Surutyö on itsensä hoitamista

Sanasta "surutyö" minulle tulee aina mieleen eräs helsinkiläinen perheenisä, joka lähti vaimonsa ja lastensa kanssa lomamatkalle Thaimaaseen loppuvuonna 2004. Isä tuli Thaimaasta kotiin aivan yksin. En tiedä, tulivatko vaimo ja lapset edes arkuissa.
Ajattelin tuolloin paljon tuota isää ja puolisoa. Pohdin, kuinka ihmeessä hän ikinä selviää tuonsuuruisesta menetyksestä. Pystyykö ikinä palaamaan työhönsä, jaksaako itse elää.
Olen kuullut jälkeenpäin, että hän jatkoi työtään, jatkoi elämäänsä. Tuskan on täytynyt olla pohjaton.

Kun elämässämme joudumme kohtaamaan läheisen menetyksen, törmää jokainen väistämättä myös surutyöhön.
Suru on ikäänkuin mielen haava, vamma tai ruhje. Surutyö on niiden vammojen hoitamista.

Jotkut vähättelevät kehonsa vammoja. Jotkut eivät piittaa edes murtuneista luista, revenneistä jänteistä tai avohaavoista, vaan antavat niiden olla, saattavat lätkäistä likaista lappua haavan päälle.
Samalla tavalla toiset ihmiset jättävät surutyönsä tekemättä, työntävät surun taka-alalle ja kieltäytyvät ajattelemasta, miltä tuntuu. Ennenpitkää surun vamma pullahtaa esille, alkaa hiertää tai vaivata ja pakottaa hoitamaan itsensä kuntoon. Usein vanhan vamman hoitaminen on vaikeampaa, eikä lopputulos ole aina ollenkaan sen veroinen, kuin jos vamma olisi hoidettu heti tuoreeltaan.

Ei ole olemassa tiettyä tapaa, jolla surutyö pitäisi hoitaa. Ei ole olemassa yksioikoisia neuvoja, kuinka surun vammat saadaan ommeltua kasaan ja paranemaan. Joitakin neuvoja voi kuitenkin antaa, jotta kehon omat voimat jaksaisivat hoitaa vammat kuntoon.
Kuten haavankin hoidossa, myös surun hoidossa on ensiarvoisen tärkeää, että kaikki erite saadaan haavasta ulos.
Surusta täytyy puhua, sitä täytyy eritellä ja pohtia, sitä täytyy kerrata ja tuoda itsestään ulos kaikki, mikä tapahtuneeseen liittyy. Toisia auttaa, kun voivat puhua ystäviensä, omaistensa ja saman kokeneiden kanssa. Toisia auttaa keskustelu koulutuksensaaneen ammattiauttajan luona. Toiset purkavat tapahtuneen tuskaa itkemällä. Joillekin riittää pelkkä itku, jotkut eivät osaa itkeä, vaikka suru olisi hyvin painava.
Suruhaavan puhtaanapitämiseen liittyy se, että ei saa antaa syyllisyyden tai katkeruuden päästä hautumaan avonaiseen haavaan.
Syyllisyys ja katkeruus voivat joskus olla aivan järjenvastaisia. Silloin tarvitaan itseltä tiukkoja otteita, ettei hyväksy niiden pesimistä mielen onkaloihin.

Surutyölle täytyy antaa aikaa. Itseään ei voi hoputtaa. Ei voi sanoa "koitapa nyt olla reipas", "yritäpä nyt ryhdistäytyä".
Kun surun haava on auki ja kipeä, täytyy  unohtaa muun pohdiskelu, suunnittelu, järkeistäminen, looginen ajattelu, reippaus, iloisuus, elämänmyönteisyys. Täytyy vain kuunnella, kuinka ulos puhuttu ja eritelty suru jatkaa kulkuaan päivästä toiseen.

Lapsensa menettänyt äiti ja isä kantaa koko loppuikänsä sydämessään arpea lapsen menetyksen surutyöstä.
Jos haavan annetaan parantua rauhassa ja ajan kanssa ja haavan eritteitä poistetaan ja puhdasta sidettä vaihdetaan joka päivä päälle, arvesta tulee kaunis, jopa lähes huomaamaton. Arven kohta jää kuitenkin araksi ja sitä pitää vähän varoa, ettei mikään terävä ja raskas pääse sitä vahingoittamaan. Kaikki eivät arpea aina edes huomaa.

Anna surun myös edetä, niinkuin se itse tahtoo. Älä aseta itsellesi mitään aikarajoja, että tuohon ja tuohon päivään mennessä tästä täytyisi jo selvitä. Älä moiti itseäsi hitaudesta. Älä syyttele itseäsi, jos suru paraneekin oletettua nopeammin. Älä lannistu, jos luulet jo pääseesi kuiville ja suru nappaa sinut uudelleen otteeseensa.
Ja jos siltä tuntuu, jatka surusta puhumista vaikka tuntemattomalle puiston penkillä. Voihan olla, että hän on kohdannut aivan samaa elämässään.
Kun olet läpikäynyt oman surusi ja saanut sen hoidettua, olet juuri sopiva henkilö auttamaan läheisensä menettänyttä ja suruaan työstävää. Tiedät mistä puhut ja tiedät, miltä toisesta tuntuu.
Sydämesi ei ole kylmä surun edessä. Olet läpikäynyt yhden opinkappaleen elämän koulussa. Elämän, joka on meille niin käsittämättömän rakas.