Koska syöjiä on niin monta, harrastan leipomista lähes päivittäin. Syytän lapsuuden tottumuksia siitä, että päiväkahvin aikaan pitäisi saada jokin leivonnaisen pala. Ei ole väliä, onko piirakkaa, pullaa, kakkua vai pikkuleipää, kaupan keksikin ihan sopii, mutta jotakin sen suuntaista tekee mieli (lähes joka päivä). Joskus minusta tuntuu, että lasten kaikki koulukaverit syö "terveellisen" välipalan; leipää, hedelmiä ja jogurttia, meillä välipalan syöminen aloitetaan pullapuolesta. Onhan tietysti oma lukunsa ne isot korstot, jotka ovat niin nälkäisiä koulusta tullessaan, että jos on hellalla kattilaruokaa, sitä syödään ensin kunnon satsi ja sitten pullat päälle.
Kahdeksasluokkalainen on taas monta päivää puhunut tiikerikakusta. Niinpä minäkin aloitin leipomishomman tiikerikakun nimissä. Parilla viime kerralla olen huomannut, että leipomukseni onnistuvat paljon paremmin, jos en silmälasien kanssa tavaa reseptikorttia, vaan laitan aineet enemmän mielialan mukaan. Nytkin olin päättänyt korvata maidon kahvitilkalla. No kun sen tein, huomasin oitis, että ei tästä tiikerikakkua tule. Niinpä sitten lisäsin kaakaon koko taikinamäärään. Enkä vielä uskalla edes ajatella, miltä ripaus muskottipähkinää maistuu tässä viritelmässä. Uunista tulee lievästi sanottuna eksoottinen tuoksu ja se johtuu hunajasta, jota laitoin taikinaan sokerin lisäksi.
Onkohan tämä jotakin taantumaa lapsuusajan hiekkalaatikko-kuraleikkeihin? Kun pitää ehdoin tahdoin pilata hyvät, perinteiset kakkureseptit ja mahdollisesti aiheuttaa suuren luokan pettymys ainakin sille kahdeksasluokkalaiselle, joka olettaa saavansa ihan perinteistä tiikerikakkua raitoineen, päivineen.
Eskarilainenkin sanoi lykätessäni kakkuvuokaa uuniin:
- Mikä ihmeen mölliskö tuo on?!
Kuulette illalla mahdollisten syöjien kommentit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti