torstai 28. marraskuuta 2013

Huokaus

Tentti on ohi. En sano "onnellisesti", mutta ohi kuitenkin. Karvanvertainen mahdollisuus on sen läpimenolla, kun puolet lihas- ja luutehtävistä ja puolet muista tehtävistä pitää vähintään olla oikein. Lihas-luuosion kanssa on kiikun-kaakun, koska en voinut uskoa, että tässä tentissä kyseltäisiin vielä samoja lihaksia, kuin viime tentissä. Kysyttiinpä kuitenkin ja koska en ollut niitä kerrannut, olin autuaasti unohtanut tarkat lähtö- ja kiinnittymispisteet. Tokihan nyt suurinpiirtein sai omaa hartiaansa näpräämällä kolmipäisen hartialihaksen lähtö- ja kiinnittymispisteet hahmotettua, mutta helposti unohtuu jokin salakavala jänteenkiepaus kainalon alta tai lapaluun päältä.
Ensi viikolla ei ole opetusta koululla, joten ainakin sen ajan huokaisen rauhassa ja jos koe pitää uusia, alan lukemaan siihen vasta sitten, kun asia on tiedossa. Seuraava tentti on todellakin heti joululoman jälkeen, joten kaukonäköistä ei ole jättää tätä tenttiä roikkumaan.

Päätin juhlistaa tenttipäivää kaikkien lempiruualla: perunamuussilla, kalapuikoilla ja kananmunavalkokastikkeella. Tentin juhlistaminen jatkui minulla ruuan jälkeen railakkaasti: kävin sängylle ja nukuin kahden tunnin päiväunet. Jotakin unenlahjoistani kertoo se, että nukkuessani perheväen kotonaolovahvuus oli toista kymmentä ja meidän sänky on edelleen olohuoneessa. Vieressäni katsottiin tv:tä ja keittiön pöydän ääressä syötiin ja tehtiin läksyjä.

Koulupäivän aikana puhelimeeni oli sadellut työkeikkatarjouksia huomiselle ja viikonlopulle. Hyvillä mielin saatoin todeta kaikkien viestien kohdalla, että nyt on levon aika ja viikonlopuksi en töitä aio ottaa.
Kun koulutöiden vuoksi kotityöt on täysin levällään, niin nautin siitä, kun on koko viikonloppu aikaa kaikessa rauhassa siivota ja selvitellä pyykkejä ja nurkkia.
Sitten kun haluaa vaihtelua kotitöille, voi välillä keskittyä "firman" asioiden suunnitteluun. Tänään jälleen yksi tuttava pyysi ilmoittamaan heti, kun alan ottaa asiakkaita vastaan, että hän haluaisi mahdollisimman pian hierontaan.

Aamulla on luvassa elämän luksusta, kun voin kaikessa rauhassa saattaa pienimmät koululaiset. Tällä viikolla he ovat kulkeneet monena päivänä aivan keskenään. Hyvin he ovat selvinneet matkoista. Kyllä monta kertaa aamuruuhkassa Rautatientorin metroasemalla Saaraa taluttaessani ihmismassojen jaloissa totean, että ei ole saattaminen ollenkaan liioittelua. Helposti sellaisessa ihmismäärässä voi pienet joutua erilleen toisistaan. Todellinen vaara on myös liukuportaiden alapäässä metroihin juoksevista - aikuisista! Monta kertaa ohi porhaltava töytäisee pienen koululaisen kumoon, huikkaa "sori" ja jatkaa juoksuaan.
Onneksi lapset ovat alun alkaen asennoituneet koulumatkoihin rauhallisuudella. He liikkuvat rauhallisesti ja harkiten, eivätkä ota mitään riskejä.

Vaan nyt, pitkistä päiväunista huolimatta, siirryn harkiten ja rauhallisesti lempipaikkaani.
Keitetään aamulla kaurapuuroa.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Ei mitään tenttipaineita

Kirjoittaminen täällä on minulle paljon muutakin kuin tarvetta kirjalliseen ilmaisuun ja kertoa kuulumisia sukulaisille ja ystäville. Juuri nyt kirjoittamisen tarkoituksena on ohjata pieneksi hetkeksi ajatuksia muuhunkin suuntaan, kun nuijalla tajuntaan iskevä lause "torstaina on tentti". Harvemmin "otan paineita" mistään asiasta, eikä tuo tenttikään olisi sen arvoinen asia, että siitä kannattaisi päätään sekoittaa, mutta nyt vain olen aika ajatuksissani torstain suhteen. Torstai ei edes tuo asiaan helpotusta, koska realistina tiedän, että tentti ei tule menemään minulta läpi. Asiaa on vain niin paljon, että omaehtoinen opiskelu on jäänyt luvattoman vähälle. Esimerkiksi nivelten toimintaa ei opi yhden koulupäivän aikana, vaan jotta asian sisäistää, pitäisi katsella videoita ja opiskella käytännössä "oikeiden" nivelien kanssa. Huomaan myös, että itsensä motivoiminen hyvin vaikean asian opetteluun on vaikeaa, kun alitajuisesti asettaa kyseenalaiseksi kaiken tuon opettelun tarpeellisuuden. En nyt tällä tarkoita sitä, että mielestäni hierojan ei tarvitse niin kovin tarkasti osata niveltoimintoja, vaan minun on vaikea rajata oleellista tietoa epäoleellisesta, kun kaiken uuden opettelu on joltisestikin työlästä.
Tänään koulussa sain onneksi vertaistukea muutamalta muulta tenttiahdistuneelta aikuisopiskelijalta. Lujilla ovat siis muutkin. Opettaja neuvoi uusimaan tentin mahdollisimman pian, koska ennen joulua saamme vielä laajan etätehtävän ja uuden vuoden jälkeen on edessä seuraava tentti. Hoh-hoijakkaa, kun saa mummeli päntätä ihan tosissaan.

