Muistan hyvin oman peruskouluaikani. Yläasteen koulu oli kirkonkylässä 14:n kilometrin päässä kotoa ja sinne piti mennä linja-autolla. Onneksi aamulla ei tarvinnut norkoilla koululla, vaan linja-auto tuli kirkolle samoilla kellonlyömillä, kuin koulu alkoi. Iltapäivisin kotiinpääsy saattoi sitten olla monenkin mutkan takana, varsinkin, jos koulu loppui kolmelta. Silloin kävelin viimeiset kolme kilometriä kotiin. Jos koulun jälkeen oli piano- tai laulutunti, olin kotona iltapimeällä.
Rehellinen jos olen, en ihan hurjasti pitänyt koulusta. Opettajat olivat mukavia ja tekivät työnsä hyvin, mutta koulunkäynti tehtävineen ja kokeineen ei ollut yhtään mukavaa. Jaksoin koulussa varmaan kavereiden voimalla. Luokan tytöt pitivät yhtä, kaikki olivat kaikkien kavereita ja kaikki tunsivat kuuluvansa tasavertaisina ryhmään. En muista koskaan ketään luokassamme kiusatun, sillätavoin kuin tänä päivänä koulukiusaaminen määritellään. Leikkimielistä härkkimistä tietysti oli, mutta toisen huumorintaju tunnettiin ja sitä kunnioitettiin. Koskaan ei menty kiusoittelussa yli sopivuuden rajan.
Koulu oli minulle etupäässä hauskanpitoa varten. Kuitenkin joka ikinen päivä ajattelin, kuinka onnellinen olen sitten, kun pakollinen koulu on käyty.
Nuo ajatukset tulee kirkkaana mieleen, kun kahdeksasluokkalainen sanoo joululoman loppupuolella, että kohta taas joutuu sinne keskitysleirille. Näen, miten hän kokoaa kaikki tahdonvoimansa lähteäkseen aamulla kahdeksalta tietäen, että on neljän jälkeen kotona. Jos saisi valita, hänkin tekisi ruumiillista työtä maatilalla mielummin, kuin opiskelisi ruotsin kielioppia.
Mietin, mitä minä voisin tehdä asian korjaamiseksi, kun ekaluokkalainen sanoo, että koulussa on tylsää. Aion pohtia asiaa myös hänen opettajansa kanssa ensi viikon tapaamisessa. Lapsen luovuutta ja positiivista energiaa menee liikaa hukkaan, jollei hän löydä koulunkäynnistä riittävästi tarkoitusta ja iloakin. Hauskuutta en edes tohdi toivoakaan, luulen että samaa riemukasta hauskanpitoa vanhassa, jännittävässä koulutalossa välitunnin leipomokäynteineen eivät tämän päivän kaupunkikoululaiset saa useinkaan kokea, mitä vanhempansa saivat.
Ainakin aion keskustella koululaisten kanssa. Ehkä heiltä on unohtunut, että kohtalainen koulumenestys takaa tulevaisuudessa enemmän valinnanmahdollisuuksia. Muistutan elämän pienten asioiden merkityksestä. Muistutan äitini minulle antamasta neuvosta. Kun minulla oli oikein kurjaa ja kieriskelin itsesäälissä ja valitin elämän kaikkinaista hankaluutta, äiti antoi hyvän neuvon. Äiti kehoitti keskittymään lähellä olevien ihmisten hyvinvointiin. Ajattelemaan, kuinka voisi helpottaa toisen oloa, mitä voisi tehdä toisen ilahduttamiseksi. Silloin väistämättä oma kurjuus unohtuu. Ekaluokkalaiselle täytyy varmaan keksiä myös jotakin konkreettisempaa mielennostatusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti