Pumpuli vastaan kylmä kivi

Tykkäisin kirjoitella etupäässä iloisista asioista, joista joku toinenkin voisi tulla iloiseksi. Nyt kuitenkin päivällinen tapaus, joka ei ollut iloinen, vaivaa minua niin, että saadakseni asian järjestykseen mielessäni ja oikeisiin mittasuhteisiin, on minun varmaan pakko kirjoittaa siitä.
Olen aika naiivi. Yli kaksikymmentä vuotta kotiäitinä poissa työelämän pyörityksestä on jättänyt minut rauhaan monista ikävistä asioista. Myös lapsuuteni maaseudun rauhassa kasvatti minut kuta kuinkin pumpulielämään. Sen, minkä ehdin työelämässä olla ja elää sinkkuna kaupungissa, oli sekin ystävällisten ihmisten ympäröimää elämää. En muista äkkiseltään, että kukaan olisi puhunut minulle koskaan kovin rakkaudettomasti, ilkeästi tai epäkohteliaasti. Hyvin harvoin olen joutunut kuuntelemaan panettelevaa, ilkeää puhetta, ainakaan jos puhuja on ollut selvinpäin.

Kauppareissulla pysähdyin juttelemaan hyvin iäkkään hyvänpäiväntutun kanssa. Muutaman kerran olen tätä aiemmin jutellut hänen kanssaan, eli en tunne häntä ollenkaan. Yksin asuu, ei köyhä, ei näytä ylenpalttisen varakkaaltakaan.
Juttumme alkoi, kun kysyin hänen vointiaan. Yhtäkkiä nainen intoutui parjaamaan tummaihoisia ihmisiä, kaikkia laidasta laitaan. Hän käytti niin ilkeää kieltä, että minulta vesi tirisi silmistä. Hän puhui erittäin halventavasti tummaihoisista lapsista ja raskaanaolevista tummaihoisista naisista. Hän oikopäätä luokitteli kaikki valkolaisrodusta poikkeavat ihmiset yhteiskunnan eläteiksi. Hän arvosteli perheiden lapsilukuja ja poikalapsia!!
Kun nainen pysähtyi hengittämään sanojensa välillä astuin häntä askeleen lähemmäs ja kysyin hyvin painokkaasti:
- No mitä te sitten minulle sanotte, kun olen laittanut 13 lasta tähän maailmaan?!
Naisen silmät laajenivat, hetkisen jo näytti siltä, että häntä epäilytti, mutta hän tuiskahti:
- Mutta sinun miehesi ei olekaan musta!
Siinä vaiheessa huomasin, että tuhlaan vain aikaani. Hymyilin joltisestikin pitkin hampain, toivotin oikein hyvää jatkoa ja pötkin kauppaan niin lyötynä, kuin olisin ollut somalinainen ja kuullut tummilla korvillani kaikki nuo ilkeät sanat.
Olen aivan varma, että tuolta naiselta ei yksikään tummaihoinen lapsi saa hyväksyvää hymyä. Kukaan taakkojensa alla sinnittelevä somaliäiti ei saa häneltä hyväksyvää katsetta.
Ja nyt käännän puheen itseeni. Iäkäs nainen tuskin koskaan ajattelutapaansa tulee muuttamaan.

Sain muistutuksen siitä, että kaikenlainen ihmisen erilaisuus voi olla suuri taakka kantajalleen. Onneksi tämän päivän lapset ja nuoret osoittavat kiitettävää tasa-arvoista hyväksyntää ihmisen erilaisuudelle. Nautin lasten värisokeudesta, kun he leikkivät tämän talon pihalla. Alakerran päiväkodissa on hyvinkin kehitysvammaisia lapsia. Talossamme asuu lapsia Kiinasta, Koreasta, Japanista, Tunisiasta, Somaliasta, Venezuelasta.
Minulla on useita ystäviä, jotka ovat monivammaisia. He saavat joka ikinen päivä kovettaa kuorensa kestääkseen AIKUISTEN ihmisten halventavat, ilkeät, satuttavat kommentit. He eivät voi edes käydä oman lapsensa kanssa kaupassa ilman, että joku julkisesti arvostelee heitä.
En tiedä, helpottiko tämän kirjoittaminen yhtään oloani. Voin vain rakastaa kaikkia lapsia hiukan suuremmalla sydämellä, että heidän herkkä mielensä kestäisi kaikki ne epäoikeudenmukaiset kolhut, joita aikuiset heille aiheuttavat.