastaa tuoretta.

Jaa taikina vuokiin tasaisesti. (Pienestä taikinasta saat yhden leivän)
Halutessasi peitä leivät kelmulla tai vain liinalla.
Laita uuni lämpiämään hitusen yli 200:n asteeseen.
Anna leipien kohota, joskus tarvitaan jopa 50min. Kun leivät ovat pullean kohonneita, pistele ne varovasti haarukalla.
Paista uunin alatasolla ensin 20 min. Kun hiiva on tainnutettu, eikä leipien kohoamisesta uunissa enää ole pelkoa, alenna lämpö 180 asteeseen. Paista 2 tuntia ja alenna lämpöä taas n.150 asteeseen. Leipien tummuudesta riippuen paista vielä tarvittaessa tunninkin ajan.
Yhtä leipää paistaessa riittää lyhyemmät paistoajat.
Ota leivät uunista, nosta ne leivinpapereineen liinojen sisään ja kääri tiukaksi nyytiksi. Anna leipien jäähtyä ja irroita vasta sitten leivinpaperit. Pakkaa leivät napakasti muovipusseihin, jotta kuori pehmenee ja saat leivät leikattua. Tarvitset tosi terävän veitsen, jotta saat leivät leikattua siististi leipomispäivänä. Seuraavana päivänä kuori on kesyyntynyt ja maku tasoittunut. Itse säilytän leivät kylmiössä ja annan seistä huoneenlämmössä, jos joku ei tykkää kylmästä voileivästä..
Leipä on "stydiä". Happamuutta voi säädellä juuren määrällä tai taikinan hapattamisajan pituudella.
Vilja on 100% ruista, kuitupitoisuus on leipojan käsissä. Jauhojen menekki riippuu paljon rukiin laadusta. Joskus jauhot turpoavat tavallista enemmän. Rouhe ja leseet myös vähentävät reippaasti jauhojen määrää.
Rouheen kanssa ei kuitenkaan kannata innostua. Liikaa rouheita leivässä vaikeuttaa leipoutuvuutta ja syöjän vatsa ei kestä liian kuituista leipää.
Ruisleivän paistotuoksua en osaa kuvailla.

lauantai 8. tammikuuta 2011

Pumpuli vastaan kylmä kivi

Tykkäisin kirjoitella etupäässä iloisista asioista, joista joku toinenkin voisi tulla iloiseksi. Nyt kuitenkin päivällinen tapaus, joka ei ollut iloinen, vaivaa minua niin, että saadakseni asian järjestykseen mielessäni ja oikeisiin mittasuhteisiin, on minun varmaan pakko kirjoittaa siitä.
Olen aika naiivi. Yli kaksikymmentä vuotta kotiäitinä poissa työelämän pyörityksestä on jättänyt minut rauhaan monista ikävistä asioista. Myös lapsuuteni maaseudun rauhassa kasvatti minut kuta kuinkin pumpulielämään. Sen, minkä ehdin työelämässä olla ja elää sinkkuna kaupungissa, oli sekin ystävällisten ihmisten ympäröimää elämää. En muista äkkiseltään, että kukaan olisi puhunut minulle koskaan kovin rakkaudettomasti, ilkeästi tai epäkohteliaasti. Hyvin harvoin olen joutunut kuuntelemaan panettelevaa, ilkeää puhetta, ainakaan jos puhuja on ollut selvinpäin.

