perjantai 31. joulukuuta 2010

Uudenvuodentoivotukset lukijoille

VISPIPUURO sekamarjoista (operaatiosta pakastimen tyhjennys)

Jos perinteinen puolukkavispipuuro kirvelee kurkkua, voi pakastimen marjavarantoja hyödyntää lapsillekin mieleisellä pirteällä puurolla. Oivallinen eväs töihin, käypi jälkiruuasta tai välipalasta, mutta vatsan tasapainottajana ehdoton, edullinen herkku.
2 litraa vettä
2dl mustikoita
1 1/2 dl puolukoita
1dl mansikoita tai mansikkahilloa
2-3 dl sokeria (riippuen siitä, onko marjat säilötty sokerin kanssa)
2 1/2 dl mannasuurimoita
ripaus suolaa

Laita riittävän suureen kattilaan vesi, marjat, sokeri ja suola. Ennenkuin seos kiehuu, sekoita vispilällä mannasuurimot tasaisena, hitaana nauhana. Kun keitos pulpahtaa, jatka hetken aikaa sekoittamista pohjaa myöten ja pienennä lieden lämpö kahteen. Kun kiehuminen rauhoittuu, jätä kattila ykköselle ja muista sekoitella silloin tällöin. Noin 15 minuutin keittäminen riittää. Käännä virta pois levystä, jätä puuro kannen alle hautumaan ja jäähtymään.
Sitten kun ehdit tai muistat, voit halutessasi vatkata puuron joko sähkövatkaimella tai yleiskoneella. Kaada puuro kulhoon, ripottele pinnalle vähän sokeria kuortumisen estämiseksi. Jos otat puuroa evääksi, laita suoraan rasioihin.
Puuro tuoksuu mansikalle, näyttää ihanan mustikkaiselta, mutta puolukan happamuus tuntuu miedosti. Marjojen kuoria ei oikeasti kannata siivilöidä hukkaan, koska silloin laitat kompostiin paljon hyviä kuituja.
Vatkatessa viimeisetkin marjat rikkoutuvat ja on vain tottumiskysymys syödä vispipuuro ilman marjojen sihtaamista.
Jos kammoksut puuron keittämistä kahteen litraan, keitä vaikka puolesta litrasta. Silloin muita aineksia tulee noin puoli desiä kutakin (paitsi suolaa).
Hintaa kahden litran marjapuurolle tuli ilmaisista marjoista keitettynä kokonaista 40 senttiä.
Edullisen ruuan ja hyvän mielen uutta vuotta!
(Tarkkaillaanpa keliä uutena vuotena ihan ensi kesän marjasatoakin ajatellen: "Jos on usva uunna vuonna, niin on halla heinäkuussa.")

torstai 30. joulukuuta 2010

Bussinkuljettajan vaimo

Äskeinen tapaus on työarkea kaupunkilaisbussinkuljettajalle ja hänen vaimolleen.
Mieheni soittaa kaupungin toiselta laidalta, että ruokatunti jäi vajaaksi Mannerheimintiellä olleen onnettomuuden takia ja mies joutui ajamaan poikkeusreittiä. Kiireessä oli avannut eväänä ollutta tonnikalapurkkia ja purkin avaamiseen tarkoitettu rinkula jäi käteen ja purkki pysyi kiinni. Eväät oli syöty, päätepysäkeillä ei ole loppuyön aikana mahdollisuutta ostaa syötävää ja työvuoro kestää aamukolmeen asti. Ja oli nälkä. Voisiko vaimo auttaa, vaikka on haasteellinen ajankohta. Kello 23.10 olisi mies kotitalon pysäkillä matkallaan Lauttasaaren päätepysäkille. Vaimolla reilu vartti aikaa. Vaimo sanoo, eiköhän tuo järjesty.
Keitän kahvia, paistan pari kananmunaa kinkun lisukkeeksi ruisleipien väliin, vähän jäävuorisalaattia. Viipaloin sharonhedelmän muovirasiaan, kahvi termosmukiin ja vielä "tehojuoma"-purkki (maitohappobakteerivalmiste) mahdollisen närästysvaivan varalle.
Minuutin ehdin odotella hiljaisessa lumisateessa pysäkillä, kun 20N kääntyy näkyviin. Ojennan autossa istuvien matkustajien myhäillessä pienen paperikassin miehelle ja toivotan turvallista työyötä. Mies vilkuttaa pysäkiltä lähtiessään ja vaikka lähtee hyvin, hyvin varovasti liikkeelle, bussin perä pyörähtää liukkaalla.
Haasteellinen työvuoro siis jatkuu haasteellisena, koska lunta tulee lisää.

Ilma on niin suloinen, että olisi voinut jäädä kävelemään pienen kierroksen ulos.
Sydän kulkee kuitenkin miehen mukana.

Järkipäätös vai poikalapsien kiusaamista

"Ilotulite" on päivän sana. Ei meinaa meidän jösset millään uskoa, että en anna euroakaan, en edes puolta euroa ilotulitteiden ostamista varten. Linja on nyt niin tiukka, että rahaa ei liikene minkäänlaisiin paukkuihin, pommeihin eikä papatteihin. (En minä edes tiedä, onko papatteja enää olemassakaan, ennenvanhaan pojat puhuivat niistä joulun ja uudenvuoden välisenä aikana.)
Naapurin rouva kiteytti asian niin, että ihan sama, jos istuisi ikkunalleen ja alkaisi kylvämään rahaa ikkunasta ulos. Olin samaa mieltä.
Viime vuonna vielä hellyin sinnikkäimmän pojan edessä ja rauhoittelin itseäni repliikeillä "täytyyhän nyt poikien saada pikkusen paukutella uutena vuotena" ja "kyllä se niinkun kuuluu poikien elämään". Nyt ei vain millään nouse esiin sellaisia perusteita.
Kahdeksasluokkalainen vielä ajatteli pelata varman päälle. Kun tein tänään lähtöä kauppaan, hän ilmoitti voivansa lähteä kantamaan kasseja. Minusta on oikein kiva mennä ruokakauppaan vahvan nuorukaisen kanssa, nostin vielä automaatista lisää rahaa, jotta voisin ostaa paljon maitoa ja muuta työlästä kannettavaa.
Nuorimies seuraa kannoillani kuuliaisesti, ei esitä mitään toivomuksia koko ruokakauppakierroksen aikana. Kaupan aulassa on ilotulitteiden myyntipiste. Kuulen, miten nuorukaisen syke nousee ja askel hidastuu rakettien kohdalla. Myyjäkin tuntuu olevan tilanteen tasalla ja kysäisee minulta:
- Mites olis, laitetaanko vähän ilotulitteita matkaan?
Vastaukseni on niin pitkä ja niin nolo ja niin savolainen, että kahdeksasluokkalainen saa jalat alleen ja ottaa niin pitkän etumatkan mutsiinsa, ettei varmasti kukaan osaisi epäillä sukulaissuhdettamme.
Minä siis vielä selvisin niukin-naukin.

Illansuussa rakasomakoneeni teki sellaisen tempun, että se piuha, mikä makaa tuon suuren laatikon päällä, ei enää vilkuttanut yhtään vihreää valoa. Olen ollut huomaavinani, että mitä iloisemmin se vihreä valo vilkkuu, sitä joutuisammin hommani koneella valmistuvat.
Aikani ihmeteltyäni kutsuin apuun sen samaisen kahdeksasluokkalaisen, joka on aikaisemminkin osannut laittaa vehkeitä käyntiin. Ja vips vain: jopa taas vihreä valo vilkkuu ja minä pääsin kiusaamaan lukijoitani turhuuksien kertaamisella. Hyvin diplomaattisesti kahdeksasluokkalainen vastaa kiitollisiin ihasteluihini:
- "No voithan sä sitten ostaa vaikka muutaman ilotulitteen.."
Hetken minusta jo tuntui, että osasipa vetää oikeasta narusta, mutta nyt olen taas kuin kylmä kivi koko rakettiasian suhteen.
Vielä kun huomiseen iltaan asti jaksan pysyä lujana, on voitto saatu.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Hamsteri osa II

Viime syksynä paikallinen Citymarket halusi päästä eroon hyötykasvien ja kukkien siemenistä. Kaikki siemenpussit maksoivat 10 senttiä kappale. Koska huomasin pusseissa olevan myyntiaikaa/oletettua itämiskelpoisuutta 2-3 vuotta, ostin vastaisen varalle ja tuttaville jaettavaksi suurehkon erän. Tuosta aamuisesta hamsterijutusta siemenpussit sitten tulivat mieleeni ja äsken Maatalouskoulaisen kanssa lajittelimme ja laskimme pussit. Otin mummolaa ja kummitätiä ja -setää varten erikseen sen verran, mitä he hurjasti innostuessaan saattavat reippaudenpuuskassaan keväällä maahan kylvää. Loput tarjoan teille, maanomistajat, jos tarvitsette. Listassa on lajikkeet. Jos arvelet saavasi keväällä maahan tai laittavasi esim. paprikaa kasvatukseen aikaisemmin, lähetä nimi, osoite ja pussien määrä kustakin lajista minulle sähköpostilla. (sirkku65@hotmail.com) Nopeat syövät hitaat, nopeat syövät kesällä porkkanaa tai retiisiä, hitaat maksavat sitten keväänkorvalla siemenpusseistaan kaksi ja puoli euroa. Nyt Sinulla on ainutlaatuinen mahdollisuus saada siemenet ILMAISEKSI!!
Postittelen siemenet sähköpostien tulojärjestyksessä niin kauan kuin tavaraa riittää.
(kuulostaa jo tarjoustalon mainokselta)

Siemennauha porkkana Nantes Parannettu 22pussia
Porkkana Lontoon Tori 11
Porkkana Nantes Parannettu 17
Porkkana Nantes Aikainen 15
Viherminttu 7
Purjosipuli Kööpenhaminan Tori 9
Pensaspapu Prelude 5
Ruohosipuli Kiinalainen 7
Ruiskaunokki Blue Ball 4
Ryytisalvia 4
Nauris Goldana 11
Sitruunamelissa 7
Maustekirveli 2
Tuoksupielus Rosie O´day 4
Kesäharso 4
Persilja Bravour 4
Persilja Sammalpoimuinen 9
Keräsalaatti Hertta Ässä 4
Retiisi Cherry Belle 5
Lanttu Ruotsalainen Keltainen 5
Ydinherne Onward 3
Retiisi Saxa 12
Vihanneskrassi 13
Paprika Yolo Wonder 14
Kynteli 4
Kiinanasteri Pensas Amerikkalainen 5
Leijonankita Puolikorkea Sekoitus 5

Hamsteriäiti?

Eilen illalla olin hetkisen itsetutkistelun paikalla. Jämähdin sohvalle puoleksi tunniksi katsomaan "Himohamstraajia". Amerikkalainen sarja kertoo ihmisistä, joille tavaroiden haaliminen on muuttunut sairaalloiseksi, kodin siivoaminen takkuaa, tavaroista luopuminen on vaikeaa ja kaaos tuntuu vain pahenevan. Monella kaaosta lisäsi kirjava joukko lemmikkejä. Eräänkin rouvan aviomies teki 75-tuntista työviikkoa, jotta vaimo sai kaikki ostoksensa tehtyä..
Minulla sentään tavaran ja roinan ostaminen on maltillista, kun pelkän ruokabudjetin pitäminen aisoissa aiheuttaa päänvaivaa. Lemmikkejäkään meillä ei ole. On tietysti elämän osa-alueita, joissa voisi kartoittaa ongelmat, tehdä suunnitelman ongelmanratkaisuun, toteuttaa toimenpiteet ja sitten arvioida tuloksia.
Olen jo aikaisemmin maininnut, että saamme paljon vaatelahjoituksia. Ilman niitä pulani olisi suurempi. Nyt olen kuitenkin ajautunut siihen tilanteeseen, että säilön kellarinkoppiin jonkun verran sellaista vaatetavaraa, josta en raski luopua, mutta jolle ei juuri tällä hetkellä ole ketään sopivankokoista käyttäjää. Mahdollisesti joskus tulevaisuudessa on. Toivottavasti seuraava lauseeni ei karista niitä alttiita, ystävällisiä vaatteiden lahjoittajia: luulen/näyttää vahvasti siltä, että meillä on (hitusen) liikaa vaatteita. (tämäkin on vain osa totuutta, koska kaikilla lapsilla ei ole ollenkaan liikaa, vaatteiden kasautuminen tapahtuu vain tiettyjen lasten kohdalla)
Joka tapauksessa yritän jatkossa järkiperäistää tätä asiaa.

Hamstraajan piirteitä löydän itsessäni myös toisessa asiassa. Pesen, kerään, laitan talteen erilaisia lasipulloja ja -purkkeja, kannellisia muovirasioita ja muuta pakastamiseen ja säilöntään sopivaa materiaalia. Jouluaattoiltana tyhjensin pitkän tovin saunan lauteilta pahvilaatikoita, jotka on näitä juttuja täynnä. Laatikot odottelevat mummolaan pääsyä tällä hetkellä eteiskäytävän lattialla.

Pitäisi vetää johtopäätöksiä. Yritän enemmän keskittyä kultaisen keskitien kulkemiseen. Ei kannata laittaa eteenpäin siistejä ulkohousuja, jotka kymmenen sentin kasvamisen jälkeen sopii koulupojalle. Jos tulee hurja marjavuosi, pestään maitopurkkeja pakastusrasioiksi, kun mitkään purkkivarastot ei riitä. Olen jo huojentunut, touhuni ei enää vaikutakaan yhtään maaniselta.

Posti toi K-kaupan plussatiedotteen. Jokaisen kannattaa vilauttaa Plussakorttiansa ko. liikkeissä, mutta meidän huushollissa se on tuonut ihan näkyviä etuja, vaikka asioinkin yleisesti alhaisemman hintatason S-marketissa pääasiassa. Koko vuoden edut oli yhteensä 685e, joista riihikuivana rahana napsahti pankkitilille 195e. S-marketin bonuskortilla saan joka kuukausi rahojani takaisin yli 60e. Sekin on aika monta litraa maitoa.

Reipas mieheni oli eilen töissä 13-tuntisen päivän. Tänä aamuna 7.15 soittaa hänen esimiehensä ja kysyy, voisiko mies tehdä kolme tuntia ylitöitä ennen oman vuoronsa alkua. Eilinen ensimmäinen työpäivä leikkauksen jälkeen sujui oikein hyvin ja työinto näyttää olevan vieläkin korkeammalla kuin menneenä hellekesänä.
Mitä pidempi työvuoro miehellä on, sen mukavampaa minulla on miettiä, mitä terveellistä, piristävää ja hyvää pakkaan hänelle reppuun evääksi. Vaikka oli ihanaa pitää mies kolme kuukautta lähellään, kyllä tämäkin elämä ihan hyvin menettelee. Saanpahan välillä jotakin aikaseksi kotonakin.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Välihuomautus eli Hyvin Tärkeä Asia

Jottei tärkeä asia pääse unohtumaan: tanskalainen maajussi saa jatkoa uusin jaksoin 18.3. ellei tule muutoksia. FST:n ystävällinen ihminen laittoi viestiä, kun olin vonkunut maajussin perään.
Jos nyt joku ei vielä tähän päivään mennessä ole tiennyt, kuka on tanskalainen maajussi, on aika kuroa umpeen kurjuuden aukko ja virkistää kaikki aistit mieltähoitavalla elämäntapakuvauksella Tanskan maalta.
En vouhkaa asialla enempää, on minulla omakin mies, vaikkei maajussi ihan vielä ole.

maanantai 27. joulukuuta 2010

"Herkkusa kullaki" sanoisi äitini

Pitkäaikainen unelmamme näyttää täyttyvän: mies pääsee huomenna töihin! Huominen olisi ollut työvuorolistan mukaan vapaapäivä, mutta ylitöitä järjestyi mieheni suureksi iloksi. Hän kävi tänään varikolla valmistelemassa huomista aamua, jotta pääsee rahastamaan ja sai tarkan ajopäiväkirjan. Ruokatuntia näkyi olevan yli tunti, joten hän pääsee kotiin syömään puolen päivän aikoihin. Sekin on yksi mieheni työn plussapuolia, että jos ruokatunti on merkitty metroradan tuntumaan, hän pääsee melko usein kotiin syömään.
Aamulla meillä on herätys viideltä ja puoli kuudelta ensimmäisellä metrolla mies lähtee töihin.
Työtakin taskut on täytetty ja uuden työkravatin solmu kieputeltu. Sukat ja kengätkin täytyy muistaa..
Eli aika pellossa on muija nämä kolme kuukautta elänyt, kun pitää muistiaan herätellä, mitä siihen töihinmenoon tarvittiinkaan. (Olen laittanut kolme 20-senttistä lompakkoon kahvirahaksi.)

