keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Etappi

Nyt ihan oikeasti täytyy olla suurperheen äidin reipas ja realisti. On vain hyvä asia, että lapset itsenäistyvät ja muuttavat pois lapsuudenkodistaan. Siitä huolimatta älköön kukaan vahingossakaan tulko minulle sanomaan, että "oli jo aikakin" 24-vuotiaan, työssäkäyvän pojan muuttaa äidin palvelutalosta omilleen. Poika etsi asuntoa jo pitkään ja odotti tarkoituksella parhaan mahdollisen sattumista kohdalle parhaaseen mahdolliseen aikaan. Eilen hän vei muuttokuorman uuteen kotiinsa ja kovin totisina ja hiljaisina auttoivat pikkusisarukset tavaroiden kantamisessa autoon. Onneksi poika soitti illalla ja toivotti tervetulleeksi tänään neljän jälkeen käymään. Yritän muistaa viedä antennijohdon mennessäni.

Mitä tekemistä pojan muutolla on siihen, että ajatuksissani vilisee kaikenlaisia muistoja 24:n vuoden ajalta? Miksi muistelen haikeudella sitä vilkasta, touhukasta poikaa, joka pudotteli pienellä polkupyörällään alas Ruutinmäen kallioita sellaista vauhtia, että naapurit päätään puistelivat? Ja miksi hymyilyttää, kun muistan pojan kutsuneen tämän johdosta itseään "hoolari-mieheksi"?
Sama poika juoksi muutaman vuoden ikäisenä kämmenet edellä kerrostalomme ulko-oven lasista läpi ja puolen sentin päässä ollut hengenlähtö sai isälle ja äidille muutaman yön unettomuuden aikaan.

Vilkkaasta pojasta varttui vakaa, rauhallinen, harkitsevainen, työteliäs ja aito oma itsensä. Me isänsä kanssa toivomme hänelle elämää, jonka kolhut olisivat mahdollisimman vähäisiä, terveyttä ja luottamusta tulevaisuuteen. Ja muistutamme, että tuli elämässä vastaan hyvää tai pahaa, Jumala on aina kiinnostunut olemaan elämässämme mukana ja Hän haluaa auttaa meitä.

Ostin pojalle muuttolahjaksi peiton, tyynyjä ja laastaripaketin. Noissa pehmeissä lahjoissa ja laastarissa näen jotakin kuvainnollista.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Mili-tyttö Lautakankaalla



Koko suvun uusi lemmikki, reippaasti yli 10-viikkoinen jackrussell-beagletyttö Mili on viettänyt pääsiäistä talollamme Kangasniemellä.
Pyysin Pikkuveljeltä kuvaa blogia varten ja tämän mielestäni huippu-upean kuvan hän äsken lähetti.
Kuvassa Mili tutkailee takapihan kevättilannetta samalta kiveltä, jolla kesäiset puunhakkaajat istuivat ja pitivät juomataukoa jalkojaan lepuuttaen.
(Kuvaa klikkaamalla saat sen suuremmaksi.)

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Nyt

Tytär kieriskeli itsesäälissä niin että säälin hiekanmuruset rapisivat. Syynä huoliin ja surkutteluun oli ensi kouluvuoden haasteet, joita on todennäköisesti luvassa peruskoulun viimeisellä luokalla.

Pysäytin tytön puheet.