Kauppareissulla pysähdyin juttelemaan hyvin iäkkään hyvänpäiväntutun kanssa. Muutaman kerran olen tätä aiemmin jutellut hänen kanssaan, eli en tunne häntä ollenkaan. Yksin asuu, ei köyhä, ei näytä ylenpalttisen varakkaaltakaan.
Juttumme alkoi, kun kysyin hänen vointiaan. Yhtäkkiä nainen intoutui parjaamaan tummaihoisia ihmisiä, kaikkia laidasta laitaan. Hän käytti niin ilkeää kieltä, että minulta vesi tirisi silmistä. Hän puhui erittäin halventavasti tummaihoisista lapsista ja raskaanaolevista tummaihoisista naisista. Hän oikopäätä luokitteli kaikki valkolaisrodusta poikkeavat ihmiset yhteiskunnan eläteiksi. Hän arvosteli perheiden lapsilukuja ja poikalapsia!!
Kun nainen pysähtyi hengittämään sanojensa välillä astuin häntä askeleen lähemmäs ja kysyin hyvin painokkaasti:
- No mitä te sitten minulle sanotte, kun olen laittanut 13 lasta tähän maailmaan?!
Naisen silmät laajenivat, hetkisen jo näytti siltä, että häntä epäilytti, mutta hän tuiskahti:
- Mutta sinun miehesi ei olekaan musta!
Siinä vaiheessa huomasin, että tuhlaan vain aikaani. Hymyilin joltisestikin pitkin hampain, toivotin oikein hyvää jatkoa ja pötkin kauppaan niin lyötynä, kuin olisin ollut somalinainen ja kuullut tummilla korvillani kaikki nuo ilkeät sanat.
Olen aivan varma, että tuolta naiselta ei yksikään tummaihoinen lapsi saa hyväksyvää hymyä. Kukaan taakkojensa alla sinnittelevä somaliäiti ei saa häneltä hyväksyvää katsetta.
Ja nyt käännän puheen itseeni. Iäkäs nainen tuskin koskaan ajattelutapaansa tulee muuttamaan.

Sain muistutuksen siitä, että kaikenlainen ihmisen erilaisuus voi olla suuri taakka kantajalleen. Onneksi tämän päivän lapset ja nuoret osoittavat kiitettävää tasa-arvoista hyväksyntää ihmisen erilaisuudelle. Nautin lasten värisokeudesta, kun he leikkivät tämän talon pihalla. Alakerran päiväkodissa on hyvinkin kehitysvammaisia lapsia. Talossamme asuu lapsia Kiinasta, Koreasta, Japanista, Tunisiasta, Somaliasta, Venezuelasta.
Minulla on useita ystäviä, jotka ovat monivammaisia. He saavat joka ikinen päivä kovettaa kuorensa kestääkseen AIKUISTEN ihmisten halventavat, ilkeät, satuttavat kommentit. He eivät voi edes käydä oman lapsensa kanssa kaupassa ilman, että joku julkisesti arvostelee heitä.
En tiedä, helpottiko tämän kirjoittaminen yhtään oloani. Voin vain rakastaa kaikkia lapsia hiukan suuremmalla sydämellä, että heidän herkkä mielensä kestäisi kaikki ne epäoikeudenmukaiset kolhut, joita aikuiset heille aiheuttavat.

torstai 6. tammikuuta 2011

Hyvää hoitoa

Sairaslomalainen, kyynärsauvojen kanssa liikuskeleva isä istui äsken penkille syömään marjapuuroa iltapalaksi. NeljävuotiasTirtetta asettelee penkkiä sopivaan asentoon, taputtelee ja sivelee isin kipeää lonkkaa ja sanoo:
- "Istu vaan siihen, ei mitään hätää..."
Kun isi alkaa syödä, Tirtetta hieroo niskaa ja kysyy:
- "Tuntuuko hyvältä?"
Sitten hän siirtyy hieromaan käsivartta ja sanoo:
- "Nää lihakset ja karvat kasvaa isommaks."
Sitten otetaan pala paperia ja pyyhitään isin kasvot ja niska.
- "Täällä on hikiä."
-"Haluutko isi lisää sokeria puuroon?"
Välillä esitetään balettiesitys keittiön lattialla.
- "Mä saatan sut sitten sänkyyn. Pojat hei, menkääs pois isin sängyltä. Isi tulee nyt nukkumaan. Noin, noin,ihan varovasti, iskä."

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Praise to God !!!

