Lautakankaan Lahja-mummo

Isäni äiti, Lahja Emilia, kuoli kesällä, syntymäpäiväni aattona, kun maatalouskoululaislapsi oli reilun kolmen kuukauden ikäinen. Eli 16 vuotta sitten. Lahja-mummo eli viimeiset viikot terveyskeskuksen vuodeosastolla ja äitienpäivänä ehti vielä pidellä sylissään pientä tytärtämme,viidettä lastamme. Kaikkein suloisimmat toivotukset, mitä ikinä keneltäkään olemme mieheni kanssa saaneet, saimme tuolla reissulla Lahja-mummolta. Hän sanoi painokkaasti, hitunen yleisen mielipiteen uhmaa äänessään, aidolla savolla: "antakee tulla lapsia vuan nii paljo ku tulloo." Olimme kumpikin niin yllättyneitä tuosta toivotuksesta, että osasimme vain nyökkäillä hämillämme. Olimmehan koko naimisissaoloaikamme haaveilleet juuri siitä: saada mahdollisimman monta lasta.

Lahja-mummoa kiidätettiin vuosien saatossa monta kertaa ambulanssilla sairaalaan sydänoireiden takia. En koskaan edes saanut tietää hänen sairauksiensa diagnooseja, näin vain, kuinka usein näytti hänen lähtönsä hetki olevan lähellä. Muistan, että vakavien sydänkohtausten jälkeen Lahja-mummo puhui "jatkoajasta". Kerran, kun hän oli ollut hyvin sairas, hän oli nähnyt unta, että hänen edesmennyt miehensä Vilho tuli hänen luokseen. Mummo oli sanonut hänelle: "Nytkö sinä tulit hakemaan minua?" Vilho-pappa oli unessa vastannut: "En minä vielä hae sinua; minä tulen sitten kun kielot kukkii".
Lahja-mummo oli kertonut unensa myös äidilleni. Kun äitini ja isäni menivät Lahja-mummoa tapaamaan viimeistä kertaa sairaalaan, olivat äiti ja isä  nähneet koko sairaalan pihanurmen valkoisenaan kielonkukista.  Silloin äiti muisti unen ja aavisteli, että viimeinen ilta on Lahja-mummolla.

Mehän asuimme siis "mummolassa". Äitini oli mennyt miniäksi naapuritaloon, Lautakankaalle, joka oli lapsuudenkotini. Isäni vanhemmat asuivat tilalla ja olivat kaikissa talon töissä mukana voimiensa mukaan ja sen ylikin. Varsinkin Lahja-mummolle oli viimeisinä vuosina vaikeaa luopua töistä, joihin voimat eivät enää riittäneet.
Minulle tuollainen asuminen oli rikkaus, jonka käsitin vasta aikuisena, kun olin sen menettänyt. Lahja-mummo laittoi minut viisivuotiaana lähetysmyyjäisissä laulamaan kaikkien edessä suuressa tuvassamme "Oi katsohan lintua oksalla puun". Hän seisoi laulun ajan turvallisesti takanani ja lauloi mukana, kun sanat takkuilivat minulla. Sen "ensiesiintymisen" jälkeen lauloinkin sitten tilaisuudessa jos toisessakin. Lahja-mummo taisi olla minulle suunnannäyttäjä lauluasioissa. Kun olin vuosikauden säestänyt laulujani "soittamalla" pöydänreunaa, Vilho-pappa osti minulle harmoonin. Muutama vuosi sen jälkeen isäni teki suuren uhrauksen ja osti minulle hyvän ja kalliin pianon.

Lahja-mummosta saattoi hyvällä syyllä sanoa, että hän oli vanhan ajan työihminen. Kun miesväki heinänteon aikaan vetäytyi talon seinukselle varjoon ruokaperräisille, mummo jatkoi ahkeroimista. Yleensä hänen työtekoaan säesti hänen hiljainen, innostunut laulunsa. Hän lauloi usein virsiä ja hengellisiä lauluja töitä tehdessään. Syksyllä, kun muilta töiltä kerkesi, mummo oli aina marja- tai sienimetsässä. Muistan lapsuudestani, että mustikoita ja puolukoita miehet kantoivat metsästä saaveissa, kun Lahja-mummo oli ne kerännyt.
Mummo oli varmaan myös hyväntekijä. Hänelle tuli monen eri järjestön kuukausikirjeet ja hän oli sydämellään mukana esimerkiksi Parikanniemen lastenkodin ja Kivalakotisäätiön toiminnassa.
Lahja-mummo oli myös intohimoinen lukija. Hän tilasi postitse suuria kirjapaketteja ja kun hänen huoneensa pieni kirjahylly alkoi pursuta, hän vei kirjoja aitan hyllyyn. Siellä on vieläkin aikamoinen kirjasto mummon jäljiltä. Luulen saaneeni rakkauden kirjoihin juuri Lahja-mummolta.

Talvi-iltoina mummo istui tuvan kiikkutuolissa minä toisella, pikkuveljeni toisella puolella ja mummo luki meille äänensä käheäksi. Hän todellakin luki niin kauan, ettei enää pihahdustakaan kuulunut. Silloin veljeni sanoi: "Ei tarvii mummo ennää lukkee." Aku Ankka- lehdistä alkaen kaikki mahdolliset satukirjat mummo meille luki.

Mummolla oli myös huumorintajua. Pikkuveljelläni oli tapana mummolta salaa nykiä hänen esiliinansa nauhat auki, eikä hän koskaan suuttunut tai ärsyyntynyt.

Joka syksy meillä järjestettiin lähetysmyyjäiset. Sinne tuli kymmeniä naapureita ja siellä huutokaupattiin käsitöitä, leivonnaisia, säilykkeitä, maan tuotteita, mitä kukin nyt myytäväksi toi. Lahja-mummo ompeli Singerillään myyjäisiin ihania tyynyliinoja ja sitoi ne pareittain silkkinauhalla. Hän koristeli tyynyliinan reunat koristenauhalla ja minä katselin niitä kaihoisasti. Muistan ainakin kaksi syksyä, kun tyynyliinojen ihanuus sai minut unohtamaan ujouteni ja huusin sinnikkäästi itselleni parin mummon ompelemia tyynyliinoja. Olin koko kesän säästänyt rahojani juuri myyjäisiä varten ja tyynyliinat olivat oivallinen sijoituskohde. Muistan vieläkin, millaisesta kankaasta liinat oli valmistettu.
Koska äitini oli miniänä talossa, hänelle ja mummolle tuli joskus pientä erimielisyyttä siitä, kuinka hommat hoidetaan. Muistan, että äitiäni ärsytti suunnattomasti, kun mummon kommentti siivoukseen oli: "ketäs vieraita sitä nyt on tulossa, kun nuin kovasti pittää siivota?"

Omien tunteiden ilmaisu oli mummon ikäluokan ihmisille meillä päin aika niukkaa. Ilosta ja surusta ei paljoa puhuttu, väsymyksensä tunnustaminen oli heikkoutta. Mutta sisukkuus on varmaan niitä asioita, joista haluan mummosta ottaa oppia.