Tunnustaa täytyy, että hitusen häiritsee tenttiin keskittymistä eräs asia, josta olen vähintäänkin innoissani.
Kävin viime perjantaina pantti-ja rekisteritoimistossa jättämässä toiminimihakemuksen. Viikon sisällä saan postia, jossa asia on paperilla. Sunnuntainen Veljellä vierailu oli yrityksen logon suunnittelua ja vähän kerrassaan alan tarttua toimeen tosissani. Ilman toiminimeä kun en pääse tekemään töitä ja törmään nyt jo päivittäin kyselijöihin "koska alat vastaanottaa asiakkaita". Kaikki täytyy kuitenkin olla huolella suunniteltu ja lain kirjaimen mukaan hoidettu, ennenkuin kyselijät saavat ottaa puheistaan vaarin ja tulla "oikeasti" asiakkaiksi.

Totisesti saan toimeen ryhtyäkin ja alkaa tekemään töitä kirjaimellisesti olan takaa, koska eilinen posti toi vuokrankorotusilmoituksen. Meidän perheen kohdalla se tarkoittaa maaliskuun alussa sata euroa suurempaa kuukausivuokraa. Vaikka meillä on tienaajiakin hiukan keskivertoperhettä enemmän, niin jostainhan tuokin raha on hierottava.

Enpä käy tämän enempää teille marisemaan, koska minulle tuli aika virkistynyt ja toivorikas olo teille jutustelusta. Tämä kymmenminuuttinen antaa varmasti lukuintoa loppuillaksi.
Olkaa hyvin kiitollisia, jos teillä ei ole tiedossa tällä viikolla tentin tenttiä. Leipokaa sen sijaan vaikka lusikkaleipiä.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Uusi harrastus harjoittelun alla (en tarkoita tiskaamista)

Se vähäinenkin luppoaika, mitä minulle joskus siunaantuu, on nyt ainakin toistaiseksi unohdettava. Tiskikoneesta rikkoutui poistopumppu ja sehän tarkoittaa sitä, että kone lakkaa toimimasta. Yli 15 vuotta vanhaan koneeseen ei kannata enää pumppua vaihtaa ja kotiin, joka todennäköisesti puolentoista vuoden kuluttua tyhjennetään, ei tekisi mieli ostaa enää uutta tiskikonetta. En uskonut, että tiskikoneella on niin suuri merkitys meidän loputtomiin tiskivuoriin, koska käsin tiskattavaa on aina riittänyt puhdetöiksi. Nyt tietysti tiskaamisesta on tullut se työ, jota saa tehdä joka välissä aina se joka ehtii.
Tiskikone tai sen puuttuminen on nyt kuitenkin elämästä niitä pienimpiä asioita, vaikka nyt jutun alkuun sattui kirjaantumaankin.

Olin eilen illalla Pikkuveljellä kylässä. Kaisa ja Saara pääsivät mukaan ja hekin olivat niin onnellisia reissusta. Veljen Vaimo leipoi ja koristeli tyttöjen kanssa piparkakkuja ja tytöt saivat tuoda tekemänsä leivonnaiset kotiin. Aamulla herättyään kumpikin tyttö valitsi purkistaan yhden aarteen ja söivät ne suurella hartaudella ja nautiskellen aamupalalla.

Pikkuveli antoi minulle kameran ja kehoitti opiskelemaan itse sen käytön. Aamulla lapset laitettuani taipaleelle tein auringonnousussa kävelylenkin Jätkäsaaren kärkeen. Kunhan huushollista löytyy oikea kaapeli, pääsen katselemaan kävelyretken tuotoksia koneeltani.
Olen viimeksi omistanut kameran yli 15 vuotta sitten ja aika on ehtinyt siinä ajassa minut jättää. Toki mielessäni on ollut, että olisi ihana tallentaa tämän kodin ympäristöä kuvaamalla, koska ehdimme asua tällä paikalla yli 20 vuotta ennen maallemuuttoa. Täältäkin löytyy paljon kaunista, uutta ja vanhaa. Lapinlahden sairaala-alue rakennuksineen, Marian sairaalan alue ja Hietaniemen hautausmaa ympäristöineen on niitä kauniita kohteita, joita haluaisin kuvata muistoksi.