Ja ihan suomeksi: jihuu-jipii-jahudi-jipedi-jii!! Yksi otsikko kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Olin niin tuskissani edellistä juttua kirjoittaessani, että ette voi arvata! Olin ihan satavarma, että nyt alkaa uudet jonotukset leikkaukseen, taas sama vainoharhainen vahtaaminen, onko iho ehjä ja sormenpäät haavattomat, Peijaksenreissut ja labrakokeet, lainanmaksuneuvottelut pankin kanssa, kolmen kuukauden sairasloma, leikkaushaavan kanssa säikkyminen...kaikki ne kamaluudet.
Mies soittaa päivystyksestä ennen kymmentä, että kuvassa ei näy mitään poikkeavaa, kaikki on paikoillaan, ei murtumia. Lääkäri epäilee pehmytkudoksen vammaa, määrää lepoon muutamaksi päiväksi. Joudun jopa korottamaan ääntäni puhelimessa, että mies ei ala tulla bussilla ja metrolla kotiin, vaan antaa infonaisen tilata taksin. Lupaan tulla talon kulmalle kävelykepiksi.
Suurkiitos kannustaville kommentoijille, toitte toivonpilkahduksen pitkään iltaani!

Totuuden nimissä on pakko mainita: astuessaan kotikynnyksen yli, mies mainitsi hallilla olevan tänä iltana kolmen miehen vajauksen. Äänessä kuulsi karvas kaipuu ratin taakse. Uskon, että se kaipuu edistää kuntoutumista mieheni tapauksessa.
(Voi kun huomenna ei tapahtuisi yhtään mitään sellaista, mistä viitsisi edes kirjoittaa!)
Oikein hyvää yötä Teillekin.

Yllättävä käänne

Tänään sain valaisevaa lisätietoa siltä yöltä, kun mies käveli töistä kotiin.
Lähtiessään töistä hän oli liukkalla horjahtanut ja joutunut varaamaan koko painollaan vasemmalle lonkalle ja sai näin estettyä kaatumisen. Siinä yhteydessä ja vielä kotiin kävellessäänkään ei ollut tuntenut mitään erikoista. Tänään noustessaan sängystä kysyn heti miehen kävelyn nähtyäni: "onko sun vasen lonkka kipeä?"
Lonkka oli erittäin kivulias. Mies lähti särkylääkkeen voimalla töihin, mutta ruokatunnilta soittaa kipeä mies. Soitan Peijaksen sairaalaan, jossa leikkaus tehtiin, kuinka toimia. Kuten arvasinkin, kehottavat menemään omaan päivystykseen röntgeniin ja lääkäri sitten päättää, mitä tehdään ja tarvitseeko jotakin tehdä.
Kunhan löytyy vapaa mies jatkamaan mieheni vuoroa, hän menee Haartmannin sairaalan päivystykseen.
Toivorikas arvaukseni tässä vaiheessa on, että jotakin siellä lonkassa on irronnut tai siirtynyt paikaltaan ja tarvitaan korjausleikkaus. Jos todellinen tilanne osoittautuu positiivisemmaksi, olen hyvin huojentunut.
Katsotaan, miten äijän käy (ja sen muijan).
(Tässä vaiheessa auttaa enää kuivakka huumori ja Taivaan Isä)

Uskalla avata suusi, suomalainen!

