Järkipäätös vai poikalapsien kiusaamista

"Ilotulite" on päivän sana. Ei meinaa meidän jösset millään uskoa, että en anna euroakaan, en edes puolta euroa ilotulitteiden ostamista varten. Linja on nyt niin tiukka, että rahaa ei liikene minkäänlaisiin paukkuihin, pommeihin eikä papatteihin. (En minä edes tiedä, onko papatteja enää olemassakaan, ennenvanhaan pojat puhuivat niistä joulun ja uudenvuoden välisenä aikana.)
Naapurin rouva kiteytti asian niin, että ihan sama, jos istuisi ikkunalleen ja alkaisi kylvämään rahaa ikkunasta ulos. Olin samaa mieltä.
Viime vuonna vielä hellyin sinnikkäimmän pojan edessä ja rauhoittelin itseäni repliikeillä "täytyyhän nyt poikien saada pikkusen paukutella uutena vuotena" ja "kyllä se niinkun kuuluu poikien elämään". Nyt ei vain millään nouse esiin sellaisia perusteita.
Kahdeksasluokkalainen vielä ajatteli pelata varman päälle. Kun tein tänään lähtöä kauppaan, hän ilmoitti voivansa lähteä kantamaan kasseja. Minusta on oikein kiva mennä ruokakauppaan vahvan nuorukaisen kanssa, nostin vielä automaatista lisää rahaa, jotta voisin ostaa paljon maitoa ja muuta työlästä kannettavaa.
Nuorimies seuraa kannoillani kuuliaisesti, ei esitä mitään toivomuksia koko ruokakauppakierroksen aikana. Kaupan aulassa on ilotulitteiden myyntipiste. Kuulen, miten nuorukaisen syke nousee ja askel hidastuu rakettien kohdalla. Myyjäkin tuntuu olevan tilanteen tasalla ja kysäisee minulta:
- Mites olis, laitetaanko vähän ilotulitteita matkaan?
Vastaukseni on niin pitkä ja niin nolo ja niin savolainen, että kahdeksasluokkalainen saa jalat alleen ja ottaa niin pitkän etumatkan mutsiinsa, ettei varmasti kukaan osaisi epäillä sukulaissuhdettamme.
Minä siis vielä selvisin niukin-naukin.

Illansuussa rakasomakoneeni teki sellaisen tempun, että se piuha, mikä makaa tuon suuren laatikon päällä, ei enää vilkuttanut yhtään vihreää valoa. Olen ollut huomaavinani, että mitä iloisemmin se vihreä valo vilkkuu, sitä joutuisammin hommani koneella valmistuvat.
Aikani ihmeteltyäni kutsuin apuun sen samaisen kahdeksasluokkalaisen, joka on aikaisemminkin osannut laittaa vehkeitä käyntiin. Ja vips vain: jopa taas vihreä valo vilkkuu ja minä pääsin kiusaamaan lukijoitani turhuuksien kertaamisella. Hyvin diplomaattisesti kahdeksasluokkalainen vastaa kiitollisiin ihasteluihini:
- "No voithan sä sitten ostaa vaikka muutaman ilotulitteen.."
Hetken minusta jo tuntui, että osasipa vetää oikeasta narusta, mutta nyt olen taas kuin kylmä kivi koko rakettiasian suhteen.
Vielä kun huomiseen iltaan asti jaksan pysyä lujana, on voitto saatu.