"Jos alamme surra tulevia, on asenteemme kuin löisimme kuvainnollisesti Jumalaa kasvoille. Eihän Jumala ole luvannut meille muuta kuin tämän hetken. Ei Hän ole luvannut ensi kesää, tulevaa yötä, huomista.
Hän on antanut meille tämän hetken uskomattoman kauniiseen lahjapaperiin käärittynä. Hän odottaa, että avaisimme ja ihastelisimme saamaamme lahjaa ja nauttisimme siitä jokaisella solullamme.
Mistä ihmeestä olemme saaneet päähämme, että pidämme itsestäänselvyytenä ensi vuotta? Millä oikeudella vähättelemme Luojan tämähetkilahjaa keskittämällä ajatuksemme liian usein olemattomien ajatteluun? Olemattoman ajatteluahan on kirjaimellisesti ensi vuoden haasteista stressaaminen?
Jumalan lukemattomat lupaukset Hänen hoidostaan ja huolenpidostaan sen sijaan eivät ole järkähtäneet piiruakaan siltä kallioperustalta, jonne Raamatun Sana on ne asettanut.
Yhteenveto tästä: Jumala antaa meille hetken kerrallaan ja kietoo sen lahjan lukuisiin lupauksiinsa huolenpidostaan. Meidän ei tarvitse tietää aikoja ja hetkiä. Riittää, että sydämemme yhteys Taivaalliseen Isään pysyy selkeänä ja kirkkaana."


Huomasitteko, että tänä pääsiäisenä pääsiäisen sanoma Jumalan pelastussuunnitelman toteutumisesta ihmiskuntaa varten tuntuu aikaisempaa väkevämmältä ja puhuttelevammalta?
Jos suvivirren sanat alkoivat puhutella monia, niin tänä pääsiäisenä Jeesuksen sovitustyön tuore sanoma on pysäyttänyt monet ajattelemaan, että "entä jos tämä asia sittenkin koskee myös minua?"
Kyllä se koskee sinuakin, sillä Jumala on rakastanut sinua ikuisella rakkaudellaan ja Hän etsii sinua saadakseen sinut rakkautensa keskiöön.


"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä". (Joh.3.16)

Ja huomaatteko mielenkiintoisia yhtymäkohtia Nooan elämän ja Jeesuksen sovitustyön välillä?
Pitääpä lukea ajatuksen kanssa, mitä kaikkea Raamatussa kerrotaan Nooasta ja hänen elämästään. Ainakin Nooa kuunteli tarkasti Jumalan puhetta ja teki mitä Jumala käski.

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Ajat vaihtuu

Kynsin ja hampain näköjään yrittää pitää kiinni siitä ajasta, mihin kuuluu pienet lapset ja niin sanottu "lapsiperheen elämä". Halusimmepa tai emme, niin armoton aika kasvattaa lapset aikuisiksi. Yksi toisensa jälkeen siirtyy perheen yhteiseltä polulta kulkemaan omaa polkuaan.
Tänään kävi täällä kaksi tytärtä, jotka kulkevat jo vakaasti omia, suoria polkujaan. Minulle tuli kurkkua pakahduttava tunne, että "tätä se vanheneminen ja vanhuus sitten on". Lapset tulevat käymään vanhempiensa luona ja menneiden vuosien monet muistot lyövät suurilla laineilla mielen yli.

Varmasti näihin ajatuksiin vaikuttaa myös se, että 24 vuotta lähellämme kasvanut ja varttunut perheemme ensimmäinen poika muuttaa omaan kotiinsa puolentoista viikon kuluttua. Nuo vuodet ovat todellakin pyyhkäisseet uskomattoman ajattomasti ohi, mutta niin rikkaan runsaat on niiden vuosien muistot. Luulen hidastavani ajan pyörän pyörimistä pitämällä kynsin ja hampain kiinni perheen tutuista rutiineista.
Jokaisen lapsen kohdalla on muodostunut omat rutiinit, joita kunnioitamme ja vaalimme ja jotka ovat meille tärkeitä. Tämän vanhimman pojan kohdalla ne rutiinit ovat niin pieniä ja arkipäiväisiä, kuin aamupalaleivän teko valmiiksi kylmiöön ja työvaatteiden pesu tuoksuviksi ja vaatepinon tuominen pojan huoneen oven vieressä olevan lipaston päälle.

Kampaajatyttö vei kaksi nuorinta siskoaan yökylään luokseen. Vakavasti varoitin heitä syömästä iltapalaksi sipsejä ja karkkeja.
Miika käy kuvaamassa uudella puhelimellaan videoita kirkuvista lokeista ja tappelevista varpusista. Sitten hän tulee sisälle luokseni, näyttää innoissaan videot, sanoo: "päivähali" ja ojentaa merelle tuoksuvat käsivartensa. Pojan karkea tukkakin tuoksuu keväisen meren tuulelle.
- "Äiti, mä meen vielä ulos" hän sanoo ja pyrähtää saman tien ulko-ovesta.

