sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Älä venytä napanuoraa

Kasvatustyö on sellainen työmaa, josta ei koskaan saa päättötodistusta tai ammattitutkintoa, jos on kyseessä oma lapsi. Jossain vaiheessa työ päättyy, mutta en ole koskaan tavannut äitiä, joka olisi hehkunut onnea ja riemua siitä, miten vaivatonta, helppoa ja iäti kiitollista on jälkikasvun ohjaaminen elämänsyrjään kiinni.
Toki kasvatustyö tuo useimmin onnenhetkiä ja nostaa kiitollisen mielen tekijälleen, mutta ongalmat ja vaikeudet, joiden kanssa kasvattaja painiskelee, tulevat usein puun takaa ja yllättäen.
Toisten lasten kanssa kuviot ovat helpomia ja suurilta kahnauksilta säilytään aikuisikään asti. Jos lapsen ja äidin luonteet ovat monilta kohdin samanlaisia, on hankaluuksia todennäköisesti luvassa.
Joskus lapsen murrosikä sujuu jouhevasti ja miellyttävän yhteistyön merkeissä, mutta kun kaksikymmentä ikävuotta napsahtaa neuvolakorttiin, alkaa irtiotto vanhemmista ja opituista käyttäytymismalleista.

Aika paljon vanhempi voi työtaakkaansa helpottaa opiskelemalla alan kirjallisuutta. Suomalaiset kasvatusammattilaiset ovat kirjoissaan antaneet monia käytännönläheisiä neuvoja, joita voi soveltaa ensiapuna kiperissä tilanteissa, jos oma päättelykyky takkuaa tai puuttuu itsevarmuutta pysyä linjassaan.
Kaiken perusta on tietysti kahden vanhemman perheessä, että kasvatuslinja on yhdenmukainen. Tarkoitan sillä sitä, että pienintä piirtoa myöten täytyy kasvatuksen periaatteista olla yhtä mieltä.
Esimerkiksi keskinäisen keskusten paikka on vanhemmilla jo silloin, jos toinen sallii napostelun iltahammaspesun jälkeen ja toiselle hampaiden pesu tarkoittaa sitä, että iltapala on syöty. Sitten kun keskustellaan siitä, saako alaikäinen viedä kaveribileisiin alkoholijuomia ja jos vanhempien mielipiteet heiluu eri planeetoilla, voi suosiolla viheltää pelin poikki.
Tuossa edellisessä esimerkissä tulee jo lakikirja vastaan ja voiton vie se vanhempi, joka kieltää tykkänään alkoholijuomat alaikäiseltä lapseltaan. Mutta aikamoinen työmaa on edessä, jos vanhempien pitää luoda kompromissi, ennenkuin voivat asettaa rajoja lapselleen.

Suomessa täysi-ikäisyys vapauttaa vanhemmat monesta vastuusta lapsensa suhteen. Käytännössä aika moni jääkin 18 täytettyään taiteilemaan heiluvalle nuoralle, kun aivojen kehittyminen on vielä pahasti kesken ja syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen monissa käytännön tilanteissa on kehittymättömyydestä johtuen hyvin vajavaista. Puhutaan myös elämänkokemuksen puutteesta.

Monelle äidille, jonka täysi-ikäinen lapsi asuu vielä samojen seinien sisällä, voi olla raskasta huomata, että  lapsi elää, menee ja tekee juuri niin kuin itse parhaaksi katsoo. Sekin on kova koulu vanhemmalle, että oma lapsi koluaa ne samat matalikot ja jyrkänteet, josta toivoi kaikkein eniten oman lapsensa säästyvän. Voisikin sanoa ensimmäistä lastaan odottaville, että pohdipa kaikki oman elämäsi kurjimmat sivupolut ja kompastukset ja aloita elämä lapsesi kanssa tiedostaen, että hän aikanaan läpikäy kaikki samat vaikeudet. Emme vanhempina mitään niin paljoa haluaisi, kuin säästää lapsemme kovilta kokemuksilta ja suurilta pettymyksiltä.

Kun nuori varttuu ohjauksessamme ja alkaa itse hallita elämäänsä, meillä on tasan kaksi mahdollisuutta hoitaa tuo "siirtymävaihe".
Voimme ilmaista nuorellemme, kuinka hirveää ja kauheaa se on, että hän mokailee elämänsä kanssa tuolla tavalla, vaikka vuosikaudet olemme muuta neuvoneet tekemään. Voimme todeta lapsellemme, että harakoille meni koko homma, ei tästä mitään tule sinun kanssasi. Tuolla menolla olet vankilassa, ainakin työttömänä sosiaalipummina. Ja viimeinen pisara oli hankkiutua raskaaksi, josta nimenomaan olin varoittanut.