Aikaisemmin ikävöin täältä Lautakankaalle vain tiettyinä vuodenaikoina tai juhlapäivinä. Nyt ikävä on muuttunut lähes alituiseksi. Tällä hetkellä ikävöin marraskuun lopun tunnelmaa. Metsää on suurin ikävä. Puulan ranta kaikkina vuodenaikoina on rauhoittava. Lautakankaan rakennukset henkivät turvallisuutta ja elämän pysyvyyttä. Luonnon eläimet ilahduttavat myös tähän vuodenaikaan.

Kaalikeiton, riisipuuron ja joulutorttujen tekoa on luvassa seuraavaksi. Jouluperinteemme näyttävät toistuvan tänäkin vuonna, eli torttuja ja riisipuuroa syödään kaksi kuukautta ennen joulua melkein joka päivä.

Olkoon päivä teille suotuisa. Taivaan Isän siunauksia toivottelen jokaisen elämään.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kunnollinen herätys

Äitisydäntä hykerryttää joskus hyvin vaatimattoman pienet asiat. Hykerryttää, lämmittää ja ihastuttaa.

Yläasteikäiseltä pojalta hajosi kännykkä. Sen johdosta hän pyysi, että herätän hänet aamulla 6.50.
Tuli sitten eilinen aamu ja kello 6.50.
Herätin pojan koskettamalla peiton päältä kylkeen ja sanoin hiljaisella äänellä korvan juuressa:
- "Nyt saa herätä".
Poika kyllä heräsi ja kömpi aamupuuhilleen.

Eilen illalla nukkumaanlähtöä tehdessämme poika pötkähtää vierelleni ja sanoo:
- "Herätä huomenaamulla sitten kunnolla. Ei tuommoseen herätykseen herää kunnolla."
Tiesin oitis, mistä oli kyse.

Tänä aamuna vesisateen rummuttaessa ikkunapeltejä ja hämäryyden vielä asuessa pojan ja kahden muun nukkujan huoneessa, menen herättämään kippurassa peiton alla nukkuvaa 13-vuotiasta.
Silittelen ensin hetken lämmintä poskea, sitten hiuksia. Kevyesti sivelen köyryssä olevaa lämmintä selkää
ja sitten painan posken pojan poskea vasten ja kuiskaan ihan hiljaa:
-" Kulta pieni, jaksaisitko jo herätä... herää, pieni rakas."
Tyytyväisyyttään ynisten, unenlämpimiä jäseniään oikoen poika herää.
Tästä oli siis kyse "kunnollisessa herätyksessä".

Samassa huoneessa asuva nuorempi veli herätetään joka aamu tällä tavalla "kunnolla".
Olin päätellyt, että vanhemman pojan itsetunnolle tökkäisi pahasti, jos äiti alkaisi aamulla silittelemään.
Oli hyvä, että poika sai asian sanottua. Muutamassa vuodessa aika ajaisi näiden herätysten ohi.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Jos asuisimme nyt talolla...

... kaapeista olisi etsitty jo hyvän aikaa sitten kynttilät esille. Iltapalan teevesi kuumenisi puuhellalla (meillä on aina sanottu puilla lämmitettävää liettä "puuhellaksi") ja iltapesut tehtäisiin kuin ennenvanhaan (isoihin kattiloihin vettä hellalle kuumenemaan ja pesuvesi vateihin). Koko kyläkunta on kuulema pimeänä.
Mielenkiinnolla odotan kuulumisia metsästä, kunhan sinne joku päivänvalolla selviää myrskytuhoja tutkimaan.

Lapsille kerroin asiasta ja aika hyvin osasivat kaupungin kasvatit päätellä, mitä sähköttömyys vaikuttaa elämään maaseudulla. Kaisa oivalsi heti, että suihkuun ei pääse.
Miehen kanssa pohdimme, millaiset varavoimalat täytyy olla karjasuurtilallisella, kun sähkökatkot voi niillä seuduilla kestää useammankin päivän.

Myrskytuuli oli heittänyt kaikenmoista rojua kanavan rantamille. Mies kantoi rannalta parvekkeelle valtavan puupölkyn. Hellapuiksi ei pölkkyä haaveile, vaan kaikenmoisen askartelun alustaksi. Välillä kun on saha -ja kirveshommia kerrostaloasujallakin.

Viime päivinä on ajatukset olleet hyvin paljon talolla. Kun kuljen täällä ulkona, kuvittelen mielessäni, millaiset näkymät ovat Lautakankaan peltoteillä. Tässäkin asiassa on vilkkaasta mielikuvituksesta jonkun verran hyötyä.
Perjantaina aamupäivällä teimme miehen kanssa kävelylenkin pitkin kanavan vartta Kaapelitehtaalle asti. Kaupungin maisemia katsellessamme pohdimme, millaisia ulkotöitä mahtaisimme tehdä Lautakankaalla. Totesimme, että varmaan siivoaisimme joitakin törkynurkkia.
Kaapelitehtaan laiturissa tyhjennettiin hiililaivan lastia. Kaapelitehtaalla purettiin kovalla tohinalla ison tapahtuman rakennelmia.
Me kävelimme kotiin puuhastelemaan kovin mitäänsanomattomia kaupunkilaisen huushollihommia. Ulkotöihin ei täällä tähän aikaan vuodesta pääse oikein millään. Parvekkeelta on vielä raivaamatta Saaran kotileikit, mutta en ole kiirettä pitänyt senkään kanssa. Takki päällä voi vielä lyhyitä aikoja leikkiä parvekkeellakin.

