Kultasuoni keväisessä kasvimaassa

Vapaapäivän vieton aloitin pihalla mynkäämisellä. Haravoin yläpihan hiekkaiselta tasanteelta koirien talven aikana levittelemiä polttopuiden roskia. Varsinkin Veikalla on tapana kuskata ladosta puita keskelle pihaa ja silputa niitä sitten sinne.

Kävin kyllä riihen kulmalla aikomuksena katsastaa metsän nuotiopaikka, mutta uskottava se oli, että saappaan varsi ei lumihangessa riittänyt. Pellot alkaa olla lumesta vapaat, mutta metsässä on lunta yli polven.

Alapihalla kääntelin maa-artisokan kasvupaikkaa ja lapio osui todelliseen kultasuoneen: maa-artisokan mukuloita oli ennennäkemätön määrä, eikä mitään pieniä napuloita, vaan nyrkin kokoisia järkäleitä. Hain ämpärin ja nostin muutaman kilon mukuloita. Artisokkien kuorimista en edes ajatellut - pesin ja palastelin ne suureen kattilaan sellaisenaan. Vaihdoin keitinveden kerran, ettei vahingossakaan jäänyt mullan makua.

Kun artisokat oli pehmenneet hieman, soseutin ne sauvasekoittimella ja lisäsin suolaa ja muutaman lorauksen ruokakermaa. Tarkoituksella en lisännyt mitään mausteita, koska halusin kasvin oman maun jäävän vallitsevaksi.

Lopputulos oli ennemminkin muhennos kuin keitto, mutta hyvää se oli. Maa-artisokan sisältämä inuliini pitää kylläisenä pitkään ja se kyllä tuli jälleen todistettua. Kuituakin maa-artisokassa on 16-kertainen määrä perunaan verrattuna. Ravintoarvoiltaan muutenkin rikasta artisokkaa voisi käyttää enemmän ruuanlaitossa, kun sitä kerran tuolla niin valtaisasti kasvaa ja viime vuosina on vain entisestään kasvualue laajentunut.

Koivunmahlan juoksuttamisen aika olisi juuri nyt, mutta asianmukaisia välineitä siihen hommaan en nyt mistään keksinyt. Nokkosen kasvua odotellaan seuraavaksi.

Ei kaikki ole sitä miltä näyttää

Välivaihe vuodenajoissa ennenkuin voi nautiskella täysin rinnoin ohikiitävän nopeasta keväästä. Metsään ei juurikaan ole asiaa, jos ei halua saappaantäydeltä märkää lunta. 

Lähdin eilen seitsemän jälkeen töistä. Ihmettelin, miksi vastaantulijat ajavat jonossa ja poikkeuksellisen alhaisella nopeudella. Auton mittari näytti ulkolämpötilaksi +4 ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Matkan edetessä ihmettelin, miksi minulla oli suuria vaikeuksia saada pysymään auto tiellä. Ihan väen väkisin oli suunta ojaan ja auto ei tahtonut totella ohjausta. Mietin, olisiko jostakin renkaasta ilmat pois, kun auto seilasi edes takaisin. Ajoin tien sivuun ja kun laskin jalkani ulos autosta ajoradalle, minulle valkeni, mistä oikein oli kysymys: tienpinta oli liukas kuin luistinrata. Toki siinä vaiheessa muistin, että töihin tullut esimieheni kertoi tien olleen mustalla jäällä ja todella liukas.

Olin enemmän kuin häkeltynyt. Uskoin sokeasti, että lämpöasteet ulkoilmassa tarkoittavat sulaa tienpintaa. En halunnut ajaessani uskoa mahdollisuutta, että tie voi oikeasti olla liukas.

Lähdin jatkamaan kädet täristen matkaa 30km tunnissa alhaisemmalla nopeudella. Ajo ei vieläkään ollut vakaata, mutta sivuttaissuuntainen kankeaminen loppui. Vastaan tuli parinkymmenen auton jono yhtä rauhallisesti ajelevia työmatkalaisia ja rekkakuskeja.

Toivottavasti kokemus opetti minulle jotakin siitä, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää ja mitä luulemme.

Kuvat pihapiiristämme eivät myöskään kerro totuutta. On toki kohta huhtikuun puoliväli ja pihassa voi kävellä harava kädessä ihan vapaasti, mutta umpimärän maan haravoinnissa vain väsyttää itsensä. Kahden viikon kuluttua näkymät ovat toivorikkaammat ja nyt voi jo virittää mielensä nauttimaan uudesta keväästä kaikilla aisteilla. Tiedän, että moni ei ole kanssani samaa mieltä, mutta minusta talvi hurahti hyvin nopeasti.

Lumikasojen alla piilee paljon mukavaa puuhaa kevään harvoille viikoille. Olkaamme iloisia ja mieli hereillä.