Jos vielä tekisi mieli possua, joululaatikoita taikka suklaata, nyt sitä saisi puoleen hintaan. Kahden lähikaupan tarjoukset kävin noukkimassa, mutta jotenkin ei enää riitä mielikuvitusta tuunaamaan jouluruokia. Joulutortut on pieni poikkeus, niitä piti vielä viimeiset pellilliset tehdä. Luulen, että sitten riittää.

Usean vuoden ajan on ensimmäiset mämmit tulleet kauppoihin heti joulun jälkeen. Tunnustan, että ehdin jo vesi kielellä ajatella sitä. Pakastealtaassa sitä on näkynyt koko vuoden, mutta on kutkuttavan mukavaa ostaa uudeksi vuodeksi vastatehtyä mämmiä! Meillä ei ole kyllä kukaan ymmärtänyt sellaista touhua.
Pikkuisen sulanutta vaniljakermajäätelöä ja mämmiä - kuvitelkaa!

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Entinen meininki

Perinteitä vaalitaan täälläkin: kun niukin naukin on aattoiltana ja joulupäivänä maanitellut ihmisiä nauttimaan suomalaista perinnejouluruokaa, niin jopa tapaninpäivänä on iso rutkutus Mäkin ruuan perään.
Iloksemme naapuritalossa on ihan oikea, kunnon Mc Donald´s -ravintola. Sinne sai Tirtetta houkuteltua isänsä ja eskarityttö pääsi mukaan. Muille, jotka vinkuivat mukaan, sanoin yks´kantaan:
- "Menkää isänne perästä." Saa nähdä, onko isosta setelistä edes niitä pyydettyjä loppurahoja jäljellä, kun palaavat.
Kun Suomessa vajottiin ns. lamaan, luin jostakin, että sen seurauksena pikaruokalat ovat kasvattaneet myyntiään ja suosiotaan. Voihan olla, että kalliin rahan ravintoloissa lounastavat siirtyivät säästösyistä pikaruokaloihin syömään, mutta lapsiperheissä talouden tiukkeneminen tuntuu oikopäätä siinä, kuinka usein syödään pikaruokaa. Useinhan sitä nyt ei kai ole koskaan meilläkään syöty, mutta kerrat harvenivat ja isojen aterioiden osto kävi harvinaisemmaksi.
Kun tarpeeksi harvoin syö, pidän itsekin Mc Donald`sin ruuasta ja jäätelöstä. Tutustumalla tarkemmin ruuan alkuperään, ravintoloiden sisäiseen hygieniaseurantaan ja ruuan ravintoarvoihin ja valmistusaineisiin, jäisi monelta arvostelijalta puheet pitämättä.

Aamulla mies lähti bussilla Espooseen, paikkaan, jonka osoitetta ei tiennyt.(! että semmonen mies tämä bussinkuljettaja). Hän siis istui matkustajana, muttei tiennyt, missä olisi pitänyt jäädä kyydistä, jotta olisi päässyt Espoon helluntaiseurakunnan rukoushuoneelle. "Jossain Olarin kulmilla se taisi olla" hän minulle selvensi, kun soitti etsiessään määränpäätään. Hänen veljensä oli luvannut puhelimessa kertoa tarkemmin, muttei sitten h-hetkellä ollutkaan tavoitettavissa. Vähänkö minä tykkään noista puheluista, kun joku eksynyt soittaa (rahattomana) ja kysyy, mitä kannattaisi tehdä!
Aikansa veljeään tavoiteltuaan tämä tulee ja pelastaa eksyneen. Veli vaimonsa kanssa muuttaa muutamaksi kuukaudeksi Afrikan mantereelle ja heidän lähtöjuhlaansa siellä Espoossa vietettiin. Saipahan vähän esimakua afrikkalaisesta mentaliteetista, että "tullaan, kun ehitään", kun veljensä pelastaneena myöhästyy omasta lähtöjuhlastaan.

Aamun suuri järkytys oli, kun vakkainen tallilyhtyni oli pudonnut parvekkeen reunalta alas. Todennäköisesti ei pudonnut kenenkään ohikulkijan päähän, koska lumessa oli lyhdyn jälki ja lyhdyn oli joku ystävällinen siirtänyt kauniisti talon seinukselle. Yksi lasi oli vähän rikki, mutta muuten lyhty oli kuosissaan. Tavallisesti täällä häviää kaikki pyykkitelineiltä lennelleitä pyyhkeitä myöten, jos jotakin jätät huushollisi ulkopuolelle. Et edes kompostiämpäriä voi jättää roskahuoneeseen ja kävästä kaupassa, kun jo ämpäri häviää.

Kuten huomaatte, olen sulavasti siirtynyt joulun juhlinnasta arkimarmatuksen puolelle.
Sitä samaa toivon teillekin.

lauantai 25. joulukuuta 2010

Miten se asia oikeesti on?

Joulun suuri mysteeri jäi vielä ratkaisematta:
kolme poikaa (7,9 ja 10v) istuvat joulupäivän aamuna sohvalla. Yhteinen toteamus on, että joulupukki on mielikuvitusolento ja jotkut vain esittävät pukkia pukemalla punaiset vaatteet päälle. "Sitähän oikeesti ei oo olemassa."
Vanhin pojista vetää repliikillään pikkuveljet hiljaiseksi:
- "Mutta minä näin eilenillalla meidän pihassa ELÄVÄN, OIKEAN joulupukin."

perjantai 24. joulukuuta 2010

Joulumietteitä - jos ei ihan saarna

Huomasin tänään mielenkiintoisen asian joulusta. Jokaiseen jouluun kulminoituu kaikki aikaisemmat eletyt joulut. Juhannus, pääsiäinen, kaikki muut pienemmät juhlat ovat vain ainutkertaisia arjen kohokohtia, eikä koulujen päättäjäispäivänä keväällä useinkaan tule haikea mieli edellisten kevätjuhlien perään.
Kun kaivelet esille joulukoristelaatikon, tulvahtaa yllesi kaikkien menneiden joulujen muistot. Kun laulat "Heinillä härkien kaukalon", muistat, kuinka kätesi hikosivat alakoulun joulujuhlassa pidellessäsi palavaa kynttilää. Mieleesi muistuu ensimmäinen yhteinen joulu puolisosi kanssa, toinen yhteinen joulu, joulu töissä, joulu, jolloin koko perhe oli vatsataudissa ja kinkkutilaus piti peruuttaa. Iloiset joulut, surulliset joulut läheisen vakavan sairauden vuoksi, joulu, kun perheessä on vastasyntynyt vauva ja tuntuu, ettei kaipaa jouluun mitään muuta.
Tänä jouluna ajattelin lapsia, jotka joutuvat viettämään joulunsa sairaalassa. Voi olla, että lapsen vanhemmilla on raskaampaa kuin pienellä potilaalla.
Joku voi olla jouluna täysin vailla toivoa. Elämä tuntuu hyvin raskaalta, tulevaisuuden ajatteleminen ei tuo intoa ja iloa, vaan alaspainavaa ahdistusta. Mistä saamme heille toivoa ja uskoa elämään? Auttaako, jos taputamme olkapäälle: "Älä sure, kyllä se siitä, koitahan ryhdistäytyä, kyllä kaikki järjestyy, minullakin kerran..."
Minulle on lyhykäisen elämäni aikana tullut sellainen tuntuma, että meidän puheillamme ei kovin paljon uupuneen olkapäätä nosteta. Ei paljoa auta, jos kehoitat nukkumaan päiväunet, jos elämä alkaa aamulaulunsa mollisoinnulla. Minulle on tullut sellainen tuntuma, että murheen alhosta voi luodun nostaa vain Luoja.
Vaikka puhuisimme ihmisten tai enkelienkin kielillä, mutta meillä ei olisi rakkautta, olisimme helinää ja kilinää avuntarvitsijan korvissa. Ja vaikka meillä olisi vuoriasiirtävä usko, mutta rakkaus puuttuisi, emme olisi mitään!
Jumala on rakkaus kaiken yläpuolella ja kun hän vapauttaa ihmisen, hän on todella vapaa. Siksi Hänen nimensä on myös Vapahtaja.
Jouluna Jumala antoi ihmiskunnalle Vapahtajan. Sinulle ja minulle. Jos haluat perehtyä asiaan tarkemmin, etsi käsiisi Raamattu. Jos et omista sitä, lainaa kirjastosta tai osta kirjakaupasta tai vanhojen kirjojen kaupasta. Sinun kannattaisi tutustua Taivaan Isään tarkemmin.
Hänen hoidossaan on hyvä olla.

torstai 23. joulukuuta 2010

Ystävät,

kiitos ystävällisistä sanoistanne.
Kiitos Jadelle ja perheelle ihanasta kortista, samoin Johannalle, Samille ja Hannalle kiitos kaikesta, Päiville ja koko perheelle jouluterveisemme, Elisalle sinne hyvin kauas jouluhalaus, lukijoille Espanjaan jouluterveiset, Marialle, Anulle ja reippaille pojille riemukasta jouluaikaa, Maijulle, Janitalle, Nöpöstiinalle, Katjalle ja Annulle onnellista joulua, Leenalle ja Annelle Ruoholahteen levollista joulua
ja jokaiselle, joka kaipaa jouluunsa rauhaa ja hengähtämistä
toivotan juuri sitä.



                       Joulu joka päivä

Nyt joululaulut kaikuu yössä taas ja kynttilät ne loistaa valoaan,
on aika rakkauden, se täyttää jokaisen: Oi jospa aina joulun aika ois!
              Voit joulun elää joka päivä vaan
               ja parhaan vuotes tulet tuntemaan
               jos vain Joulun Lapsi saa sydämessäs asustaa
               niin silloin joulu luonas aina on!

Taas rukoukseen ihmismielet käy. On läsnä Lapsi vaikkei häntä näy.
On aika onnellinen, näet toisen ihmisen.Oi jospa aina joulun aika ois!

Voi huominen jo tuskan tuoda taas, mut luota tämän päivän sanomaan
ja silloin salaisuus jo sulle kirkastuu: On Joulun Lapsi läsnä ainiaan.
                                                                 
                                                           (san.säv. tuntematon)

tiistai 21. joulukuuta 2010

Viemärihommia

Koska lapsukaiseni kirjoitti niin traagisesti olevansa perheen pääasiallinen lastenhoitaja, on mamman kiirehdittävä päivittämään omia sepustuksiaan, etteivät lukijat luule äidin häippässeen kokonaan kuvioista.

Kun olin aamulla saanut sekalaisen joukon taipaleelle, kolme lapsista meni vanhimman tyttären luona käymään ja muut suorivat kouluun, minä varustauduin naapurinmummon joulusiivoukseen. Heti hänen keittiöönsä astuttuani kuulin kohtalokkaita korinoita. Keittiöaltaiden viemäri korisi ja pulputti ja keräsi törkyvettä altaaseen. Siinä siivoilin ihan perusteellisemman puoleisen siivouksen ja lupasin tulla vielä illan suussa tarkistamaan viemärin, koska se ei etikka-soodapaukusta ollut milläänsäkään. (Tiedättehän luomuversion "kodin putkimiehestä"? Puoli purkillista soodaa viemäriin ja puoli litraa etikkaa päälle. Annetaan pohista.) Varmuuden vuoksi kävin vielä kysymässä alakerran päiväkodista, onko siellä viemäriongelmia, koska se sijaitsee naapurin tädin alapuolella. Olihan siellä yksi tukkoinen allas, muttei muuta vakavempaa.

Iltaseitsemältä menen kurkistamaan tädin keittiönaltaisiin ja ne ovat piripintaan täynnä viemärivettä. Soitan oikopäätä huoltoyhtiön päivystäjälle ja tämä hälyttää selostusteni perusteella heti putkimiehen paikalle. Putkimiestä odotellessani kannan kymmenen ämpärillistä vettä altaista vessanpyttyyn ja vesi nousee sitä mukaa takaisin tiskialtaisiin.
Naapurintäti on arvatenkin hiukan järkyttynyt tilanteesta, mutta putkimiehen tultua rauhoittuu. Kaksi tuntia putkimies tekee rivakasti töitä ja minä autan, missä voin. Tädin vastapestylle keittiönlattialle ei onneksi tule kuin pieniä roiskeita, muutama vuosi sitten hänellä oli samassa tilanteessa pieni tulva keittiössä.
Pyydämme varmuuden vuoksi huoltoyhtiön päivystäjän avainnippuineen paikalle, jotta voimme tarkistaa, onko meidän "kokeiluvedet" päätyneet päiväkodin lattialle vai oikeaan paikkaan. Huoltomies ajaa toiselta puolelta kaupunkia, mutta kuittaa homman "kuuluvan työhönsä". Päiväkodin lattia oli kuiva, naapurin tädin viemäriin lasketut vedet eivät enää purskahtaneet takaisin keittiöön ja naapurin täti pääsi yrittämään nukkumista; puoli yhdeltätoista.
Ajattelin jossain vaiheessa iltaa, että tällainen tilanne omakotiasujalle tuottaisi railakkaan laskun. Meille kerrostaloasujille tuollaiset hommat näkyvät vain marginaalisina vuokran- tai vastikkeenkorotuksina. Joka tapauksessa kävi hyvin, että asia saatiin kuntoon ennen kunnon vesivahinkoa.