Leppoisaa iltaa vietämme sähkön yltäkylläisyydessä. Ihan myötätunnosta taidan sammuttaa nuo liiat lamput, joita ilmankin pärjätään.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Ei ole vettä meidän lattialla

Jos blogissani on pitkään hiljaista, Anne-Mari aina hätistelee kirjoittamaan. Nyt ei ole tytär hätistellyt, mutta uskon, että itsellenikin tekee hyvää järjestää ajatuksia.
Silloin kun on paljon ajatuksia ja mietteitä, on aina vaikeampi suodattaa kirjoitettavaksi tarkoitettu ja kirjoittaminen pitkittyy.

Onko kukaan muu ajatellut viime päivinä, mitkä ovat minun resurssini auttaa niitä, joilta myrsky vei kodin ja tavarat ja pahimmillaan monta rakasta ihmistä? Minä laskeskelin mielessäni, kuinka monta ihmistä voisi hätätilanteessa majoittaa meidän kodin lattioille. (Sänkyjä kun ei juuri ole vapaana, eikä yhtään tilaa yhdellekään sängylle.) Ajattelin, kuinka tekisin suuren sämpylätaikinan, leipoisin viljaisia sämpylöitä, keittäisin kattilallisen teetä ja tarjoaisin vastapaistettuja sämpylöitä juuston ja teen kanssa.
Lasten kanssa etsisimme kaapeista vaatteita niiden ylle, joilla ei olisi muuta kuin ne päällä olevat, myrskyssä kastuneet.
Jos joukossa olisi joku sellainen pieni lapsi, joka olisi joutunut vanhemmistaan eroon, ottaisin hänet hellästi syliin ja sanoisin, että saat olla meillä niin kauan kuin sinun isi ja äiti löytyy.
Kun uutisissa näytettiin rivissä istuvia pieniä, joiden silmistä näkyi hirmuinen epävarmuus ja pelko, toivoin ja rukoilin, että siellä kaukana olisi joku rakastava aikuinen, joka kietoisi käsivartensa heidän olkapäänsä ympäri ja pitäisi lähellä lämpimässä ja turvassa.

Sitten huomasin, että ajatustarinani kulki turvallista reittiä: minun kotini oli ehjänä ja kuivana tallessa, minun lapseni oli kotona ja turvassa, minun kaikki rakkaani olivat vielä olemassa, minun raanastani tuli puhdasta vettä, minun sähkölamppuuni tuli valo ja minun lähikaupassani oli myytävää.

Olen siis ajatellut heitä.
. . .

"Sinun arkesi on toisen lapsuus" napsahti jostakin tajuntaani eräänä päivänä.
Ei anneta arjen vaikeuksien tai omien kipupisteidemme maalata liikaa lastemme lapsuuden taulua.
Surullisen paljon olemme unohtaneet siitä, mitä on olla lapsi.

Saara löysi eräänä päivänä puuvillaisen pupuhatun -pipon, jonka sisko oli hänelle ostanut jo kauan aikaa sitten. Sen jälkeen pupuhattu on ollut Saaran päässä yöllä ja päivällä. Tänä aamuna kouluun lähtiessä hattua ei löytynyt mistään ja kyyneleet tuli jo äidinkin silmiin, kun näin, miten vaikea oli lähteä kouluun ilman sitä. Lähdimme yhdessä kouluun käsi kädessä ja lohdutin, että etsimme hattua niin kauan, kuin se löytyy. Isi sitten oli hatun löytänyt.
Ymmärsin, että ei ole kyse vain siitä pupuhatusta. Pieni ekaluokkalainen kietoo ympärilleen turvallisuutta ja tuttua, kun hän painaa myssyn päähänsä. Pieni kirpaisu ikävääkin on mukana, kun hän ajattelee jo omaan kotiinsa muuttanutta rakasta siskoa, jolta on hatun saanut.

Vaikka olisit väsynyt arkeen, itseesi, elämään ja elämän vaikeuksiin, älä päästä rakkautta nukkumaan. Sinun arkesi on lastesi lapsuus ja silloin pienet asiat ovat tärkeitä ja hyvin suuria.

Tämä ajatus oli muistutus meille äideille.

Muille muistutan:
mitä sanottiinkaan "maan korvessa kulkevi lapsosen tie" -laulussa?
Siinä kehoitettiin pitämään enkelin kädestä kiinni.

Tietysti me äidit myös.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Grattis, Clara!

Clara, joka kirjoittaa lempiblogiani, vastaanotti Umeågalassa vuoden 2013 yrittäjäpalkinnon.
http://www.underbaraclaras.com/
(Linkki Claran blogiin.)
Palkinto on jo toinen merkittävä kansallinen huomionosoitus lyhyen ajan sisällä.