Muutaman viikon sisällä sattui nyt toinen tapaus, jolloin olen harmistunut ujouteeni avata suuta julkisella paikalla ventovieraalle. Jälkeenpäin surkuttelee, miksi en tehnyt niin tai niin.
Aamulla seisoin kioskin jonossa, edelläni asioi hyvin vanha täti. Hänellä oli seurassaan itseään nuorempi mies, juttelivat ihan tuttavallisesti, oli ehkä sukulainen. Täti lähtee hymyillen saamansa vaihtorahat kädessä, hymyilee minulle ja unohtaa lapasensa tiskille. Huikkaan tädin perään: "teidän lapanen taisi unohtua!" ja ojennan sen tädille. Tämä kiittää hymyillen ja puristaa edelleen vaihtorahoja, ostoksia ja lapasia kädessään. Postimerkin ostettuani huomaan, että aulassa tädin seurassa ollut mies nostaa pikaisella liikkeellä tädin takaa lattialta viisieurosen ja sujauttaa sen taskuunsa. He menevät vähän kauemmas ja täti alkaa laittaa rahoja kukkaroonsa. Hänen toimensa näyttivät ihan siltä, kuin hän olisi ihmetellyt, "mihin se viitosen seteli tästä hävisi?" Jään hetkeksi katsomaan ja uskon miehen ottavan setelin taskustaan ja kysyvän,"oliko se tämä, jonka löysin lattialta?" Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahdu ja ajattelin tulkinneeni tilanteen väärin. Hyvin vaivautuneena menen viereiseen kauppaan, koska huomasin jälleen kerran kompastuneeni omaan hyväuskoisuuteeni: uskon viimeiseen asti ihmisten rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen ja sitten en ole uskoa silmiäni, kun näen vääryyttä.
Liian myöhään keksin, että olisin voinut mennä tädin luo ja kysyä, putosiko teiltä äsken raha. Ja jos täti olisi myöntänyt, olisin ojentanut viisieurosen. Mies oli nimittäin tädin seurassa edelleen, olisi ollut mielenkiintoista nähdä miehen ilme. Yhtä hyvin olisin voinut älähtää suureen ääneen: "Miksi sä laitat sen rahan omaan taskuus, näithän sä, että se putosi tädiltä!"

Ennen joulua katselin monttu auki, kun nuori nainen mätti kaupan ostoskorista piparilaarin päällä pullotolkulla alkoholijuomia reppuunsa ja muovikassiinsa vaatenyssäköiden sekaan. Nainen kokoaa kassinsa, vilkaisee minua, kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut ja kävelee kassalle. Ennenkuin ehdin löytää hyllyjen välistä myyjän ja selittää tälle tapahtuneen, on nainen häipynyt. Silloin ärisin itselleni. Jos en olisi niin arka suomalainen, joka on isoäidinmaidossa jo imenyt, että julkisilla paikoilla ei huudella kovaan ääneen eikä aiheuteta pahennusta, olisin voinut karjaista niin että kauppa olisi raikunut: "vartijat, henkilökunta, ottakaa tuo varas kiinni!" Oikeasti kun olisi pitänyt tehdä juuri niin. Aivoni eivät vain halunneet millään uskoa, että tuo nainen aikoo todella VARASTAA nuo, mitä hän sulloo kasseihinsa. Vai pelkäänkö itse tulevani nolatuksi, jos vaikka olenkin ymmärtänyt näkemäni väärin...
Turha pönkittää itsetuntoaan sanomalla olevansa oikeuden puolustaja, jos ei edes saa suutaan auki.

tiistai 4. tammikuuta 2011

Kiukkuinen muija

Myöhäinen, oikeastaan kovin varhainen ajankohta oli ainoa asia, joka säästi mieheni viime yönä kuulemasta kunniaansa. Hän tuli 11-tuntisen työpäivän jälkeen kävellen kotiin varikolta, joka sijaitsee lähes seitsemän kilometrin päässä kotoamme. Miehen työvuoro päättyi yöllä kahden jälkeen. Olin tallentanut hänen puhelimeensa taksin tilausnumeron, laittanut lompakkoon nipun taksirahaa. "Tolpalla nyt ei sattunut juuri silloin olemaan yhtään autoa." "Oli niin leppoisan mukava ilma (-20), eikä yhtään tuullut!" "Jalkakäytävät oli niin hyvin hiekotettu!"
Onhan se siis kummallista, että salskea, nuori mies, ei saa omaksi ilokseen enää edes kävellä töistä kotiin. "Reilu tuntihan tuossa vain meni."
Tehän tiedätte, miltä kuulostaa, kun yöllä vimmastunut nainen yrittää hillitä sanaista arkkuaan ja yrittää antaa kuitenkin ympäristön nukkua. Se on sellaista puhinan ja kihinän välimuotoa ja teatraalisen äkkinäistä kyljenkääntöä.
Mies kävi iloisena suihkussa, hörppäsi tipan piimää ja heittäytyi ikionnellisena nukkumaan. Kiukkuinen muija ei vaan saanut unta, kun kuvitteli, mitä OLISI voinut tapahtua, jos vaikka joku sorkkarautajengi olisi miehen kolkannut, varastanut reput ja rensselit, talon rahoista puhumattakaan.
Siinä valvoskellessa muija alkoi kuunnella yhdestä lastenhuoneesta kantautuvaa yskänkuminaa. Kello lähenteli jo viittä. Koska yskijä ei itse ymmärtänyt tulla hakemaan pullosta helpotusta, vein lapselle huikat.

