Elämä alkaa eellä

Aamulla herätessä tuli tunne, kuin pitäisi alkaa etsimään elämän aakkosia. Mihin on tultu, millä eväin pitäisi jatkaa ja mihin suuntaan. Suurperheessä on se etu, että lapset näyttävät aika nopeasti, mihin ollaan menossa ja mitä päivän ohjemaan seuravaksi kuuluu. Jos äidin ymmärrys pelaa sen verran, että saa pyykkikoneen päälle ja leipää kaupasta, niin lapset huolehtivat, että seuraavat hommat tulee aika sukkelaan tutuiksi.
Mutta eilinen päivä tuntui hyvin pitkältä, hyvin surulliselta ja itkin silmäni kipeiksi. Soitin vanhimmalle tyttärelle Ruotsiin vielä toistamiseen ja lapsenlapsen iloinen kalkatus iski tajuntaan kuin sähköisku. (Isovanhemmat: mietitäänpä pieni ohikiitävä hetki lastenlastemme arvoa. Vastaus: mittaamaton, korvaamaton, Taivaan Isällekin suunnattoman arvokas iankaikkisuusluomus.)

Iltaa kohden olo huojeni, kun Pikkuveli kuskasi mummolasta rakkaan Maatalouskoululaisen kotiinsa. Hän oli kesäloman tänne asti maalla ja nyt yrittää välillä paapoa ikävöineitä pikkusisaruksiaan. Mummo ja Pappa yrittävät pärjätä ilman piikaansa muutaman viikon. Maatalouskoululaisen koulu alkaa vasta syyskuun alussa, joten hän ehtii vielä käydä mummolassa loppukesällä.

Minä pohdin, onko tänään mansikkapäivä ja lapset eivät edes pohdi, voisiko yövaatteista jo luopua. Kun kaverit alkavat soitella ovikelloa, vaihtuu yöpuvut vauhdilla. Noloa avata ovi kaverille yöpuvussa puolen päivän aikaan.
Mies tekee puhelimessa selkoa äitinsä kanssa, monesko päivä tänään on, monesko oli eilen ja monesko viikko sitten sunnuntaina.
Hyvin tässä alkaa vahvan kahvin voimalla elämän aakkoset löytyä.