Lyhyessä ajassa "UnderbaraClara" -blogi on noussut yhdeksi Ruotsin luetuimmaksi blogiksi.

Itse pidän Claran blogista sen elämänmyönteisyyden, suorapuheisuuden ja ekologisen omantunnon takia.
Claran suorapuheisuus ja omista periaatteista tinkimättömyys ei notkahda edes julkisen arvostelun paineessa.

Joku aika sitten Clara sai paheksuvan kommenttiryöpyn, kun hän kirjoitti blogissaan vievänsä lastaan seurakuntaan. Arvostelijat olivat sitä mieltä, että ei lapsen mieltä saa ohjailla uskonnollisuuteen, vaan lapsen täytyy itse saada päättää omasta uskonnostaan.
Claran vastaus oli napakka ja perusteltu. Hän kummeksui sitä, miksi vanhempien toimia tutustuttaa lasta esimerkiksi musiikkiin, teatteriin, urheiluun, kirjallisuuteen tai vaikka kansalliseen kulttuuriin ei paheksuta.
Hän oli sitä mieltä, että jos vanhempien arvomaailmassa kirkko, seurakunta ja uskonnollisuus on tärkeällä sijalla, niin tokihan vanhemman etuoikeus ja velvollisuuskin on siirtää sitä perintöä lapsilleen.
Toki lapsi vartuttuaan tekee omat valintansa: haluaako soittaa huilua vai viulua, liittyykö kirkkoon tai seurakuntaan vai elääkö "uskonnottomana".

Lämpimät onnittelut palkinnosta!
Terveyttä, voimia ja edelleen "jalat tukevasti maassa" -asennetta julkisuuden ylä- ja alamäkiin.
Taivaan Isän siunasta sinulle, Clara, sekä perheellesi!
Kiitos, että jaksat kirjoittaa ahkerasti.

torstai 7. marraskuuta 2013

Hierojaopiskelijan kuulumisia

Tänään oli se opiskelijoiden jännittävä päivä, jolloin teimme toisillemme ensimmäisen kerran kokovartalohieronnan. Aikaa oli 1h 30min ja tarkoituksena oli seurata omaa ajankäyttöä hieronnassa.
Aikaa oli käytettävissä
- alarajat takaa + pakarat, yht. 25min
- selkä 25 min
- alaraajat edestä 20 min
- yläraajat 2x 10 min.
Koska aikaa on noin vähän käytettävissä, ei keskitytä ongelmakohtiin, vaan hieronta on rauhallisilla, laajoilla otteilla tehtävää, kokonaisvaltaisesti rentouttavaa hierontaa.

Puolitoista tuntia hujahtaa todella nopeasti, kun on paljon tehtävää. Lisäksi parini kanssa oli mukava jutella hieronnan aikana.
Koska minulle ei suonikohjujen takia voi tehdä alaraajahierontaa, olin puolet kouluajasta "vapaa". Katselin, kun muutama jouluna valmistuva hieroja teki töitä.
Vajaaksi tunniksi pyysin päästä katseluoppilaaksi koulullamme töitä tekevän koulutetun hierojan asiakashierontaan. Kyseinen hieroja on myös fysioterapeutti. Hänelle tuli asiakkaaksi koulun entinen oppilas, nykyinen hierojayrittäjä, jolla ei ollut mitään sitä vastaan, että katselen hierontaa sivusta.
Sain niin arvokkaat ja harvinaiset opit, kun hieroja kertoi koko ajan, mitä tekee ja miksi. Oli todella mielenkiintoista katsella ammattilaisen otteita ja työskentelytapaa ja tehdä tietysti vertailuja omiin otteisiinsa.

Koulupäivän päälle tein vielä tunnin asiakashieronnan vakioasiakkaalleni. Näköjään myös opiskelijan mieltä lämmittää, kun asiakkaan vaivoihin on tullut hieronnan myötä helpotusta.

Seuraavaan tenttiin on tasan 20 päivää aikaa. Siitä tentistä onkin sitten leikki kaukana. Edellisen tentin sisällön lisäksi on joukko uusia lihaksia osattava, lisäksi niveltoimintoja ja diagnooseja. Haiskahtaa vähän siltä, että soveltavia kysymyksiä on paljon luvassa.
Tärppikysymysarvaukseni numero yksi: "Luettele kaikki lapaluiden toimintaan osallistuvat lihakset, nimeä ne kuvaan ja ilmoita lähtö- ja kiinnittymiskohdat sekä tehtävät."
Arvaatteko jo tulevien iltojen iltalukemiseni?

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Korvapuustien parempi versio

Kävin aamutuimaan Miikan kanssa Kivelän hammashoitolassa ja se on juuri se Helsingin hammashoitola, jonka eteisaulassa tuoksuu vastapaistetut korvapuustit. Edellisen kerran kun kävin paikalla Saaran kanssa, Saara katseli aulan kahviota ja pohdiskeli:
- "Miten hammaslääkärissä voi olla kahvila, missä myydään kaikkea sokerista?"
Tällä käynnillä kanelin tuoksu teki tehtävänsä ja kotiin päästyäni kaivelin esille hiivat, voit ja muut tykötarpeet ja tein täysmaidosta litran pullataikinan.

