lauantai 8. tammikuuta 2011

Pumpuli vastaan kylmä kivi

Tykkäisin kirjoitella etupäässä iloisista asioista, joista joku toinenkin voisi tulla iloiseksi. Nyt kuitenkin päivällinen tapaus, joka ei ollut iloinen, vaivaa minua niin, että saadakseni asian järjestykseen mielessäni ja oikeisiin mittasuhteisiin, on minun varmaan pakko kirjoittaa siitä.
Olen aika naiivi. Yli kaksikymmentä vuotta kotiäitinä poissa työelämän pyörityksestä on jättänyt minut rauhaan monista ikävistä asioista. Myös lapsuuteni maaseudun rauhassa kasvatti minut kuta kuinkin pumpulielämään. Sen, minkä ehdin työelämässä olla ja elää sinkkuna kaupungissa, oli sekin ystävällisten ihmisten ympäröimää elämää. En muista äkkiseltään, että kukaan olisi puhunut minulle koskaan kovin rakkaudettomasti, ilkeästi tai epäkohteliaasti. Hyvin harvoin olen joutunut kuuntelemaan panettelevaa, ilkeää puhetta, ainakaan jos puhuja on ollut selvinpäin.

Kauppareissulla pysähdyin juttelemaan hyvin iäkkään hyvänpäiväntutun kanssa. Muutaman kerran olen tätä aiemmin jutellut hänen kanssaan, eli en tunne häntä ollenkaan. Yksin asuu, ei köyhä, ei näytä ylenpalttisen varakkaaltakaan.
Juttumme alkoi, kun kysyin hänen vointiaan. Yhtäkkiä nainen intoutui parjaamaan tummaihoisia ihmisiä, kaikkia laidasta laitaan. Hän käytti niin ilkeää kieltä, että minulta vesi tirisi silmistä. Hän puhui erittäin halventavasti tummaihoisista lapsista ja raskaanaolevista tummaihoisista naisista. Hän oikopäätä luokitteli kaikki valkolaisrodusta poikkeavat ihmiset yhteiskunnan eläteiksi. Hän arvosteli perheiden lapsilukuja ja poikalapsia!!
Kun nainen pysähtyi hengittämään sanojensa välillä astuin häntä askeleen lähemmäs ja kysyin hyvin painokkaasti:
- No mitä te sitten minulle sanotte, kun olen laittanut 13 lasta tähän maailmaan?!
Naisen silmät laajenivat, hetkisen jo näytti siltä, että häntä epäilytti, mutta hän tuiskahti:
- Mutta sinun miehesi ei olekaan musta!
Siinä vaiheessa huomasin, että tuhlaan vain aikaani. Hymyilin joltisestikin pitkin hampain, toivotin oikein hyvää jatkoa ja pötkin kauppaan niin lyötynä, kuin olisin ollut somalinainen ja kuullut tummilla korvillani kaikki nuo ilkeät sanat.
Olen aivan varma, että tuolta naiselta ei yksikään tummaihoinen lapsi saa hyväksyvää hymyä. Kukaan taakkojensa alla sinnittelevä somaliäiti ei saa häneltä hyväksyvää katsetta.
Ja nyt käännän puheen itseeni. Iäkäs nainen tuskin koskaan ajattelutapaansa tulee muuttamaan.

Sain muistutuksen siitä, että kaikenlainen ihmisen erilaisuus voi olla suuri taakka kantajalleen. Onneksi tämän päivän lapset ja nuoret osoittavat kiitettävää tasa-arvoista hyväksyntää ihmisen erilaisuudelle. Nautin lasten värisokeudesta, kun he leikkivät tämän talon pihalla. Alakerran päiväkodissa on hyvinkin kehitysvammaisia lapsia. Talossamme asuu lapsia Kiinasta, Koreasta, Japanista, Tunisiasta, Somaliasta, Venezuelasta.
Minulla on useita ystäviä, jotka ovat monivammaisia. He saavat joka ikinen päivä kovettaa kuorensa kestääkseen AIKUISTEN ihmisten halventavat, ilkeät, satuttavat kommentit. He eivät voi edes käydä oman lapsensa kanssa kaupassa ilman, että joku julkisesti arvostelee heitä.
En tiedä, helpottiko tämän kirjoittaminen yhtään oloani. Voin vain rakastaa kaikkia lapsia hiukan suuremmalla sydämellä, että heidän herkkä mielensä kestäisi kaikki ne epäoikeudenmukaiset kolhut, joita aikuiset heille aiheuttavat.

5 kommenttia:

  1. Mitäpä olisi ilo jos ei tuntisi ja tunnustaisi sen toista puolta.

    Olin itse hyvin nyreissäni kun Somaliasta alkoi
    tulla nuoria terveitä miehiä. Lienen sitä marissut ihan ääneenkin.
    Saatuani tietoa miksi näin, kitkeryyteni suli sen tien.
    Emme vain muista/tiedä mitä meillä täällä tapahtui ennen kansalais-sotaa, pakko-otot Venäjän armeijaan ajoi suvut etsimään pojille matkarahat mistä vain.
    Sama juttu.

    Meillä on jo niin kauan ollut hyvin asiat,
    ja ihmisen itsekkyys on määrätön, ja tulee olemaan. Tunnustan että jos minun tontistani
    tultaisiin lohkaisemaan palasta evakolle, luulen että parkumatta en sitä nielisi.

    Minulta puuttuu rakkautta, se on surullista,
    mutta jospa... vielä elän!

    VastaaPoista
  2. Tää maailma on kyllä toisinaan niin epäreilu. Viattomat joutuvat kärsimään ja saavat ilkeitä katseita suvaitsemattomilta ihmispoloilta. Minä uskon siihen että ihmiset jotka tekevät pahoja tekoja, eivät kykene elämään läpi elämän onnekkaana. Kyllä se jossain vaiheessa napsahtaa omaan nilkkaan. Pakko!

    VastaaPoista
  3. Mun täytyy häpeäkseni tnnustaa, että olen tosta pumpulin ja kiven väliltä...:(
    On hyvä keskustelun aihe, koska monta näkökulmaa; hyvää ja valitettavasti myös paljon pahaa!

    VastaaPoista
  4. Ennakkoluulot ovat sellainen asia jotka saavat monien ihmisten ajatuksista aivan sairaita. Olen tehnyt töitä kehitysvammaiste kanssa viimeiset kaksikymmentä vuotta ja ehkä riipaisevin tapaus oli, kun olin puistokonsertissa erään vaikeasti kehitysvammaisen kanssa. Eräs mies minulle tokaisi "ei tuollaisia saa tänne tuoda". Minähän vedin herneet nenään ja sanoin muutaman sanan miehelle.
    Meidän jokaisen vain täytyisi jaksaa omalta osaltaan korjata ennakkoluuloja mahdollisuuksien mukaan...
    oikein mukavaa sunnuntain jatkoa kuitenkin:)

    VastaaPoista
  5. Siis korjaus! Mun puolikivipumpuli asenne EI MISSÄÄN TAPAUKSESSA koske vammaisia ihmisiä, päinvastoin vammaisten, vanhusten ja vähäosaisten puolesta asiat eivät kuuluisi olla täällä hyvinvointi valtiossamme tällä tasolla mitä nyt ovat!

    VastaaPoista