Pieni koira raitiovaunussa

Minulla ei ole koskaan ollut koiraa. Enkä tietysti ole kovin perillä koirien kasvatusasioistakaan. Olen vain seuraillut, kuinka koiraihmiset toimivat eläimiensä kanssa.
Tänään istuessani raitiovaunussa jäin pohtimaan kasvatusasioita. Minua vastapäätä istuutui mies, joka näytti pienelle koiralleen kädellä, että "asetu tänne penkin alle". Koira totteli kiltisti ja kurotti varovaisesti päätään penkin alta miestä kohti. Mies otti takkinsa taskusta jonkun pienen, rouskuvan namipalan ja antoi sen koiralle. Samalla hän sanoi lempeällä äänellä:
- "Oikein hyvä..." Miehen käsi jäi rapsuttamaan koiran kaulaa ja hän jatkoi levollista rapsuttelua koko matkan. Koira kurkisteli istuimen alta uteliain silmin kanssamatkustajiaan. (Älkää kysykö, mitä rotua koira oli; eskarilaiseni olisi tiennyt sen heti koiran nähtyään, mutta ainakin koira oli valkoinen ja ei kovin suuri ja sillä oli keskipitkät karvat.)
Olen havainnut koiraihmisistä, että he ovat hyvin johdonmukaisia koirien kasvattamisessa. Säännöt ovat aina samat: ei reuhkata ja huudeta, tarpeille yritetään mennä sovittuun paikkaan, jos käytös on sopimatonta, sanotaan tiukalla äänellä ja auktoriteetilla "ei". Jotkut asettuvat koiran silmien tasolle, katsovat suoraan koiraa silmiin ja kieltävät sitten. Kaikesta hyvästä käytöksestä koiraa kiitetään ja palkitaan. Ja kun koira nukkuu, sitä ei saa häiritä.
Jos suomalaisilta noin keskivertoisesti koirien luonteen kouliminen ja kasvatus onnistuu, niin miksi sitten lasten kasvatus on monelle liian vaikeaa ja haasteellista. Usein törmää tilanteeseen, että vanhemmalla ei ole rohkeutta sanoa lapselle "ei". Pettymyksen tuottamisen pelko on monelle hyvin suuri. Katselin eräänä iltana isää kahden tarhaikäisen lapsensa kanssa ruokaostoksilla. Toinen lapsista roikkui ostoskärryn toisella laidalla, toinen toisella.
Apinanomaisten mölähdysten saattelemana lapset vuoron perään tempaisivat kärryjä sivusuunnassa, kun isä yritti taituroida hyllyjen välissä. Kertaakaan isä ei sanonut lapsille "ei, nyt riittää". Isän kehonkieli kyllä kertoi, ettei lasten toiminta tuntunut hänestä siinä tilanteessa ollenkaan mukavalta, mutta jostakin syystä hän ei halunnut/raskinnut/osannut kieltää lapsia. Ja minä ihmettelin ihan kauheasti. Minun teki  mieli kysyä mieheltä, miksi hän ei halua kieltää lapsia. Ei silti, että isän ja lasten touhu minua olisi millään lailla häirinnyt, mutta heidän itsensä kannalta olisi homman voinut hoitaa paljon helpomminkin.
Kun niitä lasten kasvatusasioita siinä hammaslääkärireissulla pohdin, tulin johtopäätökseen koirankasvatusta mukaillen, että yksi perusasia on se johdonmukaisuus. Samat säännöt ovat voimassa aina, kaikkialla ja kaikkia koskien. Ei-toivottu käytös tukahdutetaan ja kielletään jyrkästi ja johdonmukaisesti ja heti. Toivotusta hyvästä käytöksestä palkitaan ja annetaan sanallista kiitosta. Lisäksi rapsutuksia ja paijauksia vähän joka välissä. Ja nukkuvan herättämistä vältetään.
- - -
Olin siis tokaluokkalaisen kanssa Kivelän sairaalassa hammaslääkärissä. Eipä ollut iloista matkaseuraa lapsenlapsesta, kun tämä nukkui sikiunessa koko kaksituntisen reissun.
Kivelän sairaalan ala-aulassa on muuten yksi Helsingin parhaista kahviloista. Koko sairaala tuoksuu vuoronperään korvapuusteille ja välillä pizzalle. Jututin kahvilanpitäjää, joka kertoi, että usein uunissa paistuva korvapuustipellillinen on jo etukäteen myyty, kun asiakkaat odottavat pullien paistumista. He siis paistavat paikan päällä voisilmäpullat, korvapuustit, rahkapiirakat ja pizzapalat. Monet tulevat leivonnaisia varta vasten hakemaan sairaalalta. Minäkin söin lounaaksi ihanan rahkapiirakan. Kunhan selvitään tuosta täytekakkutehtaasta, täytyy viritellä kunnon pullataikinat.