Näiden värikkäiden puuhastelujeni johdosta Maatalouskoululaislapsi sai siis tänään viritellä äidinvaistojaan ja tyydyttää hoivaamisviettiään (sekä tehdä mielipuuhaansa: tiskata).

maanantai 20. joulukuuta 2010

Päivän posaukset

Olin luullut, että minulla on kohtuullisen vahva sydän, mikä ei pienistä säikähdä. Ei se pienistä säikähdäkään, mutta kun tarpeeksi iso tälli tulee, on rytmi hakusessa pitkän tovin.
Puhuin iltapäivällä äitini kanssa puhelimessa, kun Pikkuveli ja tämän Vaimo tupsahtavat eteiseemme. Lopettelen puhelua kiiruisasti, koska tiesin heidän olevan joulukierroksellaan ennen maalle lähtöä. En ole vieläkään toipunut siitä onnellisesta järkytyksestä, minkä he aiheuttivat. Perunamuussiinkin lisäsin suolan kahteen kertaan, kun olin niin poissa arkiseltaruuanlaittotolaltani.
Nämä kaksi (ihmisen vaatteisiin pukeutunutta enkeliä) laskivat keittiön lattialle kolme ääriään myöten pakattua kauppakassia. Kassit on täynnä kaikkea sitä, mitä meillä syödään koko ajan suuria määriä alkaen leivästä ja voista. Riisin,kahvin,juuston, leikkeleiden, keksien ja mehun kautta pähkinöihin...pesuaineita..
Ymmärrätte, että kiitos on kalpea, laiha, aneeminen sana siinä tilanteessa. Onneksi olin nukkunut erittäin hyvin viime yönä, muuten olisin alkanut pillata (kuten meillä isot pojat sanoo tytöille).
Ja kun vakavoidun, totean, että Taivaan Kaikkivaltias Isä korvaa teille kymmenkertaisesti kaiken.
Pikkuveljelle ja tämän Vaimolle toivotamme rentouttavaa, onnellista joulua ja turvallista matkaa maalle.
(Kuopion veljelle tasapuolisuuden nimissä rauhallisen joulun toivotus ja leppoisia suntionhommia, jos työvuoro sattuu pyhille.Kortti tuli perille, kiitos)

Tapahtumarikas päivä siis tänään. Aamukymmeneltä olin luvannut mennä ystävällemme naapurin sedälle tekemään niin sanotun joulusiivouksen (ja herkkutankkaus n:o 2). Olin varmuuden vuoksi paastonnut eilisestä illasta, jotta jaksaisin syödä kohteliaasti, mitä pappa tarjoaa. Siivous tietenkin aloitettiin Coca-Colan ja pipareiden nauttimisella. Pipareita oli kahta sorttia, mitä piti maistella. Pärjäsin mielestäni aika hyvin piparinsyönnissä.
Pappa oli selvästikin siivonnut ennen siivoojan tuloa. Makuuhuone oli moitteettomassa kunnossa. No, totesimme, että imurointi, lattian pesu ja pölyjen pyyhkiminen riittää. Olin vasta saanut imuroitua, kun pappa pyytää olohuoneen puolelle:
-" Johan se suuta kuivaa... ja olis täällä tämmöstä minttusuklaata...nämä on hyviä..." pappa sanoo ja kaivelee auki "After Eight"-rasiaa. Huh-huh.
Laitoin vauhtia siivoukseen, sillä huomasin rajojeni tulevan vastaan. Papalle ei tehnyt heikkoakaan syödä makeaa suklaata kokiksen kanssa..
Olin hät´hätää saanut sohvan ja nojatuolit imuroitua ja olin vetelemässä viimeisiä vetoja olohuoneessa, kun imurista kuuluu kumea posahdus ja suuri pölypilvi pölähtää ilmoille, imuri vetää viimeisen henkäyksensä ja alkaa kärytä pahaenteisesti. Riipasen töpselin irti ja seisomme papan kanssa hölmistyneinä keskellä olohuoneen lattiaa ja katselemme käryävää vehjettä. Katsomme viisaammaksi siirtää imurin parvekkeelle käryämään ja minä siirryn parketin pesuun. Mukavastihan sellaisen lattian puhdistus käy ja varsinkin kun avulias pappa siirtää koko ajan isoja huonekaluja tieltäni. Näin, että hän oli ollut vaimonsa tiukassa opissa, niin sulavasti hän siirsi tavaroita sivuun lattianpesijän edellä.
Kun homma oli suoritettu, pappa surkuttelee, kun en ollut yhtään ehtinyt syödä kääretorttua.

Iltapäivällä oli pakko tehdä pari piirasta. Kinkku-maissi on minun mieleeni, mies ja piirasta syövät lapset pitävät kylmäsavulohi-pinaattipiiraasta. Saapi tulla kylään, tarjoan maistiaiset joko teen, kahvin tai kotikaljan kanssa.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Koti kaupungissa

Iltatiskini muistutti pienen soittoravintolan tiskiä: koneen laulettua kaksi kierrosta jäi käsin pestävää vielä kahdeksi rattoisaksi tunniksi. Isot tytöt auttoivat pienten iltaruokinnassa ja pyykkien ripustamisessa, minä itsepäisesti tiskasin, vaikka tiskiä siunaantui koko ajan lisää. Tiskipöytä ja pyykkikasa on meillä siis niitä ikuisuusjuttuja, voisin työn riittävyyden puolesta palkata kaksi piikaa.
Maatalouskoululaistyttö pureutui iltakirjoituksessaan ihan siihen samaan asiaan, joka on mieltäni askarruttanut tänään, nimittäin kaupunkiasumisen ihanuuteen.
Kotimme on kerrostalossa ja taloyhtiön muodostaa oikeastaan kaksi erillistä taloa, jotka on rakennettu niin, että talojen väliin jää lähes suljettu piha, josta pääsee ulkomaailmaan porteista. Toinen portti on roskahuoneen puolella ja siitä pääsee pienelle sivukadulle ja toinen portti avautuu miltei metroaseman edustalle. Talomme pohjakerroksessa ei ole kuin yksi asunto, mutta intialainen ravintola, kauneushoitola, kahvila, psykologin vastaanottohuone, suutari, kampaamo, valokuvausliike ja päiväkoti löytyy.
Taloyhtiön hallitus on nähnyt paljon vaivaa ja uhrannut rahaa pihan kunnostamiseen ja ylläpitoon. Viidessätoista vuodessa ne istutukset, jotka ovat vielä alkuperäisiä, ovat reheviä ja hyvinvoivia. Rappumme edessä sisäpihalla on esimerkiksi sopusuhtainen tammi, jota kiertää puupenkki. Lämpiminä kesäiltoina voi penkillä istuskella ja kipristellä varpaitaan. Tietysti jos tykkää siitä, että kaikista talon lähes kahdestasadasta asunnosta on joko ikkuna tai parveke sisäpihalle ja haluaa istuksia siinä kaikkien pällisteltävänä.
Mieheni keksi jo monta kesää sitten, että lapset saavat hyvää juoksutreeniä pihassa. Piha on sen verran suuri, että istutusten ympäri matkaa kertyy 140metriä. Siinä on sitten monet juoksuskabat pidetty, kun mieheni ottaa kännykän kellolla lapsille aikoja. Mukana on iso lauma talon lapsia, sillä lapsiperheitä talossa riittää.
 Parvekkeemme on ihanan suuri ja avautuu länteen kohti avonaista toria ja kanavaa.Tori on tori vain nimeltään, mitään torikauppiaita siellä ei ole, paitsi näinä päivinä on kuusenkauppias saanut tulla sinne palelemaan. Torin alla on suuri parkkihalli, jonne yksi sisäänkäynti on aivan parvekkeemme edestä. Paikat on vuokrapaikkoja, joita täällä asuvat ihmiset ovat vuokranneet saadakseen autonsa ilkivallalta turvaan.

Kesällä torilla saattaa olla pari pientä paikallista tapahtumaa, mutta sen tehokas käyttö on ihan hakusessa. Torin laidalla, vinosti oikealla parvekkeeltamme nähden, on yleinen wc, jonka tulo aiheutti suurta närää niissä asukkaissa, joiden parveke on huussia vastapäätä. Kovin hiljaista porukkaa huussissa käy ja siivousfirman auto käy päivittäin desinfiointikäynnillä. Onpahan joku lämmin paikka kodittomien miesparkojen yöpyä tiukan paikan tullen, kun on edes huussi.

Kanavan alkupäähän tulee kerran viikossa suuri hiililaiva, josta puretaan hiililasti maan uumeniin menevälle hihnalle. Lähettyvillä on suuri voimalaitos, jonka polttoaineeksi hiiltä rahdataan. Kesäaikaan hiililaivan purkupöly kantautuu parvekkeille asti sopivalla tuulella ja silloin ei auta unohtaa pyykkejä parvekkeelle moneksi päiväksi. Olen niin turhautunut parvekkeelle kulkeutuvaan mustaan, likaiseen pölyyn, etten ole koskaan halunnut pitää siellä mitään istutuksiakaan. En suostuisi syömään mitään vihannesta, mikä kasvaisi sellaisessa saasteessa. Kukkienkasvatuskin on tuntunut vähän teennäiseltä.

Jokunen vuosi sitten luin jostakin, että Suomen saasteisimmaksi paikaksi on mitattu tuossa vajaan puolen kilometrin päässä oleva Länsiväylän alkupää. Se sijaitsee pienessä suojaisassa notkelmassa, jonne ei tuulikaan usein käy. Ei siis ihme, että täällä sairastellaan paljon hengitystieinfektioita ja monet joutuvat muuttamaan pois astman takia.

Tänään tuli Tanskalaisesta maajussista ihana, seesteinen jakso. Yksi tytöistä sanoi, ettei maajussia jaksa katsoa, kun ei siinä tapahdu mitään. Me, jotka olemme hurahtaneet ohjelmaan, nautimme juuri siitä, että elämä koostuu ihan tavallisesta tekemisestä. Minäkin kaipaisin elämään hiukan vähemmän aikataulukirjan tutkimista, hälytyskeskukseen soittelua ja ovikoodien muistelemista päästäkseni kulkemaan ovista.
Kun nämä ulkoiset seikat ei aina tunnu ihan mukavilta, saa koti, perhe ja yhdessäolo suuremman merkityksen.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Rakkahin lapseni,

Maatalouskoululainen, joka tänään rytisteli joululoman viettoon, oli hyvin nuiva, kun hänestä ei ollut mitään mainintaa iltajutussa. Hän joko kerjää verta nenästään tai on sitten vain niin huomionkipeä. Sekin sallitaan, koska nettikiusaaminen äidin ja tyttären välillä on aika vaisua siihen nähden, millaista kommunikoimisemme (voiko olla totta, että se on tuollainen sanahirmu!) siis KUN ME KOMMUNIKOIMME oltuamme viikon erillään.
Lapsi tulee iltapäivällä kotiin hinaten perässään niin isoa matkalaukkua, että sopisi sen sisään itsekin. Siinä lentää siskonlapsen rattaat rappuun, kenkiä potkitaan eteisessä ja sellainen mekastus ja rähinä, kuin olisi hieho karannut aidan läpi ja juossut itsensä näännyksiin. Silmät harottaa eri suuntiin ja hetken mamma löytää lapsestaan ja vihaisesta sonnista yhteisiä piirteitä.
Aikansa ärhenneltyään lapsi rauhoittuu. Kun pääsemme yhdessä ruokakauppaan, hän on jo lauhkea lammas. Vielä kun lapsi on saanut syödäkseen, syö vähän lisää ja santsaa vielä sen päälle ja ottaa namia jälkiruuaksi, hän jo kehrää tyytyväisyyttään ja käpertyy sohvalle pikkusisko sylissä katsomaan lasten elokuvaa.

Äitikin alkaa jo rauhoittua ja  puhuu lähes normaalilla äänellä lapselle.
Ollankohan me jotenkin kuin laumaeläimet?  Erossa eläminen on vähän sellaista kituuttamista ja sitten kun lauma on kasassa, pitää vähän hörveltää, ennenkuin elo tasoittuu.

Yksi kunnon maatalouskoululaistyttö vastaa kuitenkin useampaa keskivertostadilaistydeä.

Aivan villit

Niin se vain on hurahtanut yksi syksykausi: 1v 3kk lapsenlapsi, joka sai papaltaan tänään lisänimen "Melska", on selvinnyt hengissä mummon ja papan hoidossa joululomalle asti. Syksyllä etukäteen pelkäsin, kuinka osaan hoitaa "vierasta" (joo-joo, tosi vierasta) lasta, saako kolhuja joka päivä, katkeeko luu, halkeeko huuli, jääkö ilman ruokaa, vierastaako mummoa, kieltäytyykö nukkumasta, saako kauhean korvatulehduskierteen. Niin vain tyttö tuli aamu toisensa jälkeen puolen tunnin metromatkan toiselta puolelta kaupunkia äitinsä kanssa ja aina silmät suurina, suu hymyssä, pilke silmäkulmassa "mitäs kivaa mummo tänään järjestellään?" Ja illansuussa, kun isi tai äiti tuli hakemaan, aina riemukas kikatus tervehti vanhempaa.
Kukaan omista lapsistani ei ole puhunut pitkiä lauseita alle vuoden ikäisenä. Tämän kirppuilijan puhetta on ollut hauska seurata, kun hyvänä päivänä pulputus on taukoamatonta. Mummon lempisana on koko syksyn ollut "kaalilaatikkoo". Se kuulostaa vinhalta yksivuotiaan sanomana.

Tytär kysyi," vieläkö mummo jaksaa hoitaa?" Vastasin, että vaikka kouluikään asti ja senkin jälkeen iltapäivähoitajana, jos vain olisi mahdollista.
Siirtyminen omien vauvojen hoidosta lapsenlapsen hoitamiseen on ollut järisyttävän onnellinen kokemus. Sekin on aika hauskaa seurata, että 4-ja 6-vuotiaat tädit leikkivät pienen kanssa kuin oman siskon. Heillä on niin hurjan hauskaa yhdessä, että tädeille ehtii viikonlopun aikana tulla ikävä.
Huomaan , että lapsenlapsen hoidossa ei ollenkaan rasitu. Omat ipanat voivat olla aika rasittavia joskus, mutta tämä tyttö on ihan uniikki.

Lapsenlapsen ja pikku tätien iloksi kasasimme kuusen tänään. Se on ihan kirjaimellisesti joulukuusi. Yhtään paljasta oksaa ei näy, kaikenmoista koristeen ripellystä löytyy. Pallojakin on lukematon määrä. Lapset (siis nämä pienimmät) ovat hyvin tyytyväisiä kuuseen.

Iltapäivän puolella kuului vanhimman pojan huoneesta lupaava ääni. Siellä irrotettiin ikkunaverhoja.Toivonkipinä jo syttyi mielessäni: "Haa, poika on saanut tarmonpuuskan ja tekee näköjään perusteellisen joulusiivouksen."
- Onks ne niin pölyset, et siksi laitat pesuun, käykö pöly sun nenään? äiti arvuutteli.
- Multa tuli toissa yönä verta nenästä ja ei ollu paperia lähettyvillä...
Äiti palaa todellisuuteen.

Illansuussa mies soittaa torin takaa kirjastoautolta:
- Voisko joku tuoda kirjastokortin?
Koska "joku" saa oivan tekosyyn livahtaa ulos, kipasen torin yli kirjastoautolle. Mies löytää itselleen pinon lehtiä, yhden elokuvan ja sotahistoriakirjan, minä nappaan eskarilaiselle paksun teoksen koiraroduista. Lompsimme kotiin pikkupakkasessa hilpeissä tunnelmissa. En muista, milloin viimeksi olemme kävelleet KAHDEN ulkona. Jaa, kyllä toissa viikolla. Veimme yhdessä urakalla roskia roskahuoneeseen ja kun sieltä kävelee hy-vin hi-taas-ti kotiin, olo on melkein kuin seurusteluaikana.
Miten se menikään: köyhällä on halvat huvit..
(Lisäksi meillä on pakkomielle: hississä matkalla toiseen kerrokseen (jossa siis asumme) on pakko pussailla. Tiedän, että jälkikasvu ei tykkää tällaisista jutuista. Mutta pahempi juttu olisi, jos aina hississä salaa lapsilta hakkaisimme toisiamme)

torstai 16. joulukuuta 2010

Ja miten mölliskölle kävi..

Koska tohkeissani lupasin kertoa illalla syöjien kommentit, on lupaus syytä pitää. Homma on äkkiä hoidettu: kukaan ei sanonut mitään!
Jätin kakun keittiön pöydälle valmiiksi leikattuna pari palaa, enkä edes katsonut mokomaan päin koko päivänä. Itse maistoin siitä lounaaksi(!) yhden viipaleen, mutta muskottipähkinä, vaikka sitä oli vain ripaus, tuntui lämpimässä kakussa liian selvästi. Muutenhan se oli rakenteensa puolesta lähes täydellinen: kuohkea ja suussasulava.
 En kiusaa teitä tällä asialla enempää. Kakku on nyt siis hävinnyt pöydältä, mutta kun parempaa ei ole ollut tarjolla, syöjät ovat tyytyneet siihen mitä ovat saaneet. Minäkin aion seuraavalla kerralla kaivaa ohjeen esille.

Jos elämänilo nyt olisi yhdestä epäonnisesta kakusta kiinni, niin surkealla tolalla olisi asiat.
Olin koko aamupäivän etsinyt sopivaa aikaa soittaa äidille ja kysellä kuulumisia, mutta äiti ehti ensin ja soitti ilokseni. Päiväni sai ihan toisen suunnan, kun hän kertoi, että isällä on nyt toinen päivä sytostaattia taas menossa, koska veriarvot olivat viikossa parantuneet aivan huimasti.

Löysin yhtenä iltana perheenäidin blogin, jossa tämä kertoo poikansa syövän käänteistä. Ihan alusta asti en ole perheen tarinaa vielä ehtinyt lukea, mutta kyllä sellaisen lukeminen pysäyttää. Jokainen pienikin käänne syöpäsairaan kohdalla on suuri ja merkittävä asia hänelle ja hänen läheisilleen. Voi vain kuvitella sen henkisen taakan määrää, jota syöpälapsen vanhemmat joutuvat kestämään ja käsittelemään. Kun syöpää sairastaa ikääntyneempi henkilö, jolla on elämänrikkautta jo tallessa paljon, on vaikean sairauden sietäminen vielä jotenkin ihmisen rajoissa. Silti jokainen veriarvon keikahdus keikauttaa myös läheisten mielenrauhaa.

