sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Kaalipiiraat

Kaupunkilaisen metsäänpääsemättömyystuskaa voi lievittää myös paneutumalla "sesonkiruokiin".
Viikon verran olen ajatellut päivittäin kaalilaatikkoa ja kun kotimaiset kaalit näyttävät kaupoissa jo varsin houkuttelevilta ja hintakin on kohtuuden rajoissa (0,85e/kg), ostin eilen tarpeet valmiiksi odottamaan sopivaa intoa. Meiraminkin muistin, koska jos se kaalilaatikosta puuttuu, sitä kaipaa. Ohje löytyy maaliskuun teksteistä, jos jotakuta alkoi kaalilaatikko houkuttamaan.
Meillähän kaalilaatikkokausi kestää parisen viikkoa kerrallaan ja teen sitä aina uunillisen ja ennenkuin ehtii loppua, pitää tehdä uusi erä. Lapsista kaaliruokiin koskee vai pieni vähemmistö ja niitä kaalinhylkijiä en edes yritä saada maistamaan kaalia, koska ymmärrän hyvin niitä, joita alkaa jo puistattaa pelkkä ajatuskin kaalin syömisestä. Saattavat aikuisena jopa pitää kaaliruuista, toiset eivät koskaan. Syömään pakottamalla ei ainakaan opi pitämään.
Mistähän muuten johtuu sellainen outo mielivalta, että joillakin (äideillä,opettajillakin) on ikäänkuin elämäntehtävänä pakottaa jälkeläisiään syömään ruokia, jotka kyseisen lapsen makuaistille maistuvat epämiellyttävälle? Miksi ihminen, ikään katsomatta, ei saisi itse päättää, mikä maistuu hyvältä, mikä pahalta ja mitä haluan oikeasti syödä?
Ymmärrän ja erotan toki ne lapset, jotka käyttävät ruokailutilannetta oman (mieli)valtansa osoittamiseen ja kieltäytyvät sen takia syömästä. Mutta jos kaalilaatikko on kertakaikkiaan jonkun suussa pahaa, miksi jollakin on oikeus vähätellä sitä henkilökohtaista mielipidettä. Entäpä se äiti, joka nauraen väheksyy lapsensa mielipidettä pahanmakuisesta ruuasta, saisi työpaikkaruokalassa viereensä pääkokin, joka kaikkien nähden ja kuullen pitäsi ivallisen luennon, että "sinä et koskaan valitse ruokalistalta kotletteja metsäsienikastikkeella, onpa sinulla outo maku!"
En minäkään hyväksy sitä, että lapsi sanoo ruokapöydässä ääneen "tuo ruoka on pahaa, en syö sitä". Ruoka on sen verran pyhä asia, että sitä ei koskaan ääneen sanota pahaksi, ei ainakaan ruuan valmistajan kuullen, mutta jos jostakin ruuasta ei kerta kaikkiaan pidä, sen voi ilmaista niin, että pyytää/ottaa ruokaa vain hitusen ja syö, jos pystyy. Jos ei pysty ruokaa syömään, vie tähteet vähin äänin, huomiota herättämättä kompostiin.
Kotioloissa teen myös niin näiden radikaalisti mielipiteet jakavien ruokien kanssa, että on myös toinen vaihtoehtoinen ruoka tarjolla. Äitinä olen kuitenkin vastuussa siitä, että lapset saavat tarpeeksi ruokaa aterialla, mutta en voi PAKOTTAA heitä pitämään mistään ruuasta. Monet pikkulasten ja koululaisten ruokaongelmat olisi Suomessa kokonaan pois, jollei niin intohimoisesti painostettaisi syömään vaikka oksentamisen uhalla. Aika monelle koululaiselle on tullut kouluruokailusta ahdistava tilanne, kun jo valmiiksi pelkää, pystynköhän syömään tarpeeksi tämänpäiväistä ruokaa, ettei opettaja ole minulle kaikkien nähden vihainen. Ja oikeastihan ruokailuhetki, oli se sitten koulussa, kotona tai työpaikalla, pitäisi olla rentouttava, iloinen ja tarkoituksensa täyttävä katkos muuhun touhuun ja työhön.

Olen omien lasteni kohdalla noudattanut edellä kertomiani periaatteita. Millaisia syöjiä lapsista sitten on kasvanut? Ovatko aikuisenakin kranttuja nyrpistelijöitä?
Voitteko kuvitella: he ovat hyvin enakkoluulottomia uusien ruokien maistelijoita. Kaikki pitävät valtavasti myös ulkomaiden keittiöiden ruuista. Vanhimman tyttären suussa maistuu hyvin myös se kaalilaatikko. Vanhin poika pystyy yökkäilemättä kovaan nälkään syömään myös hernekeittoa, mutta hänen lempiruokaansa se ei ole.
Ne, jotka eivät lapsena pitäneet mistään puurosta, syövät joka aamu puuroa. Kalaruokien karttelijalapsi on hulluna sushiin. Kiinalaista ruokaa he kaikki söisivät vaikka joka toinen päivä. Sipulista pitävät, ketkä pitävät.
Näkisin, että kasvatusmetodi toimii käytännössä. Ja mikä tärkeintä: vanhimmat lapset eivät koskaan missään moiti ruokaa huonoksi tai pahaksi. Sitä pidän kaikkein tärkeimpänä oppina.

