sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Ihan vielä ei aurinko näy

Keväinen sade on tehnyt lehmusten oksiin vesitimantteja, joita pitää jäädä katselemaan keittiön ikkunasta kerta toisensa jälkeen. Sadetta ei ikkunasta katsoessa näe, mutta ihmisten kiireisestä kulkemisesta sateenvarjojen alla voi päätellä, että vielä sataa.
Pilvet ovat ohentuneet ja auringon varovainen valonkajo tekee ilmasta pehmeän odottavan, kaikkia aisteja hoitavan.
Lokkien lento on reipasta, vesi meressä ilmehtii. Eiliset rohkeat aallot ovat kulkeneet jo pois ja meri on rauhoittunut.
Kun katsoo kaupunkia ikkunasta, näyttää aivan siltä, kuin asfaltti ja kiveykset odottaisivat kulkijoita, kenkien kapsetta ja lasten jalkojen juoksua. Sade on huuhtonut maan ja nyt olisi niin hyvä kulkea.
Avaan ikkunan, jotta  näkisin myös aamun tuoksun. Sade on häivyttänyt liikenteen hajut. Merenkin tuoksu tuntuu puhtaammalta.
Huhtikuun alun tuoksu meren äärellä ei voi olla kovin keväinen ja multainen. Tuoksu on viiltävän kylmä ja ei edes tee mieli vetää ilmaa voimakkaasti nenäänsä. Ohuella takilla ei kannata vielä tänäänkään ulos pyrkiä. "Kylmä ja kostea" voi sanoa ilmanalasta. Sentään ei tuule.

Mutta noita veden timantteja jään katselemaan edelleen. Ja ihailen sitä tunnelmaa, kun aurinko on saamassa voiton pilviharsosta.

Menemme miehen kanssa iltapäivällä läheisen luo sairaalaan. Sairaalan huoneesta on leikattu pois kaikki nuo edellä kertomani pienet, vaatimattomat luonnon ihmeet. Sairaalan sängyllä ruokit luomakunnan lapsen aistejasi omilla muistikuvillasi. Ehkä sen takia meillä on tullut tavaksi viedä sairaalaan kukkia, kun emme voi koko luomakuntaa sinne tuoda.
Jos minä joutuisin joskus sairaalaan, haluaisin tuotavan sinne pieniä kiviä, käpyjä ja sammalta, ehkä männyn oksan.

Raamatussakin mainitaan jotakin sairaiden luona käymisestä. Että sairaiden luona käyminen on "luonnollinen Jumalanpalveluksemme".
Minusta se kuulostaa aika merkitykselliseltä asialta, mutta itse asian ydin ei ole minulle vielä kokonaan selkiytynyt. Ehkä ymmärtäisin asian paremmin, jos enemmän osoittaisin aikaani sairaiden luona käymiseen.

Me jotka pääsemme katselemaan, kuuntelemaan, haistelemaan ja kokemaan Luojamme luomakuntaa, tehkäämme se tänään nöyrällä kiitollisuudella.


Jatkoksi edelliseen.
Olin jo rapussa lähdössä vierastunnille Laakson sairaalaan. Pikkuinen Saara juoksee vielä perääni:
- "Äiti oota! Minulla on sinulle lahja!"
Hentoiset tytönkädet kaivelevat takintaskusta pienen kiven.
- "Tämä lahja on äiti sinulle " Saara sanoo ja laskee silmät loistaen käteeeni sileäksi hioutuneen, kaunismuotoisen, juuri käteen sopivan, tumman kiven.
Huomaan veden alkavan kirvellä silmissäni, kun muistan, mitä juuri tänne kirjoitin.
Kiitän Saaraa sydämeni pohjasta ja pyydän häntä viemään kiven talteen yöpöydälleni.
En halunnut näyttää lapselle liikutustani, koska hän ei olisi käsittänyt sen syytä.
Saara ei ole vielä koskaan aikaisemmin tuonut minulle ulkoa lahjaksi kiveä. Tämän ensimmäisen hän toi juuri oikeana päivänä.

4 kommenttia:

  1. Pienet kivet on isoja ihmeitä. Niitä sivellessä voi kuulla puron lirinää ja linnunlaulua. Niihin voi sisältyä paljon tunnetta ja muistoja.

    VastaaPoista
  2. Psalmi 90 olkoon lohdutuksenanne.
    Luonto on lääke...

    VastaaPoista
  3. Kirjoitat niin kauniisti ja viisaita sanoja, blogisi on mahtava, tuntuu että sielu lepää ja mieli seestyy, aina kun täällä käy lukemassa :)

    VastaaPoista
  4. Kiitos. Sydämen pohjasta asti.

    VastaaPoista