Toinen vaihtoehto on, että luotat siihen herkkävaistoiseen työhösi, jolla olet lastasi kaikki vuodet opastanut ja ohjannut. Hän on sinun lapsesi, häntä olet aina rakastanut, aina hänen parastaan toivonut. Hänen tarpeensa olet elämässäsi asettanut etusijalle. Muistat myös oman vajavuutesi nuorena ihmisenä ja omat kompastuksesi.
Kiedo nuoresi vahvaan kannustukseesi ja luottamukseesi, että antamillasi eväillä hän kyllä selviää. Ilmaise, että tuet häntä kaikissa elämänsä ratkaisuissa ja pidät aina hänen puoliaan. Sinun ei tarvitse edes puhua niistä kompastuskivistä. Toisille niitä tulee, toisille ei ja aina ei kukaan ihminen tiedä ratkaisuja tehdessään, olisiko tämä nyt viisasta. Ei sinunkaan lapsesi tieten tahtoen halua tehdä elämästään vaikeaa. Aina ei voi olla kaukonäköinen. Joskus elämän vaikeudet paljastuvat vasta vuosien kuluttua oikeaksi tieksi kulkea.
Neuvokkainkin ja järkevinkin lapsi joutuu joskus hankaluuksiin. Silloin syyttelemättä annat kaiken avun, jota voit tarjota.

9 kommenttia:

  1. Aikanaan, kun vielä toimin perhehoitajana,eräs varsin kunnioitettava kasvattaja sanoi: "Anna sulkia, älä valmiita siipiä".
    Emme voi elää elämää lastemme puolesta.

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoinen aihe, totta tosiaan, mutta toisaalta olen kyllä vähän eri mieltäkin, toisaalta kyse lienee siis vain tulkintaeroista :)

    Kaikilla, ihan silti kuohuvuodet läpikäyneillä, kun ei ole takana mitään yhteiskunnallisia mokia, ei rikkeitä, ei yleisiä töpeksintöjä, eikä varsinkaan mitään tutustumista virkavaltaan. Silloin ON vaikea katsoa vierestä jos oma lapsi kerta toisensa jälkeen toistaa joitain virheitä ja ajatella vain että kun tuen ja ymmärrän niin hyvin käy.

    Ei käy, ei aina. Ja todellakaan mä en voi sanoa olevani ollenkaan sellainen hyvä ihminen, joka jaksaisin ja olisin kärsivällinen maailman tyhmimmissä tyhmyyksissä miljoonatta kertaa. Minun mielestäni kun turhautuminenkin kuuluu elämään, äidinluontoon ja varsinkin kasvatukseen. Mielestäni nuorelle pitää myös näyttää, jos on mennyt nyt satakilomteriä liian pitkälle ja vanhemaatkaan (ei edes äiti) ei ota ihan kaikkea vastaan.

    Se ei silti tarkoita lapsen hylkäämistä tai rakastamatta jättämistä.

    Minusta sekin opettaa lasta. Että näkee ettei edes omille vanhemmilleen voi aiheuttaa ihan mitä vaan :)

    Kupla

    VastaaPoista
  3. Hyvä postaus, tämä aihe on niin lähellä omaanikin elämääni, kun poikani ensi keväänä tulee täysi-ikäiseksi. Olen itsekin koittanut nuorta kannustaa ja tukea, tosin välillä sorrun paasaamaan, joka on aika turhaa hommaa... koska itse tuossa iässä on jo ratkaisunsa tehtävä, ei se paasaus auta enää mitään, lähinnä nuorta vain ärsyttää (muistan sen omasta nuoruudestani).

    Jokaisen on omat elämänsä ratkaisut tehtävä, kukaan muu ei voi elää toisen puolesta ja hyvä niin. Jokaiselle tulee elämässä varmasti vaikeita aikoja eteen ja silloin on hyvä jos lapset tietävät, että kotoa saa tukea ja turvaa, olipa tilanne millainen hyvänsä.