Tarkoitukseni oli vinkata venäläisistä kaalipiiraista.
Silppua pieni kaali ohueksi silpuksi, ruskista vähän öljyssä pannulla, ripottele hiukan suolaa ja lorauta paistamisen loppuvaiheessa vähän siirappia. Jätä kaali jäähtymään laakeaan astiaan.

Tee sokeriton, kardemummaton pullataikina. Kolmen desin nestemäärä on sopiva. Kananmunaa voit käyttää enemmän kuin tavallisessa pullataikinassa.
Kun taikina on noussut jaa se tasakokoisiin, noin puolen nyrkin kokoisiin palloihin. Kauli palloista soikeita lettuja, reilun kämmenen kokoisia. Laita "lettu" kämmenelle, letun päälle suuri lusikallinen kaalia ja nipistele taikina soikean piiraan muotoiseksi. Laita piiraat pellille taikinan sulkukohta alapuolelle, niin että päälipinta jää tasaiseksi.
Anna kohota vähän aikaa, voitele munalla. Paista 200 asteessa kullankeltaisiksi.
Ovat herkkua varsinkin teen kanssa. Soveltuvat erittäin hyvin pakastettaviksi.
Suuremman erän tekeminen kerralla on mukavaa, koska oma hommansa on kaalin käsittely.
Hintaa yhdelle kaalipiiralle tulee kaalin hinnasta riippuen joitakin senttejä.

5 kommenttia:

  1. Meillä lapset ovat onneksi tosi hyviä syömään. Mieheni on totuttanut omat lapsensa jo pienestä pitäen erilaisiin ruokiin ja niiden raaka-aineisiin. Reilu vuosi sitten muutettuani Mieheni kanssa yhteen Neiti P ei vielä pitänyt esimerkiksi sienistä, joita Mieheni taas rakastaa suunnattomasti. Neiti P:n vuoksi niitä ei kuitenkaan poistettu ruokalistaltamme, vaan pikku hiljaa alkoi Neiti P:n totuttelu pikkuisen maistamalla vieraisiin raaka-aineisiin. Tämä menetelmä on tuottanut tulosta. Tänä päivänä Neiti P syö jo suurella ruokahalulla sienikastiketta ja nauttii perheen yhteisestä sushi-illallisestakin ihan yhtälailla kuin toisetkin. Minusta se on hienoa ja olemme molemmat Mieheni kanssa siitä todella iloisia.

    VastaaPoista
  2. "Perhostytön" kanssa olen pitkälti samaa mieltä.

    Mielestäni syömään ei pidä ketään pakottaa, mutta maistaa pitää! Opettajana pidän tästä säännöstä kiinni kouluruokailussa ja myös kotona. Maistamisen jälkeen lapsi voi sitten tehdä oman valintansa, johon aikuinen ei puutu.
    Miten oppii erilaisiin makuihin, jos lautasella olevaan ruokaan ei edes koske?

    Itse henkilökohtaisesti en koskaan laita kahta ruokaa aterialle. Jos lapsi ei syö varsinaista ruokaa, pöydästä löytyy kyllä muuta, jolla vatsansa täyttää.

    Kahdenkymmenen viiden vuoden koulukokemuksella varustettuna olen huomannut, että yhä enenevässä määrin koulun ruokapöydästä löytyy niitä oppilaita, jotka ovat erittäin ennakkoluuloisia ruokia kohtaan eivätkä käytännössä syö juuri mitään. Monessa kodissa menu on hyvin kapea sisältäen ns. muotiruokia. Lähes jokainen lapsi syö koulussa hyvällä ruokahalulla pizzaa, hampurilaista ja tortillaa. Pastaruoat kuuluvat myös tähän sarjaan. Toisaalta keitetyt kasvikset, ruisleipä ja salaatti yritetään usein ohittaa. Surullista minusta!

    VastaaPoista
  3. Meillä on miltei aina itsetehtyä ruokaa, ja kun sitten jouduimme siirtymään keittiörempan vuoksi eineksiin, niin alkuun olikin aika opettelu niiden kanssa. Vieläkään ei makaronilaatikot tai kiusaukset uppoa vaikka olisivat kuinka saarioisten äitien tekemiä. Ja hintakin on melko kova verrattuna itse tehtyyn ruokaa. Toisaalta pinaattiletut, nakit jne. on mainiota ja helppoa kesäruokaa, ja vauvojen purkkiruuat helpottavat kovasti arkea. Meillä kans pitää maistaa kaikkea, mutta suosista jätän ne ruuat tekemättä josta kukaan ei tykkään, me aikuisetkin ollaan aika ronkeleita.
    Koulussa ongelmaksi on muodostunut lapsen mielestä paha ruoka. Einekset ja ulkomailta tuotetu liha ei kuulemma maistu koulussa aina aikuisillekaan, ei voi siis poikaa syyttää. Harmi että kouluruokailusta säästetään. Rehtiä perusruokaa, mielellään läheltä tuotettuna, se olisi hieno juttu.

    VastaaPoista
  4. mitä enempi luen lokiasi... sitä enämpi tykkään tyylistäsi kirjoittaa.oot ihan mahtava. tv aiti täältä pohj suom sta.

    VastaaPoista
  5. Kiitoksia vinkistä!! Täytyykin tehdä kaalilaatikkoa pitkästä aikaa!

    VastaaPoista