Älä venytä napanuoraa

Kasvatustyö on sellainen työmaa, josta ei koskaan saa päättötodistusta tai ammattitutkintoa, jos on kyseessä oma lapsi. Jossain vaiheessa työ päättyy, mutta en ole koskaan tavannut äitiä, joka olisi hehkunut onnea ja riemua siitä, miten vaivatonta, helppoa ja iäti kiitollista on jälkikasvun ohjaaminen elämänsyrjään kiinni.
Toki kasvatustyö tuo useimmin onnenhetkiä ja nostaa kiitollisen mielen tekijälleen, mutta ongalmat ja vaikeudet, joiden kanssa kasvattaja painiskelee, tulevat usein puun takaa ja yllättäen.
Toisten lasten kanssa kuviot ovat helpomia ja suurilta kahnauksilta säilytään aikuisikään asti. Jos lapsen ja äidin luonteet ovat monilta kohdin samanlaisia, on hankaluuksia todennäköisesti luvassa.
Joskus lapsen murrosikä sujuu jouhevasti ja miellyttävän yhteistyön merkeissä, mutta kun kaksikymmentä ikävuotta napsahtaa neuvolakorttiin, alkaa irtiotto vanhemmista ja opituista käyttäytymismalleista.

Aika paljon vanhempi voi työtaakkaansa helpottaa opiskelemalla alan kirjallisuutta. Suomalaiset kasvatusammattilaiset ovat kirjoissaan antaneet monia käytännönläheisiä neuvoja, joita voi soveltaa ensiapuna kiperissä tilanteissa, jos oma päättelykyky takkuaa tai puuttuu itsevarmuutta pysyä linjassaan.
Kaiken perusta on tietysti kahden vanhemman perheessä, että kasvatuslinja on yhdenmukainen. Tarkoitan sillä sitä, että pienintä piirtoa myöten täytyy kasvatuksen periaatteista olla yhtä mieltä.
Esimerkiksi keskinäisen keskusten paikka on vanhemmilla jo silloin, jos toinen sallii napostelun iltahammaspesun jälkeen ja toiselle hampaiden pesu tarkoittaa sitä, että iltapala on syöty. Sitten kun keskustellaan siitä, saako alaikäinen viedä kaveribileisiin alkoholijuomia ja jos vanhempien mielipiteet heiluu eri planeetoilla, voi suosiolla viheltää pelin poikki.
Tuossa edellisessä esimerkissä tulee jo lakikirja vastaan ja voiton vie se vanhempi, joka kieltää tykkänään alkoholijuomat alaikäiseltä lapseltaan. Mutta aikamoinen työmaa on edessä, jos vanhempien pitää luoda kompromissi, ennenkuin voivat asettaa rajoja lapselleen.

Suomessa täysi-ikäisyys vapauttaa vanhemmat monesta vastuusta lapsensa suhteen. Käytännössä aika moni jääkin 18 täytettyään taiteilemaan heiluvalle nuoralle, kun aivojen kehittyminen on vielä pahasti kesken ja syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen monissa käytännön tilanteissa on kehittymättömyydestä johtuen hyvin vajavaista. Puhutaan myös elämänkokemuksen puutteesta.

Monelle äidille, jonka täysi-ikäinen lapsi asuu vielä samojen seinien sisällä, voi olla raskasta huomata, että  lapsi elää, menee ja tekee juuri niin kuin itse parhaaksi katsoo. Sekin on kova koulu vanhemmalle, että oma lapsi koluaa ne samat matalikot ja jyrkänteet, josta toivoi kaikkein eniten oman lapsensa säästyvän. Voisikin sanoa ensimmäistä lastaan odottaville, että pohdipa kaikki oman elämäsi kurjimmat sivupolut ja kompastukset ja aloita elämä lapsesi kanssa tiedostaen, että hän aikanaan läpikäy kaikki samat vaikeudet. Emme vanhempina mitään niin paljoa haluaisi, kuin säästää lapsemme kovilta kokemuksilta ja suurilta pettymyksiltä.

Kun nuori varttuu ohjauksessamme ja alkaa itse hallita elämäänsä, meillä on tasan kaksi mahdollisuutta hoitaa tuo "siirtymävaihe".
Voimme ilmaista nuorellemme, kuinka hirveää ja kauheaa se on, että hän mokailee elämänsä kanssa tuolla tavalla, vaikka vuosikaudet olemme muuta neuvoneet tekemään. Voimme todeta lapsellemme, että harakoille meni koko homma, ei tästä mitään tule sinun kanssasi. Tuolla menolla olet vankilassa, ainakin työttömänä sosiaalipummina. Ja viimeinen pisara oli hankkiutua raskaaksi, josta nimenomaan olin varoittanut.

Toinen vaihtoehto on, että luotat siihen herkkävaistoiseen työhösi, jolla olet lastasi kaikki vuodet opastanut ja ohjannut. Hän on sinun lapsesi, häntä olet aina rakastanut, aina hänen parastaan toivonut. Hänen tarpeensa olet elämässäsi asettanut etusijalle. Muistat myös oman vajavuutesi nuorena ihmisenä ja omat kompastuksesi.
Kiedo nuoresi vahvaan kannustukseesi ja luottamukseesi, että antamillasi eväillä hän kyllä selviää. Ilmaise, että tuet häntä kaikissa elämänsä ratkaisuissa ja pidät aina hänen puoliaan. Sinun ei tarvitse edes puhua niistä kompastuskivistä. Toisille niitä tulee, toisille ei ja aina ei kukaan ihminen tiedä ratkaisuja tehdessään, olisiko tämä nyt viisasta. Ei sinunkaan lapsesi tieten tahtoen halua tehdä elämästään vaikeaa. Aina ei voi olla kaukonäköinen. Joskus elämän vaikeudet paljastuvat vasta vuosien kuluttua oikeaksi tieksi kulkea.
Neuvokkainkin ja järkevinkin lapsi joutuu joskus hankaluuksiin. Silloin syyttelemättä annat kaiken avun, jota voit tarjota.