Kaikki parhaat leivonta- ja ruuanlaittoniksit olen viime aikoina oppinut 17-vuotiaalta Murulta (lähihoitajaopiskelijapojan tyttöystävä, kuten muistatte). Muru näytti minulle taannoin uuden tavan tehdä korvapuusteja ja sen jälkeen en varmaankaan enää palaa vanhaan muottiin.
Korvapuustien parempi versio on yksinkertainen, mutta lopputulos on mehevämpi kuin perinteisellä tavalla leivottuna.
Alku tehdään samalla tavalla: kaulitaan ohut pullataikinalevy jauhotetulla pöydällä. Levy voidellaan reilusti notkealla voilla. Voin päälle reilusti kanelia ja yhtä reilusti sokeria. Sen jälkeen levy taitetaan kahtia. Levyn kapeammasta päästä leikataan terävällä veitsellä tai taikinapyörällä 1,5 -2 cm:n levyisiä suikaleita. Ota suikaleiden kummastakin päästä kiinni ja kierrä suikale kierteiseksi. Kiepauta kierre pellille leivinpaperille pyöreäksi pullaksi, nipistä suikale kiinni, ettei "kerä" aukea uunissa. Kohotukset ja voitelut tuttuun tapaan.

Minun uunini on hiukan oikukas ja ajoittain äkäinen lämmön suhteen. Nämä pullat paistuu parhaiten kypsiksi ja hyvänvärisiksi, kun laskee paistolämmön hiukan yli 200 asteeseen. Yleensä paistan pikkupullat 220 asteessa.

Litran taikinasta tuli 60 hyvänkokoista pullaa. Itse olisin valmis kahvilassa maksamaan kotipullasta 1,50e, mutta Helsingissä ei sellaisia kahviloita juuri ole. Joka tapauksessa hankin hyvän päiväpalkan itselleni näillä pullilla, vaikka itse ne syömmekin. (Jos kuljet kulmilla, saa tulla auttamaan syömisessä tai hakea kotiin evääksi.)

Lopuksi todettakoon: täytyy vielä kysyä Murulta tarkennusta leipomistaktiikkaan. Vaikka makoisia ovat nämäkin, niin Murun leipomia eivät päihitä.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Täydellisen ihana ilma

Lähihoitajaopiskelijapoika tuli keittiöön ja voihki ääneen, kuinka "hirvittävän huono ilma on ulkona".
Teilasin hänen mielipiteensä oikopäätä.
Keittiön ikkunasta näkyvät torin lehmukset ovat pojan mielestä kuin luurankoja. Minun mielestäni ne ovat veistoksellisen kauniita.
Ulkona tuulee ihan kunnolla ja se on tällä kertaa virkistävän tuntuista, kun ilma ei haise ollenkaan kaupungille tyypillisesti pakokaasuille, vaan raikkaalle merelle.
Lisäksi sataa. Sade on sivuttain hivelevää tihkua, joka vaihtuu välillä kunnon kaatosateeseen. Yhdessä hetkessä sade lakkaa ja maahan jäävät lätäköt väreilevät tuulessa. Sateessa käveleminen on rauhoittavaa, kun ei tarvitse välittää vastaantulevista ihmisistä, vaan saa rauhassa kulkea päämääräänsä. Minulla ei ole täällä kaupungissa ainuttakaan tuttavaa, joka tykkäisi jäädä jutustelemaan vesisateessa.
Eräänä sadepäivänä kävelin Kampista kotiin ja katselin kaihoisasti erään kukkapenkin matalaa pensasta, jonka alla oli ihmisenkontattava kolo. Samassa hetkessä haaveilin sadeyöstä laavussa, havumetsän keskellä.

Tällaisella pilvisellä sadeilmalla myös taivaan katselu on mielenkiintoista. Pilvien muotoa ja kulkua on hauska katsella. Minulle on iän karttumisen myötä tullut suuri huvi pilviä seuraamalla arvella sadealueen laajuutta, sateen kestoa ja pilvien kulkemissuuntaa.

Sumu kruunaa sään kuin sään. Viime aikoina olen saanut nauttia sumuisista aamuista. Sumu on vain niin kaunista. Viime sunnuntaina pyysin miestä lähtemään kanssani kävellen kirkkoon, koska oli niin upea sumu. Ruoholahdesta lähtiessä sumu hälveni ihan silmissä, mutta kun pääsimme Hietalahteen, laivojen ja veneiden ääriviivoja sai ihailla sumuverhon läpi.
Sumu vie minut muistoissa aina lapsuuteen ja syksyiselle kynnöspellolle, jossa talitiaiset hyppelevät ihmeissään mustalla mullalla.

Täällä meren rannalla, Helsingissä, on tänään marraskuun viidentenä päivänä täydellisen ihana ilma: tuulee, sataa vettä, taivas on paksussa pilvessä ja iltapäivä on hämärä. Nautinnollista päivän jatkoa sinullekin, olit sitten tuulessa, tuiskussa tai paisteessa.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Mikä hävikkiviikko?

