Nelivuotias pitää vanhusvanhempansa hereillä

- "Mitä sun leualle on tapahtunu?" kysyin äsken Tirtetalta, kun tämän leuka oli nilellä ja kirkuvanpunainen.
- "Mä ajoin mun partaa äskön."
- "Sun partaa?! Millä?" kysyin, kun en ollut uskoa korviani.
- "Hammastahnalla. Tää oli mun partakone." sanoi Tirtetta ja näytti Lego valomiekkaa.
- "Mun parta oli ihan tahmanen ja limanen, siksi se piti ajaa. Mä ajan aina mun parran, kun mä meen isin kanssa kirkkoon tai sun kanssa perhekerhoon. Tää on mun tuote. Mä hankaan tätä hammastahnaa mun leukaan näin... että se on ihan valkonen... ja sitten ajetaan parta."
Olin niin häkeltynyt tuosta selvityksestä, että en edes huomannut kyseenalaistaa parranajotouhua. Rupesin vain miettimään, mitä itse tein tuossa elämänvaiheessa, kun isä oli kaikki kaikessa. Minä taisin tulla teelusikan kanssa mukaan hommiin, kun isä iltapuhdetyönään alkoi keskellä tuvan lattiaa viilata moottorisahan terää. Minä kaivelin sanomalehden päälle teelusikalla kaikki märät sahanpurut moottorisahan kolosista. Tuo sahankunnostushomma oli meille yhteinen työ ja minulle hurjan tärkeää.

Tirtetan isä kipaisi ruokatauollaan kotiin, vaikka eväät oli mukana. Minua ei kyllä saisi puolen tunnin kotonakäväsyn takia raahautumaan kesken työpäivän kotiin. Nauttisin hitaasti ja nautinnollisesti evääni Kampin metroaseman kellaritiloissa, ikkunattomassa, tunkkaisessa väestösuojassa ja nauttisin siitä ylellisyydestä, ettei kukaan roikkuisi niskassani, haluaisi sekoittaa kahvimukiani tai haluaisi maistaa porkkananpalaa annoksestani. Mies kyllä itsepintaisesti väittää, että juuri noiden syiden takia hän haluaa tulla ruokatunnilla kotiin, jos se vain on mahdollista.

Tirtetta tuo minulle näytille muovailuvahapurkkia.
- "Tässä lukee myr-ky-tön. Se tarkottaa sitä, että saa syödä."