Juhlapäivä

Kun kylvötyöt on saatu tehtyä, on todella juhlapäivä. Vaikka minulla ei ole osaa eikä arpaa peltotyöurakkaan, tuli silti riemukas olo, kun traktorit lähtivät pelloilta, työ oli tehty ja nyt toivotaan, että viikonlopulle ennustetut sateet tulevat.

Kylvötyöt viivästyi, kun toukokuun lopulla satoi vettä sellaiset määrät, että vesi seisoi paikoitellen pelloilla. Helteet ja tuulet ovat kuivattaneet pellot ja kovin pölisevää maa jo olikin.

Toivotaan ja rukoillaan hyvää satovuotta.

Kun kävin iltapäivällä ihailemassa peltoja, panin merkille sankasti kukkivan puolukan. Ihan luonnostaan ajatukset siirtyi viime syksyyn, mikä oli marjojen suhteen ikimuistoinen. Viime syksyn marjat alkaa olla syöty ja suurella kiitollisuudella käännämme katseet tulevaan syksyyn. Anna, Luoja, meille jälleen iloa metsän ja maan moninaisista antimista.

Kaskas!

Kahteen viikkoon en ollut käynyt kurkistamassa valkosipulilavojani ja kun tänä aamuna vapaapäivän kunniaksi paikalle menin, oli vastassa kirjaimellisesti viidakko. Suotuisat säät vedentulon ja lämmön suhteen olivat kasvattaneet valkosipulin lisäksi myös nokkoset ja kaiken maailman heinät. Juolavehniä ja nokkosia kiskoessani tuli mieleeni "Päivänpesän elämän" Katja, jolta opin aikoinaan termin "rikkojen kitkeminen". Minun valkosipulipenkeissäni ei toden totta ollut enää rikkoja, vaan puolimetrinen heinä. Kun työtahdin piti rivakkana, ei ehtinyt huomata itikoita, jotka ovat hyvin tungettelevia ja päällekäyviä tänä kesänä. Vaan siinäpä on minun tämänkesäiset kasvatukseni: 109 valkosipulia, jotka selvisivät hengissä talvesta ja kissan repostelusta. Toinen meidän ulkona viihtyvistä kissoista oli jostakin syystä alkukeväällä kaivellut yhdestä laatikosta sipuleita ylös.

Kesäni jatkuu ilman sen kummoisempia kesälomia. Vaihdoin kevättalvella työpaikkaa ja tänä vuonna ei marja-aikaan metsässä asutakaan. Vapaapäivien käyttö muuttuu siis hyvin tehokkaaksi.

Aamulla kuvailin ulkona mukamas blogia varten "vehreitä kesäkuvia", mutta todellisuudessa niissä kuvissa on vain täyttä vihreää viidakkoa ja voikukkapallomeriä. Tänään huomasin myös, että olen luovuttanut ruttojuuren ja lupiinin suhteen. Ruttojuuri on kyllä jotenkuten aisoissa, mutta lupiinin suhteen on peli pelattu. Ei mahda maanomistaja enää lupiinin leviämiselle mitään. Viime keväänä teimme aika paljon järeää hävitystyötä jo alkukasvustojen suhteen ja jatkoimme sitä mukaa, kun pöheikköjä ilmaantui. Mutta nyt vanhan talon ympäristössä on kirjaimellisesti lupiinipelto. Vaikka muuten vielä myrkyn hyväksyisinkin, niin alueella oleva kaivo estää kaikkien kemikaalien käytön.

Koulutan itseäni siihen, etten ota ressiä asioista, jotka eivät ole vallassani. Mutta se minulle on tullut selväksi näin vanhuuden kynnyksellä, että en ole kesäihminen. Kyllä minä syksyä odotan. Ja mikä sen suloisempaa, kuin helmikuun kipakka pakkanen ja huurteiset puut.

Mansikat ja mustikat on kyllä hyviä.