sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Jos sotkut naurattaa, niin mitä sitten tekee siisti koti

Mistähän voi olla kyse? Normaalisti sekasotku tai epäjärjestys tai hujan hajan olevat tavarat saa minussa aikaan ärtymystä ja varsinkin, jos herään niiden keskelle. Tänä aamuna kangetessani (liian matalasta) sängystä ylös, kolme metriä leveä ja toista metriä korkea puhtaanpyykin keko lähinnä huvitti minua.
Ruokapöydän alla ja vana sen luota sohvalle oli ripellettyjä eiliseniltaisia pop corneja valkoisenaan. Nekin huvitti minua. (Oli iloisia lapsia eilen, kun söivät tynnyrillisen pop corneja.)
Ruokapöydällä oli vielä Tirtetan eilisen myöhäisen iltapalan muistot: hän halusi syödä suolakurkkua ennen nukkumaan menoa. Sekin tuntui niin suloiselta, varsinkin, kun ajattelin Tirtetan ruskettuneita rimppakinttuja heilumassa penkin reunalta ja tytön syömässä keollista suolakurkkuja.
Keittiön työpöydällä oli suloisesti jonkun ison pojan yöllisen välipalanlämmityksen merkit. Ehkä äiti oli tehnyt liian vähän yöleipiä ja nälkä ajoi lämmittämään kanapaloja lisäksi. Ajatus siitäkin hymyilytti.
Tiskipöydällä oli vain tiskit eilisestä iltapäivästä asti, mutta silti siitä ei löydä tyhjää paikkaa edes juomalasille. Hyvin on ruoka ja juoma kelvannut, kun tiskiäkin on tullut. Tiskien päällä on puolen tusinaa keräysastiaa odottelevaa maito- ja piimäpurkkia.
Eteisessä on vielä Tirtetan eiliseniltaisen leikin muistoja. Minullekin tuotiin leikkitarjottimella rapupiirasia ja pirtelöä.
-" Olkaa hyvä, asiakas. Tässä on tilauksenne". Leikki oli niin hauska, että kymmen- ja kahdeksanvuotiaat veljetkin pääsivät siihen mukaan ja sitä kesti toista tuntia.
Monista uhkailuista huolimatta sählymaali näkyy taas olevan eteisessä tientukkona. Voi niitä suloisia poikia!
Koska kaikki olivat niin suloisen uupuneita illalla, emme jaksaneet edes kenkiä nostaa pois eteisen lattialta. Ihan huvittavaa, että talossa asuu 14 henkeä ja eteisen lattialla on 30 paria kenkiä. On ollut taitava isi, kun on yövuorosta tullessaan selvinnyt kaatumatta noiden yli. Ja on täytynyt asennekin olla kohdallaan, ettei näky ole masentanut.
Kylpyhuoneessa huomaan, että pyyheliinahylly on ihkusen tyhjä. Kun isi on käynyt suihkussa aamulla, hän on tyytynyt pyyhkimään vauvan sideharsoon, kun pyyhelaatikoista ei ole muuta löytynyt. Isin hyvä asenne on näköjään jatkunut edelleen.

Aurinko taistelee naamaansa pilvenpalleroiden takaa esiin. Ilma on vähän viilentynyt ja eilisen korvapuustien leipomisen voisi ottaa uusiksi, kun loppuivat ihan alkuunsa. Lapsi toisensa jälkeen kiepsahtaa halaamaan ja pyytämään ...karkkia!
Joskus samat asiat saa aikaan väsynyttä ärtymystä. Nyt kaikki hassut sotkut saavat hymyn huulille ja mielen, että pitää nämä asiat kertoa muillekin.
Ihana sunnuntaipäivä alkamassa ja kyllä täällä siinä sivussa myös vähän raivataan paikkojakin.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Kesäkurpitsakakku eli Mom´s Zucchini Loaf

Jokasyksyinen pakkokakku on tämä mehevä, mausteinen kakku, jonka ainesosia ei koskaan paljasteta epäluuloisille syöjille. Kakkua maistaessasi ei ihan heti tule kesäkurpitsa mieleen. Jos puutarhan kesäkurpitsasato on runsas ja kaikki muut reseptit on jo koluttu, tämä kakku on herkku teen tai kahvin kanssa.
Ohjeesta tulee kaksi kakkua. Kerran tein virheen, että laitoin koko taikinan hyvin suureen vuokaan, mutta kakun paistaminen kypsäksi ilman palamista osoittautui hankalaksi. Muskottipähkinä antaa kakulle herkullisen, ominaisen makunsa.
Kaiken lisäksi hyvin nopea ja helppo valmistaa.

3 munaa
5 dl sokeria
2,5 dl rypsiöljyä
5 dl karkeaa kesäkurpitsaraastetta
3 tl vaniljasokeria
7,5 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa
1 1/2 tl kanelia
0,25 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl muskottipähkinää

Vaahdota munat ja sokeri. Yhdistä kuivat aineet keskenään.
Lisää munavaahtoon öljy, kesäkurpitsa ja kuivat aineet. Sekoita tasaiseksi.
Kaada taikina kahteen voideltuun, jauhotettuun vuokaan.
Paista 175 asteessa hiukan reilu tunti.
Kumoa kakut vasta vähän jäähtyneinä.
Jos säilytät kakkua useamman päivän, säilytä viileässä.

Neljävuotias kyläluuta

Tirtetta on aina ollut rohkea olemaan kotipihassa. En muista, olisiko monellakaan muulla lapsella ollut haluakaan jäädä pihaan leikkimään naapurin lasten kanssa, jos sisarukset ovat kotona.
Omaa avaintahan hänellä ei luonnollisesti ole, ei vielä kunnolla edes yletä avainta lukkoon saamaan. Ovikoodia ei tietenkään meidän rapun ovessa ole käytössä, koska rapustamme tuli läpikulkutie torille ja koodi poistettiin käytöstä. Tirtetalle jää vaihtoehdoksi pyytää jotakin avaamaan ulko-ovi tai sitten kiljua niin, että joku kotiväestä kipaisee avaamaan hänelle oven. Tavallisimmin hän kiljuu ja tarkkakorvaiset isoveljet juoksevat avaamaan ovea neljävuotiaalle.
Piha on lapsille turvallinen. Taloyhtiömme koostuu kahdesta vastakkain rakennetusta kerrostalosta ja piha jää niiden väliin. Piha on avonaisilta puolilta suljettu suurin teräsportein. Pihan turvallisuus on loppuun asti ajateltu jo sen takia, että alakerrassamme on keskisuuri päiväkoti, jossa on sisarusryhmä ja kehitysvammaisten lasten ryhmä. Toki näppäräsorminen lapsi pääsee pihasta karkuun, jos haluaa, koska portit saa auki, toisen portin pienelle sivukadulle ilman avainta.
Tirtetta ei kuitenkaan ole koskaan tuntenut mielenkiintoa lähteä omille retkilleen pihasta. Pihan ulkopuolella olevat vaarat hän hyvin tiedostaa.
Nyt kuitenkin neljävuotias on päättänyt avartaa maailmankuvaansa uusin aluevaltauksin. Parina päivänä hänet on löydetty "kylästä". Kylään pääsy on edellyttänyt häneltä naapurirapun ovikoodin tekemistä, oikean kerroksen ja oikean oven löytämistä. Se, miten nelivuotias keinottelee itsensä naapurinlapsille kylään, edellyttääkin sitten puoliluvattomia toimia.
Viimeksi eilen, kun hänet haettiin kotiin 2- ja 3-vuotiaiden kavereittensa luota, hän oli vakuuttavasti ovikelloa soitettuaan ja naapurin tädin avattua ulko-oven, sanonut, että "äiti lupasi minut teille kylään viideksi tunniksi tai minuutiksi".
Äidin lupa oli siis tässä tapauksessa ollut avainsana, joka avasi hänelle pääsyn kavereiden kotiin. Ja täydestä oli mennyt.
Tirtetan pukeutumistyylin tuntien ei naapurin äitejä edes hätkäytä kylään pyrkivän lapsen vaatetus. Sellaisissa höyhentohveleissa ja vaalenpunaisissa tyllimekoissahan hän liikkuu pihallakin.

Viime päivinä on uloslähtöön kuulunut myös ehostus. Joku isosiskoista toi Tirtetalle kirpputorilta jonkinlaisen rasian, jossa on montaa eri väriä, todennäköisesti silmänympärysten värjäämiseen tarkoitettuja. Minä en niistä oikein ole perillä, mutta Tirtetta näyttää hyvin olevan. Joka aamu ennen pihalle menoa hän pikkukeittiönsä edessä meikkaa silmänsä. Tavallisesti toisen silmän ympärys on sinisävyinen, toinen punaisenkirjava.
Isi tuli kiireissään yhtenä aamupäivänä kotiin syömään Tirtetta vanavedessään pihalta mukaan noukittuna.
- "Joku on lyönyt Saaraa pahasti oikeaan silmään. Se on oikein pahan näköinen" isi sanoi puuskuttaen, vähintäinkin huolta äänessä.
Otin Tirtetan lähempään tarkasteluun, mutta huomasin oitis, että oli kyse aamumeikin punaisesta silmästä. Sininen väri oli jo haihtunut vähemmälle.
Isi katsoi tyttöä hieman epäuskoisena, jotta onko tämä minun Tirtettani, mutta kun aidosti tosissaan toinen silmänsä meikkaa, niin ei kukaan voi hymyilemättä tyttöä katsoa.
Se nyt on selviö, että ei isi kirkkoon ota mukaan meikattua tyttöä. Tosin kirkkolaukussa meikkirasia oli kyllä mukana, koska värejä on niin kiva katsella.

Mutta tuohon kyläilyintoon tehtiin nyt sellainen sopimus, että täytyy oikeasti tulla äidiltä ensin kysymään, saako kylään mennä. Naapureiden hyväuskoisuutta ei saa enää käyttää hyväksi.

Leveää leipää leipomalla

Ruisleivät on nousemassa.
Ruisleivän teosta vanhalla tavalla tulee toisenlainen olo, kuin esimerkiksi sämpylöiden tai vaalean leivän leipomisesta. Ruisleipää alustaessa tulee tunne, että omat juuret on hyvin syvällä Suomen maan kamarassa. Itselläni pidän sitä yhtenä vanhenemisen merkkinä, että perinteet ja vanhat tavat ovat tulleet hyvin tärkeiksi.
Niinkuin tuo ruuan haku metsästä tai järvestä. Ihan kuin tämän päivän ihmiset olisivat monin paikoin vieraantuneet metsästä. Monet eivät osaa, halua tai uskalla mennä metsään edes kävelemään.

Nyt en pääse tämän edemmäs metsään. Helsingin Ruoholahdessa on "metsää" tasan yhtä paljon, kuin keskemmälläkin Helsingin keskustaa: persoonattomia, liian hyvin hoidettuja istutettuja puita. Lähimmät persoonallisen oloiset puut löytyvät Hietaniemen hautuumaalta.

Eilisestä päivästä meni puolet, kun pähkäilin, kuinka ollakaan, raha-asioiden kanssa. En ole oikein vielä sinut vuodenvaihteesta asti olleen käytännön kanssa, että miehen palkka maksetaan joka toinen perjantai. Monet laskut kun erääntyvät joko puolen kuun maissa tai sitten tiukasti kuun vaihteessa. Meillä tällä hetkellä suurin osa, lähes kaikki laskut erääntyvät kuun vaihteessa. Nyt kun palkkapäivää ei kuun vaihteeseen osunutkaan, tein eilen puoli päivää töitä, että sain omatuntoni rauhoittumaan.
Elämäni aikana olen saanut alle viisi huomautuslaskua ja nekin ovat tulleet tilanteessa, kun olen suurta laskupinkkaa maksaessani jättänyt jonkun lappusen huomaamatta. En yhtään pidä siitä, että lasku ei ole maksettu eräpäivänä, toisin sanoen, se ei ole edes vaihtoehto.
Ehkä tästä itsepintaisesta tavasta johtuen olin eilen miltei hysterian partaalla, kun yhtälö näytti epätoivoiselta.
Kun olin soittokierrokseni tehnyt ja yritysten tietokantaan oli tullut merkintä, milloin maksu oikeasti maksetaan (keskimäärin viisi päivää eräpäivän jälkeen), alkoi oloni pikkuhiljaa rauhoittua. Missään yrityksessä ei edes huomautuslasku olisi ehtinyt vielä lähteä.
Minulle vain tulee hyvin syyllinen olo, jos joku lasku ei ole viimeistään eräpäivänä maksettu.

Monelle raha-asioista puhuminen on tabuntasoinen asia. Koska blogini aihe on suurperheen elämä ja raha-asiat ovat aika monta kertaa kuukaudessa päivän polttava kysymys suurperheolosuhteissa, niin rehellisyyden nimissä myös näitä asioita käsittelen. Vielä 90-luvulla kuuli säännöllisesti joidenkin asiaan perehtymättömien arvailuja, että suurperheen vanhemmat ovat ryhtyneet pirttiviljelijöiksi rahan, nimenomaan suuren rahan toivossa. Nyt en enää aikoihin ole moisia puheita kuullut. Puheet ovat ehkä ennemminkin kääntyneet sen suuntaisiksi, että suurperheiden vanhemmat haluavat tarkoituksella elättää lapsiaan suuressa köyhyydessä ja puutteessa ja että tämän päivän lapset kärsivät, jos joutuvat perheen vähävaraisuuden takia poikkeamaan suuresti kaverijoukostaan.

Eilen sain harvinaisen, mieltä lämmittävän kannustuksen bangladeshilaiselta mieheltä, joka työskentelee talossamme olevassa ravintolassa. Hän on havainnut, että ympärilläni pyörii suuri joukko lapsia. Hän kysyi, montako lasta minulla on. Sitten hän sanoi itse olevansa 10-lapsisen sisarussarjan nuorin. Kolme hänen veljistään oli kuollut jo lapsena.
Mies sanoi kohteliaasti, sydämellisesti kumartaen, että hän "arvostaa työtäni äitinä Suomen kaltaisessa maassa".
Ymmärsimme hyvin toisiamme.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Kenianterveiset

Päivä alkoi ihanasta pysähdyksen hetkestä, kun kaikki juuri heränneet lapset istuivat vierekkäin parvekkeen sohvalla ja katselivat hiljaa ja nauttien sadetta ja kuuntelivat ukkosen ääntä. Ihana sade oli kuin alkusoitto päivälle; se muistutti meitä taas siitä, kuinka etuoikeutettuja saamme olla, kun koko kesän olemme saaneet vuoroin sadetta, vuoroin poutaa.

Ajattelemisen aihetta saimme yhden lapsen opettajan lähettämästä sähköpostiviestistä ja kahdesta puhuttelevasta kuvasta.
Opettaja on ollut kesän ajan Keniassa. Kuivuus tekee ihmisten elämästä hyvin vaikeaa. Ruuasta on todellista pulaa.
(Toissailtaisissa uutisissa kerrottiin, että kolmannes Somalian asukkaista kärsii vakavasta aliravitsemuksesta. Kuivuus alkaa kärjistyä suuriksi ongelmiksi.)
Opettajan lähettämissä kuvissa oli lasten maissipuurokuppeja ja toisessa kuvassa kaksi nauravaa pikkupoikaa  leikkimässä vanhoilla autonrenkailla.
Tekstin luettuani ja kuvat katsottuani tuli tunne, että oma ruokalautanen piti kaapia hyvin puhtaaksi.

Viidentoista minuutin varoitusajalla lähti mies tänään ylitöihin. Onneksi olin juuri saanut jotakin ruokaa valmiiksikin, ettei tarvinnut syömättä lähteä. Kaupasta juoksin hakemaan tuhdit eväät, kun vuoro saattaa kestää kahteen asti yöllä.

Kiitollinen mieli tänään sateesta, ruuasta ja työstä.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Surutyö on itsensä hoitamista

Sanasta "surutyö" minulle tulee aina mieleen eräs helsinkiläinen perheenisä, joka lähti vaimonsa ja lastensa kanssa lomamatkalle Thaimaaseen loppuvuonna 2004. Isä tuli Thaimaasta kotiin aivan yksin. En tiedä, tulivatko vaimo ja lapset edes arkuissa.
Ajattelin tuolloin paljon tuota isää ja puolisoa. Pohdin, kuinka ihmeessä hän ikinä selviää tuonsuuruisesta menetyksestä. Pystyykö ikinä palaamaan työhönsä, jaksaako itse elää.
Olen kuullut jälkeenpäin, että hän jatkoi työtään, jatkoi elämäänsä. Tuskan on täytynyt olla pohjaton.

