Tavaroita tarpeeseen vai tarpeettomuuteen

Viimeksi Kierrätyskeskuksessa käydessäni tokaisin myyjälle, kun olin ihastellut kaikkia kauniita astioita ja hyväkuntoisia huonekaluja, että miten malttaa työntekijä olla tällaisessa paikassa töissä niin, ettei lankea hankkimaan kaikkia näitä ihanuuksia. Nainen sanoi harkiten ja vakavana:
-"Tavara ei tee ihmistä onnelliseksi".
Hänen vastauksensa paljasti, että hänelle elämän onni merkitsee suurempaa tavoittelemisen arvoista asiaa, kuin maailman kaikki kauniit ja hyödyllisetkin tavarat.
Olenhan minäkin tuon asian jotenkin tiennyt, ettei tavara tuo onnea ja elämänfilosofiaani kuulukin pyrkiä välttelemään roinan ja tarpeettoman tavaran kerryttämistä nurkkiin ja kaappien perukoille. Joskus ajan myötä tarpeellisena, suorastaan tuikitarpeellisena pidetty tavara muuttuukin yhtäkkiä täysin arvottomaksi.
Joillakin ihmisillä on tiukka periaate, että mistään peritystä ei saa koskaan luopua.

Juhannuksena velipoikien kanssa totesimme taas kerran, että mikä on lopputulos, kun sata vuotta laitetaan talteen tarpeellista tavaraa. Onhan satunnaisesti joku joitakin epätoivoisia kaatopaikkareissuja yrittänytkin toimittaa, mutta niiden jälki ei näkynyt kerrassaan missään. Mummolan ongelma/etu on lähes rajaton säilytystila-arsenaali. On uusi ja vanha talo, vinttiä, aittaa, latoa, riihtä ja lisää latoja. Sanoinkin veljilleni, että kun asia on ajankohtainen, otan mieluusti vastaan kaiken avun tavaran poiskuskaamiseen ja kukin saa viedä ihan mitä haluaa ja niin paljon kuin haluaa. Lisäksi koulutan itseäni siihen, että en aio ottaa tavaramäärästä mitään stressiä.
Tästä Helsingin kodista muutto näyttää aika yksinkertaiselta, meinasin sanoa iisiltä. Suurin osa ns. huonekaluistamme kun on löydetty talon roskahuoneeseen hylättynä, pihan keväiselle jätelavalle nakeltuna tai saatu tuttavilta käytettynä. Uutena hankittua tavaraa on todella vähän ja rautaisten, natisevien kerrossänkyjen roudaaminen mummolaan ei minussa herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Jotenkin mummolan idylliin sopii paremmin nukkua sivustavedettävässä satavuotiaassa, käsitehdyssä puusohvassa.
Aamukahviani hörpiskellessä ajattelin, että varmaan sitten muuton edellä laitan kyltin talon kulmalle "tule hakemaan, mitä haluat" ja se tavara, mikä ei kellekään kelpaa, kuskataan viimeiselle leposijalleen Ämmässuolle.
Ennen mummolaanmuuton varmistumista puhuimme miehen kanssa lämpimiksemme 15 neliön kopista keskellä Kampin palveluja, jossa meillä on tarkalleen vuode, pöytä ja kaksi tuolia. Olisi houkutteleva ajatus elää raihnas vanhuus ilman koriste-esineitä ja perintöliinoja. Pikkuisen näyttää tulevaisuudenkuvamme muuttuneen, mutta ei toivon mukaan ainakaan pahempaan suuntaan. Jos nimittäin pystyn olemaan ottamatta stressiä tavaramäärästä, jonka syntymiseen en ole itse juurikaan ollut osallisena.