Tällä viikolla vietetään Hävikkiviikkoa. Tempauksen tarkoituksena on kiinnittää kuluttajien huomio omaan ruokahävikkiin.
Kuluttajaliiton linkistä http://www.kuluttajaliitto.fi/havikkiviikko saat lisätietoa tempauksesta, sen taustoista ja tarkoituksesta.

Perheemme osallistui pari vuotta sitten tutkimukseen, jossa seurasimme kuukauden ajan perheen ruokaostoksiin käyttämää rahamäärää, jätteisiin joutuvaa ruuan määrää ja laskimme hukkaan heitettävän ruuan hinnan.
Tuolloin kompostiin päätyi lähinnä satunnaisia aamupuuron kaapeita kattilanpohjalta. Taloudellinen hävikki kuukauden aikana oli perheessämme parin euron luokkaa.
Tutkimuksen hyöty oli minulle ehdottomasti siinä, että aloin kiinnittää yhä enemmän huomiota siihen, että pyrin ostamaan vain sen verran ruokatarvikkeita, kuin tarvitsin. Ruuan mädättäminen kylmiöön onnistuu keltä hyvänsä, mutta harvemmin tulee ajatelleeksi vuotuista taloudellista hävikkiä, jos kaataa puoli litraa hapanta maitoa viemäriin viikossa.

Kahvijuoman hävikki voi tulla kalliiksi pienessäkin perheessä, jos tapana on aina keittää kahvia liikaa. Meillä on nyt perheväen kesken ollut jo jonkun aikaa tapana, että kahvinkeitin sammutetaan heti kahvin valmistuttua. Jos pannuun jää kahvia, se ei ehdi kitkeröityä, kun levy on jäähtynyt. Itse tykkään juoda kahvia jäähtyneenäkin. Säästöä syntyy siitä, että keitämme seuraavan kahvin pannuun mahdollisesti jääneen tilkan päälle. Tarvittaessa kytken levyyn lisälämmön.
Vieraiden ei tarvitse pelätä joutuvansa juomaan meillä vanhalla kahvilla lantrattua. Vieraita varten tyhjennän ja pesen kahvipannun ennen tuoreen kahvin keittoa.

Oma hävikkiviikkoni alkoi tänään pakastimien inventaariolla. Keitin 12 litraa marjamehua, sulatin yhden pakastimen ja heitin pakastimista pois sellaiset nyssäkät, joiden sisällöstä en ollut täysin varma (merkintöjen puuttumisen takia) tai jotka oli selkeästi jo vanhentuneita. Muistutin itselleni, että jatkossa täytyy merkitä lihaliemipurkkeihin ja kasvissosekeittoihin nimi ja päivämäärä. Puolen vuoden kuluttua on vaikea muistaa kunkin purkin sisältöä.
Taloudellista ruuan säilömistä ei sellainen pakastaminen ole, kun aikansa pakastimen sähköä maksettuaan nakkelee ruuat roskiin.

Sille ruokahävikille, mitä tapahtuu elintarviketeollisuudessa ja myymälöissä, en mahda mitään. Oikeastaan en halua paljoa edes ajatella niitä ostoskärryllisiä syömäkelpoista leipää, mitä joka ilta kipataan lähikaupoissa jäteastioihin.

Kysymys taivaan portilla

Lapset kouluun hyvästeltyäni asetuin olohuoneeseen setvimään pyykkitukosta, joka oli paisunut jo kuuden korillisen suuruiseksi. Harvemmin istun sohvalle siinä tarkoituksessa, että "katselen televisiota", mutta sopivan askareen ohessa voi oikein hyvin kuunnella ja silmäillä ja saada uusia ajatuksia televisio-ohjelmista. TV7:sta on nyt tullut se kanava, joka olohuoneessa useimmin on näkyvillä.

Pyykkiä taitellessani ja pölyn määrää kauhistellessani kuuntelen ohjelmaa, jossa haastatellaan pariskuntaa. Huomioni kiinnittyi haastattelijan kysymykseen, kun hän kysyi mieheltä, kuinka "suomalainen mies voi tehdä sellaisen päätöksen elämässään, että rupeaa uskovaiseksi?"
Haastattelu oli kaikenkaikkiaan hyvin mielenkiintoinen. (Ohjelman nimi oli "Koputus" ja haastateltavina oli Pentti ja Marjatta Paajaste)
-"Kun kerran seisot taivaan portilla ja anelet sisäänpääsyä, millä perustelet anelusi?"
Kun haastattelija kysyi tämän kysymyksen vierailtaan, minunkin arkiset toimeni pysähtyivät hetkeksi.
"Niin todellakin. Millä perusteella pyydän päästä sisälle taivaaseen, mikä on minun perusteluni tuossa tilanteessa?"

Kun minä eräänä päivänä olen taivaan portilla, ei minulla ole muuta esittää sisäänpääsyni perusteeksi, kuin Jeesuksen tekemä sovitustyö minunkin pahojen tekojeni, syntieni tähden.