Kun elämässämme joudumme kohtaamaan läheisen menetyksen, törmää jokainen väistämättä myös surutyöhön.
Suru on ikäänkuin mielen haava, vamma tai ruhje. Surutyö on niiden vammojen hoitamista.

Jotkut vähättelevät kehonsa vammoja. Jotkut eivät piittaa edes murtuneista luista, revenneistä jänteistä tai avohaavoista, vaan antavat niiden olla, saattavat lätkäistä likaista lappua haavan päälle.
Samalla tavalla toiset ihmiset jättävät surutyönsä tekemättä, työntävät surun taka-alalle ja kieltäytyvät ajattelemasta, miltä tuntuu. Ennenpitkää surun vamma pullahtaa esille, alkaa hiertää tai vaivata ja pakottaa hoitamaan itsensä kuntoon. Usein vanhan vamman hoitaminen on vaikeampaa, eikä lopputulos ole aina ollenkaan sen veroinen, kuin jos vamma olisi hoidettu heti tuoreeltaan.

Ei ole olemassa tiettyä tapaa, jolla surutyö pitäisi hoitaa. Ei ole olemassa yksioikoisia neuvoja, kuinka surun vammat saadaan ommeltua kasaan ja paranemaan. Joitakin neuvoja voi kuitenkin antaa, jotta kehon omat voimat jaksaisivat hoitaa vammat kuntoon.
Kuten haavankin hoidossa, myös surun hoidossa on ensiarvoisen tärkeää, että kaikki erite saadaan haavasta ulos.
Surusta täytyy puhua, sitä täytyy eritellä ja pohtia, sitä täytyy kerrata ja tuoda itsestään ulos kaikki, mikä tapahtuneeseen liittyy. Toisia auttaa, kun voivat puhua ystäviensä, omaistensa ja saman kokeneiden kanssa. Toisia auttaa keskustelu koulutuksensaaneen ammattiauttajan luona. Toiset purkavat tapahtuneen tuskaa itkemällä. Joillekin riittää pelkkä itku, jotkut eivät osaa itkeä, vaikka suru olisi hyvin painava.
Suruhaavan puhtaanapitämiseen liittyy se, että ei saa antaa syyllisyyden tai katkeruuden päästä hautumaan avonaiseen haavaan.
Syyllisyys ja katkeruus voivat joskus olla aivan järjenvastaisia. Silloin tarvitaan itseltä tiukkoja otteita, ettei hyväksy niiden pesimistä mielen onkaloihin.

Surutyölle täytyy antaa aikaa. Itseään ei voi hoputtaa. Ei voi sanoa "koitapa nyt olla reipas", "yritäpä nyt ryhdistäytyä".
Kun surun haava on auki ja kipeä, täytyy  unohtaa muun pohdiskelu, suunnittelu, järkeistäminen, looginen ajattelu, reippaus, iloisuus, elämänmyönteisyys. Täytyy vain kuunnella, kuinka ulos puhuttu ja eritelty suru jatkaa kulkuaan päivästä toiseen.

Lapsensa menettänyt äiti ja isä kantaa koko loppuikänsä sydämessään arpea lapsen menetyksen surutyöstä.
Jos haavan annetaan parantua rauhassa ja ajan kanssa ja haavan eritteitä poistetaan ja puhdasta sidettä vaihdetaan joka päivä päälle, arvesta tulee kaunis, jopa lähes huomaamaton. Arven kohta jää kuitenkin araksi ja sitä pitää vähän varoa, ettei mikään terävä ja raskas pääse sitä vahingoittamaan. Kaikki eivät arpea aina edes huomaa.

Anna surun myös edetä, niinkuin se itse tahtoo. Älä aseta itsellesi mitään aikarajoja, että tuohon ja tuohon päivään mennessä tästä täytyisi jo selvitä. Älä moiti itseäsi hitaudesta. Älä syyttele itseäsi, jos suru paraneekin oletettua nopeammin. Älä lannistu, jos luulet jo pääseesi kuiville ja suru nappaa sinut uudelleen otteeseensa.
Ja jos siltä tuntuu, jatka surusta puhumista vaikka tuntemattomalle puiston penkillä. Voihan olla, että hän on kohdannut aivan samaa elämässään.
Kun olet läpikäynyt oman surusi ja saanut sen hoidettua, olet juuri sopiva henkilö auttamaan läheisensä menettänyttä ja suruaan työstävää. Tiedät mistä puhut ja tiedät, miltä toisesta tuntuu.
Sydämesi ei ole kylmä surun edessä. Olet läpikäynyt yhden opinkappaleen elämän koulussa. Elämän, joka on meille niin käsittämättömän rakas.

Kutsu töihin

Olin juuri tullut naapurin tädiltä siivoamasta, istunut kuivettuneen pizzanpalan kanssa hengittämään penkille ja ihmetellyt totaalista hiljaisuutta huushollissa, kun miehen avaimet kilisee ulko-ovella ja hän Tirtetta vanavedessään kiirehtii sisälle.
- "Puolen tunnin päästä on ajoonlähtö Ruskeasuolta".
Olimme siis siihen asti varautuneet varovaisesti isin vapaapäivään, isikin oli Tirtetan kanssa pihalla. Olin juuri laittanut miehen työhousut nurinpäin käännettynä pesukoneen eteen, mutta en onneksi ollut ehtinyt lykätä niitä koneeseen.
Pakkasin vesipullon, omenia ja pienen haukkapalan reppuun, mies veteli työvaatteet päälleen ja kaksi minuuttia sisälletulonsa jälkeen oli valmis lähtemään töihin. Joku äkillinen varamiehen tarve toi miehelle ylityöpäivän ihan yllättäen. Hän lähti hyvillä mielin töihin, Tirtetta jäi hyräillen keittiön penkille siirtelemään Prinsessavihkon siirrettäviä tarrakuvia ja en minäkään ollut yhtään pahoillani, vaikka ehdin nähdä miestä tänään vain vilaukselta.
Työvuoro loppuu kuulema puolilta öin.

Olen taas tässä suurperheen kotiäidin onnellisessa tilanteessa, että en kärsi työn puutteesta enkä pitkästymisestä. Yritän vain ajatella järkevästi, onko viisainta paeta ensin ruokakauppaan, koska jos tarraan tiski-pyykkihaasteeseen, olen kohta kuin hyppyapina, kun yksitellen sisälletulevat elämänongelmaiset tarvitsevat ÄIDIN apua pulmiinsa. Yleisin sana, mikä täällä lausutaan astuttaessa ulko-oven kynnyksen yli, on "äiti".
Tirtetta ratkaisi ongelman. Hän näyttää kädessään kolmeakymmentä senttiä, jotka oli saanut naapurin papalta.
- "Lähdetkö mun kanssa S-markettiin ostamaan jotain?"
Sanoin hänelle, että tosi hyvä idea. Me lähdemme nyt ostamaan jotain. Jatketaan muita hommia sitten.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Lapsilisäpäivän tuhlaukset

Minun huono mustikkametsäomatunto sai aika paljon huojennusta edellisen tekstin kommentoijilta. Ja kun vielä totesin, että ostamani mustikat maksoivat 3 euroa litralta, niin eihän se niin kauhealta enää tuntunut. Kaiken lisäksi äsken kauppareissulla törmäsin hirmuiseen lentomuurahaisparveen, jota en muista kovin usein kaupungissa tavanneeni. Ehkä siellä mustikkametsässäkin on jonkinsorttisia hyönteisiä. Mummolan metsissä ei onneksi tarvitse pelätä käärmeitä. Tila on ollut suvun hallussa reilut sata vuotta ja koskaan ei tilan mailla ole tehty havaintoa mistään käärmeestä. Sen takia metsässä voi kipastella vaikka varpaisillaan, jos huvittaa.
Mummo soitti ja kyseli, aikooko Maatalouskoululainen kutoa sen loppuloimen, kun mummo sai oman mattonsa valmiiksi. Sanoin, että vakaa aikomus hänellä on, kun tänäänkin Kierrätyskeskuksesta kuteita haaksimme valmiiksi leikattuna ja sinisen pussilakanan leikattavaksi. Meillä oli Mummon kanssa jo aikaisemmin puhetta, että taidammekin jättää kangaspuut pystyyn, niin voi pitää kutomisharrastusta yllä aina innon mukaan. Valmiita loimiakin kun kuulema on. Odotan mielenkiinnolla, että serkkuni jossain maailmanajassa kädestä pitäen opettaa villaloimien laiton kangaspuihin ja villahuopien kutomisen. Ajatus kutkuttaa, koska kaikkien villatuotteiden suosio on noussut hurjasti ja alitajuisesti koko ajan suunnittelen, "mitä sitten mummolassa tehdään".

Kävin tänään siis Kierrätyskeskuksessa, vaikka 15 kiloa porkkanoita odotti mehun tekoa. (Odottaa vieläkin, kun muut hommat tuntuvat tärkeämmiltä.)
Löysin yhdelle keskikoon pojalle Adidaksen perussinisen tuulipuvun viidellä eurolla ja yhdelle isolle pojalle samanlaisen takin kolmella. Reilun kokoinen Peperonin mikrokuitutakki reilun pitkällä helmalla maksoi 3 euroa ja siiitä varmaankin väännetään vielä kättä. Ainakin vanhimman pojan katse, kun ripustin takkia kuivumaan, antoi viitteitä, että saattaisi kelvata hänellekin.
Tirtetalle ominaiseen kenkämakuun tuli täydennystä euron valkoisilla kävelykengillä ja ihanilla lipokkailla, joiden oikeaa nimeä en edes tiedä. Lisäksi hän sai 1,50e maksavan kainaloon sopivan auton ja pihalla onkin nyt juostu auto kainalossa, lipokkaat autoon varastoituna ja valkoiset kengät jalassa. Ainoa hankaluus on se, että autovarkaiden pelossa hän ei uskalla laskea autoa kädestään, vaan kulkee pitkin pihaa puristaen autoa tiukasti. Kun hän joutui laskemaan auton viereensä ottaakseen kiven pois kengästä, jo oli lauma pihan lapsia autoa sormeilemassa, mutta kimakka huuto sai heidät perääntymään. Arvaan, että illalla lähdetään nukkumaan auto ja kaksi paria kenkiä vieressä.
Kaisa-sisko, se tämän syksyn ekaluokkalainen, löysi paljon ihania pehmoeläimiä ja kun hinta oli 50 senttiä kappale, mielellään äiti ne ostikin. Pussillisen muovikäärmeitä hän löysi eläinkokoelmaansa.
Suuria reppuja koulutarkoitukseen emme löytäneet. Keväällä meni pari loppuunpalvellutta reppua roskiin. Esimerkiksi yhden ison pojan reppu, joka palveli 8 vuotta. Poika menee nyt 9. luokalle. Kun hän aikoinaan valitsi itselleen ekaluokan reppua, hän halusi laadukkaan ja hintavan repun, joka näköjään oli hyvin kannattava ostos.

Ostamisen suhteellisuus oli tänään ajatuksissani. Kun tänään lapsilisien maksun johdosta uskalsin ajatella "shoppailumatkaa" Kierrätyskeskukseen, niin kolmen kympin ostokset tuntuivat ison rahan ostoksilta.
Meillähän on hyvin kauan ollut niin, että useampi tuttavaperhe tuo lapsiltaan pieniksi jäävät vaatteet ja kengät meille. Ei minun ole koskaan tarvinnut ostaa lapsille syksyllä "kouluvaatteita". "Tarhavaatteet" on vielä oudompi käsitys, koska ne lapsistamme, jotka ovat päiväkodissa esikoulun käyneet, eivät ole tarvinneet sinne mitään erikoisvarustelua, mitä ei olisi jo ollut kotona olemassa. Meiltä löytyy esimerkiksi kuravaatteita koot 90-160 kaikkia tasakokoja... Kumisaappaita on vähintään  yhdet joka kokoa.
Kun ostan lähes kaikki vaatteet nykyään Kierrätyskeskuksesta, tulen myös sillä tavalla kohtuuhintasokeaksi, että Citymarketin myymät tyttöjen pikkuhousut jäävät ostamatta, kun niiden tarjouslapussa on hinta 3e. Ostin tänään kierrätettyjä, aivan uuden veroisia neljät eurolla. En ole siis valmis maksamaan niistä enempää.

Pikkuisen mutisin tänä aamuna miehelle. Oli kuulema ihan ilokseen kävellyt yöllä neljän pintaan varikolta kotiin. Matkaa tulee rapiat seitsemän kilometriä. Totean, että hyvässä kunnossa täytyy lonkkaproteesit olla, että yhdentoista tunnin ajamisen jälkeen vielä tuonlainen urheilu maistuu. No, tuli siinä sivussa kerättyä seitsemän euron pullopussi.
Päivän toteamus: mies tienaa, vaimo tuhlaa.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Sokerivaras kirkossa ja huonon omantunnon mustikat

Maatalouskoululainen nukkuu kanakopin kokoisessa huoneessa isosiskonsa kanssa. Heillä on tietysti kerrossänky, koska muuten huoneeseen ei muuta mahtuisikaan. Maatalouskoululainen nukkuu yläpedillä ja  sängyn vieressä on komero, jonka päälle hän on kerännyt kaikkea tarpeellista tavaraa. Tarpeellista alkoi kertyä puolimetrinen pino ja vihjaisin tiukkasävyisellä äänellä, kun lapsi tuli mummolasta, että kaapin päällinen että sisäpuoli olisi syytä siivota.
Tänään hän sitten tarttui toimeen jo heti aamupäivän puolella. Ilta lähenee loppuaan ja lapsi kävi äsken ilmoittamassa, että kaapin päälystä on siivottu. Oli hän toki pyyhkinyt teipinjälkiä seinistä ja saanut lakanansa pyykkiin. Mutta jos joskus perustan siivousfirmaa, tuo lapsi jää kyllä mamman firmaan palkkaamatta. Sitten kun mummolan metsään istutetaan puuntaimia, palkkaan hänet kyllä. Positiivista asiassa on se, että annettu siivoustehtävä on nyt puoliksi suoritettu. Hyvällä tuurilla huomenna selviää kaapin sisuksista puolet. Kokonaan hän ei ehdi sitä huomenna siivota, koska kaappiin on survottu kaikki se muuttotavara, minkä hän keväällä koulun loppuessa asuntolasta kotiin rahtasi.

Tirtetta tuli äsken hyvin huolestuneena luokseni. Hän oli eilen isin kanssa kirkossa ja nyt muistui mieleen kirkkoreissulta jotakin, mikä sai hänet mietteliääksi. Kirkossa olleet pojat olivat "varastaneet sokeria kirkossa".
Kirkon sivusalista pääsee keittiöön ja sivusalissa lapset saavat leikkiä, jos eivät jaksa istua ison salin puolella.
Varmaan keittiön sokeriastia oli poikia houkuttanut. Tirtetan ilme kertoi, että hän ei voinut millään käsittää sen laatuista laittomuutta.

En kauaa miettinyt, kun Jorin Tori Ruoholahden kauppakeskuksen edessä myi viiden kilon mustikkalaatikoita kolmella kympillä. Marjat olivat suuria ja puhtaita ja kerätty kuivasta metsästä. Marjojen alla laatikossa ollut voipaperi oli marjojen oton jälkeen aivan kuiva, joka on aika harvinaista näillä leveysasteilla marjoja ostettaessa.
Mustikka on (monen muun marjan ohella) sellainen marja, että niitä ei koskaan ole liikaa talven varalle. En ikinä ole saanut niin paljoa mustikoita säilöntää varten, että olisin esimerkiksi keittänyt niistä hilloa tai mehua tai kuivannut niitä. Kuivattu mustikka olisi talvella hyvin monikäyttöinen ja mehut sekä hillot olisi harvinaista herkkua. Sen takia olen tänä kesänä potenut suuria omantunnontuskia, kun joskus olen tehnyt kaikkeni, keksiäkseni tekosyitä olla menemättä mustikkametsään. Niinkuin niistä tuskista nyt olisi mitään apua tässä tilanteessa. Mutta jotenkin tuntee huijanneensa itseään, kun metsässä rämpimisen sijaan ostaa valmiiksi rämmittyjä marjoja.