Kello on luvattoman paljon yli yhdeksän, kun puhelin alkaa rytistä tyynyni alla. Vanhin tytär soittaa:
- Ei me nyt sitten tullakaan hoitoon, koska ei tullut työkeikkaa.
Yritän puhua äänellä, ikäänkuin olisin ollut jo tuntikausia työn tuiskeessa.  En jää rupattelemaan, täytyy ottaa viimeiset ilot irti loman aamu-unista.
Kun myöhemmin kiskon luuni sängyn uumenista pystyasentoon, ei minulle ole enää tipankaan väliä, millä konstilla mies on kotiin selvinnyt. Pääasia, että on tullut.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Mitä suurperhe syö yhtenä tavallisena talvipäivänä?

Kukaan ravitsemustieteilijä älköön vaivautuko seuraavaa lukemaan. On kysymys summittaisesta yhteenvedosta, mitä 14-henkinen perhe syö päivänä, jolloin kukaan ei ole koulussa tai päiväkodissa. Laskuissa ei ole mukana työläismiehen eväät yövuoroon. Mainittakoon, että olen aikoinaan, vanhaan hyvään aikaan, tenttinyt ravitsemusopin.
Ravitsemusopilliset näkökohdat jäävät kuitenkin väistämättä toiselle sijalle, jos ruokabudjetti on rajallinen. Olen senkin huomannut, että ruokaan saa rahaa uppoamaan ihan millaisia määriä hyvänsä, kun lisätään vain ruokalistalle harvinaisempia herkkuja. Hedelmät ja pähkinät on hyvä esimerkki, niitä kuluisi kuinka paljon tahansa.
Aamupalalla meillä syötiin tänään kokonainen Vaasan iso paahtoleipäpaketti ja puoli pakettia ruisleipää. Kahvia kului vain 10 keittimen kupillista. Maitoa kaakaota varten 2 litraa, lisäksi laimennettua sekamehua 1 litra. Kaurapuuroa meni vain pieni kattilallinen. Kinkkuleikkelettä ja juustoa sekä jäävuorisalaattia leivän päälle.
Aamupäivän aikana hävisi kupista keittiön pöydältä kilon verran avokadoja.
Pakastettuja marja-aronioita napsittiin litran verran.

Puolenpäivän jälkeen tuli vähän kiirus ruuan kanssa, kun: yllätys-yllätys kaikilla olikin yhtäkkiä kova nälkä. Paistoin pellillä kaksi kiloa ranskalaisia ja paistinpannulla paahdoin puolitoista kiloa grillinakkeja.
Jossain välissä katosi hedelmäkupista aamupäivällä ostamani omenat, kolme kiloa.

Välillä tein eväät työhön lähtevälle miehelle ja käskin hänen ostaa automaatista kunnon ruoka-annoksen. Reilulla viidellä eurolla hänen työpaikallaan saa monipuolisen aterian jälkiruokineen.
 

Koska siitä iankaikkisesta mutakakusta oli ollut kyselyjä jo varmaan joululoman ensi päivistä asti, tein iltapäivällä pellillisen sitä. Jouduin itse kakkulapion varteen turvatakseni edes 90%:sti kaikille tasavertaisen palan. (Sen verran murenia pelliltä maistoin, että mukavasti sillä makeannälkä olisi lähtenyt.) (Mieheni ei siis ehtinyt edes nähdä kakkua.)


Kun sitten ilta alkoi hämärtyä ja jäältä purkautua nälkäisiä jössejä kotiin, katsoin viisaammaksi hakea lisämuonitusta suoraan naapuritalosta. Perunoiden kuoriminen tai riisinkeitto ei yhtään enää houkutellut.
Naapuritalon perheravintolasta kannoin kotiin 14 juustohampurilaista, 8 tavallista hampurilaista ja vanhimmalle pojalle pekonihampurilaisaterian.

Jossakin välissä joku nälkäinen raukka on syönyt henkenä pitimiksi vehnämurokkeita. Halpaa S-marketin mansikka- ja banaanijogurttia litran purkeissa on näköjään tänään mennyt kolme litraa...

Joku perhettämme tuntematon voisi kauhistella ja pudistella päätään: "mahtavat olla kauheita läskibonazoja!"
Todellisuudessa liikakertymiä löytyy vain perheen vanhemmilta.
Tänään ei siis kukaan syönyt karkkia, suklaata, sipsiä tai kitannut limua.

Jääkaapissa on varalla yöllä kotiutuville kinkkuruisleipiä.

Yhteenvetona voisi perheen äiti todeta: ihan keskivertopäivä  ruuan menekin suhteen.

Duggarin perhe

Oletko jo tutustunut Duggarin perheeseen? Jos olet, tiedät heti, mitä perhettä tarkoitan. Arkansasissa, USA:ssa asuu ihana perhe, jonka vanhemmilla on 19 lasta. Perheen sivut löytyy http://www.duggarfamily.com/. Sivuilta löytyy nyt enemmän kuvia myös pikkuruisesta Josiesta, joka syntyi raskausviikolla 25 joulukuussa 2009. Ennenkuin kukaan käy kadehtimaan perheen kotia tai elämää, kannattaa muistaa, että he elävät amerikkalaisessa kulttuurissa ja ihmisten sidokset esimerkiksi kotiseurakuntaan on aivan toisenlaiset kuin meillä.
Perheen sivuja tutkiessa harmittelee surkeaa englanninkielentaitoaan.
Suosittelen lämpimästi tutustumaan perheeseen!

Mutakakku

Frödingen pakastemutakakku on hyvää. Jos haluat karsia kuluja, pääset lähes yhtä hyvään lopputulokseen tällä ohjeella ja kakun hinnaksi tulee noin 1,60e.
Ison uunipellillisen saa kolminkertaisella ohjeella, sokerin määrän vähentäminen ei juurikaan vaikuta makuun, kakun olemus ei vaan ole yhtä "mutainen". Mitä notkeammaksi uskallat taikinan jättää, sitä mehevämmän kakun saat. Minä pelaan mielummin varman päälle ja laitoin maitoa sekoittamisen loppuvaiheessa vain pienen tilkan.
1dl voisulaa
2 munaa
1dl kaakaota
2 1/2 dl sokeria
1/2 tl vaniljasokeria
2dl vehnäjauhoja
1/4 tl suolaa
loraus maitoa

Sekoita voisulaan sokerit ja suolat. Lisää munat ja sekoita reippaalla kädellä. Lisää jauhot ja kaakao ja maitoa tarpeen mukaan. Sekoita nopeasti tasaiseksi, ettei taikina sitkisty.
Vuoan halkaisija 24 cm , 175 astetta, 15-20 min.
Jäähtyneelle kakulle jotkut laittaa tomusokeria, meillä kakku ei ehdi edes jäähtyä.
Vyötärön tilanteesta ja itsehillinnästä riippuen jotkut syö löysän kermavaahdon kanssa. Minulle riittää kolme-neljä lusikallista kahvin seurana namipalaksi.
Ja on sitten hirveen makkeeta.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