Me, jotka saamme olla kutakuinkin terveinä, liitetään tänä iltana iltarukoukseen kiitos terveydestä.

Välipalakakku

Koska syöjiä on niin monta, harrastan leipomista lähes päivittäin. Syytän lapsuuden tottumuksia siitä, että päiväkahvin aikaan pitäisi saada jokin leivonnaisen pala. Ei ole väliä, onko piirakkaa, pullaa, kakkua vai pikkuleipää, kaupan keksikin ihan sopii, mutta jotakin sen suuntaista tekee mieli (lähes joka päivä). Joskus minusta tuntuu, että lasten kaikki koulukaverit syö "terveellisen" välipalan; leipää, hedelmiä ja jogurttia, meillä välipalan syöminen aloitetaan pullapuolesta. Onhan tietysti oma lukunsa ne isot korstot, jotka ovat niin nälkäisiä koulusta tullessaan, että jos on hellalla kattilaruokaa, sitä syödään ensin kunnon satsi ja sitten pullat päälle.
Kahdeksasluokkalainen on taas monta päivää puhunut tiikerikakusta. Niinpä minäkin aloitin leipomishomman tiikerikakun nimissä. Parilla viime kerralla olen huomannut, että leipomukseni onnistuvat paljon paremmin, jos en silmälasien kanssa tavaa reseptikorttia, vaan laitan aineet enemmän mielialan mukaan. Nytkin olin päättänyt korvata maidon kahvitilkalla. No kun sen tein, huomasin oitis, että ei tästä tiikerikakkua tule. Niinpä sitten lisäsin kaakaon koko taikinamäärään. Enkä vielä uskalla edes ajatella, miltä ripaus muskottipähkinää maistuu tässä viritelmässä. Uunista tulee lievästi sanottuna eksoottinen tuoksu ja se johtuu hunajasta, jota laitoin taikinaan sokerin lisäksi.
Onkohan tämä jotakin taantumaa lapsuusajan hiekkalaatikko-kuraleikkeihin? Kun pitää ehdoin tahdoin pilata hyvät, perinteiset kakkureseptit ja mahdollisesti aiheuttaa suuren luokan pettymys ainakin sille kahdeksasluokkalaiselle, joka olettaa saavansa ihan perinteistä tiikerikakkua raitoineen, päivineen.
Eskarilainenkin sanoi lykätessäni kakkuvuokaa uuniin:
- Mikä ihmeen mölliskö tuo on?!

Kuulette illalla mahdollisten syöjien kommentit.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Yöllisiä pelkotiloja ja kauhukokemuksia

Olen alkanut pelätä öisin. En usko, että kyseessä on mikään lääketieteellinen pelkotila.Tunne saa minut välttämään tarpeetonta kiemurtelua ja vääntelehtimistä vuoteenpuoliskollani. Mieheni  nukkuu sillä toisella puolella, minä seinän vieressä. Vaiva ei johdu miehestänikään. Hän on nyt läksynsä oppinut, eikä häiritse nukkuvaa leijonaa.
Muutama vuosi sitten, kun Ikeasta ostettiin neljä kerrossänkyä kerralla, mies nykyisen maatalouskoululaisen kanssa valikoi meille huippuedullisen, huippuepämukavan parisängyn. Sänky on niin matala, että olen saanut jo polviin kulumia sängystä ylösnousemisesta. Ja se seikka, mikä tätänykyä aiheuttaa minulle yöllisiä pelkotiloja, on ihan rakennustekninen: sängyn pohjalaudat putoilevat ihan omia aikojaan alas, ihan lattialle asti.
Esimerkiksi viime yönä ehdin jo hetken odottaa, jatkaako sydän työtään, kun säikähdin niin kamalasti, kun puolet sängyn keskivaiheilla olevista lankuista humahti alas. Paksu joustinpatja tietysti vähän antaa pehmikettä, mutta hetken kuluttua tuntuu, kuin istuisit poikittain perunavaossa. (Muistan, miltä se tuntuu, olen lapsena istunut poikittain perunavaossa.) Tunnin verran siinä aprikoitsin ja tunnustelin, voisiko tässä nukkua aamuun asti, mutta sitten kokosin kimpsuni ja kampsuni ja siirryin sohvalle. Mies, joka ei ollut edes kuullut (!) sänkynpuoliskoni vajoamista, nousee pöperöisenä istumaan ja alkaa ääneen ihmetellä:
- Mistä sä nyt suutuit?
Rauhoittelen miestä, ettei syy ole hänen, en vain viitsi keskellä yötä ruveta tappelemaan lautoja takaisin paikoilleen.
Sohvalla kyllä nukkuu, mutta aamulla noustessa on kropassa sellainen olo, kuin olisi  kepillä hakattu ja tarvitsee hakeutua kipulääkepurkille.
Joka kerran lautoja paikoilleen asetellessani mietin kuumeisesti ratkaisua ongelmaan. Laudat nimittäin lepäävät alumiinilistan päällä, joten niiden paikoilleen naulaaminenkaan ei tule kysymykseen. Siitäkään ei ole kuin yhdeksi päiväksi apua, että muistuttaa Tirtettaa, ettei meidän sänky ole trampoliini. Yhden päivän hän saattaa kiellon muistaa ja sitten repeää tanssimaan oikein sydämensä kyllyydestä. Sängyllä hyppiminen kun on suorassa yhteydessä öisiin yllätyksiin.

Pikkuveli kyllä tarjosi meille muuttonsa yhteydessä ihan kiltisti käyttäytyvää sänkyä, mutta silloin tämä ongelma ei ollut vielä muuttunut krooniseksi. Minulla on kyllä tällä hetkellä sellainen tuntuma, että jos ei meidän roskahuoneesta, niin varmaan jostakin meille ilmaantuu joskus ihan kelvollinen yöpuu. Viime aikoina kaikella tarvittavalla kun on ollut taipumus vain siunaantua jostakin.

"Äänekästä ja häiritsevää käytöstä koko päivän"

Ekaluokkalaisen äiti on harrastanut itsetutkistelua. Ekaluokkalaisen nuori naisopettaja soitti eilen ja kertoi ihan omasuullisesti, että ekaluokkalainen on käyttäytynyt koko päivän huonosti: huudellut, liikehtinyt levottomasti, ei ole jaksanut istua paikallaan ja kaiken lisäksi kiusannut tyttöoppilasta ruokalassa. Opettaja oli myös omakätisesti merkinnyt Wilmaan (joka on Helsingin koulujen internetliittymä) lapsen tietojen kohdalle eiliselle päivälle: "äänekästä ja häiritsevää käytöstä koko päivän".
Kyselin lapselta selvitystä. Hänen vastauksensa oli:
- "En mä ole tehnyt mitään. Opettaja on ärsyttävä."
Äiti sitten mielessään suhteuttaa tuon mielipiteen lapsen luonteeseen ja mielialaan. Todellinen selitys tuomittavalle käytökselle lienee kuitenkin aika käytännönläheinen.Eilisen päivän ohjema koululla oli:
"joulupaja-askartelua".
En missään olosuhteissa hyväksy lapselta epäasiallista käytöstä koulussa, en sairaana, en nälkäisenä, en väsyneenä. Eilinen päivä vain oli mieltymysten yhteentörmäystä: lapsi, joka olisi halunnut keskittyä kavereiden kanssa keskustelemaan jalkapallokorteista ja sählypelistä, joutuikin askartelemaan tonttuja ja pukkeleita.
Mitä taas tulee tyttölapsen kiusaamiseen ruokalassa, ymmärrän tytön harmistuksen oikein hyvin. Ekaluokkalainen on oikein taitava tyttöjen kiusaamisessa. Esimerkki kotoa: kysyn pojalta, mitä haluat aamupalaksi? Vastaus:
- "Syödä Saaran".  (nuorin siskoraukka)
Kun kysyn, onko vielä nälkä, alkaa laulu:
- "Syödään-te, Saara-te, syödään-te, Saara-te..." hyvin lempeällä, suloisella äänellä. (Veli ei voi vastustaa pikkusiskon suloisuutta, haluaisi aina pussailla käsille, neljävuotiaat tytöt siitä taatusti tykkää!)
Tuntematta tapausta tarkemmin, olen aivan varma, että se tyttö-ressu, jota ekaluokkalainen oli erehtynyt ruokalassa kiusaamaan, oli varmaan suloisuudessaan tuonut pojan mieleen oman siskon, ja siitä tämä konflikti sai alkunsa.
Olen yrittänyt kitkeä ekaluokkalaiselta tuota "syödään Saara"- villitystä, mutta luulen, että "hiljainen tukahduttaminen" toimii tässä tilanteessa parhaiten. Hankalaksi tilanteen tekee se, että pikkusisko näyttää nauttivan veljen huomiosta, vaikka roisilta nuo jutut ulkopuolisen korvaan voivat kalskahtaakin. Ihan suupesun paikka ei mielestäni kuitenkaan vielä ole. Se on sitten hyvin tehokas lääke siinä tilanteessa, kun kokeillaan, miten muut reagoivat gynekologisiin termeihin. Kolmentoista lapsen äidin kahdenkymmenen vuoden kokemuksella totean, että lapsen luonteesta, iästä ja kehitystasosta riippuen, rakkaudessa,perusteltuna tekona, viimeistään toinen suun pesu saippualla kitkee sopimattomat sanat. Satunnaiset lipsahdukset suuressa tunnekuohussa annetaan anteeksi, mutta jos puhetapa uhkaa juurtua tottumukseksi, sata vuotta vanha kasvatuskeino on meillä todettu tehokkaaksi. Jos se ei tehoaisi, kuukausi ilman kännykkää tehoaisi yhtä hyvin.
Tämän ekaluokkalaisen kanssa jään nyt seuraamaan tilannetta, kuten lääkärit tykkäävät sanoa, kun eivät löydä selkeää ratkaisua. Ekaluokkalaisen opettaja on kuitenkin pätevä ja osaava nainen, joka osaa pitää suuren luokan aisoissa.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Kaksi miestä vaatetettu

Olen hyvin, hyvin huojentunut. Pankkitilinikin on. Saimme sovitettua ja varattua lukiolaispojalle frakin ja todella "viime hetkellä". Ainoasta vuokraamosta, missä frakkeja vielä vapaana oli, viimeinen kokoa 54 sopi hänelle. Nyt vain odottelemaan helmikuuta ja vanhojentansseja.

Mieskin kävi työpaikan vaatevarastolla. Eipä meinannut malttaa kahviaan juoda rauhassa, kun asetteli päälleen uutuuttaan soivaa sinistä "virkapukuaan". "Vielä henkarit ja nipistimet ja kaikki" oli mukana.
- "Tekisi mieli soittaa varikkosihteerille ja pyytää lopettamaan sairasloma, että pääsis näitä uusia työvaatteita kokeilemaan. Ylitöitäkin olis tänään ollut tarjolla vaikka kuinka paljon", mies harmitteli. Kyllähän tuo hyvältä kuulostaa, mutta tosi  on edessä uudenvuodenyönä, kun työvuorolistassa lukee: 19.38 - 05.13. Kun mamma pakkaa papan eväitä työreppuun, pakkaa mukaan kaikki varjeluksen toivotukset. Toivotukset tuollaista työyötä varten alkaa ihan perusasioista: "toivottavasti pysyy silmät auki koko yön". Jatkona tulee: "toivottavasti et saa nyrkistä, sakseista tai rikotusta pullosta".
Ja nyt en sitten tämän enempää ota ressiä tulevasta, vielä olemattomasta.

Kaksijalkainen kuumelääke

Aamulla homma tehdään sitten käänteisessä järjestyksessä. Se, mikä illalla on suurella vaivalla saatu aikaan, pitää aamulla purkaa levälleen: eli houkutella seireenin kutsuin kaikki onnellinen hymy huulillaan Nukku-Matin tai Nukku-Maijan paatissa uinuvat arjen kylmään todellisuuteen. Tai sanoisinko vilpakkaan, piti ilmastointinappula kääntää aamulla tykkänään pois päältä, kun ykkösasentokin tuntui liian raa´alta käsivarsiin. En tiedä tarkalleen, kuinka kylmä on ulkona, koska en ole saanut kiviseinään asennettua lämpömittaria ja ikkunaan kiinnitettävistä en oikein tykkää. Ne ikkunasta roikkuvat piuhatkaan ei tällaisessa huushollissa tule kyseeseen. Tarkistan ilmanlaadun tarvittaessa menemällä paitasillaan parvekkeelle. Äkkiä kyllä tietää, onko kesä vai talvi.
Seitsemän koululaista ei nyt ole niin kovin paha aamu-urakka, jos itse vain on herännyt sen verran ajoissa, että on ehtinyt etsiä seitsemän paria sukkia valmiiksi.
Lapsenlapsi tuli äitinsä kanssa vaille seitsemän ja tyttö on järjestellyt mummon keittiönkaapin muovikipot jo pariin kertaan. Vuosi ja kolme kuukautta on riemukas ikä ja mummon ja papan vauvanikävä saa oikein tehokasta lievitystä. Kun on yli 20 vuotta koko ajan ollut raskaana tai imettänyt, kestää tovin, ennenkuin mieltää, että on elämää myös sen ulkopuolella. Siihen lapsenlapsen hoito on oivaa lääkettä. Yökylään ei vaan tarpeeksi usein lapsenlasta saa; on niin suloista nukkua poski pientä poskea vasten...

Kun olin saanut joululomaa toivorikkaina ajattelevat koululaiset taipaleelle ja kaikilla mahdollisesti samanpariset sukat jaloissa, istahdin sohvalle 4v Tirtetta kainalossa ja jähmetyimme vauvaohjelman ääreen muutamaksi minuutiksi. Kuopus on lyhyen elämänsä aikana nähnyt televisiosta jo kymmenet synnytykset ja sektiot, vauvaohjelmat kun ovat kestosuosikkeja perheessämme.
Ohjelmassa ensisynnyttäjä teki työtään. Tirtetta katsoi pukertamista ja totesi:
- Multa saa irrottaa vain maitohampaita. Muuten äiti, onko sun mahassa vauva?
Äiti vastaa yks´oikosesti:
- Ei.
- No on se sitten hyvä, että meillä on näitä vauvoja kylässä!
Samalla Tirtetta sukeltaa sohvan selkänojan yli vaatevuoren päältä lattialle ja käy hellästi rutistamassa "tätin kultaa".

maanantai 13. joulukuuta 2010

Kotiäidin iltavirsi (valittavassa äänilajissa)

Jotenkin vain tuntuu, että olisi tehnyt suuremmankin urakan, kun on saanut seitsemän pienintä OMIIN sänkyihinsä ja kenenkään suusta ei kuulu PUHETTA, kenelläkään ei ole NÄLKÄ, ketään ei PISSATA, kenelläkään ei ole ÄITIHEIMULONASIAA, kenelläkään ei ole LÄKSY TEKEMÄTTÄ, kenenkään NENÄSTÄ EI TULE VERTA, kenenkään SÄHLYMAILA EI OLE JÄÄNYT ULOS, kukaan ei enää ÄRSYTÄ ketään, kukaan ei enää PÄÄSE ÄITIN KONEELLE ja ÄITIKÄÄN EI ENÄÄ KILJU KENELLEKÄÄN (paitsi valittaa hyväuskoisille bloginlukijoille).

Siis: ripustakaa pyykkinne ja "painukee pehkuihinne" (ainoa komennus, jonka lapsuudessa koskaan kuulin isäni suusta).

On se hyvä, että ilta tulee jokaisen päivän jälkeen.

Löytyykö Teiltä frakkia?