Voisinko antaa kanan kuukaudessa

Me, joilla on etuoikeus tänään jatkaa elämäämme, voisimme rikkoa ajatusrutiineita ja pyytää, sekä etsiä elämäämme uusia haasteita.
Ihmiset, jotka tukeutuvat elämässään Taivaan Isän johtoon ja johdatukseen, voivat rukoilla uusia tuulia elämäänsä. Ne, jotka omasta tahdostaan haluavat jatkaa elämäänsä ilman Taivaan Isään tukeutumista, voivat myös ajatella elämän haasteita aivan uudesta näkökulmasta. Eikä meidän tarvitse perustaa muutoshalukkuuttamme jossitteluun. Ei meidän tarvitse ajatella, että jos istun ensi vuonna pyörätuolissa, jos puolisoni sattuu kuolemaan, entä jos lapseni sairastuukin vakavasti.
Yhdelle sun toiselle meistä tapahtuu elämässä aina silloin tällöin jotakin hyvin järisyttävää. Toiselle jotain hyvin kauheaa, toista onni potkaisee. Suuria onnenpotkuja saa joskus odotella elämäänsä kauankin.
Sitten on tietysti ihmisiä, joiden mittakaava onnenpotkuihin on aika laaja. Tunnustan, että minä riemuitsisin vielä ensi talvena, jos mustikkametsään mennessäni löytäisin niin valtaisan marjapaikan, että keräisin siitä kaksi ämpärillistä mustikoita.
Nuoren elämässä paikka opiskelemaan on yksi ihmiselämän suuria myötäkäymisiä. Vaikka opiskelisimme puolet elämästämme, ei kovin montaa kertaa yhden ihmiselämän aikana uutta koulupaikkaa vastaanoteta.

Mutta se, mitä olen tänään ajatellut, oli rutinoituneiden ajatuskulkujen ohjaamista ihan uusille urille. Hyvin helposti tottuu ja tyytyy elämään elämäänsä sellaisena, kuin se aamu toisensa jälkeen eteen avautuu. Tutut rutiinit alkavat tuntua turvallisilta, ei ehkä ole edes halua alkaa niitä muuttamaan. Kuitenkin pienistä, ehkä hullulta kuullostavista ajatukseniduista on kautta maailmankierron syntynyt mullistavia asioita.
Tänään ajattelin, että mitä jos suuri joukko ihmisiä päättäisi ihan tuosta noin vain lahjoittaa kuukaudessa viisi euroa johonkin hyvään asiaan. Sen lisäksi, mitä nykyään jo tekee. Esimerkiksi kirkon Ulkomaanavun "Toisenlainen lahja" -projektissa voit viidellä eurolla lahjoittaa huovan sitä tarvitsevalle. Tai 8:lla eurolla koulupuvun kehitysmaan lapselle. Jos maksat kuukausiviitosesi puolen vuoden välein ja lahjoitat 30e kerralla, sillä rahalla saadaan kasvimaa siemenineen tai vuohi tai ammatti kehitysmaan naiselle.
Mission Possible on järjestö, joka tekee vähäeleistä työtä mm. Venäjän katulasten keskuudessa. Sillä  viidellä eurolla katulapsipartio tarjoaa kuukauden ajan yhdelle katulapselle joka ilta kuumaa keittoa ja leipää.
Jos kotisi olisi viemäritunnelissa, sinusta olisi varmaan mukavaa saada lämmintä keittoa illalla ennen nukkumaanlähtöä. Minusta ainakin olisi.
Hullu ajatukseni lähti viitosesta. Meidän hullu talous ei notkusi mihinkään suuntaan sen viitosen takia. Se viitonen ei tekisi omalletunnollenikaan yhtään mitään. Ihan yhtä kylmästi suhtautuisin maailman hätään siitä viitosesta huolimatta. Ihan yhtä lailla miettimättä ostaisin mielitekooni salmiakkijäätelön kauppareissulla.
Mutta jos meitä olisi 500, jotka ei pitäisi viitosen antamista kuukaudessa kovin järisyttävänä asiana, olisi sillä rahalla kuukaudessa tehty jo monta ihmistä iloiseksi.

Tuli  mieleeni "Tarkka markka"- blogin kirjoitus, kun kirjoittaja päätti joulun alla lahjoittaa osuuden tuloistaan hyväntekeväisyyteen. Hän valitsi kohteeksi Pelastusarmeijan joulupata- keräyksen.
Kaikki tiedämme, kuinka moninaista ja tarpeellista työtä Pelastusarmeija tekee, eikä vain joulun aikaan.
Satuin olemaan mukana Helsingin Kalliossa Pelastusarmeijan tiloissa vietetyssä perheiden joulujuhlassa. Kyse oli oikeastaan perhekerhon joulujuhlasta.
Niin Tarkka markka - blogin pitäjän, kuin muidenkin lahjoittajien avulla tuokin juhla toteutettiin. Paikalla oli salin täydeltä lapsiperheitä ympäri Helsinkiä. Monet olivat tulleet hyvinkin pitkästä matkasta. Jouluisen ohjelman lisäksi lapset saivat askarrella, kaikille tarjottiin runsaasta kahvipöydästä herkkuja ja syötävää ja lisäksi kaikki halukkaat saivat kotiinlähtiessään mukaansa leipää ja ruokatarvikkeita. Lisäksi suuremman avun tarpeessa oleville jaettiin henkilökohtaisia tapaamisaikoja Pelastusarmeijan sosiaalityöntekijän luokse, jolloin avuntarpeeseen voitiin paneutua yksityiskohtaisemmin kaikessa rauhassa.
Ei tiennyt Tarkka markka - blogin pitäjä maksua tililtään klikatessaan, kuinka konkreettista ja suurta apua hänenkin lahjoituksellaan tehdään.

Olen alkanut kulkea kauppareissut silmät auki. On nimittäin  monta kertaa käynyt niin, että tapaan kauppareissullani todella mielenkiintoisia ihmisiä. Joskus joku on ollut todellisen avun tarpeessa, joku on tarvinnut neuvoa ja usein olen löytänyt uusia ystäviä. Kun mieli on avoin uusille urille, saattaakin kotipihassaan pysähtyä juttelemaan naapurille, jonka kanssa ei ole koskaan ennen antautunut keskustelemaan. Ne keskustelut saattavat saada aikaan kauaskantoisia seurauksia.
Ja me, jotka asumme Taivaan Isän taskussa, pyydämme häneltä tänään, että hän johdattaisi meitä uusille näköaloille, ihan uusiin haasteisiin.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Kaalipiiraat

Kaupunkilaisen metsäänpääsemättömyystuskaa voi lievittää myös paneutumalla "sesonkiruokiin".
Viikon verran olen ajatellut päivittäin kaalilaatikkoa ja kun kotimaiset kaalit näyttävät kaupoissa jo varsin houkuttelevilta ja hintakin on kohtuuden rajoissa (0,85e/kg), ostin eilen tarpeet valmiiksi odottamaan sopivaa intoa. Meiraminkin muistin, koska jos se kaalilaatikosta puuttuu, sitä kaipaa. Ohje löytyy maaliskuun teksteistä, jos jotakuta alkoi kaalilaatikko houkuttamaan.
Meillähän kaalilaatikkokausi kestää parisen viikkoa kerrallaan ja teen sitä aina uunillisen ja ennenkuin ehtii loppua, pitää tehdä uusi erä. Lapsista kaaliruokiin koskee vai pieni vähemmistö ja niitä kaalinhylkijiä en edes yritä saada maistamaan kaalia, koska ymmärrän hyvin niitä, joita alkaa jo puistattaa pelkkä ajatuskin kaalin syömisestä. Saattavat aikuisena jopa pitää kaaliruuista, toiset eivät koskaan. Syömään pakottamalla ei ainakaan opi pitämään.
Mistähän muuten johtuu sellainen outo mielivalta, että joillakin (äideillä,opettajillakin) on ikäänkuin elämäntehtävänä pakottaa jälkeläisiään syömään ruokia, jotka kyseisen lapsen makuaistille maistuvat epämiellyttävälle? Miksi ihminen, ikään katsomatta, ei saisi itse päättää, mikä maistuu hyvältä, mikä pahalta ja mitä haluan oikeasti syödä?
Ymmärrän ja erotan toki ne lapset, jotka käyttävät ruokailutilannetta oman (mieli)valtansa osoittamiseen ja kieltäytyvät sen takia syömästä. Mutta jos kaalilaatikko on kertakaikkiaan jonkun suussa pahaa, miksi jollakin on oikeus vähätellä sitä henkilökohtaista mielipidettä. Entäpä se äiti, joka nauraen väheksyy lapsensa mielipidettä pahanmakuisesta ruuasta, saisi työpaikkaruokalassa viereensä pääkokin, joka kaikkien nähden ja kuullen pitäsi ivallisen luennon, että "sinä et koskaan valitse ruokalistalta kotletteja metsäsienikastikkeella, onpa sinulla outo maku!"
En minäkään hyväksy sitä, että lapsi sanoo ruokapöydässä ääneen "tuo ruoka on pahaa, en syö sitä". Ruoka on sen verran pyhä asia, että sitä ei koskaan ääneen sanota pahaksi, ei ainakaan ruuan valmistajan kuullen, mutta jos jostakin ruuasta ei kerta kaikkiaan pidä, sen voi ilmaista niin, että pyytää/ottaa ruokaa vain hitusen ja syö, jos pystyy. Jos ei pysty ruokaa syömään, vie tähteet vähin äänin, huomiota herättämättä kompostiin.
Kotioloissa teen myös niin näiden radikaalisti mielipiteet jakavien ruokien kanssa, että on myös toinen vaihtoehtoinen ruoka tarjolla. Äitinä olen kuitenkin vastuussa siitä, että lapset saavat tarpeeksi ruokaa aterialla, mutta en voi PAKOTTAA heitä pitämään mistään ruuasta. Monet pikkulasten ja koululaisten ruokaongelmat olisi Suomessa kokonaan pois, jollei niin intohimoisesti painostettaisi syömään vaikka oksentamisen uhalla. Aika monelle koululaiselle on tullut kouluruokailusta ahdistava tilanne, kun jo valmiiksi pelkää, pystynköhän syömään tarpeeksi tämänpäiväistä ruokaa, ettei opettaja ole minulle kaikkien nähden vihainen. Ja oikeastihan ruokailuhetki, oli se sitten koulussa, kotona tai työpaikalla, pitäisi olla rentouttava, iloinen ja tarkoituksensa täyttävä katkos muuhun touhuun ja työhön.

Olen omien lasteni kohdalla noudattanut edellä kertomiani periaatteita. Millaisia syöjiä lapsista sitten on kasvanut? Ovatko aikuisenakin kranttuja nyrpistelijöitä?
Voitteko kuvitella: he ovat hyvin enakkoluulottomia uusien ruokien maistelijoita. Kaikki pitävät valtavasti myös ulkomaiden keittiöiden ruuista. Vanhimman tyttären suussa maistuu hyvin myös se kaalilaatikko. Vanhin poika pystyy yökkäilemättä kovaan nälkään syömään myös hernekeittoa, mutta hänen lempiruokaansa se ei ole.
Ne, jotka eivät lapsena pitäneet mistään puurosta, syövät joka aamu puuroa. Kalaruokien karttelijalapsi on hulluna sushiin. Kiinalaista ruokaa he kaikki söisivät vaikka joka toinen päivä. Sipulista pitävät, ketkä pitävät.
Näkisin, että kasvatusmetodi toimii käytännössä. Ja mikä tärkeintä: vanhimmat lapset eivät koskaan missään moiti ruokaa huonoksi tai pahaksi. Sitä pidän kaikkein tärkeimpänä oppina.

Tarkoitukseni oli vinkata venäläisistä kaalipiiraista.
Silppua pieni kaali ohueksi silpuksi, ruskista vähän öljyssä pannulla, ripottele hiukan suolaa ja lorauta paistamisen loppuvaiheessa vähän siirappia. Jätä kaali jäähtymään laakeaan astiaan.

Tee sokeriton, kardemummaton pullataikina. Kolmen desin nestemäärä on sopiva. Kananmunaa voit käyttää enemmän kuin tavallisessa pullataikinassa.
Kun taikina on noussut jaa se tasakokoisiin, noin puolen nyrkin kokoisiin palloihin. Kauli palloista soikeita lettuja, reilun kämmenen kokoisia. Laita "lettu" kämmenelle, letun päälle suuri lusikallinen kaalia ja nipistele taikina soikean piiraan muotoiseksi. Laita piiraat pellille taikinan sulkukohta alapuolelle, niin että päälipinta jää tasaiseksi.
Anna kohota vähän aikaa, voitele munalla. Paista 200 asteessa kullankeltaisiksi.
Ovat herkkua varsinkin teen kanssa. Soveltuvat erittäin hyvin pakastettaviksi.
Suuremman erän tekeminen kerralla on mukavaa, koska oma hommansa on kaalin käsittely.
Hintaa yhdelle kaalipiiralle tulee kaalin hinnasta riippuen joitakin senttejä.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Marjatuska jatkuu

Äitini soitti mummolasta ja heitti kirjaimellisesti suolaa haavoille: mummolan metsä on sinisenään mustikoista ja aukon reunoilla vadelmapuskat notkuu marjoja. Åiti odottelee illan viilenemistä ja menee sitten, jos vielä "urkiintuu" metsään.
 Täytyisi kehitellä (jos ei ole jo myynnissäkin jossain) näiden ulkomaanpoimijoiden käyttämä täsmäase, poimuri, jossa on niin pitkä kädensija, että voit kerätä selkä suorassa ja huiskia poimurilla marjat suureen paljuun, joka roikkuu leveällä hihnalla kaulassa.
Katselin joskus viime syksynä dokumenttia näistä 11-tuntisia poimintapäiviä tekevistä marjanpoimijoista. Tosi tietysti oli, että heidän keruumenetelmällään marja-astioissa oli roskia vähintään yhtä paljon kuin marjoja, mutta joutaahan niitä roskia sitten siivoamaan, kun on ensin marjat saatu pois metsästä.

Laihanpuoleinen lohtu marjakuumeeseen oli S-marketin aulan marjamyyjän kyltti "mansikat - 50%".
Ostin 10 kiloa Florencea, joka oli meillä vielä maistamatta. Syöntimarjana välttävä, minusta ei tarpeeksi makea kakkumarjaksi. Suurimman osan silppusin kattilaan ja kiehautin sokerin kanssa pakastettavaksi lettusoseeksi tai kiisselin maustajaksi.

Minulta varmaan puuttuu seikkailunhalua, kun en ota ämpäriä kainaloon, uhraa neljää euroa bussilippuihin ja matkusta Lauttasaaren kärkeen koluamaan vadelmapuskia ja kurkistelemaan, onko lauttasaarelaiset keränneet mustikat metsästä. Olen tässä suhteessa sen verran pessimisti, että ajattelen jo valmiiksi, että neljä euroa menee kankkulan kaivoon, puolitoista tuntia tärvääntyy matkoihin ja pysäkillä odottamiseen ja saaliini on kymmenen litran ämpärin pohjalla muutama matonen vadelma. Eli ei maksa vaivaa edes yrittää.

Maatalouskoululainen olisi joutoihminen menemään mummolan metsään konttaamaan, mutta hänellä on elokuun alussa Mustialassa joku tutor-juttu ja aikoo mennä mummolaan takaisin vasta sen jälkeen.
Toisaalta en kovin suuria odotuksia aseta hänen marjasaaliittensa suhteen, koska nykynuorilta puuttuu marjametsässä tarvittava sitkeys ja paksunahkaisuus. Kolme äkäistä paarmanpuremaa saa näkymän muuttumaan silmissä "eipä täältä enää mitään oikein löydykään".

Lapsenlikotuksessa tytöllä kyllä löytyi kestävyyttä. Tosin 17-vuotiaat saattavat olla ihan luonnostaan ja varsinkin luonnostaan motivoituneita vauvojenhoitoon. Vuorokauden verran Maatalouskoululainen huolehti siskontytöstään: syötti, juotti, vaihtoi vaipat, ulkoilutti, suihkutti, harjasi hampaat ja nukutti vieressään. Aamulla heräsi, kun lapsikin heräsi, vei suihkuun, vaihtoi vaatteet, antoi aamupalaa ja vei ulos.
Pikkutytön äiti, sisarensa, arveli, että tällainen sijaisäitirupeama hilllitsee mukavasti hinkua teiniäitiydestä. Minä sanoin, että se vain lietsoo sitä.
Joka tapauksessa tämä Maatalouskoululainen on niin konservatiivinen katsantokannoiltaan, että vaikka hän sekopäänä vauvoihin onkin, malttaa vielä tyytyä hoitelemaan toisten lapsia.