"Osta mulle hattaraa" eli elämisen pienet ilot

Tirtetan teki aamulla kovasti mieli hattaraa. Se on aika harvinaista herkkua, Linnanmäki kesäisin taitaa olla lähes ainoa takuuvarma paikka, mistä sitä saa. Joskus harvoin näkee isossa karkkikaupassa pönttöön pakattua töhnää, jota sanotaan hattaraksi. Hattarasta haaveillessaan Tirtetta lausui niin syvällisen toteamuksen, että se piti ihan kirjoittaa muistiin: "Yhes kaupas myyään ilmatteeks hattaraa. Ne ei oo halpoja, ne on tarjoukses."

Pää on jotenkin usvassa vielä vuoden vaihtumisen johdosta. En ole oikein hyvä valvomisessa, mielummin paneudun pitkiin yöuniin. Onneksi koululaiset saavat vielä viikon huilata, en muista milloin olisi ollut näin pitkä joululoma.
Äiti soitti lumen keskeltä mummolasta. Tuli oikein hyvä mieli, koska olivat isän kanssa hilpeitä ja iloisia. Hilpeys taas johtui siitä, että äiti oli pyrkinyt isän syliin istumaan, koska paleli. Isä oli lausunut tuon lapsuudesta tutun kommentin: "elä nyt iso köntti kehtoo siihen tulla". Vuodet olivat tuoneet kommenttiin jatkon: "mäne äkkiä pois, minä ihan kuolen sinun alleis".
Äiti lopetteli puhelun toteamukseen, että "pitää kait laittaa takkaan tuli, että lämpiää."

Pienet ilot ovat siis olleet tänään vallalla. Mies tutkisteli työvuorolistaansa ja muisti samassa, että vuoden vaihtuminen tuo tuntipalkkaan 15:n sentin korotuksen. Sanoin hänelle, että "mitä iloa sulle siitä on, kun kaikki tienestit menevät siihen samaan kankkulan kaivoon kuin ennenkin, eli muijan taskuun." En muista, olenko jo paljastanut teille tämän mieheni kannalta raadollisen tosiasian: kaikki rahat, jotka mieheni suurella vaivalla tienaa, minä laitan menemään. Kahviraha työpäivän varalle on ollut lähes ainut raha, mitä kirstunvartija hänelle suo. Tähän tilanteeseen ajauduimme oikeastaan viime kädessä silloin, kun mieheni tulee kauhusta läähättäen kotiin ja saa hädin tuskin sanottua: "mun pankkikortti on kadonnut...mä nostin rahaa ja sitten se katos johonkin..."
Tiedätte hyvin, millainen soittorumba alkaa sensortin katoamisesta. Minä, tietty, etsin kaikki numerot, mies täysi-ikäisenä kortinhaltijana joutui tietysti hoitamaan puhumispuolen, vaikka olisi mielellään antanut minun hoitaa sen.
Kului muutama päivä, kadonnut kortti oli saatu hengiltä ja oletettavasti ei ollut tapahtunut mitään suurempaa onnettomuutta. Jotakin etsiskelin miehen lompakosta. Ihmetyksen-säikähdyksen-epäuskon tälli pamahti tietoisuuteeni: "Mitä tämä pankkikortti tekee sun lompakossa!!?!!"  Pankkikortti oli koko ajan ollut miehen lompakossa, olin erittäin sokeasti uskonut hänen puheitaan, ettei "korttia löydy mistään, se on varastettu!"
Siis tuo tapaus siirsi kaikki perheen rahavirtojen ohjailun minun hoteisiini. Luottamus mieheeni on tallella.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Härkätaistelijan jumppahousut ja sauna-arvioita