- "Mene viettämään laatuaikaa emännän kanssa" sanoi esimies miehelleni viime viikolla, kun mieheni oli päättelemässä ylityövuoroa.
Meille kaikki yhdessä vietetty aika on laatuaikaa. Meillä on niin vähän aikaa olla yhdessä, ettemme haaskaa siitä hetkeäkään.
Nykyään käymme yhdessä ruokakaupassa.
Jos miehellä on töihinlähtö koulupäivänäni niin, ettemme ehtisi tavata ennen kouluni loppumista, lähden koulusta etuajassa, jotta ehdimme syödä yhdessä ennen miehen töihinlähtöä.

Yhden päivän kaksi oivallusta kirjaan muistiin:
"älä elä tunteittesi viemänä",
"älä anna ympäröivien olosuhteiden vaikuttaa".
Minun kohdallani nämä kaksi asiaa tarkoittaa sitä, että Jumalan lupaukset elämässäni ovat voimassa tunteistani riippumatta ja ympäröivistä olosuhteista huolimatta elän turvassa.

Jos sinusta tuntuu tänä pääsiäisenä, että kaipaat kipeästi elämääsi turvaa, joka ei järky olosuhteiden paineissa, ota vastaan Jumalan tarjoama yksinkertainen apu elämääsi Jeesuksen sovitustyön kautta. Sen avun löydät avaamalla Raamattusi ja ottamalla sanan vastaan.

Vehreää, valoisaa, lämmintä ja Jeesuksen rakkauden täyttämää pääsiäisjuhlaa kotiisi!

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Perheenjäseneksi omittu

Koirahöperöillä voi höperyys olla sitä luokkaa, että raja ihmisen ja eläimen välillä alkaa uhkaavasti hämärtyä. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että yhdeksänvuotiaalla voi muutenkin vielä mennä sekaisin sukulaisuussuhteet.
Odotimme ensimmäistä kertaa kylään Pikkuveljen ja tämän Vaimon uudenuutukaista koiranpentua, Miliä. Kaisa kysyi minulta Miliä odotellessa:
- "Onko äiti Mili sinulle sitten lapsenlapsi? Ai niin, sehän on enon koira, eikun siis sun veljen..."
Oikaisin Kaisan puheita sanomalla, että minä olen Milille mummo.
Ja jos näillä perusteilla pohditaan sukulaisuussuhteita, niin Milillä tulee olemaan aika monta mummoa. Sen tiedän, että Miliä on käynyt katsomassa jo yksi täti.

Milillä on jo vankka ihailijajoukkonsa, jota varten on perustettu Facebookiin oma Mili-ryhmä. Milin untuvaisenihania kuvia käydään meillä yhtenään katselemassa ja videonpätkä, jossa Mili haukkuu tomerasti talouspaperirullan hylsylle keittiönnurkassa, on parasta, mitä olemme nähneet ja kuulleet pitkään aikaan.

On luonnollista, että meidän perheväen koirankaipuu vain kasvaa tuollaista väkähampaista, heiluvahäntäistä touhupalleroa pidellessä.

Tervetuloa sukuun, suloinen jackabee-tyttö Mili! Olemme niin iloisia, että sinä olet olemassa. Olet aina tervetullut meille tänne ja milloin vain haluat mennä vilistelemään Lautakankaan talolle. (Jätä sinne jokin merkki käynnistäsi Ruoholahden mummon iloksi.)

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Muuttoja ja muutoksia

En tykkää ruikuttaa blogissa vaivojani, mutta tämä tauti on ihan pakko mainita: minulla ei varmaan koskaan ole ollut niin kipeä kurkku, kuin mitä tämän taudin alkaessa oli. Yhden yön valvoin ja nieleskelin, kun en hurjalta kivulta saanut nukutuksi. Nyt tauti on vaihtunut kuumeeksi, äänen käheydeksi ja nuhaksi.

