torstai 16. joulukuuta 2010

Ja miten mölliskölle kävi..

Koska tohkeissani lupasin kertoa illalla syöjien kommentit, on lupaus syytä pitää. Homma on äkkiä hoidettu: kukaan ei sanonut mitään!
Jätin kakun keittiön pöydälle valmiiksi leikattuna pari palaa, enkä edes katsonut mokomaan päin koko päivänä. Itse maistoin siitä lounaaksi(!) yhden viipaleen, mutta muskottipähkinä, vaikka sitä oli vain ripaus, tuntui lämpimässä kakussa liian selvästi. Muutenhan se oli rakenteensa puolesta lähes täydellinen: kuohkea ja suussasulava.
 En kiusaa teitä tällä asialla enempää. Kakku on nyt siis hävinnyt pöydältä, mutta kun parempaa ei ole ollut tarjolla, syöjät ovat tyytyneet siihen mitä ovat saaneet. Minäkin aion seuraavalla kerralla kaivaa ohjeen esille.

Jos elämänilo nyt olisi yhdestä epäonnisesta kakusta kiinni, niin surkealla tolalla olisi asiat.
Olin koko aamupäivän etsinyt sopivaa aikaa soittaa äidille ja kysellä kuulumisia, mutta äiti ehti ensin ja soitti ilokseni. Päiväni sai ihan toisen suunnan, kun hän kertoi, että isällä on nyt toinen päivä sytostaattia taas menossa, koska veriarvot olivat viikossa parantuneet aivan huimasti.

Löysin yhtenä iltana perheenäidin blogin, jossa tämä kertoo poikansa syövän käänteistä. Ihan alusta asti en ole perheen tarinaa vielä ehtinyt lukea, mutta kyllä sellaisen lukeminen pysäyttää. Jokainen pienikin käänne syöpäsairaan kohdalla on suuri ja merkittävä asia hänelle ja hänen läheisilleen. Voi vain kuvitella sen henkisen taakan määrää, jota syöpälapsen vanhemmat joutuvat kestämään ja käsittelemään. Kun syöpää sairastaa ikääntyneempi henkilö, jolla on elämänrikkautta jo tallessa paljon, on vaikean sairauden sietäminen vielä jotenkin ihmisen rajoissa. Silti jokainen veriarvon keikahdus keikauttaa myös läheisten mielenrauhaa.

Me, jotka saamme olla kutakuinkin terveinä, liitetään tänä iltana iltarukoukseen kiitos terveydestä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti