keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Edelleen pakkasaamuja

Napakat pakkasilmat antavat hiukan armoa pihan raaputukselle, kun maa on vielä iltapäivällä kovassa jäässä. Pensassakseja voi naksutella pusikoissa niin paljon kuin käsivoimia riittää. Takapihalla oleva piikkipuskien ja muiden ryöpsähtäneiden pensaiden ryteikkö on ilmoitettu koko perheelle joutohetkien työmaaksi. Aikoinaan äidin istuttamat lukuisat pensaat ovat levinneet takapihan rinteeseen epämääräiseksi pusikoksi, johon karkuunpääsevät kissat tykkäävät piiloutua. Kaunis tuo pensaikko ei ole mihinkään aikaan vuotta.

Pääsiäisenviettoon saapunut vanhempi nuoriso yllätti yövuoroja tehneen äidin haravoimalla ja raivaamalla suurimman osan pihaa. Kunhan saamme sopivan kevätsadepäivän ja kuiva heinikko vähän kostuu, laitamme pellolle risurovion. Poltettavaa on rovioon jo kertynyt, kun karsittuja oksia on ollut pitkin ja poikin puutarhaa.Olen huono arvioimaan määriä ja pinta-aloja, mutta minulla on sellainen käsitys, että rakennusten lähettyvillä olevan pihan ja puutarhan ala on toista hehtaaria. Ja todellakin kun äitini uuden talon valmistumisen jälkeen ehti 30 vuotta puutarhaan kaikenlaista istuttaa, niin kaikenlaista sieltä edelleenkin löytyy. Kuten olen aikaisemminkin maininnut, vihaan syänjuuriani myöten pihan joka kolkalta löytyviä piikkisiä pensaita, joista valtaosa on ehtinyt kasvaa lähes jättimäisiksi puiksi. Kaiken huippu on talon itäpuolella ikkunoiden alla, keskellä pihanurmea hyvävointisena kasvava pirunkeppi. Luojanluoma sekin raukka lienee, mutta en ole ilennyt äidiltä kysyä, mikä hänen päässään on joskus naksahtanut, kun on sellaisen vihulaisen tontille päästänyt tulemaan.

Ensi alkuun vaikuttaisi siltä, että hyötykasvit ovat selvinneet leudosta talvesta ihan kelvollisesti. Alapihan omenatarhassa oli paria puuta joku pitkähammas käynyt järsimässä, mutta sitä en kovasti sureksi, kun kummankin puun sato on viime syksyinä ollut tasan kaksi omenaa. Riihen taakse taimikon laitaan myöhään syksyllä istuttamiani pensasmustikoita en ole vielä käynyt tarkistamassa ja vanhan talon taakse nakatut keltaiset vadelmatkin ovat melkein unohtuneet.

Olen tehnyt järkeen pohjautuvan päätöksen, että tänä keväänä innostun kasvimaa-asioista minimaalisen vähän. Viimekesäinen kurja sato vauhditti päätöstä sen tosiasian kanssa, että teen tämän kesän lähes kokoaikaista yötyötä. Vapaapäivinä en aio kontata mullassa yhtään enempää kuin mieli tekee. Eilen kellarista löytyi vielä kuutisen kiloa pienenpieniä puikulaperunoita, jotka olivat hyvässä kunnossa. Vein ne vanhan talon lämmitettyyn kammariin itämään ja jos itävät, nakkaan ne kauas viimekesäisestä juurimadon tuhoamasta perunamaasta. Kasvakoot tai märäntykööt, mutta viime kesän kylvöksistä puikulaperuna oli ainut, joka antoi kelvollisen sadon. Koska naapurissamme on perunankasvattaja, jonka perunat ovat parastakin parempia laadultaan ja maultaan, ei kannata haaskata aikaansa, vaivojansa ja rahojansa kyseenalaiseen harrasteluun. Viime keväänähän ostin kalliita siemenperunoita, suurella työllä ja vaivalla ne maahan laitoin, koko kesä niitä harattiin ja kuivimpaan aikaan jopa kasteltiin ja syksyllä perunannoston aikaan todettiin, että juurimato oli syönyt kaiken, aivan kaiken.

Joka tapauksessa kevät rynnistää tänne vauhdilla. Puulan jäiden soittoa pitäisi käydä kuulostelemassa. Eilen illalla ei meinannut malttaa tulla sisälle, kun mustarastas kertoili suloista tarinaa. Ulkotöiden suhteen kannattaa pitää asennetta, että pakollisia töitä ei ole olemassakaan, vaan sitä tehdään mitä kohtuudella ehditään. Tekemällä kun tekemättömät työt eivät täältä ikinä lopu.

Nautinnollista elämän jatkoa sinulle! Nautinnollista sen takia, että nautinto tulee hyvin pienistä asioista, esimerkiksi pihan haravoimisesta. Se on harvojen etuoikeus.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Kuvamuistoja

  


                                          
                                          


                       
                                          
                                          


                          
                                          




                                                    
                                               


Perheemme asui yli 20 vuotta Helsingin Ruoholahdessa. Naapurissa olevasta Lapinlahden sairaalan alueesta tuli yksi suosituimmista ulkoilualueistamme. Alueen vanhat, idylliset rakennukset mielenkiintoisine yksityiskohtineen kiinnosti niin meitä aikuisia kuin lapsiakin. Alueen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen emme saaneet juuri mitään tarttumapintaa, koska sairaala oli jo lakkautettu ja tilojen uusi käyttötarkoitus haki vielä muotoaan. Tokihan käsitimme, että monta kovaa ihmiskohtaloa sairaalarakennusten seinien sisään oli kätkeytynyt. Ajatuksia vaihdoin myös muutaman hoitajan kanssa, jotka olivat tehneet työtä tässä ympäristössä.


                                        


Sairaala sijaitsee erittäin luonnonkauniilla paikalla veden ympäröimänä. Lasten suussa tätä uimarantaa nimitettiin "Pikkurannaksi".



                                        

                                   
 Vastarannalta pilkottaa Hietaniemen hautausmaan uuden kappelin torni. Kappeli valmistui vuonna 1933. Vanha kappeli on vuodelta 1872.