Minä muuten aion ihan tosissani merkitä veroehdotukseni korjaukseen tältä vuodelta pullojenkeruutulot. Siis ihan tarkoituksella. Vaikka ilmoitusvelvollisuus verotuksessa näistä tuloista on ollut iät ja ajat, aion pitää edellisvuosien pullotulot pimeänä tienestinä, mutta nyt, kun asiasta sain ensimmäisen kerran tietää, ihan varmasti nämä verottajalle selvitetään ja aika suurella tarkkuudella. Mielestäni on kysymys niin huvittavasta asiasta, että haluan esimerkiksi nähdä pullojenkeruun tuoman muutoksen perheen asumistukeen. Asumistukeen kun lasketaan perheen kaikki ansiotulot bruttomääräisinä. Eli jos täysi-ikäinen lapsi työskentelee kesälomallaan, toimitetaan uusi tarkistus liitteineen Kelan toimistoon. Alaikäisten vähäisiä, satunnaisia tuloja ei tarvitse ilmoittaa.
Mies taas arveli, että lopettaa koko pullobisneksen. Minä sanoin, että se on yhtä vaikeaa kuin tupakoitsijalle tupakkalakko. Mieshän kiemurtelee ratin takana, jos ajon aikana näkee  matkan varrella pantillisia pulloja ja tölkkejä. Ja siitä aamuyön korttelipullokierroksesta ennen nukkumaantuloa yövuoron jälkeen ei hän myöskään pääse eroon.
Uskokaa pois, muutaman vuoden sisällä menee verolle metsämarjojen ja sienien myynti. Jokuhan saattaa sillä touhulla päästä kovastikin rikastumaan, kuten pullojenkeruullakin.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Apua löytyy

Kun luin aamulla eiliseniltaisen vuodatukseni johdosta vastaanottamani kannustavat kommentit, tuli olo, että ollaan vaan tyytyväisiä siihen, mitä nyt on. Meillä kun on taipumus liian paljon haaskata elämästä johonkin muuhun olotilaan haaveilusta ja unohdamme keskittyä nauttimaan siitä, mitä on. Mutta niin kauniisti osasitte lohduttaa, että aamuni alkoi oikein onnellisena.

Postin sedät toivat minulle sen pakastimen ja kohta pääsen siirtämään kylmiön pakasteesta tavaraa uuteen, että pääsen sulattamaan lähes umpeenjäätynyttä kylmiön pakastinta. Totesin, että oikein hyvään aikaan pakstin tuli hankittua. Ruoholahden S-marketissa alkaa 15. elokuuta iso remontti ja sitä ennen siellä pidetään tyhjennysmyynti. Yleensä jotakin ostettavaa hyllyistä löytyy vielä loppuunmyynnistäkin. Nyt kauppaan ei enää tule uutta tavaraa kuin tuorepuolelle, joten tyhjiä hyllyjä on jo paljon. Lupaan tiedottaa helsinkiläisiä sitten lähempänä aikaa, kuinka hyvällä alennuksella tuotteet myydään. Arvaukseni on, että torstaina ennen lopetusmaanantaita alennusprosentti on 30. Jos niin on, sillä alennuksella kannattaa seudun edullisimmasta kaupasta ostaa lähes kaikkea, mitä normaalistikin ostaa ja käyttää.

Maatalouskoululainen leikkii teiniäitiä oikein kunnolla. Kävi hakemassa Melskan yökylään ja on nyt hoitanut, syöttänyt, paaponut ja sylitellyt pientä.

Huomasin taas kerran, kuinka lapsiluvun kasvaessa perheenäidin työtaakka käytännön tasolla helpottuu.
Isot tytöt ovat tänään hakeneet kaupasta ruokatarvikkeita, laittaneet syötävää ja houkutelleet pieniä syömään.
Isot pojat huolehtivat pienien hygieniasta. Ei tarvitse kuin puolen tunnin sählymatsi päiväkodin katoksen alla, kun isoveljet pitää huolen siitä, että pienet hikikallet käyvät suihkussa pesuaineen kanssa ja vaihtavat vaatteet.
Kun Tirtetta oli kadonnut pihaleikeistään johonkin, eikä ollut täyttä varmuutta siitä, oliko hän naapurin kaverin luona pistäytynyt käymään, juoksee isoveli oitis tarkistamaan, että Tirtetta on tallessa. Minun tarvitsi vain sanoa, "minnekähän Saara on mennyt pihasta, onko kukaan nähnyt?"
Kaksi poikaa isommasta päästä ilahdutti minua hyvin pienellä, mutta lämmittävällä eleellä. Kun pakastin tuli paksuun styroxpakettiin käärittynä, kävin sanomassa isojen poikien ovella, voisitteko auttaa minua yhdessä hommassa. Toinen poika oli tietokoneen äärellä, toinen pleikkaripelin. Kun sain pyyntöni lausuttua, kumpikin poika ponnahtaa pystyyn ja on valmiina palvelukseen. Viidessä minuutissa saimme yhdessä nostettua pakastimen styroxlevyn päältä pois.
Tuollaiset pikkuasiat jää hyvin äitien mieleen ja kun äiti seuraavan kerran menee kauppaan, hän kysäisee pojilta, mitä haluatte kaupasta.

Hyvä mieli tuli siitäkin pikkuasiasta, kun roskisreissulla löysin roskahuoneesta oivallisen litran vetoisen kannellisen teräskattilan. Kunhan sen Cifin kanssa kiillotan, on kapioidenkerääjätytöt kyselemässä, kuka sen saa.
Päivän huippuhetki taisi olla lapsenlapsen hämmästynyt: "Ooh! Mummo!" kun tuli keittiöön ja näki mummon syömässä.
Pappa-Senilix on töissä ja Mummo-Smirgeline jatkaa tiski- ja pyykkihommia pappaa ajatellen.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Kaupungissa asutaan, maalla eletään

Alkuperäinen lapsen lausahdus oli: " kaupungissa asutaan, mutta mummolassa eletään".
Tämä hyvin syvällinen lapsemme toteamus muistui äsken mieleeni, kun ripustin pyykkiä parvekkeella ja katselin "maisemia". Siellä täällä lehmusten juurella istui ryypiskeleviä tai juomaa nautiskelevia (riippuen siitä, miltä kantilta asiaa katsoi) kesäpukeisia ihmisiä, kanavan toisella puolella olevan ravintolan terassilta kuului sekalainen möykkä ja aikuisten ihmisten naurunremakka. Onhan kesäilta lämmin ja merellinen ympäristö puistomaisine viheralueineen viehättävä, mutta melkein paha olo tuli, kun ajatteli, mitä samainen kesäilta on mummolan terassilla pyykkiä ripustaen.
 Ainoat näköpiirissä olevat ihmiset olisivat omaa perhettä, jos sattuisivat vielä siihen aikaan puutarhassa kulkemaan. Ainoat äänet, mitkä korva kuulisi, olisi metsän ja puutarhan iltalinnut, jotka lauleskelisivat, mitä lystäisivät. Ainakin pääskyset kirmaisivat korkeuksisssa pyydystäen innnolla iltapörriäisiä. Paarmatkin olisivat jo painuneet yöpuulle, muutaman hyttysen ottaisin ilomielin seurakseni, jos pääsisin helsinkiläisparvekkeelta mummolan terassille.
Mietin, että aionko todella (jos Luoja elonpäiviä suo) jaksaa kärvistellä vielä kolme (lyhyttä) kesää kaupungissa. Ilman omaa kasvimaata, ilman vattupuskia, ilman mustikkametsiä, ilman hellapuidentekoa, ilman hurjia kesäukkosia. Eihän täällä Helsingissä ole edes kunnon ukonilmoja, kuten kesään ehdottomasti kuuluu!

Muutama kommentoija on joskus näihin samanlaisiin marinoihini kirjoittanut ihmettelynsä, miksi ihmeessä en sitten pakkaa pesuettani ja muuta jo sinne mummolan ihmemaahan. Siinäpäs se. Miksi emme vain hyppää hurjaan tuntemattomaan, mies irtisano itseään vajaa neljä vuotta ennen häämöttävää eläkeikää. Kun kurja totuus näyttää olevan se, että raha ja vain raha, on se ainoa sarvipeikko, joka lähtöämme pidättelee.
Emme uskalla muuttaa maalle neljätoistahenkisen lauman kanssa, jos ei ole tiedossa mitään säännöllistä tuloa.
Linja-autonkuljettaja olisi Kangasniemellä ja Mikkelissäkin työtön. (Haukivuorella olisi sentään jo yksi paikka haussa.)
Tulin tänne teille marisemaan, kun uni pakoili ja ajatukset olivat vain mummolan marjamättäillä. Nyt on viisainta lopettaa, koska yöpuuroaan syövä Maatalouskoululainen sanoi minun näyttävän Shrek kolmosen Fifi-hanhelta.
Eiköhän tässä pärjäillä. Huomenna pääsee laskuja makselemaan, on miehellä tilipäivä.

Vadelmapäivä

Mies soitti Rinnekodin päätepysäkiltä. Lämpötila ulkona +30, ilmankosteus 95% ja lämpötila bussin ohjaamossa +55. On kuulema "fantastinen ilma" ja ääni on yhtä innokas kuin juuri Linnanmäelle päässeellä lapsella. Minun oli pakko korjata asennettani, kömpiä laiskan päivänokosilta ja ruveta aihimaan spagettia perheelle ruuaksi.

Mansikkaostos muuttui vadelmiksi, kun vakiomyyjältä oli päässyt mansikkakuorma homehtumaan varastoon. Kosteus ja lämpö yhdistettynä keruunaikaiseen vesisateeseen on ollut mansikan turma.
En ollut vadelmia vielä ostanutkaan ja hyvin maistui lapsille sellaisenaan. Loput, joita ei ole kukaan iltaan mennessä jaksanut syödä, kiehautan sukkelasti sokerin kanssa täytekakun täytteeksi pakasteeseen.
Huomenna tuleekin uusi pakastin, jota nyt pääsee innolla täyttämään.

Maatalouskoululainen otti mukaansa sekalaisen joukon pienempiä sisaruksiaan ja suunnistivat kaupungille "shoppailemaan". Perinteisesti shoppilut menee niin, että kun eivät löydä mieleisiään rättejä mistään kaupasta, menevät johonkin kakkugalleriaan ja ostavat rahoillaan kakkuja ja leivoksia. Ja kuin kirjoitukseni vaistoten, Maatalouskoululainen juuri soitti ja sanoi "kiellä minua ostamasta Daim-kakkua".
En kieltänyt, vaan käskin. Ja sanoin, että älä osta kahta, jotta riittää kaikille, vaan osta yksi itsellesi ja jakele siitä sitten armopaloja eniten ruikuttaville. Miten saatoinkin arvata!

Lasten toinen mummo, Haagan mummo, kävi tänään synttärikäynnillä niiden kolmen heinäkuisen syntymäpäivän johdosta, joita lapsemme viettävät. Hänellä on kaunis tapa muistaa lastenlapsiaan rahalahjalla syntymäpäivinä. Olen sanonut hänelle lukuisia kertoja, että lopeta hyvä ihminen tuo homma, johan kaikki eläkkeesi menee lasten synttärilahjoihin. Hänellä kun on toista kymmentä lastenlasta myös meidän perheen ulkopuolellakin. Ja taitaa Haagan mummo muistaa vielä lastenlastenlapsiakin syntymäpäivinään.
Ymmärtänette oikein hyvin meidän lasten innon mummon käynneistä, kun tämänvuotisen sopimuksen mukaan kukaan ei saa mitään syntymäpäivälahjaa isältä ja äidiltä. (Tosin Jenni pyysi kaakaojuomaa kauppareissulla syntymäpäivälahjaksi. Sen verran lipesin lahjattomuuspäätöksestä.)

Nyt tulivat shoppailijat. Kaikki perheen pojat vinkuu Daim-kakkutytön ympärillä. Kuinkahan tyttö selvittää tilanteen?
Tirtettaa oli kuulema vaikea saada ulos memakaupasta. Täytyy viedä hänet joku päivä Kierrätyskeskukseen tutkimaan mekkotarjontaa.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Skeittailua

Kuljettajamies soitti asianaan nälkä ja pyyntönään klo 23.04 Lauttasaaren suunnan pysäkille linjalle 20N meetwurstiruisleivät ja maitoa. Eli mamma oli lihapulla-annoksesta huolimatta laittanut mukaan liian laihat eväät. Tosin työyö venyy aina kolmeen saakka, joten nälkä ehtii tulla lihapullienkin kanssa.

Pysäkillä odotellessani (mies soitti, että myöhästyy lähdöstä muutaman minuutin) katselin ilmaiseksi ihan keskiverto jännittävää ja mielenkiintoista harrastusta, kun joukko nuoria miehiä skeittaili S-marketin talon rapputasanteella.
Olivat rakentaneet rappuritilästä kunnon rampin ja vajaa metri rampista, porrastasanteen oikeassa reunassa, oli sähkökaappi, jonka päälle pojat rampista hyppäsivät. Vauhtia otettiin juosten puolesta välistä Itämerentoria.
Koska olen äiti, jolla on poikia, minua tietysti pelotti, että pojat telovat itsensä. Ja on niin tyypillistä mummopuhetta tulla blogiinsa kirjoittelemaan ja ihmettelemään, kuinka hienosti pojat lautojaan käsittelivät. Harvoin vain sattuu näkemään sen luokan taitajia.
Onhan täällä pitkin ja poikin torin laitoja ja konservatorion rappusia kaikenmoisia skeitinvinguttajia liikkeellä iltahämäriin asti, mutta harvemmin nauliutuu heidän temppujaan katsomaan henkeään pidätellen.
Ei siis ollut ihme, että tunsin pientä ärtymystä, kun vartija suhahti paikalle poikia häätämään. Ilman sen suurempaa suukopua pojat laittoivat lattiaritilän paikoilleen, korjasivat eväsjuomansa, reppunsa ja menivät  pohtimaan torinlaidalle, olisiko vielä intoa etsiä uutta treenipaikkaa.

Leivännälkäinen kuljettajakin ajoi pysäkille, matkustajia selvästi huvitti kuljettajan muijan valkoisuuttaan hohtava maitopullo.

Silloin kun Kaapelitehtaalla oli vielä vanhat pelihallirakennukset, järjestettiin siellä yhtenä kesänä skeittailun SM-kilpailut. Meidän nykyiset isot pojat oli silloin pieniä ja hankkivat kilpailupaikalta hurjat pullorahat. Työntelin jotain pikkulikkaa kärryissä ja pojat toivat pullopussinsa kärrin aisaan. Ja niin se taisi olla, että lautailun katsominen oli minusta mielenkiintoista jo silloin.
Vaan mistähän äidin suojeluvaistosta sitten johtuu, että olen hurjan tyytyväinen, ettei kukaan omista pojistani ole suuremmiten lajista innostunut. Ehkä tässä lajissa vaarojen uhmaaminen ylittää äitien sietokyvyn.

Ruisleipä tuoksuu täällä - kohta letunpaisto

Ruisleipä onnistui tällä kertaa hyvin. Joskus tulee "koppakuorista", vaikka tekisit mitä temppuja. Yksi vuokaleipä painoi kilon ja leipiä tuli kolme. Uuniin ei kerralla enempää mahdukaan ja toisen erän paistaminen ei onnistu, kun paistoaika on reilusti yli kahden tunnin. Jos maltan paistaa leipiä kolme tuntia, on maku taivaallinen, mutta kovan kuoren kanssa saa varoa hampaitaan.

Täällä on entinen ilo ja meininki, koska tuulitukka Melska tuli siksi aikaa meille, kun vanhempansa istuvat palelemassa elokuvateatterissa.

Elämä on outoa. Menepä sanomaan kaksikymppisille nuorille hääpuheessa, kun ovat perhettä perustamassa, että parisuhde tulee hyvin vahvaksi yhdessä koettujen ja läpikäytyjen vaikeuksien kautta. Kokemus omasta, vielä aika lyhykäisestä avioliitosta näyttää vahvasti siltä. Voi olla, että kun hyvin rankkoja kokemuksia joutuu tyttärenikin nuoressa avioliitossaan läpi seilaamaan, ollaan aika jämäkällä perustalla.
Toki joillekin käy niin, että kun tarpeeksi kurjaa alkaa elämä yhdessä olla, ohjelmoidaan eri osoitteet omiin navigaattoreihin.
Toivon, että nämä mustansurulliset tapaukset jäävät hyvin, hyvin harvoiksi tyttäreni ja vävyni elämässä. Heidän elämänsä on kuitenkin rakennettu hyvin kauniisti ja järkevin periaattein, eikä kumpikaan heistä ole luopunut unelmistaan tulevaisuuden suhteen.
. . .