Minulta on vuosien saatossa useammankin kerran kysytty, miten suurperheen äiti sairastaa ja tuleeko perheeseen siinä tilanteessa kodinhoitaja tai joku muu apu. Jälleen kerran tautini sattui isin vapaapäiville, kuten useimmiten aikaisemminkin. Tosin iltapäivällä emme olleet uskoa korviamme, kun isiä pyydettiin kuudeksi tunniksi ylitöihin. Viimeksi kun isi kyseli ylitöitä vapaapäivänään, oli vastaus, että "neljäkymmentä miestä istuu jo nyt varalla".
Tänään minä jäin hyvällä omallatunnolla peiton alle ja isi kömpi tyytyväisenä töihin. Kotityöt näyttävät hoituneen keskivertoa paremmin nukkuessani. Saara ja Kaisa kävivät säännöllisin väliajoin tarkistamassa, etten nuku liian pitkään.

Meillä oli kaksi päivää pietarilainen koulutyttö majoitettuna, kun Ruoholahden koulun ystävyyskoulusta tuli vieraita. Kovin paljoa emme naapurimaan koululaisten elämään päässeet tutustumaan, kun vieraamme oli kovin ujo ja niukkasanainen. Lisäksi hän oli ensimmäistä kertaa reissussa ilman perhettään. Englannin kielellä pärjäsimme välttämättömistä asioista.

Meillä on lähiviikkoina edessä uusia asumisjärjestelyjä. Vanhin poika sai asunnon ja pääsee muuttamaan jo kuukauden vaihteessa. Pojan muutto tarkoittaa myös sitä, että pääsen laittamaan itselleni työhuonetta. Työhuone tarkoittaa sitä, että pääsen ottamaan yhteyttä niihin odottaviin asiakkaisiin, jotka ovat jättäneet yhteystietonsa ja sanoneet "laita viestiä, kun hoitohuoneesi on valmis". Käyntikorttien painattamistakin olen tarkoituksella siirtänyt odottamaan tätä aikaa.
Niin paljon kuin 24-vuotiaan asunnonsaamista on odotettukin, huomaan selvästi myös pienen haikeuden perheessä. Isoveli on ollut monessa asiassa roolimallina sisaruksilleen. Huomaan monessa tilanteessa nuorempien poikien seuraavan vanhimman veljen esimerkkiä hillityssä käytöksessä.
Saara tulee varmasti isoveljeä kaipaamaan, koska on saanut vauvasta asti olla veljen lemmikki ja muihin sisaruksiin nähden erityisasemassa. Saara on se, joka saa veljen karkki- ja sipsipussien jämät. Onneksi veli muuttaa melko lähelle, joten luotamme siihen, että puolin ja toisin käydään kyläilemässä.
(Jotka tuntevat minut ja vanhimman poikani, naurahtavat tuolle lauseelle - tuskin mamma alvariiinsa höntää pojan asunnolla, mutta Saara saattaa saada erikoiskutsuja pleikkarin peluuseen.)

Koska jouduin perumaan pitkän listan menoja viikonlopulta tämän taudin takia, on huomisaamuna luvassa nukkumista ilman herätysaikaa. Jos en ihan kauheasti vaikuta taudintartuttajalta, menemme Ruoholahden kappeliin naapuritaloon tapahtumaan, jossa on luvassa kolmen euron keittolounas, euron kakkukahvit ja kirpputori. Vaikuttaa leppoisalta seurustelulta tuttavien kanssa samalla kun saa hoidettua puolenpäivän ruokailun ihan ilman vaivaa. Tilaisuus alkaa kymmeneltä ja jatkuu iltapäivän puolelle. Jos liikut huomenna Ruoholahdessa, poikkea ihmeessä paikalle. Kappeli löytyy samasta talosta kuin metroasema, joten paikalle on helppo löytää.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Ihan vielä ei aurinko näy

