Kiukkuinen muija

Myöhäinen, oikeastaan kovin varhainen ajankohta oli ainoa asia, joka säästi mieheni viime yönä kuulemasta kunniaansa. Hän tuli 11-tuntisen työpäivän jälkeen kävellen kotiin varikolta, joka sijaitsee lähes seitsemän kilometrin päässä kotoamme. Miehen työvuoro päättyi yöllä kahden jälkeen. Olin tallentanut hänen puhelimeensa taksin tilausnumeron, laittanut lompakkoon nipun taksirahaa. "Tolpalla nyt ei sattunut juuri silloin olemaan yhtään autoa." "Oli niin leppoisan mukava ilma (-20), eikä yhtään tuullut!" "Jalkakäytävät oli niin hyvin hiekotettu!"
Onhan se siis kummallista, että salskea, nuori mies, ei saa omaksi ilokseen enää edes kävellä töistä kotiin. "Reilu tuntihan tuossa vain meni."
Tehän tiedätte, miltä kuulostaa, kun yöllä vimmastunut nainen yrittää hillitä sanaista arkkuaan ja yrittää antaa kuitenkin ympäristön nukkua. Se on sellaista puhinan ja kihinän välimuotoa ja teatraalisen äkkinäistä kyljenkääntöä.
Mies kävi iloisena suihkussa, hörppäsi tipan piimää ja heittäytyi ikionnellisena nukkumaan. Kiukkuinen muija ei vaan saanut unta, kun kuvitteli, mitä OLISI voinut tapahtua, jos vaikka joku sorkkarautajengi olisi miehen kolkannut, varastanut reput ja rensselit, talon rahoista puhumattakaan.
Siinä valvoskellessa muija alkoi kuunnella yhdestä lastenhuoneesta kantautuvaa yskänkuminaa. Kello lähenteli jo viittä. Koska yskijä ei itse ymmärtänyt tulla hakemaan pullosta helpotusta, vein lapselle huikat.

Kello on luvattoman paljon yli yhdeksän, kun puhelin alkaa rytistä tyynyni alla. Vanhin tytär soittaa:
- Ei me nyt sitten tullakaan hoitoon, koska ei tullut työkeikkaa.
Yritän puhua äänellä, ikäänkuin olisin ollut jo tuntikausia työn tuiskeessa.  En jää rupattelemaan, täytyy ottaa viimeiset ilot irti loman aamu-unista.
Kun myöhemmin kiskon luuni sängyn uumenista pystyasentoon, ei minulle ole enää tipankaan väliä, millä konstilla mies on kotiin selvinnyt. Pääasia, että on tullut.