Neljävuotias kyläluuta

Tirtetta on aina ollut rohkea olemaan kotipihassa. En muista, olisiko monellakaan muulla lapsella ollut haluakaan jäädä pihaan leikkimään naapurin lasten kanssa, jos sisarukset ovat kotona.
Omaa avaintahan hänellä ei luonnollisesti ole, ei vielä kunnolla edes yletä avainta lukkoon saamaan. Ovikoodia ei tietenkään meidän rapun ovessa ole käytössä, koska rapustamme tuli läpikulkutie torille ja koodi poistettiin käytöstä. Tirtetalle jää vaihtoehdoksi pyytää jotakin avaamaan ulko-ovi tai sitten kiljua niin, että joku kotiväestä kipaisee avaamaan hänelle oven. Tavallisimmin hän kiljuu ja tarkkakorvaiset isoveljet juoksevat avaamaan ovea neljävuotiaalle.
Piha on lapsille turvallinen. Taloyhtiömme koostuu kahdesta vastakkain rakennetusta kerrostalosta ja piha jää niiden väliin. Piha on avonaisilta puolilta suljettu suurin teräsportein. Pihan turvallisuus on loppuun asti ajateltu jo sen takia, että alakerrassamme on keskisuuri päiväkoti, jossa on sisarusryhmä ja kehitysvammaisten lasten ryhmä. Toki näppäräsorminen lapsi pääsee pihasta karkuun, jos haluaa, koska portit saa auki, toisen portin pienelle sivukadulle ilman avainta.
Tirtetta ei kuitenkaan ole koskaan tuntenut mielenkiintoa lähteä omille retkilleen pihasta. Pihan ulkopuolella olevat vaarat hän hyvin tiedostaa.
Nyt kuitenkin neljävuotias on päättänyt avartaa maailmankuvaansa uusin aluevaltauksin. Parina päivänä hänet on löydetty "kylästä". Kylään pääsy on edellyttänyt häneltä naapurirapun ovikoodin tekemistä, oikean kerroksen ja oikean oven löytämistä. Se, miten nelivuotias keinottelee itsensä naapurinlapsille kylään, edellyttääkin sitten puoliluvattomia toimia.
Viimeksi eilen, kun hänet haettiin kotiin 2- ja 3-vuotiaiden kavereittensa luota, hän oli vakuuttavasti ovikelloa soitettuaan ja naapurin tädin avattua ulko-oven, sanonut, että "äiti lupasi minut teille kylään viideksi tunniksi tai minuutiksi".
Äidin lupa oli siis tässä tapauksessa ollut avainsana, joka avasi hänelle pääsyn kavereiden kotiin. Ja täydestä oli mennyt.
Tirtetan pukeutumistyylin tuntien ei naapurin äitejä edes hätkäytä kylään pyrkivän lapsen vaatetus. Sellaisissa höyhentohveleissa ja vaalenpunaisissa tyllimekoissahan hän liikkuu pihallakin.

Viime päivinä on uloslähtöön kuulunut myös ehostus. Joku isosiskoista toi Tirtetalle kirpputorilta jonkinlaisen rasian, jossa on montaa eri väriä, todennäköisesti silmänympärysten värjäämiseen tarkoitettuja. Minä en niistä oikein ole perillä, mutta Tirtetta näyttää hyvin olevan. Joka aamu ennen pihalle menoa hän pikkukeittiönsä edessä meikkaa silmänsä. Tavallisesti toisen silmän ympärys on sinisävyinen, toinen punaisenkirjava.
Isi tuli kiireissään yhtenä aamupäivänä kotiin syömään Tirtetta vanavedessään pihalta mukaan noukittuna.
- "Joku on lyönyt Saaraa pahasti oikeaan silmään. Se on oikein pahan näköinen" isi sanoi puuskuttaen, vähintäinkin huolta äänessä.
Otin Tirtetan lähempään tarkasteluun, mutta huomasin oitis, että oli kyse aamumeikin punaisesta silmästä. Sininen väri oli jo haihtunut vähemmälle.
Isi katsoi tyttöä hieman epäuskoisena, jotta onko tämä minun Tirtettani, mutta kun aidosti tosissaan toinen silmänsä meikkaa, niin ei kukaan voi hymyilemättä tyttöä katsoa.
Se nyt on selviö, että ei isi kirkkoon ota mukaan meikattua tyttöä. Tosin kirkkolaukussa meikkirasia oli kyllä mukana, koska värejä on niin kiva katsella.

Mutta tuohon kyläilyintoon tehtiin nyt sellainen sopimus, että täytyy oikeasti tulla äidiltä ensin kysymään, saako kylään mennä. Naapureiden hyväuskoisuutta ei saa enää käyttää hyväksi.