Kuinka unelmamme syntyi?

Tammikuun 15.päivä tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun unelmamme maallemuutosta syntyi ja jäi eloon.

Jotkut ovat kummastelleet, mistä moinen haihatus ruveta yhtäkkisesti puhumaan tällaisen köörin kuskaamisesta toiselle puolelle maata ja vielä todennäköisesti pysyvästi. Olinhan aina toitottanut suureen ääneen, kuinka kaupunkilaistunut minusta on tullut ja kuinka nautin elämän näennäisestä helppoudesta kaupungissa.
Vuosi sitten loppiaisena isäni joutui yhtäkkiä sairaalaan. Sen reissun seurauksena hänelle tehtiin syöpädiagnoosi. Äitini ja isäni asuvat kahdestaan suuressa talossa. He ovat täysin riippuvaisia omasta autosta, ilman sitä ei niillä kulmilla juurikaan toimeen tule. Äidilläni ei ole ajokorttia.
Pommi tai salamanisku ei ole paljoakaan liioiteltu kuvaus tuon tilanteen vertauskuvista. Minulla on kaksi veljeä. Hiukan ymmällään taisimme kaikki olla silloin, kun tutut elämänkuviot tuntuivat menevän uusiksi.
En kovin usein pääse käymään vanhempieni luona: matka on pitkä ja kotitöitteni tuuraaminen on aika haasteellinen tehtävä kahdellekin meidän isoista tytöistä. (Kts. edellinen kirjoitus). Nelitoistahenkisen perheen matka mummolaan millä liikennevälineellä hyvänsä vaatisi isän kahden viikon nettotienestit.

Tein nopean päätöksen ja tein yhden päivän matkan lapsuudenkotiini tammikuun 15.päivä viime vuonna.
Olin perillä aamuseitsemältä ja enoni oli minua vastassa linja-autoasemalla. Menimme terveyskeskuksen labraan, jossa isäni odotti näytteenottoon. Verikokeiden tulosten perusteella hänelle aloitettiin tablettisytostaatti, jota saattoi ottaa kotona. Hoito jatkuu edelleen.

Eno toi isän ja minut kotiin, jossa äitini odotti aamupalan kanssa. Olimme kaikki valtavan onnellisia ja mieli oli levollinen. Ulkona oli kova pakkanen, lintulaudalla keittiön ikkunan takana kuistilla riitti kävijöitä. Aamupalan jälkeen isä meni lepäämään, äidin kanssa menimme pannuhuoneeseen lämmityshommiin. Äiti näytti minulle vaihe vaiheelta lämmityskattilan täyttämisen, sytyttämisen, säädöt, mittareiden tarkkailun, kattilan huollon. Kirjoitin kaiken ylös ja lappu on hyvässä tallessa, josta sen löydän tarvittaessa.
Kun äidin kanssa touhusimme päivän askareita ja kävelin suuren talon lautalattioita, minulle tuli oudon suloinen, varma tunne: minähän kävelen oman kotini lattialla.
Isäni lepäili takkahuoneen sohvalla, laitoimme takkaan tulen ja juttelimme. Minä aloin jostain syystä puhumaan, kuin sisäisestä pakosta, miltähän sellainen ajatus tuntuisi toteuttaa, että kun viiden vuoden kuluttua mieheni pääsee eläkkeelle, jos me tulisimme tänne. Eihän meitä pidättelisi sitten kaupungissa mikään.
Muistan, kuinka äitini silmät suurenivat ja kirkastuivat ja isäni katse terästäytyi ja muuttui innokkaaksi.
Minulla on sellainen mielikuva, että tuosta takkaistunnosta soitin kummallekin veljelleni ja kysyin, olivatko he ajatelleet koskaan muuttavansa Lautakankaalle asumaan perheinensä. Kumpikin sanoi epäröimättä, että ainakaan nykyisissä olosuhteissa eivät ole sitä suunnittelemassa. Minä vastasin heille, että "me taidamme sitten ruveta suunnittelemaan".
Kotitilaani kuuluu uudempi ja vanhempi talo, aitta-latorakennus, jonka yhteydessä on kellari, muutama lato ja upea hirsinen riihi. Puutarhassa kasvaa äitini hoivaamat kymmenet lajikkeet kukkia, puita, pensaita. Havupuita on kasvamassa ihan kokeilumielessä monia eri lajeja. On monipuolista, ravinteikasta metsää ja muutama hehtaari hyvin hoidettua peltoa, jota viljelee naapurikylän suurtilallinen. Rantaviivaa on muutama metri ja mukavan soutumatkan päässä saari saunoineen. Äidin hyötypuutarhasta löytyy vadelmaa, karhunvatukkaa, tyrniä, marja-aroniaa.

Tulin illalla kotiin hyvin antoisan, onnellisen ja merkittävän matkan jälkeen. Esitin ajatuksen mummolaanmuutosta perheelle. Ajatuksen todellinen sisältö on meille tietenkin usvan peitossa, kaikkein eniten lapsille. Mutta tuo valmistautumisaika, neljä-viisi vuotta, tuntuu juuri sopivalta ajalta järjestellä kaikki käytännön asiat. Lapsetkin ehtivät käydä vielä koulua täällä, kypsytellä ajatusta ja ne, jotka eivät halua muuttaa maalle, suunnittelevat oman elämänsä kuviot sen mukaan. Vanhimmista lapsista muutama aikoo jatkaa opiskelujaan täällä, eivätkä aio näillä näkymin muuttaa maalle.
Mieheni, monen polven helsinkiläisenä, on hänkin innolla ajattelemassa asiaa todeksi. Lähes päivittäin puhumme jostakin käytännön asiasta, kuinka se mummolassa järjestetään. Minun yksi ensimmäisiä haaveita on ollut alun alkaen suuri mansikkamaa (siitä on oma juttunsa viime vuoden blogikirjoituksissa) ja kanoja.
Tila on niin suuri, että käytännössä voi toteuttaa mitä uskaltaa ja haluaa. Metsää, peltoa ja järveä riittää.

Vuodessa tuo unelma on vain syventynyt ja vahvistunut. Käytännön järjestelytkään eivät enää tunnu muuttoa ajatellen tähtitieteeltä. Asiat ovat yksinkertaistuneet.
Tällä hetkellä rukoilemme isälle ja äidille terveyttä ja elinpäiviä. Rukoilemme, että haavemme saa joskus toteutua, koska tärkeitä ovia sen toteutumiseen ei ole suljettu. Rukoilemme, että uusia ovia avautuu ja muutamat käytännölliset järjestelyt, kuten vesi-ja viemäröintijärjestelmän uusiminen suuren perheen tarpeisiin, järjestyvät aikanaan.