Puoli metriä lisää elämää

Joskus tulee huolehdittua ihan oudoista asioista. Niinkuin minä nyt lumisen talven aikana olen sureksinut sitä, etten voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. 69-vuotias äitini ja 75-vuotias isäni asuvat kahdestaan suuressa talossa, valtatien varressa tosin, mutta kirkonkylään on matkaa 14 kilometriä ja Mikkeliin 38. Esimerkiksi kaikki isän syöpäsairauteen liittyvät tutkimukset ja lääkärikäynnit ovat Mikkelissä ja sisulla isä on ajanut sinne äidin lukiessa karttaa vieressä.
Olen siis surrut sitä, kun en voi olla auttamassa heitä käytännössä millään tavalla. Voin kyllä soitella ja kysellä kuulumisia ja kuunnella murheita, mutta en voi kantaa uunipuita, en kolata lumitöitä, en laittaa ruokaa, en pestä selkää, en leikata varpaankynsiä. Kun tulet vanhaksi ja sairaaksi, on surullisen hankalaa leikata omat kyntesi.
Soitin aamulla äidille, kun eilinen säätiedotus lupasi hurjaa lumentuloa kotikonnuille, mutta äiti kertoi vain tuulevan kovasti. Isän olo oli vähän väsynyt. Valkosolut olivat veressä niin huonolla tolalla, ettei uutta sytostaattikuuria oltu voitu aloittaa. Nyt isän pitää visusti varoa sairastumasta mihinkään virustautiin ja varoa, ettei tule naarmuja tai haavoja. Muuten tulee hetilähtö Mikkeliin. Tänään heidän kuitenkin täytyy selvitä auton kanssa kirkonkylään apteekkiin ja pankkiin.

Muutamana viime päivänä on korvissani usein kaikunut sanat:
"Kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa?"

Joskus joutuu itsetutkistelun paikalle, elänkö liian pintaliitoisesti ja huolettomasti. Ja sitten kalahdat elämänämpärin pohjalle niin että lapaluut kolisee.
Jos kerran elämänlankaan ei tule lisää pituutta asioista huolehtimalla, on toinen vaihtoehto se, mistä edesmennyt Kangasniemen lukion rehtori sanoi eräässä kevätjuhlapuheessaan, evästäessään nuoria elämään:
"rukoile ja tee työtä".