Mies tuli yöllä neljältä töistä kotiin. Pakko oli ollut saada tehdä vielä pieni pullokierros lähimaastossa. Saldo: neljä litraa maitoa mammalle.
Kertoi mies sitten niin hupaisaa juttua, että totesin mielessäni, että iankaikkisia pikkupoikia on raavaat miehet.
Rannassa oli istuksinut kolme yli viisikymppistä miestä kaljoittelemassa. Mies oli kulkenut ohi pullojenkeruutarkoituksessa. Miesten nokkaan oli noussut sadevesikaivosta selvä petroolin  haju. Rannassa on pysäköitynä useita veneitä ja tiedä mistä polttoaine oli viemäriin joutunut.
Yksi miehistä oli keksinyt heittää palavan tulitikun viemäriin - neljältä aamuyöllä. Mies kertoi, että ihan kunnon posaus siitä lähti, tulenlieskat nousi viemäristä ja paksu musta savu.
Olivat joukolla pohtineet, että jos polttoaine viemärissä olisi ollut bensiiniä, jysäys olisi varmaan ollut suurempi...
Meidän pikkupojille aina opetan, että jos olet vain katsomassa jotakin hullunhommaa, joudut osalliseksi tapahtumiin, vaikka olet vain katsojana. Ja saatat joutua vaikeuksiin. Pitää kai pitää sama puhe miehelle.

Tekisi mieli tehdä lettuja. Se on vain sellainen kestävyysharjoitus. Kolme litraa maitoa on minimi, jottei tarvitse asettaa syöntirajoituksia, kuin vasta kymmenennen letun jälkeen. Oikeastaan aika houkutteleva ajatus, tuo letunpaisto.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Kurkistus jauhokaappiin

Olen koko kesän pitänyt taukoa ruisleivän teosta. Minulle ainoa oikea ruisleipä on  hapanjuurella valmistettu.
Minulla on pakasteessa useampikin erä taikinajuurta, jonka alkuperä on Etelä-Savossa, kotitilallani. Sama juuri on kulkenut taikinasta toiseen valehtelematta yli sata vuotta. Ennen pakastimia juuri säilytettiin voipaperiin käärittynä umpiopurkissa kellarin hyllyllä. Siellä se säilyi toista viikkoa. Käytännössä maalla kotonani ruisleipää piti leipoa joka viikko. Kotitalossani ei ole koskaan ollut tapana säilöä ohuita ruisreikäleipiä vartaissa tuvan katonrajassa, vaan leivät on aina leivottu paksuiksi, suuriksi leiviksi. Jossakin päin Suomea sitä leivän muotoa sanotaan limpuksi. Meillä ruisleipä ei ollut koskaan limppu. Limppu tehtiin ohrasta ja oli ohuempi ja pinnaltaan epätasainen. Ohrarieska taas oli ihan ohut, perunamuusista ja ohrajauhoista leivottu pyöreä herkutteluleipä.

Huomenna olisi varmaan hyvä ruisleiväntekoilma ja kun koko kesä on syöty Vaasan Ruispaloja, alkaa vähitellen tehdä mieli vahvempaa leipää. Ennenkuin otin taikinajuurta sulamaan pakasteesta, piti tarkistaa jauhot. Olen saanut maalaismyllyssä jauhatettuja ruis- ja vehnäjauhoja ja esimerkiksi vehnäjauhoihin ei ole lisätty askorbiinihappoa säilymisen parantamiseksi. Jauhot pitäisi säilyttää kuivassa ja normaalissa huoneenlämmössä, ehkä vähän viileämmässäkin, mutta meillä on kaikkialla niin kostean trooppista ja lämpötila on useinkin jotain muuta kuin normaalia huonelämpöä. Kosteus ja liika lämpö houkuttelee hyvin helposti jauhopusseihin luvattomia vierailijoita ja niiden ilmaannuttua on ikävä urakka.
Kerran "vanhan" kodin aikoihin sain jauhokaappiini venäläisistä tattarirouheista niin kauheita otuksia, että tappelin niitä vastaan kaksi viikkoa. Kaikki jauhokaapin sisältö meni roskiin, pesin tyhjiä kaappeja Tolu-vedellä kaksi viikkoa joka päivä ennenkuin uusien otuksien ilmaantuminen kaapin kolosista loppui. Muutamaksi yöksi suihkutin kaapit yltä ja päältä Raidilla ja silti aina jostakin kiipesi uusia eläjiä.

Tuon läksyn jälkeen opin, etten säilytä jauhokaapissa leivontatarvikkeita pitkään, vaan avattu pakkaus on syytä käyttää sukkelasti. Kaikki avatut pakkaukset täytyy sulkea kunnolla ja hyllyjä täytyy pyyhkiä ahkerasti, ettei karisseet jauhot houkuttele hyönteisiä. Esimerkiksi ohratuotteet vanhenevat nopeasti ja vehnänalkiopakkaus on syytä säilyttää avaamisen jälkeen tiukasti suljettuna jääkaaapissa, koska vehnänalkioiden sisältämä rasva eltaantuu helposti. Jos alkaa näyttää siltä, että erilaisia jauhoja ja rouheita uhkaa jäädä kaappiin roikkumaan, on viisasta tehdä suuri erä sämpylöitä pakasteeseen.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Muisti pätkii

Jos minä olisin Eukko Pikkuriikki ja kulkisin mieheni mukana töissä ja mies laskisi minut käsistään jonnekin vaikkapa vastatakseen puhelimeen tai katsoakseen ajopäiväkirjaa, vaimo unohtuisi siihen, mihin hänet käsistä laskettiin.
Viikko sittenhän mies "laski käsistään" puhelimen, joka jäi sinne tuntemattomalle laskupaikalleen. Äsken hän soittaa hiukkasen vaisuna jostakin Tullinpuomin Shellin raitiovaunupysäkiltä ja odottaa vaihtoa. (Hänhän ajaa tänään ylityönä raitiolinja 4:n bussikorvausajoja.) Vaisuuden syynä oli se, että "hän oli laskenut käsistään" tällä kertaa aurinkolasit. Ihan omilla vahvuuksilla teetetyt, maksaneet enemmän kuin tästä 100:n prosentin palkan ylityöpäivästä tienaa.
Vaimo Pikkuriikkinä minun kuuluu turhautuneen lempeällä äänellä muistuttaa, vaikka puheen vaikutus on niitä hanhenselkävesijuttuja, että eikö puhelimen kadotus jo opettanut, ettet voi laskea käsistäsi tavaroita mihinkään, tai ne katoavat. Kotona, neljän seinän sisällä, se vielä onnistuu, mutta ei ollenkaan työmaalla tai muualla lietuamassa. Kotona voidaan valjastaa euron löytöpalkkiolla tusina etsijää ja mikä tahansa isin kadottama tavara löytyy minuutissa.
Sanoin vain kylmän lakoonisesti, että koska teet yötyötä, nukut melko vähän, on lyhytmuistisi niin arvaamaton, että sen varaan ei voi laskea mitään.
En minä ota ressiä, enkä menetä yöuniani niiden lasien takia. Ei maksa vaivaa, ei auta mitään ja en viitsi.
Olen mieheni huonomuistisuuden tietäen kehottanut hänen sitomaan rahastuslaukku kinttuun kiinni ruokatunnin ajaksi.
Miksi hän ei koskaan unohda ketään lapsistaan mihinkään? Olen kuullut äideistä, joilta on unohtunut lastenvaunut vauvoineen ruokakaupan kassalle ja mamma on kävellyt kassit kädessä kotiin. Selitys löytyy varmaan katkonaisista yöunista.
Ennakoiden voisin jo pohtia, mikä on vaaravyöhykkeellä unohtua seuraavaksi. Työeväät rupesin pakkaamaan rahastuslaukkuun juuri sen takia, että erillinen eväspussi unohtui aina työmatkalla metron penkille. Sateenvarjoa en anna hänelle koskaan kaatosateellakaan, koska hän on "laskenut käsistään" tusinan sateenvarjoja, pieniä ja suurikokoisia, nimi- ja osoitetiedoilla varustettuna.
Talvisin en anna hänelle nahkahansikkaita töihin, vaan kahden euron neulesormikkaat, koska hanskoja hän hukkaa sitä mukaa, kuin ehdin uusia ostaa. Paljain käsin en viitsi pakkasella töihin laittaa, vaikka olisi järkevintä. Kihlasormuksen olen mieheltä takavarikoinut, koska se unohtui aina punttisalille ja sitten sitä varta vasten haettiin. Silloin, kun meillä vielä oli auto, se "varastettiin" yhtenä yönä, kun mies iltavuorosta tullessaan unohti auton varikolle, käveli kotiin ja aamulla katsoi ikkunasta parkkipaikalle ja auto oli "varastettu". Niin ja  pankkikortti "unohtui" automaattiin, vaikka löytyi hirmuisen mitätöimisoperaatioiden jälkeen lompakosta vakiopaikaltaan.
Vai olisiko unohtamiset sitten jo sitä luokkaa, miten Tirtetta ilmaisi asian yhtenä päivänä:
- "Isi älä unohda muistaa viedä mua huomenna Mäkkiin pirtelölle."

Helppo mansikkakermakakku

Mansikkakermakakun teko on helppoa ja yksinkertaista, jos on joskus sitä tehnyt tai tietää ohjeen, kuinka peruskakku syntyy. Viime aikoina on tullut paljon kyselyjä, kuinka "teillä se mansikkakakku tehdään?" Maailma on kakkuohjeita pullollaan, mutta jotta kokematon löytää sen vanhanaikaisen, yksinkertaisen ohjeen, ei tarvitse nyt mennä tämän kauemmas.
Koska meillä kitsaasti tehty mansikkakakku on kolme kertaa näin suuri, laitan ohjeeksi 2-3: n hengen herkutteluversion. Jos tarjoat kakkua ujoille, kohteliaille vieraille, tästä voi riittää jopa neljälle.

Pohja:
4 munaa
1 1/2 dl sokeria
1/2 dl vehnäjauhoja
1 dl perunajauhoja
1 tl leivinjauhetta
1/2 tl vaniljasokeria
Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen. Vuoraa matalareunainen uunipelti reilusti leivinpaperilla.
Vatkaa huoneenlämpöisistä munista ensin rakenne hyvin rikki ja lisää sokerit hitaasti samalla vatkaten.
Vatkaa kova, napakka vaahto ja lisää keskenään sekoitetut jauhot siivilän läpi munavaahtoon. Sekoita jauhot hellävaroin kaapimella munavaahdon joukkoon.
Levitä taikina tasaisesti pellille ja paista uunin keskitasolla 6-7 minuuttia. Vahdi, ettei pinta pääse tummumaan liikaa.
Paistumisen aikana levitä esim. tiskipöydälle pellin kokoinen arkki leivinpaperia. Jos teippaat paperin kulmat pöytään, paperi pysyy luistelematta paikoillaan. Ripottele vähän sokeria paperille.
Kippaa valmis kakkupohja pöydällä olevalle paperille niin, että hivutat varovasti peltiä pöydän ja paperin alareunalla kohti pystyasentoa ja sitten nopealla kädenliikkeellä kumoa kakku paperin päälle.
Irroita kakun pohjassa oleva leivinpaperi heti.
Anna pohjan jäähtyä.

Täyte:
2kg mansikoita
2 prk Flora Vispiä
sokeria
vaniljasokeria

Poista mansikoista kannat ja leikkaa  marjat viipaleiksi. Ripottele viipaleiden päälle vähän sokeria. Säästä suuria ja kaunismuotoisia mansikoita kakun koristelua varten.
Lisää Flora Vispiin 4 tl sokeria ja 1 tl vaniljasokeria.
Vatkaa jääkaappikylmä Flora Vispi kuivassa kulhossa. Jos pidät vatkaimia muutaman minuutin pakasteessa, kerma vaahtoutuu nopeammin.
Jos aiot pursottaa koristelukerman, tee vaahdosta aika napakkaa.
Leikkaa jäähtynyt pohja joko neljään tai kahteen osaan, riippuen siitä, minkä muotoisen kakun haluat.
Kahteen osaan  leikattuna kakku pysyy paremmin kasassa.

On kakuntekijän makuaistista kiinni, haluaako kakussa pääosassa olevan mansikat ja kerman, vai viekö kakkupohja voiton. Itse suosin mallia, jossa mansikoiden määrä on tärkein, kermaa reilusti ja kuohkeaa kakkua pitimiksi.
Aseta kakkupohja sopivan kokoiselle vadille tai tarjottimelle. Täytä pohja mansikoilla tasaisesti. Itse laitan mansikoita niin paljon kuin saan kohtuudella kakkupalan päällä pysymään, 2-3 senttiä.
Lisää ruokalusikalla mansikoiden päälle vieriviereen kermakekoja ja levitä niitä varovasti. Lisää kakkupohja.
Jatka täyttämistä samalla tavalla, jos leikkasit pohjan neljään osaan.
Viimeisen kakkukerroksen jälkeen paina varovasti kakku tasaiseksi.

Jos haluat pursottaa koristelukerman, käytä esim. Brunon kertakäyttöistä pursotinpussia ja leveintä tyllaa.
(Ainakin S-marketit myyvät pakastepussien, kelmujen ja leivipapereiden osastolla pursotinpusseja ja hinta on alle 3e.)
Jos et halua pursottaa kermaa, levitä leveällä lastalla tai taipuisalla veitsellä loppu kerma kakun päälle.
Joskus kun kerma on loppunut vähän kesken, enkä ole viitsinyt enää vatkata uutta purkillista, olen levittänyt koristelukerman vain kakun päälle, ei reunoille. Eikä ole kakku jäänyt syömättä silläkään kertaa.
Asettele koristemansikat kakun päälle, halutessasi myös kakun reunalle vadin päälle.

Kerma ja tuoreet marjat on yhdistelmä, joka olisi hyvä syödä saman päivän aikana.

Miksi Flora Vispi eikä kuohukerma?
Perinteinen mansikkakermakakku tehtiin aina kuohukermasta. Jos pidät kuohukerman rasvaisesta mausta, eikä ole pelkoa, että tarjoamasi kakku "nappaa" hajuja tai makuja muista tarjoiluista tai vaikka ulkoilmasta, on kuohukerma täyteläinen vaihtoehto. Aika moni saa kuitenkin siitä vatsavaivoja, eikä kuohukerman vaahto kestä ollenkaan lämpimässä tarjoilupaikassa odottelua.
Flora Vispin vaahto on makutesteissä saanut vankan suosion, koska maku on raikas ja täyteläinen, eikä Floravaahto ota niin helposti makuja säilytyksen ja tarjoilun aikana.
(Siitä huolimatta älä paista lihaa tai kalaa keittiössä samaan aikaan kun kermakakkua täytetään.)
Rasvaa FloraVispissä on 20% ja sen pitkä säilyvyysaika on käytännöllinen, kun aina voi pitää kermaa kotona varalla. Ruokakermaksi tuote ei sovellu ja siinä ei ole kolesterolia.
Jos vaahtoon lisätään esim. kinuski- tai suklaakastiketta tai sulatettua valkosuklaata, se lisätään vasta aivan vatkaamisen loppuvaiheessa.
FloraVispin vaahto säilyttää hyvin muotonsa, jos kakku joutuu odottelemaan syöjiään.

Elämä alkaa eellä

Aamulla herätessä tuli tunne, kuin pitäisi alkaa etsimään elämän aakkosia. Mihin on tultu, millä eväin pitäisi jatkaa ja mihin suuntaan. Suurperheessä on se etu, että lapset näyttävät aika nopeasti, mihin ollaan menossa ja mitä päivän ohjemaan seuravaksi kuuluu. Jos äidin ymmärrys pelaa sen verran, että saa pyykkikoneen päälle ja leipää kaupasta, niin lapset huolehtivat, että seuraavat hommat tulee aika sukkelaan tutuiksi.
Mutta eilinen päivä tuntui hyvin pitkältä, hyvin surulliselta ja itkin silmäni kipeiksi. Soitin vanhimmalle tyttärelle Ruotsiin vielä toistamiseen ja lapsenlapsen iloinen kalkatus iski tajuntaan kuin sähköisku. (Isovanhemmat: mietitäänpä pieni ohikiitävä hetki lastenlastemme arvoa. Vastaus: mittaamaton, korvaamaton, Taivaan Isällekin suunnattoman arvokas iankaikkisuusluomus.)