Kysyin mieheltäni tämän saman kysymyksen. Hänen vastauksensa oli:
- "Taivaan portilla täytyy olla hääpuku. Se saadaan anteeksiantamuksen myötä ja se on lahjavanhurskaus."
(Jos et tiedä, mitä lahjavanhurskaudella tarkoitetaan, seuraavasta linkistä saat selkeän ja suoran vastauksen: http://forum.netmission.fi/showthread.php?382-Lahjavanhurskaus-sen-olemus-ja-seuraukset)

Tämänaamuinen viestini sinulle on siis, että puoli minuuttia pohdit tykönäsi, millä perusteella anelet taivaan portilla sisäänpääsyä.
Mielestäni se asia on kohtuullisen tärkeä pohdittavaksi. Siis hyvin tärkeä asia. Olisiko ihan peräti tärkein.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Kanssakäymisen tulvassa

"Amandan tuvan" Jaana kirjoitti eilen illalla oikeastaan ihan samasta aiheesta. (http://amandantuvantunnelmia.blogspot.fi/2013/11/yo-hali.html)
Eilen tiskin ääressä seisoessani jäin miettimään, ehkä ensimmäisen kerran pitkään aikaan, että elämäni on tällä hetkellä melkoisessa kanssakäymisen tulvassa elämistä. Kontrasti kotiäitivuosiin on iso, vaikka pienten lasten kanssa kotona oleva äitikin on aina läsnä, kuulolla ja saatavilla.
Kaikki työ, mitä tällä hetkellä teen kotona ja kodin ulkopuolella, on mielekästä ja mukavaa minulle. Ihmiset, joiden kanssa toimin, ovat ystävällisiä ja heidän kanssaan on helppo kommunikoida ja ymmärrämme hyvin toisiamme. Kuitenkin jatkuva kanssakäyminen vaatii keskittymistä ja ajatustyötä, jottei kulje toisen ohi näkemättä elämän todellisia kasvoja.

Kun tervehdin jotakin naapuria, opiskelutoveria, perheenjäsentä tai asiakasta, voi tervehdys olla iloinen ja huoleton, mutta kehonkieli kertoo jostakin muusta. Keho ja ilmeet kertovat väsymyksestä, ahdistuksesta, monenlaisista huolista, epätietoisuudesta, peitetyistä kivuista.
Etten ohittaisi noita viestejä kiireeseen tai välinpitämättömyyteen vedoten, on minun oltava siinä hetkessä mukana koko ymmärrykselläni.

Joku voi sanoa, että "eihän sinun nyt tarvitse koko maailmaa hoitaa ja terapoida".
Nyt en tarkoitakaan sitä.
Jos päästän itseni kyynistymään ja viilenemään lähelläni olevien huoliin ja murheisiin, olen sillä tiellä, etten enää tunnista omien lastenikaan tarpeita.
Haluan taistella sitä ajan henkeä vastaan, joka selittelee läheisen vaikeuksissa myötäelämisen toisen asioihin puuttumisena ja omasta mukavuusalueesta tinkimisenä. Tarvitsemme enemmän välittämistä, hoivaamista, huolehtimista, auttamista, puolesta tekemistä, neuvomista, kehumista, kannustamista, kuuntelemista ja kantaa ottamista. Sekin on vaarallista pidemmän päälle, jos ajaudumme kanssakäymisessä tilaan, jolloin emme enää ilmaise omaa kantaamme toisen esittämiin asioihin. Perustelemme sitä sillä, että "omapahan on asiansa, mikä minä olen siihen puuttumaan". Mielipiteemme kun saattakin olla se tarvittava nykäys, joka saa toisen korjaamaan kurssiaan ja tekemään hänelle oikeita ratkaisuja. Vaikeakin mielipide tai kommentti kun saattaa koitua toisen parhaaksi, kun esitämme sen rakkaudella ja toisen parasta ajatellen.

Kun uskova (ihminen, joka laittaa turvansa Jumalaan) tarvitsee lepoa, virkistystä ja hetken huohahdusta, Jeesus neuvoo (Mark.6:31) "...tulkaa yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän."
Tilanne, jossa Jeesus näin kehoitti apostoleitaan, oli varmaan henkisesti raskas. Hetkeä aikaisemmin vankilassa teloitettu Johannes oli haudattu. Apostolit olivat kertoneet Jeesukselle, mitä olivat tehneet ja opettaneet. Tekstistä on helppo päätellä, että Jeesus oli kysellyt apostoleilta kuulumisia ja kun hän näki, kuinka he olivat monenlaisten asioiden uuvuttamia, Jeesus kehoitti heitä etsimään yksinäisyyttä, rauhaa ja lepoa.
Jos luet Markuksen evankeliumin kuudetta lukua eteenpäin, huomaat, miten mielenkiintoista ihmettä opetuslapset pääsivät tuon jälkeen todistamaan. Heidän uupumuksensa varmaan karisi hetkessä ja usko Jeesuksen huolenpitoon vahvistui jälleen.

Jos sinä koet uupumusta, etsi yksinäinen paikka ja levähdä vähän. Jos sanot tähän "helpommin sanottu kuin tehty", rukoile Jumalalta, että Hän virkistäisi ja voimistaisi sinua ja että saisit kokea lepoa.