Eikö se anna lasten edes huutaa?

Joskus tuntuu, että jotkut lapset ja huuto kuuluvat yhteen. Huuto, möly, möykkääminen ja aiheeton melunpito. Vaikka lapseni eivät kovin paljoa ole päiväkodeissa oleilua harrastaneetkaan, ollut ollut panevinani merkille, että jotkut lapset, jotka ovat hoidossa suuressa päiväkotiryhmässä, saattavat omaksua kovaäänisen puhetavan. Ehkä suuressa joukossa kuulluksi tuleminen on aiheuttanut tavan syntymisen.
Toiset lapset innostuessaan lisäävät puheen volyymiä, toiset väsyneenä, toiset hyvin nukkuneina.

En perusta seuraavaa "oppiani" tai kasvatuskäytäntöäni tietoisesti minkään oppiguruni kirjoitettuihin oppeihin, minun maalaisjärkeni vain on päätellyt, että kyseinen kasvatustapa on minusta oikeutettu, eikä vahingoita ketään.
Harvemmin olen kyseisestä asiasta huomautellut edes naapurin lapsille, mutta kyllä kun tietty raja ylittyy, naapurisovun nimissä olen toppuutellut myös naapureiden lapsia.
En nimittäin pidä siitä, että omat lapseni tarpeettomasti huutelevat, möykkäävät, meluavat, mölisevät tai aikaansaavat suurta ääntä. On vaikea löytää oikeaa kuvaavaa sanaa sille mölynpidolle, mutta tarkoitan siis ilman näkyvää syytä, tarpeettomasti, silkasta mölyntuottamisen ilosta ilmoille saatettua mölinää. Jos kesäiltana, ennen kuin äidit huutavat jälkikasvunsa sisälle, kuuntelee minkä tahansa kerrostalon pihalla lapsista syntyvää ääntä, siinä on aika harvoin pelkästä leikistä tai pelistä syntyvää ääntelyä. Valtaosa äänestä on outoa, selittämätöntä mölinää. Joidenkin lasten ulkonaolon ainoa tarkoitus tuntuu ajoittain olevan tuon mölyn tuottaminen.
Jos omat lapseni ovat mukana leikissä, josta tuo lähes eläimellinen möly syntyy, silloin kyllä hyvin selväsanaisesti osoitan ojennukseni koko lapsijoukolle. Sanon suoraan, että ei tarvitse huutaa ja möykätä niin, että se kuuluu talon kaikkien ihmisten koteihin. Ei mielestäni yhtään edistä lapsivihamielisten naapureiden kanssa yhteiseloa, jos lapset huutelevat väsymyksessään, nälässään tai muuten vain omaksi ilokseen.

Myöskään yleisillä paikoilla en pidä siitä, että lapseni puhuvat huomiotaherättävän kovaäänisesti. En anna heidän esimerkiksi kaupassa puhua niin, että koko kauppa raikuu. Samoin julkisissa liikennevälineissä en pidä siitä, että lapset huutelevat asioitaan. Toivon todella, etteivät nuoret koululaiseni (inhoan teini-sanaa) koulumatkoillaan lankea kaveriporukassa  tyypilliseen remuavaan, kikattavaan huuteluun, joka tuntuu olevan mitei tapa kuin poikkeus nuorten parissa.

Kun tätä asiaa äsken pohdin, totesin, että vaikka asuisimme maalla, en antaisi möykän värittää pihan elämää sielläkään. Tuli mieleeni lukuisat pesivät pikkulinnut ja talvisin luonnon hiljainen rauha.

Tiedän, että on lukuisia vanhempia, jotka ovat asiasta aivan toista mieltä. Monet katsovat, että lasten kuuluukin saada pitää ääntä, eikä lasten kielellistä ilmaisua tule kahlita.
On myös tilanteita, jotka on mielestäni tarkoitettu lasten tarkoitukselliseen äänen tuottamiseen rajoittamatta. Kun lapset pelaavat kentällä, ovat leikkimiseen tarkoitetuissa leikkipuistoissa tai huvipuistoissa, ovat lastenjuhlissa, he saavat käyttää ääntään kuten parhaaksi katsovat. Mutta paikoissa, joissa kuuluu ottaa muita ihmisiä huomioon aiheuttamatta tarpeetonta häiriötä, mielestäni vanhempien tehtävä on opettaa lapsia puhumaan tavallisella puheäänellä.
En siis katso, että tämä kasvatustapa millään lailla lasta vahingoittaisi tai tekisi hänestä "estoista" tai arkaa puhujaa.
Toisten ihmisten huomioonottamisen opiskelu alkaa kuitenkin aika pienistä asioista, mutta joilla on suuri merkitys yleisen viihtyvyyden kannalta.
Huomaan olevani tässäkin asiassa erittäin konservatiivinen kasvattaja.