Iltaa kohden olo huojeni, kun Pikkuveli kuskasi mummolasta rakkaan Maatalouskoululaisen kotiinsa. Hän oli kesäloman tänne asti maalla ja nyt yrittää välillä paapoa ikävöineitä pikkusisaruksiaan. Mummo ja Pappa yrittävät pärjätä ilman piikaansa muutaman viikon. Maatalouskoululaisen koulu alkaa vasta syyskuun alussa, joten hän ehtii vielä käydä mummolassa loppukesällä.

Minä pohdin, onko tänään mansikkapäivä ja lapset eivät edes pohdi, voisiko yövaatteista jo luopua. Kun kaverit alkavat soitella ovikelloa, vaihtuu yöpuvut vauhdilla. Noloa avata ovi kaverille yöpuvussa puolen päivän aikaan.
Mies tekee puhelimessa selkoa äitinsä kanssa, monesko päivä tänään on, monesko oli eilen ja monesko viikko sitten sunnuntaina.
Hyvin tässä alkaa vahvan kahvin voimalla elämän aakkoset löytyä.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Enkelin raskas vierailu

Lapset kysyvät usein vanhemmiltaan "miksi?" Joskus tuntuu, että maailma on niin täynnä asioita, joista lapsi kysyy "miksi?"
Tänään myös me aikuiset olemme olleet Taivaan Isän edessä kyselemässä "miksi?" Ja ihan yhtä avuttomina kuin lapset.
Vanhin tyttäreni on lomalla miehensä kotiseudulla perheensä kanssa. Lapsenlapsi, meidän Melska, on päässyt tapaamaan Ruotsin mummoa ja pappaa, tätiä ja setiä, serkkuja. Vävy on nähnyt pitkästä aikaa omaa perhettään, veljiään, siskoaan, vanhempiaan.
Tänä aamuna tyttäreni soittaa, että lapsenlapsen vajaan puolitoistavuotiaan tyttöserkun oli enkeli hakenut yöllä pois. Tuntuu liian kovilta sanoilta kirjoittaa, että lapsi löytyi aamulla kuolleena vuoteestaan.
Hän oli illalla lähtenyt rauhassa nukkumaan, nukkunut yön rauhassa ja aamulla oli pois.
"Kätkytkuolema ei ole mahdoton yli yksivuotiaillekaan" luin äsken.

Melskan pappa, joka  kuuli uutisen, sanoi:
- "Kyllä meidän ihmisten täytyy tällaisessa tilanteessa sanoa, että Jumala, joka elämän antaa, voi ottaa sen myös pois".
Vaikka me täällä emme tuota pientä tyttöä tunteneet, tiesimme vain hänen nimensä, olimme nähneet kuvia, me silti itkemme täällä. Me kyselemme vielä järjettömästi Taivaan Isältä "miksi?" Ja minä uskovaisena ymmärrän myös oikein hyvin, jos tuon pienen tytön läheiset ovat vihaisia Jumalalle, miksi otit rakkaamme pois. Minäkin Jumalaan uskovana olisin Jumalalleni vihainen, mikä tarkoitus on ottaa pieni ja hyvin rakas pois.
Jos minä en elämäni aikana saa vastausta siihen, miksi Jumala antoi tämän pienen elämän päättyä näin pian, minä kysyn sitä taivaassa Jumalalta.
Yhdestä olen satavarma. Se pieni tyttö on nyt taivaassa ja hänen on hyvin hyvä siellä. Hänen isällään ja äidillään on täällä niin suuri tuska, että kestää hyvin kauan, ennenkuin se helpottaa.
Kun he aamulla heräävät, ensimmäinen ajatus, mikä tajuntaan iskee, on, että pieneni on pois. Ja niitä aamuja tulee monta.
Onneksi pienen läheisillä on suuri perhe, joka suree yhdessä ja antaa tukea epätoivoon.
Mielessäni ovat soineet tänä aamuna kaikki lasten vanhat pyhäkoululaulut: "osa autuas on", "katso minuun pienehen"...

Ei minulla oikeasti ole mitään sanoja, joilla lohduttaa niitä, joihin tämä koskee kaikkein eniten. Älköön kuitenkaan kukaan, joka viime yönä nukkui samassa kodissa, tunteko syyllisyyttä. Tuollaiset pienten poismenot eivät ole mitenkään ennakoitavissa, eikä estettävissä, eikä heitä pelasta edes elvyttäminen.

Täällä Suomessa meidän sydämessä lepattaa hyvin pieni Suomen lippu puolitangossa ja me suremme teidän kanssanne siellä Ruotsissa.
(Pakottakaa itsenne syömään jotakin tänään, vaikka se tuntuu merkityksettömältä.)

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Vielä niistä pesupalloista

Mitä enemmän käytän Eco-Balls -pyykkipalloja, sitä tyytyväisempi niihin olen. Olen koko kesän käyttänyt pyykkipalloja lähes kaiken pyykin pesuun. Jos vaatteissa on selviä koneöljy- tai vaikeita ruokatarhoja, olen laittanut pyykkikoneeseen nestemäistä Bio Luvilia.
Aikaisemmin en paljoakaan raskinnut nestemmäisiä pyykinpesuaineita käyttää, koska pullo hujahti kahdessa päivässä.
Nyt kun yritin laskea pesuainekustannuksia yhdelle koneelliselle käyttäessäni pesuainepalloja, ei laskutoimituksesta tullut mitään.
Nimittäin pakkaus, jossa on kaksi palloa ja kaksi täyttöpussia mineraalipellettejä, maksaa n. 16 euroa. (Löytyy Verkkokauppa.comin valikoimista.) Olen pessyt palloilla nyt lähes 150 koneellista ja äsken avasin pallot lisätäkseni niihin pellettejä. (Valmistaja näet lupaa 250 pesua yhdellä täytöllä.)
Pellettejä sopi palloihin lisää vajaan täyttöpussillisen verran, eli minulla on aloituspakkauksesta vielä puolitoista pussia jäljellä.
On erittäin todennäköistä tämän kokemuksen perusteella, että yhdellä kuudentoista euron pakkauksella pesee lähes 600 koneellista. Eli minun matikkapääni ei osaa laskea yhden koneellisen hintaa.
Ei siis ole ihme, että Verkkokaupan mainoksessa tästä tuotteesta sanotaan, että pesuainekauppiaasi ei pidä tästä tuotteesta.
Minulla aikaisemmin meni pyykinpesuaineisiin vähintään 10 euroa viikossa. Nyt olen ostanut edellisen nestemäisen pyykinpesuainepullon toukokuun puolella.
(Jos joku uusi blogin lukija kiinnostui pesupalloista, blogihistoriastani löytyy aiheesta kaksikin tekstiä.)

Kiitos mansikoista, Taivaan Isä!

Tänä kesänä saadaan, suomalaiset, olla hyvin kiitollisia Taivaan Isälle hyvästä marjasadosta. Mitä olen muutamalta maatilalta kuullut kuulumisia, myös eläinten heinä- ja rehusato alkukesän osalta oli hyvälaatuista ja saatiin hyvin korjattua talteen.
Mekin olemme saaneet tänä kesänä mansikoita enemmän kuin moneen vuoteen. Viime kesänä ei viiden kilon mansikkalaatikon hinta pudonnut 18:n euroon kertaakaan. Nyt viikon verran on mansikkaa saanut tuohon hintaan.
Ajattelin äsken, Tirtetan popsiessa pieneen suuhunsa makeita marjoja, että Taivaan Isä varmaankin ajatteli lapsia luodessaan mansikan. Jumalan luomistyössä ei ole mansikan veroista. Se on oikea täydellinen lahja lapselle.
Aikuinenkin mansikkaa syödessään tulee kummallisen iloiseksi!
Toki sitten Taivaan Isä vähän "irrotteli", kun pohti karpalon, puolukan, vadelman, mustikan ja mesimarjan olemusta. Hän tunsi varmaan suurta ylpeyttä, kun tarjosi ensimmäisille ihmisille ihasteltavaksi luomistyönsä tuloksia. Mutta olen varma, että Eedenin ensimmäiset sukkelajalkaiset pienokaiset pyrähtivät mansikkapaikalle tämän tästä. Paratiisin mansikkalajike kun oli vielä kaikin puolin täydellinen, mutta ei meidän mansikoiden maku kovin kaukana siitä paratiisin mansikasta ole.

Hakiessani tohvelijalkaisen Tirtetan kanssa päivän mansikat, otin myös ison nivaskan porkkanoita. Porkkanamehu sai hurjan vastaanoton. Useimmat lapsistakin pitävät siitä. Porkkanoiden mehukkuudesta kertoo jotakin se, että viidestätoista kilosta porkkanoita tuli reilut kuusi litraa täysmehua. Myyjä sanoi tekevänsä porkkanoiden naateista vihermehua aamupalalle. Asia oli minulle ihan uusi, mutta siihen täytyy tutustua ja hankkia lisätietoa. Ainakin porkkanoiden kasvupaikan täytyy olla ideaalinen, koska lehdissä on paljon saasteita keräävää pinta-alaa. Helsingin kaltaisessa saasteikossa kasvaneiden porkkanoiden naatit jäisivät minulta mehustamatta.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Pullat pakkaseen

Tänään oivalsin erään asian, johon olen vain sopeutunut, enkä ole mieltänyt, että asiaan voisi saada myös parannuksia.
Meillä on asuntoon kuuluvana lähinnä sinkkutalouden mittapuun mukainen jääkaappipakastin ja kotikylmiön yhteydessä vajaan kahden sadan litran kaappipakastin. Niin kauan, kuin minä muistan, olen aina tapellut pakastimien kanssa, koska niiden kapasiteetti ei tahdo riittää pullan ja leivän pakastamista lisättynä äitini revittelemään kolmen kylmälaukullisen marjakuorman sijoittamiseen. Pakastemarjojen suhteen elämme aika tyhjää vuodenaikaa, koska mansikoita minun ei tarvitse pakastaa ja muita marjoja ei ole vielä pakastettavaksi asti. Tätini, jonka mansikkamaa on mummolan naapurissa, on pitänyt Maatalouskoululaisen kanssa huolen siitä, että meillä riittää ensi talvena mansikoita. Ne ovat välivarastossa mummolassa ja kun talven mittaan Pikkuveli ajelee tätä väliä, marjat siirtyy meille.
Joka tapauksessa, vaikka kalenterin mukaan pakastimien kuuluisi kolista tyhjyyttään, ainakin niitä pitäisi päästä sulattamaan, meillä ne pursuvat ovia myöten täynnä. Aina täytyy olla varmuusvarasto viinimarjoja ja puolukoita, mutta ei sekään selitä tuota tilannetta.
Tänään ahtauteen kyllästyneenä olin kypsä tilaamaan lisää pakastetilaa. Hobby Hallin valikoimista löytyi 235 litran kaappipakastin, posti tuo ostoksen kotiin asti ja keittiössä kylmiön vieressä on sopiva paikkakin, kun vain Tirtetan vaatehyllylle keksitään muu sijoituspaikka. (Ja jauhosäkit vaatehyllyn päältä leivotaan pullaksi ja leiväksi uuteen pakastimeen.)
Äidilleni en taida toistaiseksi kertoa mitään pakastimen ostosta, koska hän voihkisi kuitenkin, että "voi, voi, kun täällä mummolassa olisi neljä pakastinta". Saa ollakin ja ne ovat siellä.

Pikkuveli lähtee Vaimonsa ja meidän vanhimman pojan kanssa puolen yön jälkeen kohti mummolaa. Hirmu tohinalla leikkasin viimeistä matonkudekerää valmiiksi ja silitin mummolan lakanoita. Sitten piti soittaa äidille ja sanoa, että tykkäätkö huonoa, jos laitan puolet lakanoista silittämättä, kun en kerkiä niitä laittamaan. No ei se tietenkään pahaa tykännyt, olivat vain kovin tohkeissaan Maatalouskoululaisen kanssa leikkamassa mummolan nurmikoita.
Näyttää vahvasti siltä, että saamme sunnuntai-iltana se maalaistuneen tyttölapsen joksikin aikaa kotiin. Selvästi maaseutuelämä muuttaa elämän prioriteetteja - on suomenkielellä: tekee hyvää nykynuorelle: blogipäivitykset ovat "Minä muutan maalle!"- blogissa niin harvinaista luettavaa, että muina päivinä ajattelee, että niillä täytyy olla hurjan hauskaa, kun ei ehdi tyttö kirjoitella. Kirjoittamisen aiheita kun ei siinä ympäristössä puuttuisi.

Luulin jo saaneeni ipanat pehkuihin, kun muutamalle tuli vielä nälkäkuolema. Tirtettakin, joka siis vietti koko päivän prinsessapäivää, tuli sanomaan, että hänellä on himo. Jugurtin himo. Ja maha murhii.
Ehkä maha alkoi murhia, kun oli isoveljen kanssa paininut meidän sängyllä ja Tirtetta sanoi veljelleen:
- "Minä olen oikea prinsessa ja sinä rikollismies".
Johon veljen vastaus:
- "Sä oot söpö!"

Tiesittekö, että tänään on prinsessapäivä?

Tirtetta halusi aamupalaksi pekonia. Käskin nostamaan pekonipaketin pöydälle lämpenemään.
Sillä aikaa tyttö alkoi etsiä päivävaatteitaan.
Hän puki vaalenpunaisen prinsessamekon ja karvaiset tohvelit.
- "Tänään on prinsessapäivä, siksi mä laitan tän."
Sitten hän solmi matonkuteenpätkää vyökseen.
-"Prinsessoilla on myös vyö. Voitko auttaa?"
Solmin vaaleanvihreän matonkudekaistaleen vyöksi.
Sitten alkoi taikasauvan etsiminen. Ihan äsken se oli ollut pyykkikasan päällä, mutta nyt sitä ei löytynyt mistään.
Kolme veljeäkin etsi kiltisti taikasauvaa hetkisen, mutta ei löytynyt.
- "Otan sitten kruunun".
Äkkiä Tirtetta muisti:
- "Prinsessoillahan on myös naru kaulassa!"
Vyönä ollut kaistale piti nyt solmia kaulakoruksi.
Nyt prinsessa istuu siskon ostama kukkopilli kädessään pöydän ääressä ja odottaa pekonia.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Suurperheessä kasvatusvastuu jakautuu

Aina silloin tällöin huomaan hauskoja tilanteita, jolloin näen isompien lasten ottavan ihan huomaamatta "kasvatusvastuuta" pienemmistä sisaruksistaan. Sitä tapahtuu myös silloin, kun me vanhemmat olemme paikalla. Muutaman kerran viikossa saattaa olla tilanne, että valtuutan jonkun isoista vastaamaan vanhempien vastuulla pienemmistä, jos kumpikaan vanhemmista ei ole kotona. "Vastuun vaihto" tapahtuu aina kyseisen ison lapsen halukkuuteen perustuen, koskaan en ole määrännyt isoa lastenvahdiksi vastoin tämän tahtoa. Enpä nyt äkkiseltään edes muista, kuinka monta vuotta siitä olisi, että joku ei olisi halunnut olla vahtivuorossa. Jos on kysymys muutaman tunnin pestistä, palkka suhteutetaan vastuun määrään ja nuppilukuun, joita täytyy pitää silmällä. Tällä hetkellä on tilanne, että halukkaita palkallisia lapsenvahteja olisi omasta takaa tarjolla enemmän, kuin viitsin reissata kodin ulkopuolella.
Yleensä lapsenvahtitarve tulee lääkärireissusta.

Seurasin äsken mielihyvällä 20-vuotiaan veljen vastuunkantoa pienen tottelemisesta. Kahdeksanvuotias tuli pihalta sählypelistään ja jätti sählymaalin eteiseen isin vaatenaulakon eteen. Sanoin pojalle, että viepäs maali parvekkeelle, muuten isi yöllä töistä tullessaan siihen kompastuu ja onhan se tiellä muutenkin.
Poika vähän aikaili, jäi istuksimaan keittiön penkille. En vielä ehtinyt päätäni nostaa, kun jo isoveli seisoi pienen takana ja kysyi tiukasti.
- "Mitä sun käskettiin tehdä?"
Niskat kyyryssä pienempi istui, kuin ei olisi kuullutkaan, mitä isoveli puhui.
- "Tyhmä!" hän kuitenkin sähähti isoveljelle.
Nyt puutuin minä puheeseen. Sanoin tyhmättelijälle, että isoveljellesi et voi noin puhua. Että sinun pitää totella häntä ihan samalla tavalla kuin isiä ja äitiä.
Isoveli otti pientä kiinni olkapäästä ja jopa niskoittelija nousi ja ärinän säestyksellä raahusti sählymaalin parvekkeelle.
Huomaan mielihyvällä 18- ja 20-vuotiaista isoista pojista, että he ohjaavat pieniä ihan samoin periaattein, kuin me vanhemmat tekisimme. Ei heillä ole tarvetta käyttää ison auktoriteettia hyväkseen ja pompotella pieniä omien oikkujensa mukaan, vaan oikealla asenteella he pieniä neuvovat.