Soittokierros pääkaupungin pukuvuokraamoihin sai kylmän hien nousemaan lukiolaispojan äidin takkuiseen päähän. Poika oli eilen hyvin varovaisesti sanonut, että kaverit olivat kertoneet frakkien olevan jo aika varattuja helmikuiseen vanhojentanssipäivään. Olin suunnitellut joululomapäiväksi käyntiä pukuvuokraamoon frakinsovituksen merkeissä. Yhdestä vuokraamosta näytettiin toivonliekkiä, että muutama puku saattaisi vielä olla niin pitkälle pojalle. Luulen, että joudun raahaamaan pitkän koulupäivän päätteeksi lukiolaispojan Mannerheimintien varteen jo tänään. Saketti kuulema kelpaa myös, mutta sen vuokra on suurempi ja mielellään sitä olisi sellaisessa juhlassa puettuna niin kuin useimmat.
Ja minä kun luulin, että vanhojentanssipukuasia olisi jotenkin helpompi ja yksinkertaisempi pojan kanssa kuin tytön. (Toissa talvena olin makutuomarina, kun tyttö sovitti muutaman juhlapuvun vanhojentansseja varten...)

No niin, mamma: terästäydy ja ota itseäsi niskasta! Kyllä tiesit vauvoista haaveillessasi, että tämäkin vielä joskus saattaa olla edessä: etsit vuokrafrakkia omalle "Talli-aavolle". (Pojan itse keksimä lempinimi itselleen kaksivuotiaana.)

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Tallilyhty parvekkeella

Olin juuri laittanut Tirtetan isänsä kanssa siihen odotettuun joulujuhlaan ja pystyttänyt porkkanamehutehtaan, kun ovikello soi. Oven takana pitelee yläkerran rouva valtavaa pahvilaatikkoa ja kajauttaa iloisella äänellä:
- Hyvää joulua!
Naapuri oli ollut tyttärensä koulun myyjäisissä ahkeroimassa ja heiltä oli jäänyt reilumman puoleisesti tavaraa myymättä. Hän tiesi, että syötävän suhteen meidän huusholli on siihen tarkoitukseen sopiva paikka, että kaikki ruoka, mikä sisään kannetaan, tulee myös aika nopeasti syötyä. No joo, minulla on nyt kaikki joululaatikot kotonatehtyinä ja hyvin maustettuina (pakko oli maistaa nokare) pakasteessa, kuivakakkuja, kinkkupiirasta, sämpylöitä, ruisleipää, aprikoosimarmeladia. Nöyrä kiitollisuus mielessä.
Tämä sama naapurinrouva huikkaa minulle aika usein vaate-tai kenkäpussin, eikä tyttöjä näytä yhtään häiritsevän, että pukevat päälleen yläkerrasta saatua.

Tänään piti muistaa hakea sieltä Tiimarista se edullinen lyhty. Hain ensin naapurin mummolle, hänen valkoinen metallilyhtynsä maksoi 2,50. Meidän parvekkeelle toin ihan kunnon puisen tallilyhdyn, kaunis kuin mikä, eikä tuuli puhalla kynttilää millään sammuksiin. Hintaa jäi alennuskupongin jälkeen 3,60.

Meillä on ollut aina tässä kodissa (nyt tulee 16:s joulu) aito muovikuusi. Vanhan kodin aikaan vielä ostimme oikean kuusen, mutta sitten tulin järkiini siinä asiassa. Täällä myynnissä olevat kuuset on kaadettu viikkoja sitten, joten arvata saattaa, miten ne reagoivat, kun ne tuo sisälle lämpimään. Lisäksi kuusien hinta on realistinen siihen nähden, kuinka monta vuotta niiden kasvattamiseen menee ja välikädetkin haluavat vaivanpalkkansa. Mutta minun itsepäinen periaatteellisuuteni alkoi panna vastaan, kun isällä humisee muutama hehtaari IHANANTUOKSUISIA kuusia. Päätin, että minä en laita 60:a euroa rapisevaan kuuseen, kun papan metsässä puita riittää. Ja ne on ihan muut ihmiset, jotka raijjaa autolla kuusta kolmen sadan kilometrin päästä.. Kyllä sen joulun ihan hyvin kestää ilman oikeaa, tuoksuvaa kuusta ja sukissa pisteleviä neulasia. Sitten, kun on sen aika, jos Luoja elonpäiviä ja jouluja suo, sitten menemme metsään ja itse haemme omat kuusemme. (Sitten ei enää yksi riitäkään, niitä on sisällä ja kuistilla.)
Ennen vanhaan kuusi tuotiin sisälle ja koristeltiin vasta aatonaattona tai aattoaamuna. Se saikin sitten tavallisesti olla loppiaisen yli, riippuen siitä, missä vaiheessa äitini kyllästyi neulasiin.
Nyt muovikuusen aikaan omassa kodissa, on pienet saaneet rutkutettua kuusen paikoilleen jo viikkoa ennen joulua. Muistan aika monta uudenvuodenaattoiltaa purkaneeni kuusta, kun lapset ovat juoksennelleet ulkona rakettien perässä. Minun ei ole tarvinnut juurikaan rahojani panna ammuksiin, koska sitä iloa täällä riittää toistenkin lompakoista maksettuna. Tuossa on meri vieressä ja illasta kuudesta alkaen aina kahteen yöllä, voi nautiskella rakettien räiskeestä mukavin näkymin, kun menee rantaan.
Pullonkerääjäpojille raketti-ilta on vuoden parhaimpia tienesti-iltoja. Niin kovia pakkasia ei ole täällä uutena vuotena koskaan koettu, ettei juomapulloilla ulos varustauduttaisi. Viime vuoden tienestit taisi olla yli 30 euroa. Pikkupojille hurja raha.

Ekaluokkalainen tuli juuri kertomaan, että yksi (meidän) isoista pojista "vetää takavoltteja päiväkodin katokselta lumihankeen". Kuinkahan kauan saa tehdä, ennenkuin joku valittajapappa puuttuu asiaan tai taittaa niskansa?

perjantai 10. joulukuuta 2010

Sinipukuinen mies

Koska mieheni on ollut liki kolme kuukautta sairaslomalla (kotona) lonkkaleikkauksen takia, minun lienee tarpeellista hahmottaa itselleni uudelleen, mikä käytännön merkitys on sillä, että mies taas joulun jälkeen lähtee lähes joka päivä illansuussa töihin.
Hän on ollut yli 25 vuotta saman työnantajan palveluksessa ja ajaa työkseen bussia Helsingissä. Yrityksessä on toista tuhatta kuljettajaa yli viidestäkymmenestä eri kansallisuudesta. Pitkän työuransa ansiosta hänellä on ollut mahdollisuus vaikuttaa työaikoihinsa ja viime vuodet hän on omasta (ja vaimonsa) tahdosta tehnyt pelkästään yötyötä. Suurin syy työajan valintaan on tietysti ollut se, että joka tapauksessa töissäolo haukkaa elämästä suuren osan, niin on lähes sama, mihin vuorokauden aikaan sen työn tekee. Yötyöstä maksettava korvaus on sen verran parempi, että sen turvin olen voinut vielä lykätä omaa työhönmenoani. Joskus kyllä ihmettelen, että missä välissä töihin ehtisin, jos olisi pakko mennä.
Miehen työvuorot alkavat arkisin noin klo 17, viikonloppuisin tavallisin töihinlähtöaika on silloin, kun me muut hakeudumme yöpuulle. Työvuoron pituus on tavallisemmin 9-11 tuntia. Työajan "juoksu" katkeaa, kun tulee tauko ja päivän todellinen pituus tietysti kasvaa. Saman vuoron aikana voi tulla 3-6 eri linjaa ajettavaksi ja uuden työvuorolistan saatuaan miehen täytyy tietysti ensin tarkistaa, osaako ajettavaksi määrätyt linjat. Jos linja on outo, vaimo tulostaa reittikartan ja pysäkkiluettelon, mies joko lainaa varikolta henkilöauton ja sen kanssa ajaen opettelee uuden linjan tai sitten, jos aikataulujen puolesta on mahdollista, menee istumaan kyytiin kyseiselle linjalle. Kerran viime talvena opettelimme erään Espoossa kulkevan viikonlopun yölinjan niin, että mies ajaa linjaa ja minä tietokoneen ääreltä luen puhelimessa hänelle kartasta reittiä pysäkki pysäkiltä. Ihan eri juttuhan on sitten ajaa viikonlopun aamuyöllä kyydissä 120 vaihtelevankuntoista juhlijaa tai väsynyttä työstäpalaajaa. Useinhan käy niin, että yömatkustaja nukahtaa matkan varrella ja palaa takaisin lähtöruutuun. Kuljettajahan siitäkin syyt saa niskoilleen.
Oma värikäs lisä miehen työhön on tietysti ne asiakkaat, jotka ovat sitä mieltä, ettei matkaa tarvitse maksaa. Yölinjoilla peritään kaksinkertainen maksu ja sekin harmittaa monia. Miehen kertomuksista työvuorojen tiukoista hetkistä olen pannut merkille, että vuosien työkokemus on tuonut tervettä varmuutta sanoa rettelöitsijöille tai vastaanhangoittelijoille, että auto ei jatka matkaa, ennenkuin asiat hoituu säädetyssä järjestyksessä. Eli: matka täytyy maksaa, autossa ei kallistella pulloja ja naismatkustajia ei ahdistella.

Työnantaja on järjestänyt varikoille ruoka-automaatteja ja päivisin on ruokala auki. Usein yöllä automaatit on jo syöty tyhjiksi, joten reilu eväspussi on parasta aina pitää varalla. Helteillä juomahuolto pelaa niin, että vaimo kiikuttaa pysäkille lisäjuomia ja ottaa tyhjät pullot mukaan, jos linjalla ei ole mahdollisuutta täydentää varastoja. Vastoin yleistä luuloa, Helsingin busseissa vain murto-osassa on ilmastointi ja esimerkiksi viime kesänä ohjaamon lämpötila oli kuumimpaan aikaan lähes 50 astetta. Viime kesänä mies teki hyvin paljon ylitöitä omien vuorojensa lisäksi ja pääsi nauttimaan myös kesäpäivien lämmöstä.

Ikänsä puolesta miehellä on enää vajaa viisi vuotta työuraa jäljellä, jos terveys kestää siihen asti. Itse hän vähän on harmitellut sitä, ettei nuorena ja terveenä miehenä ymmärtänyt ylitöiden "ihanuutta". Viime vuosina mies on pitänyt työstään niin paljon kuin nyt kukaan leipätyöstään voi pitää. Ylityötkään ei ole tuntuneet liian raskailta, kun työ tuntuu mielekkäältä.
Koska miehen työ on kuitenkin kaikin puolin raskasta ja työpäivät pitkiä, hän paneutuu lepäämiseen ja nukkumiseen vapaa-aikanaan niin paljon kuin haluaa. Korvatulppien kanssa hän nukkuu olohuoneessa, mamma "hysisee" lapsille ja vältän sähkövatkaimen tai mehulingon käyttämistä miehen nukkuessa. Todella kiitettävästi lapset ovat oppineet madaltamaan ääntään isin nukkuessa, lähinnä se saattaa olla äiti, joka pauhaa.
Näissä olosuhteissa on mieheni vapautettu kaikista kotitöistä ja jos häntä huvittaa pihalle mennessään viedä jätesäkki roskahuoneeseen, en pane pahakseni. Tiskeihin hän ei ole koskenut ainakaan viiteen vuoteen. Olen sanonut, että jos ei huushollissa, missä asuu 7 naista, tule astiat pestyä tai pyykit ripustettua, niin sitten ne saa olla tekemättä. Miehen, joka on yöllä ajanut 11 tuntia bussia, ei taatusti tarvitse enää kotona ruveta tiskaamaan! Tämä ei ole meillä mikään tasa-arvokysymys, vaan tervettä järkeä.

Joskus harvoin olen päässyt mieheni kyytiin esimerkiksi matkalla neuvolasta kotiin, kun hän on sattunut olemaan kyseisellä linjalla. Sehän on tietysti suloista, koska hän ajaa niin tasaisesti ja hyvin. (Huom! Kaasubussilla tasaisesti ajaminen on mahdotonta, auto nykii liikkelle lähdettäessä ja pysähdyttäessä kuljettajasta riippumatta)
Ihan huvin vuoksi en kuitenkaan miehen kyydissä istu, koska minun on kauhean vaikea hillitä itseäni, jos ilkeät matkustajat käyvät soittamaan suutaan miehelleni. Kerran mukanani olleiden lasten takia sain hillittyä itseni, etten käynyt huutamaan valittavalle vanhalle rouvalle:
- Se kuljettaja on muuten minun mieheni ja hänelle te ette marise!

Puoli metriä lisää elämää

Joskus tulee huolehdittua ihan oudoista asioista. Niinkuin minä nyt lumisen talven aikana olen sureksinut sitä, etten voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. 69-vuotias äitini ja 75-vuotias isäni asuvat kahdestaan suuressa talossa, valtatien varressa tosin, mutta kirkonkylään on matkaa 14 kilometriä ja Mikkeliin 38. Esimerkiksi kaikki isän syöpäsairauteen liittyvät tutkimukset ja lääkärikäynnit ovat Mikkelissä ja sisulla isä on ajanut sinne äidin lukiessa karttaa vieressä.
Olen siis surrut sitä, kun en voi olla auttamassa heitä käytännössä millään tavalla. Voin kyllä soitella ja kysellä kuulumisia ja kuunnella murheita, mutta en voi kantaa uunipuita, en kolata lumitöitä, en laittaa ruokaa, en pestä selkää, en leikata varpaankynsiä. Kun tulet vanhaksi ja sairaaksi, on surullisen hankalaa leikata omat kyntesi.
Soitin aamulla äidille, kun eilinen säätiedotus lupasi hurjaa lumentuloa kotikonnuille, mutta äiti kertoi vain tuulevan kovasti. Isän olo oli vähän väsynyt. Valkosolut olivat veressä niin huonolla tolalla, ettei uutta sytostaattikuuria oltu voitu aloittaa. Nyt isän pitää visusti varoa sairastumasta mihinkään virustautiin ja varoa, ettei tule naarmuja tai haavoja. Muuten tulee hetilähtö Mikkeliin. Tänään heidän kuitenkin täytyy selvitä auton kanssa kirkonkylään apteekkiin ja pankkiin.

Muutamana viime päivänä on korvissani usein kaikunut sanat:
"Kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa?"

Joskus joutuu itsetutkistelun paikalle, elänkö liian pintaliitoisesti ja huolettomasti. Ja sitten kalahdat elämänämpärin pohjalle niin että lapaluut kolisee.
Jos kerran elämänlankaan ei tule lisää pituutta asioista huolehtimalla, on toinen vaihtoehto se, mistä edesmennyt Kangasniemen lukion rehtori sanoi eräässä kevätjuhlapuheessaan, evästäessään nuoria elämään:
"rukoile ja tee työtä".

torstai 9. joulukuuta 2010

Kotikaljan ohje ja päivän päätapahtumat

Tein pari päivää sitten kotikaljaa maltaista ja siitä tuli niin hyvää, että pitää ihan kertoa teko-ohje teillekin, jos kaipaatte joulupöytäänne hyvää ruokajuomaa. Meillä sitä näköjään kitataan ihan juomisen ilosta, mutta tuleepahan ainakin halvemmaksi kuin maidon kittaaminen. Olen saanut tämän tarkistetun ohjeen äidiltäni ja äiti nyt on kaljaa tehnyt jonkun pöntön enemmän kuin minä.