    VastaaPoista
  4. Yöllä kilahti vanhimmalta tyttäreltä tekstiviesti: "Hui! Mä luin sun "napanuora-jutun". Kenestä sun lapsesta on kyse, kuka on raskaana tai ryöstänyt pankin?"
    Ajatus juttuun syntyi lehtijutusta, jossa äiti kysyi lastenlääkäriltä, mitä tehdä, kun pelkää nuorensa ajautuvan väärään seuraan ja joutuvansa ehkä vaikeuksiin. Kun äiti ei voi enää täysi-ikäisen perässäkään kulkea.
    Lääkäri vastasi hyvin luottavaisesti ja rauhoittavasti, että kun äiti on kasvatustyönsä tehnyt, voi luottaa siihen, että lapsi selviää. Lapselle (täysi-ikäisellekin) täytyy kuitenkin kertoa, että aina voi huolinensa ja vaikeuksinensa tulla vanhemman luo, mutta vastuu tekemisistä on nuorella aikuisella itsellään.
    Niinkuin Tiitsa sanoi, voimme antaa vain sulkia, mutta lentohomma jää lapselle itselleen.
    Ja mikäli, Kupla, oikein ymmärsin ajatuksesi, tarkoitit sitä, että jos aikuinen lapseni kaikesta huolimatta kävelisi palavaan taloon, äitinä juoksisin hänet hakemaan sieltä. Ja vaikka tekisi uudestaan, menisin silti.(Isä saattaisi samassa tilanteessa heittää lapselle sammuttimen ja huutaa "sammuta tuli", mutta äiti hakisi lapsen pois.)
    Esimerkkini jutussa olivat ihan yleiseltä tasolta, eivät omasta elämästäni, enkä kirjoittaessani ajatellut omia lapsiani.
    Ydinajatuksen tarkoitus siis oli, jos ei selkeästi tullut ilmi, että kun lapseni tulee täysi-ikäiseksi, hänen täytyy seikkailla oma elämänsä itse, eikä ole äidin, eikä lapsen edun mukaista, jos äiti nykii koko ajan napanuorasta.
    Toki äidin sydämeen koskee, kun näkee lapsensa tekevän samoja virheitä, kuin on itse aikoinaan tehnyt.

    VastaaPoista
  5. Juu, Sirkku, ymmärsin tuon osion, mutta jotenkin löysin sieltä ajatuksen jossa oman turhautumisen näyttäminen tilanteissa ei olisi suotavaa - se kolahti kuplivaan nilkkaani :D Eli toki minäkin taistelisin kuin leijona kaikkia lapsiani (aikuisia tai alaikäisiä) uhkaavia vastaan, mutta se miten osoittaa sen tilanteen tunteet sille kyseiselle lapselle on sitten toinen asia. Ehkä ymmärsin väärin (kuten veikkaisin :D), et varmaan kuitenkaan tarkoita että vanhempien normaaleja tunteita (turhautuminen, kyllästyminen, hermostuminen, raivarointi) pitäisi peittää lapsilta? Ajattelin vain, että kuinka moni (no nyt tämä ajatus karkailee...) uusi äitikin esimerkiksi masennuttuaan tokaisee, että "oma äiti oli aina niin jaksava" eikä kukaan koskaan antanut ilmi että voi olla toisenlaisiakin tunteita. Mä olen erityisesti keskittynyt "todellisuuden julkituomiseen" oman ja miehen kautta tulleiden jälkikasvun parissa, systeemillä että tältä ja tuolta voi tuntua, näin ja noin voi tapahtua (ja tehdä) MUTTA. Silti niistä selvitään kun antaa muiden auttaa/ hakee apua / ottaa opikseen. Murheen suohon ei myöskään pidä (aikuisen) lapsen jäädä makaamaan,MUTTA opikseen pitää ottaa siltikin. Eli vaikka vanhemmista lähtee paha ääni, niin kädet ovat silti lempeät halauksessa :D

    Kupla :)

    VastaaPoista
  6. Nyt sain, Kupla, kiinni siitä, mitä ajoit takaa.

    Siirrän ajatusta hiukan sivuun, koska liittyy kuitenkin tuohon tunteiden näyttämiseen rehellisesti.
    Minulle aikoinaan nuorena vaimona oli pienoinen järkytys, että kuinka saatan sanoa noin ilkeästi rakastamalleni miehelle ja vielä kurkku suorana huutaen, koska en ollut koskaan kuuullut äitini tekevän niin isälleni.
    Vanhempani olivat päättäneet, etteivät lasten kuullen riitele tai selvitä välejään.
    Minulle tuli käsitys, että eihän avioliitossa koskaan huudeta ja riidelläkään...
    No en pidä asiaa huonona vanhempieni kannalta, säästyin lapsuudessa monelta murheelta ja tunteiden peittämisen kulttuuri oli 60-luvulla maaseudulla muutenkin tavallista.

    Ja vielä: kun nuori takoo päätään seinään miljoonatta kertaa samassa asiassa, on tehokkaampaa huutaa naama punaisena, kuin silitellä. Ainakin nuori näkee, että nyt tää taitaa olla tosissaan.

    VastaaPoista
  7. ihania pohdintoja,kaikki vielä täysin edessä itselläni,mutta niin pelottavan lähellä...Pesän seinät jo tärisevät ensimmäisten kurkistellessa,mitä pesän ulko-puolelta löytyy!On vain luotettava,että lapsi oppii virheistään jne..
    Kiitos!:)

    VastaaPoista