Muutama päivä sitten 11- vuotias tuli puhumaan minulle tultuaan suihkusta. Hän sanoi, että toinen isoveljistä (se 18-vuotias) oli sanonut, että hänen täytyisi saada deodoranttia. Isoveli oli opastanut, että pienempi kuulema "haisee" ja pitää pestä hyvin suihkussa saippuan kanssa ja ruveta käyttämään deodoranttia.

Näyttää menevän isoveljen terveyskasvatus paremmin perille, kuin äidin. Luulen, että ostan 11- vuotiaalle samanlaisen Axe-pullon, kuin isoveljilläkin on.

Kunpa mammankin rahat tekisivät pesää!

Kaksi reipasta poikaa lähti kanssani rahtaamaan hirmuisen täyttä jätesäkillistä panttipulloja Citymarkettiin, kadun toiselle puolelle.
Arvauksemme saaliin arvosta vaihteli 30 eurosta neljään kymppiin. Pulloista tuli 34 euroa. Koska apurini olivat niin hyvällä asenteella mukana hommassa, annoin kummallekin kahden euron kolikon ja kehuin, että ovat ahkeria poikia. Sanoin, että voitte ostaa rahalla vaikka namia. Vanhempi pojista pujotti kolikon shortsiensa taskuun, pienempi sanoi ehdotustani selvästi paheksuen:
- "En mä nyt kahta euroa tuhlaa karkkiin! Voit sä laittaa tän mun tilille?"
Ihan oikeasti äitiä nolotti, kun oli edes tullut ehdottaneeksi moista rahan tuhlausta.
 Lasten erilaiset luonteet selvästi näkyivät tässä pienessä tapauksessa.
Säästäjäpojan tilin saldo lähentelee sataa euroa. Hyvin korkea on kynnys tehdä mitään investointeja itsehankituilla rahoilla.
Äiti se huokailee, mistä saisi itselleen yhtä tarkan vaiston välttää rahojensa käyttämistä. Voi jos rahoista luopuminen olisi äidillekin yhtä vaikeaa!

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Eikö se anna lasten edes huutaa?

Joskus tuntuu, että jotkut lapset ja huuto kuuluvat yhteen. Huuto, möly, möykkääminen ja aiheeton melunpito. Vaikka lapseni eivät kovin paljoa ole päiväkodeissa oleilua harrastaneetkaan, ollut ollut panevinani merkille, että jotkut lapset, jotka ovat hoidossa suuressa päiväkotiryhmässä, saattavat omaksua kovaäänisen puhetavan. Ehkä suuressa joukossa kuulluksi tuleminen on aiheuttanut tavan syntymisen.
Toiset lapset innostuessaan lisäävät puheen volyymiä, toiset väsyneenä, toiset hyvin nukkuneina.

En perusta seuraavaa "oppiani" tai kasvatuskäytäntöäni tietoisesti minkään oppiguruni kirjoitettuihin oppeihin, minun maalaisjärkeni vain on päätellyt, että kyseinen kasvatustapa on minusta oikeutettu, eikä vahingoita ketään.
Harvemmin olen kyseisestä asiasta huomautellut edes naapurin lapsille, mutta kyllä kun tietty raja ylittyy, naapurisovun nimissä olen toppuutellut myös naapureiden lapsia.
En nimittäin pidä siitä, että omat lapseni tarpeettomasti huutelevat, möykkäävät, meluavat, mölisevät tai aikaansaavat suurta ääntä. On vaikea löytää oikeaa kuvaavaa sanaa sille mölynpidolle, mutta tarkoitan siis ilman näkyvää syytä, tarpeettomasti, silkasta mölyntuottamisen ilosta ilmoille saatettua mölinää. Jos kesäiltana, ennen kuin äidit huutavat jälkikasvunsa sisälle, kuuntelee minkä tahansa kerrostalon pihalla lapsista syntyvää ääntä, siinä on aika harvoin pelkästä leikistä tai pelistä syntyvää ääntelyä. Valtaosa äänestä on outoa, selittämätöntä mölinää. Joidenkin lasten ulkonaolon ainoa tarkoitus tuntuu ajoittain olevan tuon mölyn tuottaminen.
Jos omat lapseni ovat mukana leikissä, josta tuo lähes eläimellinen möly syntyy, silloin kyllä hyvin selväsanaisesti osoitan ojennukseni koko lapsijoukolle. Sanon suoraan, että ei tarvitse huutaa ja möykätä niin, että se kuuluu talon kaikkien ihmisten koteihin. Ei mielestäni yhtään edistä lapsivihamielisten naapureiden kanssa yhteiseloa, jos lapset huutelevat väsymyksessään, nälässään tai muuten vain omaksi ilokseen.

Myöskään yleisillä paikoilla en pidä siitä, että lapseni puhuvat huomiotaherättävän kovaäänisesti. En anna heidän esimerkiksi kaupassa puhua niin, että koko kauppa raikuu. Samoin julkisissa liikennevälineissä en pidä siitä, että lapset huutelevat asioitaan. Toivon todella, etteivät nuoret koululaiseni (inhoan teini-sanaa) koulumatkoillaan lankea kaveriporukassa  tyypilliseen remuavaan, kikattavaan huuteluun, joka tuntuu olevan mitei tapa kuin poikkeus nuorten parissa.

Kun tätä asiaa äsken pohdin, totesin, että vaikka asuisimme maalla, en antaisi möykän värittää pihan elämää sielläkään. Tuli mieleeni lukuisat pesivät pikkulinnut ja talvisin luonnon hiljainen rauha.

Tiedän, että on lukuisia vanhempia, jotka ovat asiasta aivan toista mieltä. Monet katsovat, että lasten kuuluukin saada pitää ääntä, eikä lasten kielellistä ilmaisua tule kahlita.
On myös tilanteita, jotka on mielestäni tarkoitettu lasten tarkoitukselliseen äänen tuottamiseen rajoittamatta. Kun lapset pelaavat kentällä, ovat leikkimiseen tarkoitetuissa leikkipuistoissa tai huvipuistoissa, ovat lastenjuhlissa, he saavat käyttää ääntään kuten parhaaksi katsovat. Mutta paikoissa, joissa kuuluu ottaa muita ihmisiä huomioon aiheuttamatta tarpeetonta häiriötä, mielestäni vanhempien tehtävä on opettaa lapsia puhumaan tavallisella puheäänellä.
En siis katso, että tämä kasvatustapa millään lailla lasta vahingoittaisi tai tekisi hänestä "estoista" tai arkaa puhujaa.
Toisten ihmisten huomioonottamisen opiskelu alkaa kuitenkin aika pienistä asioista, mutta joilla on suuri merkitys yleisen viihtyvyyden kannalta.
Huomaan olevani tässäkin asiassa erittäin konservatiivinen kasvattaja.

Viikon kuva: iltalypsy

http://c-album.com/kuvat/sirkunkotona/201128.jpg

Ajatus tämän upean kuvan tarjoamisesta blogilukijoiden kanssa ihasteltavaksi syntyi, kun Pikkuveli pyörähti Vaimonsa kanssa kylään porkkanamehutehtaan käynnistyksen aikoihin. Pöllyttelin keittiössä porkkanannaatteja ja niistä lennähti Pikkuveljen käsivarrelle kutittelemaan pieni, soma kirva.
Luontokappaletta siinä ihastellessamme Pikkuveli mainitsi, että hänellä on kuva, jossa muurahaiset lypsää kirvoja. Niin autuaasti oli minulta luonnontiedontuntien opit päästä karanneet, että kuuntelin lähes monttu auki, koska ajatus tuskin silmin nähtävän vihriäisen lypsämisestä tuntui uskomattomalta.

Kysymys on vaihtokaupasta. Kirva antaa makeaa mesikastettaan muurahaiselle ruuaksi ja muurahainen vastapalveluksena suojelee kirvoja suurien hyönteisten hyökkäyksiltä. Joidenkin muurahaispesien lähettyvillä on oikeita kirvatarhoja, jossa muurahaiset pitävät kirvoja kotieläiminään ja tarhaan johtaa pesästä polku.
Muurahainen taputtelee tuntosarvellaan kirvaa, jolloin tämä kiltisti antaa pisaran makeaa nestettään muurahaiselle. Usein muurahainen syö pisarasta vain osan ja vie loput pesään muille tuliaisiksi.
Tämän kuvan vaihtokauppoja hierotaan ilta-auringossa pellonlaitapajukossa.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Kuinkas suurperheessä matkustellaan lomalla?

Tämänhetkinen perhetilanne on sellainen, että perheestämme viisi luetaan aikuisiksi ja lasten kirjoihin päätyy 9.
Vaikka Maatalouskoululainen (17v) on majaillut koko kesäloman Kangasniemen mummolassa, miellän hänet kuitenkin täällä olevaksi.
Jos joltakin keskivälin lapselta joku kysyisi, olemmeko olleet kesällä lomamatkalla, en yhtään ihmettelisi, jos kysyjä saisi vastaukseksi: "mikä on lomamatka?"
Sen verran outo käsite lomamatkailu meidän perheessämme on aina ollut.
Meillähän oli vielä oma auto, kun kaikki lapset, kolme kaikkiaan, sopivat vielä takaistuimelle. Silloin taisimme tehdä juhannusmatkan Lehijärvelle Hämeenlinnan, jossa vielä silloin vietettiin seurakuntamme kesäjuhlia. Lapset kulkivat toppahaalareissa ja lapaset kädessä, myssyt päässä ja meillä aikuisilla oli paksut villatakit kesätakkien alla ja kaikki palelivat huulet sinisinä. Teimme kävelykierroksen juhla-alueella, menimme autoon istumaan, jossa kuuntelimme radiosta yhden juhlatilaisuuden ja ajoimme kotiin. Onneksi emme olleet suunnitellet telttajuhannusta kolmen alle neljävuotiaan kanssa.
Autohan myytiin pois, kun emme siihen enää sopineet ja alkoi syödä rahaa yhden perheenjäsenen verran.

Tämän kesän juhannusmatka Kangasniemelle, tulevaan kotikuntaamme oli hyvin historiallinen, koska pidän pienenä ihmeenä, että koko perheemme on yhtä aikaa terveenä ja että meiltä on löytynyt niin paljon rahaa, että matkaan on päästy. Koko juhannusreissun hinnaksi tuli 800 euroa, mikä ei tietysti ole paljon, kun se jaetaan neljääntoista osaan. Edellisen kerran olimme olleet koko perheellä Kangasniemellä kuusi vuotta sitten, jolloin matkan järjestymiseksi tarvittiin myös erityisjärjestelyjä.

Jokunen vuosi sitten joku silloinen päiväkotilainen voitti päiväkotinsa arpajaisissa risteilylahjakortin Tukholmaan. Päätimme, että isi lähtee kolmen nuorimman pojan kanssa vähän lomailemaan.
Pojat nauttivat matkasta, isikin söi hyvin ja karkkia ostettiin. Yöllä tuuli reippaanpuoleisesti ja joku pojista mätkähti sängystä hytin lattialle. Isi nukkui yläsängyssä ja ponkaisi katsomaan, sattuiko poikaa. Isi jännitti käsivartensa suoriksi kummankin yläsängyn reunaa vasten ja alkoi tulla alas, mutta samassa toinen olkapää petti alta.

Olkapää meni leikkauskuntoon, siitä repesi yksi jänne ja kiertäjäkalvo vaurioitui, mutta niin vain isi sinnitteli risteilyn loppuun poikien kanssa.
Tapauksen jälkeen en ole katsonut viisaaksi päästää isiä risteilemään, eikä ole lapsetkaan sitä ruinanneet.
Sekä lapsia, kuten meitäkin, ei myöskään innosta tavanomainen risteilymeininki juomineen ja mölyineen. Nykyään ei enää ilmainen risteilykään saa meitä lähtemään laivalle.

Luulen, että vaikka taloudelliset resurssit antaisivatkin myöten, ei meistä kovin ahkeria reissaajia tulisi. Olemme niin tottuneet arjen helppoihin rutiineihin, että hotellilomat ja lentokoneet tuntuisivat lähinnä rasittavilta. Ekologista elämäntapaa tulee noudatettua siltäkin osin ihan tuskatta.

Ainahan voi toki harrastaa lähimatkailua. Kivenheiton päästä kotoamme, Ruoholahden kanavan rannasta, pääsee lautalla paikalliseen kesänviettopaikkaan, Pihlajasaarille. Tein nopean laskelman, jos päättäisimme äkillisessä rantaretkeilyinnossamme lähteä koko perheellä päiväretkelle. Edestakaiset liput koko perheelle maksavat 54,50e. Eihän se nyt ole niin paljon, jos haluaa mereen uimaan kauniiseen Helsingin edustan saareen.

Kohokohtia (mies ja mansikkakakku)

Mansikkakakun pohjan jäähtyessä pitää kertoa, että mieheni kävi ruokatunnillaan syömässä eväänsä kotona. Lisäbonuksena sai tuoretta kahvia, lasin porkkanamehua, jäätelöä ja kylmiä pyyhkeitä. Paita oli niin märkänä päällä, että sain kaksin käsin sitä häneltä kiskoa. Perushoitajan taitoja viritelläkseni pyyhin kylmillä pyyhkeillä töihin palaavaa, kun aika ei antanut periksi edes kahden minuutin suihkua. (Olen kuulema hänen maustetyttönsä..)
No joo, maanantaina mies saisi mielenkiintoista ylityötä, kun raitiolinja 4 korvataan busseilla poikkeusreittiä. Oli jo saanut kartan reitin opettelua varten.

Mieheni tämän päivän kohokohta eli "kohis" on pakko kertoa teille.
Olin tulossa puolenpäivän jälkeen naapurin tädiltä ja väänsin jo avainta kotiovessa, kun näin rapun ikkunasta, että kas, mieheni siellä vetelee leukoja pihassa. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kipaisin sateen tuoksuvalle pihalle lätäköitä väistellen miehen luo. Pihalla on puinen lasten kiipeilyteline ja siinä on sopivalla korkeudella tanko, jossa meidän perheen miehet käy vetämässä leukoja. Siis keskellä ison kerrostalon pihaa.
Tulin siis miehen luo ja sanoin, että tulin hetkeksi seurustelemaan hänen kanssaan. Mies oli käynyt Lapinlahden rannalla pulahtamassa ja reilun tunnin päästä hänen piti lähteä taas töihin.
Seisoimme kiipeilytelineen alla, katselimme toisiamme ja puhuimme vain jotakin puhuaksemme. Tilanne oli hyvin harvinainen, koska yleensä pihalla pörähtää seuraan joko lauma omia lapsia ja lauma naapurin lapsia. Edes huutajamummo ei ollut päivystämässä parvekkeellaan. Ja sade oli lakannut ja leppeä tuuli viilensi mukavasti ihoa. Muutaman minuutin hengähdys ja pysähdys toisiamme ihaillen.

Kun mies pesi keittiössä hetkistä myöhemmin silmälasejaan tehdessään lähtöä työhön, hän sanoi minuun katsoen:
- Se oli tämän päivän kohis, kun sä tulit pihalle mun luo.

En vieläkään saa onnistumaan täytekakun pohjaa. Pellillä makaava rääpäle näyttää epäonniselta pannukakulta, jota olisi paistettu vinossa uunissa. Tarvitaan siis paljon kermaa ja mansikoita.

Mitä maksaa yksi vesisade?