Laita ämpärin pohjalle 3dl Tuoppi-kaljamaltaita, 3dl sokeria ja lorauta puolisen desiä tummaa siirappia. (laita arviosta, puolen desin takia ei kannata ryöjätä desinmittaa). Keitä 2litraa vettä ja kaada ämpäriin, sekoita hyvin. Tee tämä aamulla, jos haluat kaikki maut maltaista talteen. Kansi tai tarjotin löyhästi ämpärin päälle ja jätä huoneenlämpöön. Illalla lisää 3litraa haaleaa vettä ja murusta pinnalle 1/2 - 1 tl tuoretta hiivaa. (Kuivahiivan kanssa on ollut aikamoista arpapeliä, en suosittele kokeilemaan). Älä ole höveli hiivan kanssa, ole kriittinen, mikä mielestäsi on puoli teelusikallista. Jätä yöksi löyhän kannen kanssa huoneenlämpöön. Aamulla tai aamupäivällä, kun näet kivaa kipristelyä ämpärissä, kaada kalja siivilän läpi varovasti toiseen astiaan. Jätä kaljanruvat (hienosteleva nimitys on "mäski") suosiolla ämpärin pohjalle, älä kippaa niitä siivilään.
Pullota kalja lasipulloihin. Jos sinulla on vanhanajan maitohinkki ja teet suuremman erän, sehän tietysti on voittamaton kalja-astia. Lasipulloissa kalja valmistuu tasaisesti.
Pullot jääkaappiin, kylmiöön tai kellariin. Yhden vuorokauden kuluttua ei vielä ole tullut toivottua tulosta, mutta sitten voit jo ruveta maistelemaan. Kaksi vuorokautta pullotuksesta alkaa jo maistua hyvältä ja sitä jatkuu muutaman päivän.
Kaljan laitto on vähän sama asia kuin ruisleivän teko, että aina ei voi varmuudella sanoa, kuinka hyvin homma onnistuu. Näppituntuman kehittyminen ja tarkkuus mitoissa on tietysti etu.


Jos olet yltiötaloudellinen tai haluat muuten vain vaihtelua elämääsi, katso mallaspussin kyljestä mallasleipästen ohje ja käytä osa kaljanruvista leipätaikinaan. (Älä käytä Gefilus-piimää, voi tulla yllätyksiä)


Sitten muihin aiheisiin.
Neljäsluokkalainen poika tuli koulusta foliorasia kainalossa. Olivat kokkikerhossa tehneet "kompiaisia". Selvisi, ettei muistanut konvehti-sanaa, joten rasiassa oli kaakaossa pyöriteltyjä tryffeleitä.

Aamulla huomasimme, ettei Tirtetalle taida olla sunnuntaiseen joulujuhlaesitykseen valkoisia "lenginssejä".
(lenginssi on tähän asti ollut sukkahousut, joista on terät leikattu pois). Suunnistimme pikkutyttöjen kanssa Cittariin kadun toiselle puolelle. Koska uumoilin, että pelkkä valkoisten sukkahousujen tai lenginssien osto ei tyydytä, sovimme, että ostamme kirkkoreissulle omat valkoiset sukkahousut ja pinkit lenginssit, jotka saa laittaa tänään jalkaan. Äidin puistatukseksi siellä oli IHANIA neonpinkkejä lenginssejä 4e! Tirtetta liihotteli kotiin kuin perhonen, jos olisi saanut luvan, olisi laittanut ne jalkaan vaikka kaupan kassalla..
Eskarisisko oli onnellinen kolmesta parista tarjoussukkia.
Poikkesimme myös Tiimariin, mutta muovailuvaha oli lopussa. Pinkki kynä tuli kuitenkin ostettua. Myymälänhoitajatäti vihjaisi, että sunnuntaina saa minkä tahansa tuotteen puoleen hintaan, myös alennustuotteen. Sain häneltä kupongin ostosta varten ja yritän sunnuntaina muistaa käydä ostamassa tosi edullisen kynttilälyhdyn parvekkeelle. (Kaikki lyhdyt ovat siellä jo nyt puoleen hintaan, sunnuntaina siis siitä hinnasta tippuu vielä puolet pois). Ihan turvallisuussyistä poltamme tulikynttilöitä vain lyhdyn sisällä parvekkeella. Lyhty näkyy keittiön ikkunasta ja ulkoa takaovesta tullessa.
Tiimarin jouluaskartelutarpeita katsellessani ajattelin, että ei ole ihme, jos näppärät askarteluihmiset ovat joulun alla haltioissaan. Niin paljon mielikuvitusta ruokkivaa materiaalia siellä olisi ollut.

Jos neonpinkkejä "lenginssejä" ei lasketa, päivän kohu-uutinen oli Maatalouskoululaislapsen traktoriajokorttikokeen läpäisy! Isi jo sanoi, että nyt sen Minnin pitää saada oma traktori. Kyllä se varmasti saakin ja kesällä saa ajaa mummolassa papan traktoria niin että hippulat vinkuu! (isäni lempisanonta, jos joku tekee jotakin innoissaan ja kovalla vauhdilla). Jos joku vielä asiasta tietämätön haluaa perehtyä tarkemmin 16v- tyttäreni maatalouskoulutunnelmiin, voi kirjautua blogiin "Minä muutan maalle!" lukijaksi ja pääsee ajan hermolle lannanluontiin ja lehmän poikimisen odotteluun. Lisäksi pääsee osalliseksi äidin ja tyttären väliseen kielelliseen härkkimiseen, joka on naamioitua ikävöintiä.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Naapurin sedän paidat

Menneenä kesänä kuoli äkillisesti naapurin täti, jonka olimme tunteneet tähän taloon muutosta asti, 15 vuotta. Leskeksi jäi hyväntahtoinen, lapsirakas setä, joka aina kaivaa kukkarostaan lapselle kolikon, kun joku (meidän) lapsista kiirehtii avaamaan hänelle ulko-oven. Paremmin sanottuna kourallisen kolikoita, niin paljon kuin pussin pohjalta löytyy. Ihan siitä syystä viisi nuorimmaista ovat hyvin hanakoita avaamaan ovea sedälle, jos ovat pihalla tai rapussa sedän nähdessään.
En minä ollenkaan kolikoiden toivossa, ihan vain sen takia, että leskimiehelle voi tulla monta ihmettä eteen vaimon poismentyä, sanoin hänelle, että pyytää minulta apua huushollihommissa. Naapurin setä ojensi tuolloin puhelimensa ja käski tallentamaan sinne puhelinnumeroni. Silloin tällöin setää nähdessäni muistutin, että soittaa minulle rohkeasti, jos tarvitsee apua.
Kerran sitten autoin häntä paitojen silityksessä ja edesmenneen vaimon vaatteiden poislaitossa.

Tänään setä soittaa minulle ja kysyy, milloin ehtisin taas paitoja silittämään. Lupasin mennä kolmelta. Jätin lapsenlapsen papan vahdittavaksi kotiin nukkumaan ja livahdin naapurin puolelle.
Ensi töikseen setä leikkaa pitkästä kääretortusta siivun toisensa perään, kaataa Coca-Colaa lasiin ja kehottaa minua ottamaan. Olin lähtiessä syönyt kunnon lautasellisen riisipuuroa, mutta pakkohan minun oli kääretorttua syödä.
Setä etsii silitysvehkeet ja tuo parvekkeelta kuivumasta parisenkymmentä kauluspaitaa.Hän hakee taloustikkaat ja ehdottaa minulle, että "otetaan nuo kahden ylähyllynkin paidat ja katsotaan, mitä siellä on".Kahdella ylähyllyllä oli muutama kymmen kesäpaitaa, kymmenisen flanellipaitaa ja varmaan toiset kymmenen valkoista pyhäpaitaa. Silitän paitoja ja järjestelemme ne pinoihin. Samalla setä täyttää lautaselleni lisää kääretorttua ja kaataa limsaa.
Puolentoista tunnin jälkeen alkaa kotoa jo tulla levottomia puhelinsoittoja. Setäkin ehdottaa, että voimme jatkaa hommaa toisena päivänä. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että tehdään loppuun asti vain.
Ähisen jo vatsani kanssa, en ollut kehdannut kieltäytyä sedän tarjoiluista.

Vihdoin kaapissa komeilee upeat paitapinot. Setä maksaa ruhtinaallisen palkan ja sanoo:
- Nyt sitten istutaan ja syöt vielä rauhassa mansikkapiiraita ja karjalanpiirakoita meetwurstin kanssa ja minä kaadan lisää limsaa. (Olin juonut jo huomaamatta PUOLET isosta pullosta)
Laitoin kaiken sanallisen lahjakkuuteni peliin, kun kieltäydyin ehdotuksesta niin kauniisti, kuin ikinä osasin. Setä ei näyttänyt olevan pahoillaan, lupasin tulla joulun alla tekemään hänelle joulusiivouksen. (Totesin kyllä itsekseni, että hänen kotinsa oli paljon, paljon siistimpi kuin meillä.)

Kotiin tultuani ja miehelle kerrottuani kokemukseni, tämä toteaa:
- Sähän rupeet pulskistumaan, jos sä kovin usein alat siellä käydä.

Minä olin hyvin tyytyväinen siitä, että setä rohkaisi mielensä ja uskalsi pyytää apua. Olen monasti iäkkäiden ihmisten kanssa ollut tilanteessa, että he eivät mitenkään voi ottaa vastaan apua minulta, kun "siellä kotonakin on puuhaa tarpeeksi asti".

tiistai 7. joulukuuta 2010

Ilmaista kuntosalitreeniä Helsingissä!

Jos joku ihan oikeasti olisi nyt kiinnostunut kohottamaan kuntoaan ja vielä raikkaassa talvisäässä, olisi täällä  rajoittamattomasti paikkoja ilmaiseen ulkotreeniin.
Kovin vaatimattomasti on näköjään lumityöt vapaaehtoisia kiinnostanut. Mutta hyvä bisneksenpaikka olisi jollekulle sukkelalle, joka tulisi tänne rekkakuormalla lapioita myymään. Emme omista autoa, mutta hiukkasen olen tänään ihmetellyt henkilöautoilijoita, joilta ei löydy lapiota takakontistaan. Kyllä minulla on sellainen muistikuva, että lapsuudessani isällä oli aina talvisaikaan pieni lapio ja hiekkapussi auton takakontissa. Ja aika usein niitä tarvittiin.

Minua hitusen harmitti etukäteen, kun piti vielä illansuussa lähteä Lastenklinikalle reumapolille silmälääkärin tarkistukseen. Silmälääkäriajat olivat huhtikuusta asti jumissa ja reumalapsilla silmien säännöllinen tarkastaminen on hyvin tärkeää. Tarjolla oli jononpurku ilta-aikoja ja otin sen minkä sain, klo 17.30. Ekaluokkalainen oli tietysti hyvin reipas, kuten aina, eikä häntä näyttänyt vähääkään häiritsevän, että noin neljän kilometrin matkaan (linnuntietä mitattuna) aikaa kului yli tunti. Alkumatka sujui metrolla ja Kampista 20:n minuutin odottelun jälkeen loppumatka bussilla. Kauempana asuvia voi kiinnostaa, että lapsen matkalippu maksoi 1,20e ja minulta 2,50e. Olisin päässyt hiukan halvemmallakin maksamalla matkakortilla, mutta olin unohtanut ladata rahaa kortille. Siihen nähden, mitä maalla-asuvat maksavat linja-autolipusta, meillä ei pitäisi olla mitään valittamista.
Silmät olivat kunnossa ja jollei niveltulehduksia ilmaannu, seuraava silmälääkärikäynti on puolen vuoden kuluttua.
Paluumatka sujui ihan yhtä lumisissa ja liukkaissa tunnelmissa ja tunti vierähti paluumatkallakin.

Kyllä alkoi meidän muijalle kuivauskaappi kelvata, kun piti valittaa, ettei jaksa kävellä kerrosta alaspäin. Viime yönä ja näköjään ensi yönäkin on kaappi täynnä kenkiä, hanskoja ja takkeja.

Miehen tämänpäiväinen urotyö oli pyykinkuivaustelineen kuntoonsaattaminen. Joku oli rönöttänyt telineen päällä ja jalka oli nuljahtanut irti. Kauhea touhu ja miljoonalaatikon ropellus ja työkalujen etsintä oli isillä ja Tirtetalla. Tirtettakin oli kovasti hommassa mukana ja asetteli pinkkiin muovirasiaan kaikenmoista vehjettä. Kun lapsenlapsi taapersi tutkimaan Tirtetan välineitä, tämä sanoo hellästi:
- Nämä ovat tyttöjen työkaluja, ei vauvojen.
Hiki roiskui ihan kirjaimellisesti, mutta tunnin kolattuaan mies väitti telineen olevan kunnossa "kunnes sitten menee rikki kunnolla". Sitten hän kiersi joka huoneessa varoittamassa jokaista huushollin asukasta, että "siihen korjattuun pyykkitelineeseen ei kannata koskea, se ei ole kovin vahva".
Minä oli näet työmaan aikana kyynisesti ilmaissut, että "ilman hitsauslaitteita ei siitä kalua enää tule".
Mies oli hyvin tyytyväinen työnsä tulokseen. "Tuollainen pieni näpertely on oikein mukavaa välillä".

maanantai 6. joulukuuta 2010

Mummolan kuorma

Pikkuveli vaimonsa kanssa sinnitteli lumipyryn läpi pitkän matkan ja toivat keittiöömme asti ihanan kuorman mummolasta. Silloin kun pakasteessani ja kylmiössäni on tilaa, sanon äidilleni, kun hän kysyy, mitä voi laittaa, että "käytä vapaata mielikuvitusta". Tänään äiti oli siis käyttänyt taas iloisesti mielikuvitustaan. Pikkuveljen autoon oli kuormattu 20kg perunoita, 10kg porkkanoita, 10kg punajuuria, 10kg ruisjauhoja, Lievestuoreen Myllyn sämpyläjauhoja 3kg, Rutalahden myllyn spelttirouhetta 3kg, 3 uunilämmintä ruisleipää, hiivaleipä, mustaherukkamehua, kaksi kylmälaukullista pakastemarjoja (vadelmia, mansikoita, tyrniä, mustikoita, puolukoita, karpaloita, viinimarjoja, marja-aroniaa), litra vastatehtyä porkkanamehua! (Älä vingu, Maatalouskoululainen siellä asuntolassasi yhtään, mamma tekee sulle omat porkkanamehut ensi viikonloppuna)
Äitini keksi tänä syksynä mainion jatkokäytön sille kuivalle porkkanapupelolle, jota jää mehulingosta porkkanamehun sivutuotteena. Hän levitteli pupelon uunipellille leivinpaperin päälle ja laittoi pellin leivinuuniin jälkilämpöön yön yli. Tuloksena on suloisen rapea porkkanajauho, jonka käyttöön keksii jatkuvasti uusia variaatioita. Viimeisin  kokeilu oli  lintulauta ja kuivattu porkkana on maistunut myös linnuille!

Huomenna punajuuret kattilaan kiehumaan ja marjakiisseliäkin pitää tehdä koululaisten välipalaksi.

 Kaksi isoa poikaa ilahdutti äitiään painimalla pihalla lumihangessa. Ihan läpimärkinä oli kengät, takit, kaikki vaatekappaleet. Kun marisin Pikkuveljelle, että nyt täytyy viedä kuivauskaappiin kuorma poikien vaatteita, että ehtivät kuivua aamuksi, Pikkuveli sanoi, että "miks´niiden pitäis olla aamulla kuivia? Eihän ne opi mitään, jos sä viet ne kuivumaan". Se on kai jälleen kerran se mamman sydän, joka ei voi antaa poikien lähteä aamulla märissä kengissä ja takeissa kouluun.