Keväinen sade on tehnyt lehmusten oksiin vesitimantteja, joita pitää jäädä katselemaan keittiön ikkunasta kerta toisensa jälkeen. Sadetta ei ikkunasta katsoessa näe, mutta ihmisten kiireisestä kulkemisesta sateenvarjojen alla voi päätellä, että vielä sataa.
Pilvet ovat ohentuneet ja auringon varovainen valonkajo tekee ilmasta pehmeän odottavan, kaikkia aisteja hoitavan.
Lokkien lento on reipasta, vesi meressä ilmehtii. Eiliset rohkeat aallot ovat kulkeneet jo pois ja meri on rauhoittunut.
Kun katsoo kaupunkia ikkunasta, näyttää aivan siltä, kuin asfaltti ja kiveykset odottaisivat kulkijoita, kenkien kapsetta ja lasten jalkojen juoksua. Sade on huuhtonut maan ja nyt olisi niin hyvä kulkea.
Avaan ikkunan, jotta  näkisin myös aamun tuoksun. Sade on häivyttänyt liikenteen hajut. Merenkin tuoksu tuntuu puhtaammalta.
Huhtikuun alun tuoksu meren äärellä ei voi olla kovin keväinen ja multainen. Tuoksu on viiltävän kylmä ja ei edes tee mieli vetää ilmaa voimakkaasti nenäänsä. Ohuella takilla ei kannata vielä tänäänkään ulos pyrkiä. "Kylmä ja kostea" voi sanoa ilmanalasta. Sentään ei tuule.

Mutta noita veden timantteja jään katselemaan edelleen. Ja ihailen sitä tunnelmaa, kun aurinko on saamassa voiton pilviharsosta.

Menemme miehen kanssa iltapäivällä läheisen luo sairaalaan. Sairaalan huoneesta on leikattu pois kaikki nuo edellä kertomani pienet, vaatimattomat luonnon ihmeet. Sairaalan sängyllä ruokit luomakunnan lapsen aistejasi omilla muistikuvillasi. Ehkä sen takia meillä on tullut tavaksi viedä sairaalaan kukkia, kun emme voi koko luomakuntaa sinne tuoda.
Jos minä joutuisin joskus sairaalaan, haluaisin tuotavan sinne pieniä kiviä, käpyjä ja sammalta, ehkä männyn oksan.

Raamatussakin mainitaan jotakin sairaiden luona käymisestä. Että sairaiden luona käyminen on "luonnollinen Jumalanpalveluksemme".
Minusta se kuulostaa aika merkitykselliseltä asialta, mutta itse asian ydin ei ole minulle vielä kokonaan selkiytynyt. Ehkä ymmärtäisin asian paremmin, jos enemmän osoittaisin aikaani sairaiden luona käymiseen.

Me jotka pääsemme katselemaan, kuuntelemaan, haistelemaan ja kokemaan Luojamme luomakuntaa, tehkäämme se tänään nöyrällä kiitollisuudella.


Jatkoksi edelliseen.
Olin jo rapussa lähdössä vierastunnille Laakson sairaalaan. Pikkuinen Saara juoksee vielä perääni:
- "Äiti oota! Minulla on sinulle lahja!"
Hentoiset tytönkädet kaivelevat takintaskusta pienen kiven.
- "Tämä lahja on äiti sinulle " Saara sanoo ja laskee silmät loistaen käteeeni sileäksi hioutuneen, kaunismuotoisen, juuri käteen sopivan, tumman kiven.
Huomaan veden alkavan kirvellä silmissäni, kun muistan, mitä juuri tänne kirjoitin.
Kiitän Saaraa sydämeni pohjasta ja pyydän häntä viemään kiven talteen yöpöydälleni.
En halunnut näyttää lapselle liikutustani, koska hän ei olisi käsittänyt sen syytä.
Saara ei ole vielä koskaan aikaisemmin tuonut minulle ulkoa lahjaksi kiveä. Tämän ensimmäisen hän toi juuri oikeana päivänä.