Tänä aamuna puoli kahdeksalta kömpi viereeni työmies. Oli selvinnyt hengissä uudenvuodenyöstä pääkaupungin yöliikenteessä. Halliin päästessään oli vielä niin paljon työhaluja jäljellä, että oli kysynyt ylitöiden toivossa esimieheltään: "Onko tullut sairastapauksia?" Ei ollut, mutta lupasi soittaa, jos ilmaantuisi.
Isä sai tänään nukkuakin kohtuullisen rauhassa. Edellisellä kerralla kun yritti nukkua päivällä, Tirtetta kömpii tyynylle istumaan ja supattaa korvaan: "Ole sinä härkä, minä olen  härkätaistelija. Tämä tyyny on punanen viitta ja minä vinkutan tätä sinun edessä ja sinä hyökkäät. Jooko isi?" Kun isi ei leikistä innostu, härkätaistelija jättää härkänsä rauhaan. Kun isi muutaman tunnin kuluttua istuu aamupalallaan, istahtaa Tirtetta hänen eteensä , katso tiukasti silmiin ja kysyy: "Onko kivaa vai tylsää?" Isillä kun tahtoo silmät harittaa yövuoron jälkeen, niin oli tarpeellista tunnustella isin mielialoja. Isin vastaus kyllä vakuutti tytön: "Minulla on aina kivaa, kun sinä olet lähellä!"

Äitillä ja isilläkin oli äsken harvinaisen kivaa, kun jostain ihmeen syystä päädyimme kotisaunaan kahdestaan. Muistelin saunoneeni viimeksi juhannuksena, mutta emme edes muista, oliko vuosi vai kaksi edellisestä yhteisestä saunomisesta. Talomme kuudennessa kerroksessa on hulppea talon sauna mukavin näköaloin, mutta siellä ei tule juurikaan käytyä. Oma sauna on noin neljän neliön suuruinen, ikkunallinen henkiinjäämistestikoppi, jossa meinaa noutaja tulla väkisin. Vaikka ilmastointi hönkii täydellä teholla saunomisen ajan ja välillä haukkaat happea ikkunasta, ei lauteilla jaksa kukaan olla kauaa. Pysyypä ainakin siltä osin sähkölasku aisoissa, kun sauna palvelee paremmin rojuvarastona. (Huom. Laitan kiukaan sulakkeet pois päältä aina saunomisen jälkeen. Tarpeeksi paljon surullisista saunapaloista olemme viimevuosina lukeneet ja kuulleet.)

Rakettiasian pohdinta päättyi ihan onnellisesti. Kaikki paukuttelusta nauttivat poikalapset löysivät kaveripiiristään niin paljon samanmielisiä, että ihan kyllikseen saivat kaikki pörrätä ulkona katkussa ja paukkeessa.
Kun veimme tyttönelikolla taas isälle evästä pysäkille, jäin Tirtetan kanssa pienelle pullonkeruureissulle.
Tirtetta sanoi minulle, kun pauke oli vähän pelottavanpuoleista:
- Äiti, ei tuota tarvii yhtään pelätä! Ei se tee ihmisille mitään pahaa. Noita valotikkuja (kipinöitä) pitää kyllä vähän varoa. Jos sellanen osuu ihmiseen, tulee enemmän verta kuin lehmästä!
Teimme hyvin sukkelan pullokierroksen, paukuttelu oli meistä vähän pelottavaa. Sen verran taas kaikki ulkona viime yönä kuljeskelleet pulloja löysivät, että 15 litraa maitoa noilla pikkuvessan lattialla pusseissa haisevilla pulloilla saa.

Vieressäni toivottelee hyvää yötä se neljävuotias rimppakinttu. Sai tänään vanhimmalta siskoltaan (hänellä onnekkaalla kun on 6 isosiskoa) ihanat lilanväriset "jumppahousut". Yksi sisko sanoo niitä "diskohousuiksi", kun ovat jotakin kimaltelevaa materiaalia. Tirtetta itse sanoo, että housut ovat samanväriset kuin naapurinmummon yöpaita.