Veljellistä huolenpitoa

Viime yönä vaille kolme olin sillä reissulla, jota ilman sänky kastuisi.
18v- poika tulee pikkuveljensä puhelin kädessään ja kysyy, missä 14v - veli on, kun sen kännykkä soi. Eipä ollut äidillä tieoa. Kahdeksasluokkalaisen kengät ovat poissa, mutta takki ja siis puhelin kotona. Kello on kolme yöllä ja kahdeksasluokkalainen on äidistä lähes lapsi, joskin miehen kokoinen ja mies mieleltään ja käytökseltään.
18v veli alkaa tehdä selvitystyötä, missä pikkuveli voisi olla. Näkee koneeltaan, että naapurin pojalla, jonka seurassa pikkuveli saattaisi olla, on kone edelleen päällä. Soittaa naapurin pojalle, ei vastaa. Mamma vetäytyy vällyjensä alle vähän huolestuneena, ei tule uni silmään.
Kohta kuuluu ulko-ovelta ryske ja kopistelu. Eteiseen ampaisee 20v veli, 18v veli, isä ja äiti. Kahdeksasluokkalainen tulee yltä päältä lumisena, naama jäässä, reippaan ulkoilijapojan näköisenä kotiin.
- Missä sä oikein olit? on 20v veljen tiukka kysymys.
- M:n kanssa ulkona.
Kahdeksasluokkalaista alkaa naurattaa vastaanottokomitean sekalainen joukko klo 03.15 ja hätääntyneet ilmeet. Vanhin veli ei ole vieläkään vakuuttunut pikkuveljen vilpittömistä tarkoitusperistä tähän vuorokaudenaikaan, asettuu lähietäisyydelle pikkuveljestä ja komentaa:
- Henkäse!
Pikkuveljeä jostain syystä naurattaa tämä tilanne, henkäsee kyllä, mutta isoveli jatkaa kuulustelua:
- Mitä sä oikein oot polttanu?
- En mitään. Pikkuveljeä naurattaa edelleen.
Vanhin veli puistelee päätään.
- Pitää leikkiä jotain Bear Gryllsiä...
Pikkuveli kuorii päältään kolme villapaitaa, kolmet housut ja pakenee kuumaan suihkuun.
Äiti ja isä jatkavat uniaan. Äidin sydäntä lämmittää. Näki, että isoveljillä oli jo huoli. Pikkuvelikin varmasti muistaa seuraavalla kerralla kertoa, kun lähtee yöllä lumipyryyn seikkailemaan.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Mitä ruokaa?

Kylmäsavulohesta ja perunasipulisekoituksesta kerman kanssa tehty uuniruoka tainnutti minut niin, ettei meinaa tolkku palata vielä neljännenkään kahvimukillisen jälkeen. Joskus kun ruuan valmistuminen jostain syystä pitkittyy ja nälkäkuolema kurkkii olkapään takaa, on mikä tahansa "kunnon ruoka" mahdottoman hyvää. Olisi myös ollut hurjan käytännöllistä käydä joskus aikanaan joku emäntä- tai talouskoulun tapainen. Jos olisin silloin kouluvalintoja pohtiessani tiennyt, että olen joskus elämäntilanteessa, että laitan ruokaa 14:lle hengelle useamman vuoden "putkeen", olisi saattanut hoitajan opit jäädä saamatta. Eipä silti, monelta lääkärireissulta on vuosien mittaan säästynyt, kun on luottanut vanhoihin oppeihin ja välillä päivittänyt tietojaan lääkkeiden osalta.
Mutta jos olisi edes alkeellista tietoa siitä, kuinka on järkevää laittaa ruokaa tällaiselle sakille, selviäisi paljon vähemmällä stressillä. Tokihan äitini opetti minulle kaikki perusjutut keittiöstä, mutta meitä ei lapsuudenkodissani ollut näin montaa ja suurin osa ruokatarpeista saatiin tuolloin omasta takaa. Vähitellen olen oppinut hyödyntämään kauppojen hyvät tarjoukset ja hamstraamaan peruselintarvikkeita varastoon, silloin kun niitä saa edullisesti. Harvemmin minulle enää tulee nolo olo kaupan kassalla, kun ostoskärryissäni on 30 litraa punaisen hintalapun maitoa, tai kymmenen kiloa tarjouslihaa. Viime päivät olen joka kauppareissulla tuonut S-marketista 2 pakettia tarjouskahvia varastoon. Alennusta on 1,50e normaalihintaan verrattuna. Meillä kahvia kuluu vähintään 3 pakettia viikossa ja lapsista sitä juo aamuisin vain 3. Vieraitakin käy tosi harvoin ja ne jotka käyvät, saavat juoda kahvia rajattomasti. Laskunikkarit voivat laskea, mitä säästö on vuositasolla, jos onnistun hamstraamaan kahvia tarjouksesta seuraavaan tarjoukseen asti.

Minulle joskus tekee pahaa, kun meille suomalaisille on tullut tavaksi hirveästi hossottaa, että "kouluruoka on sitä ja tätä" tai jokin RUOKA on roskaruokaa tai ei sellaista tai sellaista ruokaa ole hyvä syödä. Oltaisko välillä kiitollisia siitä, että saadaan vatsa täyteen? Jos välillä on ruuaksi vain paistettuja kananmunia, se on oikein hyvä ruoka. Ei niin, että on EPÄTERVEELLISTÄ syödä enemmän kuin yksi muna päivässä. Kenenkään äidin ei tulisi ikinä kantaa huonoa omaatuntoa siitä, kun aterialla ei ole tuoresalaattia. Me asutaan pohjoisella pallonpuoliskolla ja täällä ei salaatit talvella luonnossa kasva. Jos rahasi joskus riittävät salaattiin talvella, ole siitä nöyrästi kiitollinen, jos ei, syö ruokasi hyvillä mielin.

Kun ennenvanhaan, ennen tätä monikulttuurista suvaitsevaisuutta, kouluissa ja päiväkodeissa pysähdyttiin hetkeksi ennen ruokailua ja lausuttiin, kuka vähemmän, kuka enemmän sydämestään: "siunaa, Jeesus, ruokamme, ole aina luonamme", ruokailuun käytiin kunnioituksella.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Ostaisitko minulta halkoja?

Maatalouskoululaislapsi piti pintansa ja teki kakun, sellaisen läkähdyttävän suklaisen, jollaisen kuva löytyy hänen blogistaan.
Tirtetta teki aamulla lähtöä uimahalliin isänsä kanssa, mutta uimapuku olikin hiukkasen liian lörppä. Isi ei kelpuuttanut mukaansa tyttöä sellaisen uimapuvun kanssa. Isosisko sai äkkinäisen tarmonpuuskan, vei  Tirtetan kaupunkiin vaatekauppaan, osti ihanan punaisen uimapuvun ja joutui ostamaan vähän muutakin. Tirtetta oli iskenyt silmänsä pinkkiin tylliunelmaan, pinkkeihin "balettitossuihin" ja "kurnuun". Tirtetalla on ollut lukuisia kurnuja, mutta niille on käynyt köpelösti = menneet rikki. (kurnu on kruunu, tahikka tiara). Useampi tunti menikin sitten tanssiessa jokaisessa huoneessa ja yrittäessä saada isoveljet innostumaan ja kehumaan vaatetusta ja tanssia.

Luin eilenillalla luvattoman myöhään ihastuttavia sisustamiseen, entisöintiin ja vanhoihin tavaroihin perehtyneiden blogeja. Kuvat olivat upeampia kuin kuvalehdissä. Kyllä sellaisen mieltä virkistää niiden kuvien tiirailu, jonka sisustus rajoittuu siihen, että pohtii, minne järjestelisi olohuoneen neljää-viittä pyykinkuivaustelinettä, jotta sopisi kulkemaan tai avaamaan parvekkeen oven. Meillähän olisi kerros alaspäin kaikkien rapun asukkaiden vapaassa käytössä suuri kuivauskaappi, mutta vaatteiden sinne kuskaaminen ja puolentoista tunnin välein ajastimennupin kääntäminen ovat muodostuneet niin haasteelliseksi, että harvoin viitsin sinne mitään viedä. Jos vain kelit sallii, 18:n neliön parvekkeella kuivuu myös pyykit mukavasti. Talviaikaan se on kyllä pois laskuista, koska meillä ei ole parvekelaseja.

Pikkuveli kävi äsken vaimonsa kanssa hakemassa minulta mummolaan meneviä purkkeja, ämpäreitä ja kylmälaukkuja. Äiti laittaa minulle kaikkea mahdollista maan tuotetta aina kun joku tätä väliä kulkee. Useimmin se roudaaminen on viime vuosina langennut Pikkuveljen harteille. Minä pesen talteen myös kaikki sopivankokoiset lasipurkit, muovirasiat ja pullot. Olen melko varma, että yksi tulevaisuuden projekteista maalla tulee olemaan itsetehtyjen hillojen ja säilykkeiden pienimuotoinen valmistus ja myynti. Mummolan suuret metsät, ranta ja saari tarjoavat myös loputtomasti materiaalia toteuttaa kaikki mahdolliset haaveet, mitä maallaelämiseen voi liittää. Järvessä on kalaa, metsässä marjoja, sieniä, eri metsätyyppien kasveja, suuri puutarha ja paljon erittäin hyvämultaista peltoa. Haluaisin oppia myös mehiläistenkasvatusta, siihenkin olisi hyvät edellytykset.

Mummolan varastoista löytyy kolmet kangaspuut. Perheessä on kädentaitoihin erikoistuneita tyttöjä ja hankimme jo täyttä häkää matonkudetarpeita. Aion myös hyödyntää Serkkutytön osaamista ja pyytää hänen opettamaan villahuopien valmistuksen. Näen jo "sieluni silmillä" luonnonväreillä värjätyistä villalangoista kudottuja villahuopia..

Lapsuudessani kujalla oli aina pitkä halkopino. Ennen minua se oli ollut vielä pidempi, koska Vilho-pappa teki halkoja myytäväksi asti. Minusta pikkulikkana yksi hauskimmista töistä oli halkojen mättäminen pinoon. Kirveen kanssa halkominen oli myös hurjan hauskaa, mutta tämänpäivän halkojenmyyjät eivät enää käsipelissä sitä hommaa tee. Voisinhan siis ruveta myös halkokauppiaaksi. Ei olisi metsässä puusta puutetta.

Minulla on jotenkin selittämätön torjunta koivuhalkoja kohtaan. En tiedä, mistä se juontaa juurensa. Papan myyntiin tekemät halot olivat koivua, mutta kotonani poltettavat halot olivat aina sekapuuta, josta vain pieni osa oli koivua. Tiedän kyllä koivun "lämpöarvon" sun muut puoltavat tekijät, mutta kun kävelet keskivertosuomalaismetsässä, on koivua kasvamassa vähemmistö. En ymmärrä, miksi meillä on niin suuri hinku polttaa uuneissamme koivua, kun muutkin puulajit ajavat ihan saman asian. Minusta koivu pitäisi säästää vähän jalompiin tarkoituksiin. Kutes näette, näin puhuu ihminen, joka ei ole ollenkaan tämän alan asiantuntija. Puhuu vain asioista tunnetasolla.

Huh-huh teitä onnekkaita, joilla ritisee tällä hetkellä aito tuli aidoissa puissa omassa tulisijassa, oli se sitten hella, uuni tahikka takka. Miten noin perusasioista, kuin elävä tuli, voi tulla niin tärkeä, kun siitä ei ole mahdollista nauttia!

perjantai 3. joulukuuta 2010

"Poliisista, hyvää päivää"

Minä aina kauheasti säikähdän, kun poliisista soitetaan puhelimeeni. Siihen tapaan, että "mitähän kamalaa pojat ovat koulussa tehneet?" tai "kukahan nyt on jäänyt auton alle". Pojat eivät ole koskaan tehneet koulussa niin paljoa pahojaan, että poliisista olisi minulle soitettu, eikä kukaan onneksi ole jäänyt koskaan auton allekaan. No, tämänpäiväinen soitto koski sitä marraskuista iltaa, kun kävin rähjäämässä nuorille miehille, kun paukuttivat pelien suojakoteloita parvekkeen pilariin ja soitin heistä poliisille.
Verkkokaupasta oli niihin aikoihin viety pelejä ja tekijöistä oli hyvää valvontakameran kuvaa. Poliisi oli tunnistanut tekijät vanhoina tuttavinaan, mutta halusivat vain kysellä minulta havainnoistani tarkemmin.
Totesin, että enpä ihan turhaan ollut vauhkonnut asiasta.

Aina kun tulee puhe poliisisedistä, minulla alkaa posket punoittaa, kun muistelen tapausta yli neljän vuoden takaa. Oli pääsiäislauantai-iltapäivä. Yksi pojista, tuolloin viisivuotias, oli kuljeskelemassa tässä lähimaastossa yksinään, leikkipuiston lähettyvillä. (viidenkymmenen metrin päässä kotitalosta). Hanskat oli jääneet kotiin, ei nyt enää keli pakkasen puolella ollut.

Poliisipartio oli pysäyttänyt pojan. Kyselivät tältä, mitä tekee. "Täällä  vain kävelen, en tee mitään erikoista. "
"No, onkos kotona ketään? " "On siellä äiti, mutta se nukkuu." (olin käyttänyt tilaisuutta hyväkseni, kun lapset olivat menneet ulos ja talo hiljentynyt; asetuin vauvan kanssa päiväunille)
Olin sitten juuri kömpinyt tukka pystyssä sängystä ja asettelin tiskejä koneeseen, kun ulko-ovi käy ja eteisestä kuuluu tuntemattomien miesten ääni. Kurkkaan eteiseen ja sydän on pysähtyä: kaksi poliisismiestä tuo viisivuotiasta kotiin. Varovasti tunnustellen poliisit yrittävät selittää tarkoitusperiään, "lapsi yksin, ilman hanskoja, perheessä kuulema paljon lapsia, äiti nukkumassa". Häpeän punaa peitellen yritän selittää, että lapsi on jo pitkän aikaa saanut liikkua yksin kodin tuntumassa ja en ole juonut ja sen takia "nukahtanut" pääsiäisenpyhinä.
Isot pojat väänsivät tapahtuneesta vitsiä toisilleen muutaman viikon: "muista laittaa hanskat käteen ulos mennessä, ettei poliisisedät tuo sua kotiin".
Aivan vakuuttuneita minusta eivät poliisisedät kuitenkaan olleet: seuraavalla viikolla sosiaalityöntekijä soittaa minulle ja kyselee, onko minulla kaikki kunnossa ja mahtaisinko tarvita apua... Oli kuulema vakiokäytäntö tällaisissa lapsiin liittyvissä virkatehtävissä, että tilanne tarkistetaan jälkeenpäin.

Tapauksen johdosta minun kuuluisi ajatella, että täällä pidetään lapsista hyvää huolta yhteiskunnan taholta.


Jos ette ole kuulleet Jackie Evancho -nimisen tytön laulua, etsikääpä You Tube: sta video. En ole koskaan ennen kuullut mitään vastaavaa. Ensimmäisenä todellakin tulee mieleen, että hänen laulussaan on jotakin taivaallista. Mieheni kommentti oli samansuuntainen.

Muistetaan levätä kunnolla pitkällä viikonlopulla. (Kysyin Maatalouskoululaiselta, mitä muuta voisi toivottaa lukijoille. Hän sanoi: "älkää hankkiko koskaan lapsia". Täällä nimittäin kaksi pikkutyttöä tekee kaikkensa venyttääkseen pakollista nukkumaanlähtöä ja toisten pinnoja. Kohta on itku pitkästä ilosta..)

torstai 2. joulukuuta 2010

Koululaisten asioita

Kun eilen vielä ajattelin jotain, tänään ei syntynyt ajatuksen ajatusta. Anoppi oli kylässä ja mies sai sukat syntymäpäivälahjaksi äidiltään. Minä sain kauniin vihreän, silkavan sadan euron setelin. Hmm. Sitten kun illansuussa hain lukiolaispojan uuden jakson kirjat, kokonaista kolme kappaletta ja kassakuitissa luki karvan alle 80e, olin vieläkin kiitollisempi anopin joululahjarahasta. Oikein hyvään tarkoitukseen raha kuitenkin meni.