Yöllä heräsin outoon ääneen. Piti ihan kysyä mieheltä, mikä tuo ääni on. Oli sateen kohinaa.
Mies kävi pelastamassa pyykkitelineet kauemmas parvekkeen reunalta ja kertoi, että sade on kuin löylyvesi kiukaalla.
Aamulla muistelimme, milloin tällä kohtaa Helsinkiä on viimeksi satanut. Jos kesäkuun alkupäivinä satoi, mikä on ihan mahdollista, mutta saattoi olla toukokuutakin. Jos asuisimme viljelyseuduilla, olisi ollut kurjat näkymät pelloilla. Kun kaupunkia sateettomuus piinaa, se tuntuu ainoastaan hankalana hengitysilmana ja kaupunki on ankean pölyinen ja likainen. En nyt voi sanoa, että hellejakso olisi mitenkään meitä ehtinyt piinata. Suihkuun pääsee vaikka joka tunti ja raanassa vettä riittää. Voisi sanoa, että suuremmat vaikeudet kaupunkilaisille tulee kahden vuorokauden sankasta lumipyrystä, kuin toista kuukautta kestävästä sateettomasta kaudesta ja helteestä. Maaseudulla asia on varmaan täysin päinvastoin.
Sadetta katsellessani ja kuunnellessani, puhdistuneen ympäristön (en voi sanoa luonnon, koska sitä täällä ei edes ole) tuoksun tuntiessani päädyin niin syvällisiin ajatelmiin, että sade pitkän kuivuuden jälkeen on asia, jota ei voi ostaa ja jonka arvoa ei voi mitata rahassa. En ole ennen tavallisesta vesisateesta niin ajatellut.
Muistuu mieleen tyytyväinen tunne, mikä tuli, kun maalla asetettiin suuria vesiastioita sadeveden keräämistä varten.

Tirtetta ja Kaisa-sisko pyrähtivät pihalle sateeseen leikkimään.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Porkkanatäysmehu mehulingolla

Jos kaapissasi tai kaappisi päällä odottelee mehulinko käyttäjäänsä, nyt olisi paras hetki tehdä uuden sadon porkkanoista tuoremehua. Porkkanoiden sokeripitoisuus on nyt korkeimmillaan ja monipuolisten kivennäis-ja hivenainepitoisuuksien takia porkkanamehu on todellinen terveysjuoma. Lisäksi porkkanassa on A-vitamiinin esiastetta, sekä runsaasti K- ja C- vitamiinia. Porkkanan terveysvaikutukset ovat myös moninaiset. Vatsa- ja suolisto-ongelmaisille porkkanaa suositellaan.
Toinen hyvä ajankohta mehutehtailuun on syksyinen sadonkorjuuaika, kun ykkösluokan porkkanat säilötään kellariin turvelaatikoihin ja kakkosluokka tehdään mehuksi tai pakastetaan keitettynä.

Sain edullisesti suuren erän muutama päivä sitten nostettuja pieniä kotimaisia porkkanoita. Mehua varten kuori ja vihreä osa täytyy poistaa, muuten mehusta tulee kitkerää. 15 kilosta kuorittuja kesäporkkanoita tuli 100%:a mehua yli 6 litraa. Pastöroimaton mehu täytyy käyttää vuorokauden sisällä, joten ylimääräinen kannattaa pakastaa muovipulloissa.
Kuiva "aines", joka tulee mehun sivutuotteena, olisi oivallista porkkanajauhon raaka-ainetta. Sen teko pellillä tavallisessa sähköuunissa on vain turhan työlästä ja aikaavievää, joten jouduin kantamaan silpun kompostiin.
Leivonnan raaka-aineena, esim. sämpylätaikinoissa, voi porkkanasilppua myös käyttää.

Syytä on myös muistaa, että mehulinko, jossa on täyttöaukko suoraan terään, on tarkoitettu ainoastaan aikuisten käyttöön. Lasten läsnäollessa laitetta ei saa jättää hetkeksikään ilman valvontaa. Turvallisuussyistä töpseli kannattaa ottaa aina irti pistorasiasta, kun työ keskeytetään tai silppusäiliötä tyhjennetään. Jos mehua tehdään useampi litra kerralla, kannattaa työ tehdä useammassa erässä, jotta linko ei kuumene liikaa.

Porkkanatäysmehun vitamiinipitoisuudet ovat niin huimia, ettei mehua ole syytä juoda paria lasillista enempää vuorokaudessa. Liiallinen vesiliukoistenkin vitamiinien nauttiminen rasittaa turhaan elimistöä, eikä hyöty ole yhtään suurempi.

Onneksi vaan uhmaikä

En varmaankaan olisi eilen illalla ollut niin leppoisissa vapaapäivänodotustunnelmissa, jos olisin arvannut, että työpäiväksi se vapaapäivä kääntyykin. Ehti mies kuitenkin sekalaisen lapsilauman kanssa käydä Lapinlahden rannassa pulikoimassa. Itse en ole paikkaa edes nähnyt, mutta kuulema paikalliset koiranomistajat käyvät siellä koiriaan uittamassa. Ja lasten mielestä se on hyvä uimaranta, eikä niin kaukana kuin Hietsu. No, mies on siis puoleen yöhön asti töissä.

Yhtenä hyvin lämpimänä iltana ripustelin tapani mukaan pyykkiä parvekkeella. Rupesin kuikuilemaan kaiteen yli nokkani kanssa, kun epäilyttävästi tuoksui siltä, että jollakin olisi poksahtanut likaviemäri. Ei kuulu pulputusta, eikä näy vesivanoja, meillekään ei näytä tulvivan mistään likavesiä. Kunnes sitten tajuan, että haju lähtee Ruoholahden armaasta kanavasta.
Asuinalueen poikki kulkee 17 metriä syvä kaivettu kanava ja vähätuuliseen aikaan vesi miltei seisoo kanavassa. Pitkät lämpimät, tuulettomat päivät ovat saaneet hurjannäköisen veden nyt myös lemuamaan. Ei siis ihme, että tänä kesänä kanava ei olekaan lapsia houkutellut uimaan. Isommat, taattutaitoiset lapset ovat jo vuosia pulikoineet kanavan reunoilla ilta-aikaan, kun veneilijöistä ei ole ollut vaaraa.
Myrskyisät tuulet tekisivät siis hyvää. Mietin, onkohan kukaan pessyt mattojaan tuossa vedessä...

Vanhin tytär sanoi lapsestaan, siitä mummon tirpakasta, että koliikista on siirrytty suoraan uhmikseen. Ei kuulema aina voi käsittää, mistä toinen kulloinkin pulttinsa vetäsee.
Aamulla, kun isänsä toi tyttöä, oli (tytön) silmät märkänä, kun olisi pitänyt päästä heti mummolan pihaan kiikkamaan. Hirmu huuto ja parku isän perään, mutta kun isä sulkee oven, tyttö napsaisee suunsa kiinni ja juoksee "Kaan" kanssa parvekkeelle leikkimään ja ilakoimaan. Voi siinä nuoren isän omatuntoa kolkutella, kun joutuu itkevän lapsen jättämään, mutta ei näköjään kovin vakavasta eroahdistuksesta ole kysymys.
15-vuotias eno sitten vei ensimmäiselle keinumisreissulle ja pappa jatkoi. Kun papan piti tulla valmistautumaan töihinlähtöön, tuli tietysti harminpoikanen sisääntulosta.
Näköjään lapsenlapsen uhmaikä on isovanhemmista vain huvittavaa katseltavaa ja lapsikin toteaa, että ei maksa vaivaa vääntää asioista mummon ja papan kanssa, kun ei ne ota juttua tosissaan. (Eikä ne huudosta huolimatta päästä päiväunille lenkkarit jalassa.)
Jospa tuo lapsenlapsi onkin helpompi tapaus, kuin nämä omat lapset?

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Armias ilta

Maatalouskoululainen soitti ja sanoi lukeneensa kaikki mamman blogijutut vajaan viikon mittaisen leirin ajalta. Sanoi, että kirjoitan liikaa miehestäni ja siksi naiset ovat minulle kateellisia. Jaa.
Mies soitti minulle äsken Rinnekodilta. Tulee kotiin puolen yön aikaan. Siinä ei ole mitään kadehdittavaa. Paitsi, että hänellä on huomenna vapaapäivä.
Täällä on likaisia lapsia. Moni niistä näyttää nauttivan likaisuudestaan, koska kellään ei näytä olevan kiire pesulle. Isot pojat (siis ne miehen kokoiset) vievät pieniä pelaamaan milloin sählyä, milloin potkupalloa ja niitä likaisia ja nääntyneitä pikkupoikia laahustaa sitten kotiin tyhjentämään kylmiötä lihapullista.
Kaksi pienintä tyttöä on leikkinyt koko päivän. Aamulla ihastelin, kun he leikkivät parvekkeella pikkuleluämpärin kanssa ja vuoron perään valitsivat pienen tavaran kasaansa. Sitten he leikkivät vaihtokauppaa tavaroilla ja viimeiseksi kumpikin kokosi omista esineistään maatilaleikin. Leikkiin vierähti toista tuntia ja kuulosti kuin linnunpojat olisivat visertäneet parvekkeella.

Se pikkupoika, johon Maatalouskoululainen on oikein tykästynyt, ja joka sanoo siskoaan leikillisesti "Sotiris Ninikseksi" on taas innostunut säästämisestä. Tänäänkin taskuuni on kolmeen otteeseen tuotu pullorahoja saatesanoilla "laita mun tilille". 7,45 e on saldo eilisillasta tähän iltaan.
Viime kesänä sama poika säästi pankkitililleen yli 200 euroa pullorahoja ja keväällä niistä oli vielä 60e jäljellä.
Nyt kun uusi into säästämiseen ja saldon kartuttamiseen on virinnyt, tilillä on kohta taas satanen kasassa.
En viitsi antaa lapsille ns. viikkorahoja, jos kerran 8-vuotias pystyy itse hankkimaan laillisin keinoin 7 euroa päivässä. Älkäämme siis ihmetelkö, miksi Helsinki houkuttaa kerjäläismatkailijoita. Täällä pyörii isot pullobisnekset.

Aamulla saamme pitkästä aikaa mummon tirskaleen, eli lapsenlapsen, papan sanoin Melskan tänne muutamaksi tunniksi. Isänsä käy hakemassa ajokortin ja sitten menee auttamaan vaimoaan siivous- ja huonekalujensiirtoprojektissa. Saavatpa sitten vanhin tytär ja vävypoika rauhassa yhdessä pähkäillä, missä kaappi seisoo.
Lapsenlapsen lempipuuhaa on tällä hetkellä keinuminen. Meillä on tullut tavaksi tehdä varauslista, kuka saa vuorollaan mennä Melskaa kiikuttamaan. Kun lista on läpikäyty, on tavallista, että kiikuttajat ovat uupuneet ja kiikkaaja päässyt vasta alkuun.
Onneksi vanhalla papalla on vapaapäivä: pääsee kiikuttamaan lapsenlasta.

Älä venytä napanuoraa

Kasvatustyö on sellainen työmaa, josta ei koskaan saa päättötodistusta tai ammattitutkintoa, jos on kyseessä oma lapsi. Jossain vaiheessa työ päättyy, mutta en ole koskaan tavannut äitiä, joka olisi hehkunut onnea ja riemua siitä, miten vaivatonta, helppoa ja iäti kiitollista on jälkikasvun ohjaaminen elämänsyrjään kiinni.
Toki kasvatustyö tuo useimmin onnenhetkiä ja nostaa kiitollisen mielen tekijälleen, mutta ongalmat ja vaikeudet, joiden kanssa kasvattaja painiskelee, tulevat usein puun takaa ja yllättäen.
Toisten lasten kanssa kuviot ovat helpomia ja suurilta kahnauksilta säilytään aikuisikään asti. Jos lapsen ja äidin luonteet ovat monilta kohdin samanlaisia, on hankaluuksia todennäköisesti luvassa.
Joskus lapsen murrosikä sujuu jouhevasti ja miellyttävän yhteistyön merkeissä, mutta kun kaksikymmentä ikävuotta napsahtaa neuvolakorttiin, alkaa irtiotto vanhemmista ja opituista käyttäytymismalleista.

Aika paljon vanhempi voi työtaakkaansa helpottaa opiskelemalla alan kirjallisuutta. Suomalaiset kasvatusammattilaiset ovat kirjoissaan antaneet monia käytännönläheisiä neuvoja, joita voi soveltaa ensiapuna kiperissä tilanteissa, jos oma päättelykyky takkuaa tai puuttuu itsevarmuutta pysyä linjassaan.
Kaiken perusta on tietysti kahden vanhemman perheessä, että kasvatuslinja on yhdenmukainen. Tarkoitan sillä sitä, että pienintä piirtoa myöten täytyy kasvatuksen periaatteista olla yhtä mieltä.
Esimerkiksi keskinäisen keskusten paikka on vanhemmilla jo silloin, jos toinen sallii napostelun iltahammaspesun jälkeen ja toiselle hampaiden pesu tarkoittaa sitä, että iltapala on syöty. Sitten kun keskustellaan siitä, saako alaikäinen viedä kaveribileisiin alkoholijuomia ja jos vanhempien mielipiteet heiluu eri planeetoilla, voi suosiolla viheltää pelin poikki.
Tuossa edellisessä esimerkissä tulee jo lakikirja vastaan ja voiton vie se vanhempi, joka kieltää tykkänään alkoholijuomat alaikäiseltä lapseltaan. Mutta aikamoinen työmaa on edessä, jos vanhempien pitää luoda kompromissi, ennenkuin voivat asettaa rajoja lapselleen.

Suomessa täysi-ikäisyys vapauttaa vanhemmat monesta vastuusta lapsensa suhteen. Käytännössä aika moni jääkin 18 täytettyään taiteilemaan heiluvalle nuoralle, kun aivojen kehittyminen on vielä pahasti kesken ja syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen monissa käytännön tilanteissa on kehittymättömyydestä johtuen hyvin vajavaista. Puhutaan myös elämänkokemuksen puutteesta.

Monelle äidille, jonka täysi-ikäinen lapsi asuu vielä samojen seinien sisällä, voi olla raskasta huomata, että  lapsi elää, menee ja tekee juuri niin kuin itse parhaaksi katsoo. Sekin on kova koulu vanhemmalle, että oma lapsi koluaa ne samat matalikot ja jyrkänteet, josta toivoi kaikkein eniten oman lapsensa säästyvän. Voisikin sanoa ensimmäistä lastaan odottaville, että pohdipa kaikki oman elämäsi kurjimmat sivupolut ja kompastukset ja aloita elämä lapsesi kanssa tiedostaen, että hän aikanaan läpikäy kaikki samat vaikeudet. Emme vanhempina mitään niin paljoa haluaisi, kuin säästää lapsemme kovilta kokemuksilta ja suurilta pettymyksiltä.

Kun nuori varttuu ohjauksessamme ja alkaa itse hallita elämäänsä, meillä on tasan kaksi mahdollisuutta hoitaa tuo "siirtymävaihe".
Voimme ilmaista nuorellemme, kuinka hirveää ja kauheaa se on, että hän mokailee elämänsä kanssa tuolla tavalla, vaikka vuosikaudet olemme muuta neuvoneet tekemään. Voimme todeta lapsellemme, että harakoille meni koko homma, ei tästä mitään tule sinun kanssasi. Tuolla menolla olet vankilassa, ainakin työttömänä sosiaalipummina. Ja viimeinen pisara oli hankkiutua raskaaksi, josta nimenomaan olin varoittanut.

Toinen vaihtoehto on, että luotat siihen herkkävaistoiseen työhösi, jolla olet lastasi kaikki vuodet opastanut ja ohjannut. Hän on sinun lapsesi, häntä olet aina rakastanut, aina hänen parastaan toivonut. Hänen tarpeensa olet elämässäsi asettanut etusijalle. Muistat myös oman vajavuutesi nuorena ihmisenä ja omat kompastuksesi.
Kiedo nuoresi vahvaan kannustukseesi ja luottamukseesi, että antamillasi eväillä hän kyllä selviää. Ilmaise, että tuet häntä kaikissa elämänsä ratkaisuissa ja pidät aina hänen puoliaan. Sinun ei tarvitse edes puhua niistä kompastuskivistä. Toisille niitä tulee, toisille ei ja aina ei kukaan ihminen tiedä ratkaisuja tehdessään, olisiko tämä nyt viisasta. Ei sinunkaan lapsesi tieten tahtoen halua tehdä elämästään vaikeaa. Aina ei voi olla kaukonäköinen. Joskus elämän vaikeudet paljastuvat vasta vuosien kuluttua oikeaksi tieksi kulkea.
Neuvokkainkin ja järkevinkin lapsi joutuu joskus hankaluuksiin. Silloin syyttelemättä annat kaiken avun, jota voit tarjota.