Maatalouskoululainen odottaa, että lehmä poikisi ja pääsisi kuvaamaan tapahtumaa.
Vatsataudissa viruva neljäsluokkalainen tekee kai paranemista, koska hänen teki mieli mozzarellapizzaa (mistähän se senkin keksi), donitsia ja berliininmunkkia. Pizzaa toin hänelle, muut herkut saavat vielä odottaa.
Viidesluokkalainen soitti hehkutuspuhelun illansuussa. Heillä on yökoulu, nukkuvat luokissaan, olivat Heurekassa ja ostivat hurjasti herkkuja. Viidesluokkalainen on se Ahkera Tyttö, rivakka työläinen, jonka voimilla menee jätesäkit ja painavat kauppakassit ja joka myös alkaa olla täysinoppinut lapsenlikka. Hänellä on harvinainen etuoikeus käydä yksityistä kristillistä koulua. Se olisi luultavasti aika kiven alla ilman sponsoripariskuntaa, jotka ovat joka kuukausi olleet mukana koulumaksussa huomattavalla summalla. Joskus täytyy kertoa tarkemmin tästä harvinaislaatuisesta koulusta, josta mm. Maatalouskoululainen sai peruskoulun päästötodistuksen viime keväänä. Sen lisäksi, että siellä opitaan kaikki opetussuunnitelmassa vaadittavat tiedot ja taidot, se on lapsille kuin toinen koti. Kaikki opetus nojaa Raamatun auktoriteettiin ja siellä on oppilaita monista eri seurakunnista. Koulun ydinajatus on "Rakastakaa toisianne niinkuin Kristuskin on rakastanut teitä". Rakkaus lapsiin on niin konkreettista, että lapsi voi mennä joka päivä kouluun omana itsenään ja jakaa ilonsa ja huolensa muiden kanssa. Sekin luo kivaa tunnelmaa kouluun, kun vanhempana voit koska hyvänsä mennä koululle vaikka tiskaamaan tai siivoamaan. Soisin, että minulla olisi useammin mahdollisuus olla apuna koululla. Kuinka monessa koulussa aamu alkaa aamunavauksella? Lasten lukujärjestyksessä luki syksyllä aamunavauksen kohdalla: "rukous ja ylistys". Aamurukouksessa lapset saavat kertoa omista rukousasioistaan ja niitä muistetaan yhdessä. Ei ihme, ettei  Ahkeraa Tyttöä tarvitse koskaan kouluaamuina kiskoa ylös sängystä tai patistaa kiirehtimään. Hän on joka aamu koululla vähintään puoli tuntia ennen koulun alkua, vaikka joutuu matkustamaan sinne kahdella raitiovaunulla.

Huomenna mentävä kellariin kaivelemaan jouluvalot esille. Kaikki bloginpitäjät kertovat ripustelevansa jouluvaloja. Minäkin sitten huomenna.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Foniatri

Jälleen tänään ajattelin, miten eriarvoisessa asemassa Suomen lapset ovat esimerkiksi terveyspalvelujen suhteen. Täällä etelässä lapset pääsevät tarvittaessa ihan minkä erityisalan erityisosaajille tahansa ja saavat täsmäapua ongelmiinsa tai vaivoihinsa. Kun on tarpeeksi vakavasta ja henkeäuhkaavasta sairaudesta, lasta tuodaan satojen kilometrien päästä saamaan erikoishoitoa, mutta vaatii vanhemmiltakin hyvin paljon, eikä pelkästään taloudellisia resursseja. Jokunen kuukausi sitten tutustuin ihan sattumalta Lastenklinikan kahviossa suurperheen äitiin, joka oli käyttämässä lastaan Siilinjärveltä Helsingissä. Hän sanoi, että osa lapsen tarvitsemasta erityishoidosta voidaan toteuttaa Kuopiossa, mutta Helsingin reissuja heille tulee muutaman kerran vuodessa. Vaikka Kela tulee paljon vastaan sairaskuluissa, tulee vanhempienkin kontolle raskaan paljon maksettavaa.

Olin tänään tokaluokkalaisen kanssa foniatrin vastaanotolla. Kyseessä oli tavallaan seurantakäynti ja saimme postissa kutsukirjeen jokunen viikko sitten. Pojalla todettiin jo neuvolaikäisenä puheenkehityksen viivettä ja jossain vaiheessa hän sai diagnoosin "hitaasti kehittyvä lapsi". Diagnoosi tavallaan auttoi siinä, että lapsi sai kehittyä omaan tahtiinsa ja hän sai riittävästi tukea kasvulleen ja kehitykselleen. Hän sai esikoulupaikan puhehäiriöisten lasten päiväkodista, joka sattumoisin sijaitsi silloin kotimme alapuolella, kerrostalon alakerrassa. Hän sai puheterapiaa, hänelle tehtiin laajat psykologiset testit, joista selvisi hyvin yksityiskohtaisesti avun tarpeen yksityiskohdat, hän pääsi foniatrin arvioon. (Foniatri on puheen- ja äänen häiriöihin erikoistunut lääkäri). Psykologin lausunnon perusteella hänelle myönnettiin esikouluvuoden jälkeen paikka ns. starttiluokalta, jossa totutellaan koulun tiloissa koulunkäyntiin pienessä, turvallisessa ryhmässä. Niin ikään starttivuoden jälkeen hän sai paikan erityisoppilaana erityisluokassa. Tällä hetkellä hänen luokallaan on 11 oppilasta, pätevä erityisopettaja, koulunkäyntiavustaja ja innostunut alan opiskelija. Siis kolme aikuista yhtätoista oppilasta kohden.

Tämänpäiväinen käynti oli kiitollinen. Foniatri totesi, että ne ongelmat, joiden takia hänenkin apuaan on tarvittu, alkavat olla voitettuja ongelmia. Asioiden hoitamista puheen keinoin myös tiukoissa tilanteissa harjoitellaan vielä, mutta monet 9-vuotiaat harjoittelevat sitä ilman puheenkehitykseen liittyviä diagnoosejakin.
Todella tunsin suurta kiitollisuutta, koska olemme pelkän asuinpaikkamme perusteella saaneet olla erityisasemassa lasten terveyspalvelujen suhteen. Kaikki lasten saamat terveydenhoitopalvelut ovat olleet kunnallisia palveluja ja olemme olleet niihin hyvin tyytyväisiä.

Koska käynti oli niin mieltä huojentava, nukuin pitkät, makoisat päiväunet. Eskarityttö lähti illansuussa mukaani kauppaan naapuritaloon. Viljapossun kinkkumötiköitä myytiin alle kolmen euron kilo, niin ostin tulevaa silmälläpitäen pakasteeseen sen, mitä tämä perhe jouluna possua syö. Ei nämä oikein ole possunsyöjiä.
Huomenna on miesparan syntymäpäivä, eikä raukka saa kakkua, koska lukiolaispojan synttärikakusta on vasta niin vähän aikaa. Ei tuo mies nyt ollenkaan määrätietoisesti ole sitä kakkua  ruinannutkaan. Jos olisi pyytänyt, olisi kai saanutkin...

Sääliksi käy nämä kaupunkilaislapset. Kolme lasten tuntemaa koltiaista/tavallista pikkupoikaa oli viritellyt nuotion kuplahallin lähettyville niemennokkaan. Joku soitti poliisivoimat paikalle ja poliisisedät soitti poikien rehtorille. Ja tuota jupakkaa sitten ruoditaan huomenna koulussa ja poikaparat saivat kotiarestia ja ties mitä. Kerroin lapsille, että toista se on maalla ja mummolassa. Siellä pikkuveljeni kanssa suurta huvia oli talvella lumihankiin kaivettuihin onkaloihin tehdä savureikä onkalon kattoon ja sytyttää pieni nuotio. Ei meille koskaan mitään vahinkoa tullut; kun ipanasta asti oli laittanut tulta hellaan ja uuniin ja valvonut peltejä, osasi varoa vaatteita ja hiuksia tulen lähellä. Kyllä aikuiset olivat hyvin tietoisia leikeistä, mutta hekin luottivat lapsiin tulenkäsittelijöinä. Paljosta hauskasta jää lapset täällä paitsi.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Hyvää iltaa

Vaihteeksi riisipuuro tulossa höyrykattilassa, kylmiön pakastimen sisältö parvekkeella, koska tajusin, että jaa, ulkona kylmä, vois sulattaa pakastimen. Nyt sitten ootellaan sen kuivumista, että sais tavarat takasin.
Mies meni yksinäisessä ylhäisyydessään Tirtetalta vaivihkaa seurakunnan tiistai-illan tilaisuuteen. Jos olisi Tirtetalle mainostanut, minne on menossa, olisi ollut itku ja hammasten kiristys, kun ei pääse isin kanssa.

Kaksi isoa poikaa on ollut monta tuntia koulun kentällä luistelemassa. Niille ei tule koskaan kylmä. Kaikkein intohimoisin luistelijapoika on ollut tänään sen verran röhätautinen ja saanut avaavaa lääkettä, että joutui tyytymään sählypeliin olohuoneessa: sählymaali vain parvekkeelta sisälle, pyykkikorit ja -telineet syrjään, pikkuveljelle pipo silmille ja maalivahdiksi. Sille intohimoiselle luistelijapojalle tuli tämä tauti oikeastaan ihan taivaan lahjana. Tänä iltana olisi ollut koulun juhlasalissa itsenäisyyspäivätanssiaisten vanhempainnäytös ja 10-vuotias sanoi jo tanssiharjoituksista, että "pelkkää kärsimystä".

En oikein osaa lähteä nukkumaan, jos ei ole kavereita moikattu tällä tapaa. Iso poika kyllä eilen sanoi sarkastisesti, että " jos istuis vähän vähemmän koneella, niin ei tarttis sitten blogissaan valittaa, miten kauheesti on pyykkiä; sen verran oon sitä lukenu".
Paras lähteä rivakasti nukkumaan. Aamulla herätys jytisi tyynyn alla juuri, kun olin saamassa kyydin kotiin romanialaisen romanin valkoisessa pakettiautossa.

Lautakankaan Lahja-mummo

Isäni äiti, Lahja Emilia, kuoli kesällä, syntymäpäiväni aattona, kun maatalouskoululaislapsi oli reilun kolmen kuukauden ikäinen. Eli 16 vuotta sitten. Lahja-mummo eli viimeiset viikot terveyskeskuksen vuodeosastolla ja äitienpäivänä ehti vielä pidellä sylissään pientä tytärtämme,viidettä lastamme. Kaikkein suloisimmat toivotukset, mitä ikinä keneltäkään olemme mieheni kanssa saaneet, saimme tuolla reissulla Lahja-mummolta. Hän sanoi painokkaasti, hitunen yleisen mielipiteen uhmaa äänessään, aidolla savolla: "antakee tulla lapsia vuan nii paljo ku tulloo." Olimme kumpikin niin yllättyneitä tuosta toivotuksesta, että osasimme vain nyökkäillä hämillämme. Olimmehan koko naimisissaoloaikamme haaveilleet juuri siitä: saada mahdollisimman monta lasta.

Lahja-mummoa kiidätettiin vuosien saatossa monta kertaa ambulanssilla sairaalaan sydänoireiden takia. En koskaan edes saanut tietää hänen sairauksiensa diagnooseja, näin vain, kuinka usein näytti hänen lähtönsä hetki olevan lähellä. Muistan, että vakavien sydänkohtausten jälkeen Lahja-mummo puhui "jatkoajasta". Kerran, kun hän oli ollut hyvin sairas, hän oli nähnyt unta, että hänen edesmennyt miehensä Vilho tuli hänen luokseen. Mummo oli sanonut hänelle: "Nytkö sinä tulit hakemaan minua?" Vilho-pappa oli unessa vastannut: "En minä vielä hae sinua; minä tulen sitten kun kielot kukkii".
Lahja-mummo oli kertonut unensa myös äidilleni. Kun äitini ja isäni menivät Lahja-mummoa tapaamaan viimeistä kertaa sairaalaan, olivat äiti ja isä  nähneet koko sairaalan pihanurmen valkoisenaan kielonkukista.  Silloin äiti muisti unen ja aavisteli, että viimeinen ilta on Lahja-mummolla.

Mehän asuimme siis "mummolassa". Äitini oli mennyt miniäksi naapuritaloon, Lautakankaalle, joka oli lapsuudenkotini. Isäni vanhemmat asuivat tilalla ja olivat kaikissa talon töissä mukana voimiensa mukaan ja sen ylikin. Varsinkin Lahja-mummolle oli viimeisinä vuosina vaikeaa luopua töistä, joihin voimat eivät enää riittäneet.
Minulle tuollainen asuminen oli rikkaus, jonka käsitin vasta aikuisena, kun olin sen menettänyt. Lahja-mummo laittoi minut viisivuotiaana lähetysmyyjäisissä laulamaan kaikkien edessä suuressa tuvassamme "Oi katsohan lintua oksalla puun". Hän seisoi laulun ajan turvallisesti takanani ja lauloi mukana, kun sanat takkuilivat minulla. Sen "ensiesiintymisen" jälkeen lauloinkin sitten tilaisuudessa jos toisessakin. Lahja-mummo taisi olla minulle suunnannäyttäjä lauluasioissa. Kun olin vuosikauden säestänyt laulujani "soittamalla" pöydänreunaa, Vilho-pappa osti minulle harmoonin. Muutama vuosi sen jälkeen isäni teki suuren uhrauksen ja osti minulle hyvän ja kalliin pianon.

Lahja-mummosta saattoi hyvällä syyllä sanoa, että hän oli vanhan ajan työihminen. Kun miesväki heinänteon aikaan vetäytyi talon seinukselle varjoon ruokaperräisille, mummo jatkoi ahkeroimista. Yleensä hänen työtekoaan säesti hänen hiljainen, innostunut laulunsa. Hän lauloi usein virsiä ja hengellisiä lauluja töitä tehdessään. Syksyllä, kun muilta töiltä kerkesi, mummo oli aina marja- tai sienimetsässä. Muistan lapsuudestani, että mustikoita ja puolukoita miehet kantoivat metsästä saaveissa, kun Lahja-mummo oli ne kerännyt.
Mummo oli varmaan myös hyväntekijä. Hänelle tuli monen eri järjestön kuukausikirjeet ja hän oli sydämellään mukana esimerkiksi Parikanniemen lastenkodin ja Kivalakotisäätiön toiminnassa.
Lahja-mummo oli myös intohimoinen lukija. Hän tilasi postitse suuria kirjapaketteja ja kun hänen huoneensa pieni kirjahylly alkoi pursuta, hän vei kirjoja aitan hyllyyn. Siellä on vieläkin aikamoinen kirjasto mummon jäljiltä. Luulen saaneeni rakkauden kirjoihin juuri Lahja-mummolta.

Talvi-iltoina mummo istui tuvan kiikkutuolissa minä toisella, pikkuveljeni toisella puolella ja mummo luki meille äänensä käheäksi. Hän todellakin luki niin kauan, ettei enää pihahdustakaan kuulunut. Silloin veljeni sanoi: "Ei tarvii mummo ennää lukkee." Aku Ankka- lehdistä alkaen kaikki mahdolliset satukirjat mummo meille luki.

Mummolla oli myös huumorintajua. Pikkuveljelläni oli tapana mummolta salaa nykiä hänen esiliinansa nauhat auki, eikä hän koskaan suuttunut tai ärsyyntynyt.

Joka syksy meillä järjestettiin lähetysmyyjäiset. Sinne tuli kymmeniä naapureita ja siellä huutokaupattiin käsitöitä, leivonnaisia, säilykkeitä, maan tuotteita, mitä kukin nyt myytäväksi toi. Lahja-mummo ompeli Singerillään myyjäisiin ihania tyynyliinoja ja sitoi ne pareittain silkkinauhalla. Hän koristeli tyynyliinan reunat koristenauhalla ja minä katselin niitä kaihoisasti. Muistan ainakin kaksi syksyä, kun tyynyliinojen ihanuus sai minut unohtamaan ujouteni ja huusin sinnikkäästi itselleni parin mummon ompelemia tyynyliinoja. Olin koko kesän säästänyt rahojani juuri myyjäisiä varten ja tyynyliinat olivat oivallinen sijoituskohde. Muistan vieläkin, millaisesta kankaasta liinat oli valmistettu.
Koska äitini oli miniänä talossa, hänelle ja mummolle tuli joskus pientä erimielisyyttä siitä, kuinka hommat hoidetaan. Muistan, että äitiäni ärsytti suunnattomasti, kun mummon kommentti siivoukseen oli: "ketäs vieraita sitä nyt on tulossa, kun nuin kovasti pittää siivota?"

Omien tunteiden ilmaisu oli mummon ikäluokan ihmisille meillä päin aika niukkaa. Ilosta ja surusta ei paljoa puhuttu, väsymyksensä tunnustaminen oli heikkoutta. Mutta sisukkuus on varmaan niitä asioita, joista haluan mummosta ottaa oppia.