Vanhusvanhemmat

Ehdotin miehelleni, että voisin ruveta kirjoittamaan blogia "Kustaankartanon esikartanoissa". (Kuopiolaisille tiijoksi, että Kustaankartano on monen helsinkiläisen iäkkään ihmisen koti).
Reilun vuoden verran on miestäni useasti kutsuttu "Papaksi" ja minua "Mummoksi". Ja jos joku asia miehessäni ottaa minua pannuun, saatan sanoa häntä lauhkeasti Huutaja-Papaksi. Hänpä sitten seuraavassa mutkassa antaa takasin ja pyytää Marisija-Mummon laittamaan kahvia.

On aika niskavilloja nostattavaa huomata, kuinka vanheneminen hiipii nutun sisään aivan kuin vaivihkaa. Aika pitkään elelin äitinäkin kuin nuoruuteen jumiutuneena. Kun alta kaksikymppisenä muutin lapsuudenkodistani pois, on osa minusta jäänyt sinne kirjoittelemaan päiväkirjaa ja haahuilemaan metsäkävelyille ja potkiskelemaan kiviä Puulaveteen. Sitten kun äiti aina puhelimessa kertoi, että nyt on sen ja sen naapurin 80-vuotispäivät, olin ihan järkyttynyt! Ei voi olla totta, että ne ihmiset vanhenee siellä ja kohta heitä ei enää ole! Oma Isä ja Äiti ei minun mielessäni vanhene koskaan.

Kun sitten jonkun vuoden kuluttua palaan katraani kanssa kotipaikalle, on sopeutumista siihen, että raatoni lähentelee viidenkympin rajapyykkiä, eikä kasvimaalla kykkiminen tai mansikkamaan perustaminen enää ole samaa hupia kuin nuorin luin. Enpä käy tulevia suremaan. Olen lapsille vihjaissut vakavissani, että valitkaa ammattinne hyvin monipuolisesti: sähköasentaja, talonrakentaja, parturi, maanviljelijä (on jo hyvällä alulla). Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lapsetkin jo suunnittelevat tulevaisuutta mummolassa. Ne jotka eivät ainakaan nyt halua ajatella maallemuuttoa, järjestelevät elämänsä uomia muuhun suuntaan.

Iän karttuminen muistuttaa itsestään siis tavan takaa. Olen silmälasien hankkimista lykännyt sillä verukkeella, että aika paljon vielä näen. Ei se nyt ole niin tarpeellista nähdä ruokaa lautasellaan kovin tarkasti. Noh, eilen lompsimme eskarilaisen ja kärryissä jutustelevan lapsenlapsen kanssa postista kohti kotia. Kävimme hakemassa kuuden ja puolen kilon paketin pesuaineita, jotka olin voittanut jossakin kilpailussa.
Vastaan näyttää kävelevän nuorimies, joka nyökkää tervehdyksen. Ehdin ajatella, että kukahan tuntematon nuorimies nyt tällaista vanhaa muijaa viitsii moikata. Nuorimies pysähtyy kohteliaasti viereemme ja sitten vasta näen, että kas, oma poikahan se siinä! Kahdeksasluokkalainen oli raitiovaunun ikkunasta nähnyt meidät ja hyppäsi kyydistä kesken matkan. Kyllä minä pojalle tunnustin, että  hoksottimissani on vähän vikaa.

Minua suuresti jännittää, kun se molemminpuolin lonkkaleikattu mieheni menee ulos pimeään ja sateeseen mukamas haukkaamaan happea. Sitä ei näy keskellä pihaa vetelemässä leukoja, joten se köpöttelee tuolla kohta surman suuhun. Ei tartte kuin pikkusen horjahtaa ja kaatua, niin tervemenoa Peijakseen. Nyt kun kävely jo yleensä onnistuu ilman kyynärsauvoja, niin hänellä on semmonen hinku kulkea oikein sydämensä kyllyydestä. Ennen leikkausta hän kulki ulkona ottaen tukea minun olkapäästä ja suuren voihkeen, ähinän ja luiden ronkseen säestyksellä kuljettiin 10 metriä kerrallaan ja sitten huilattiin. Kyllä meillä on kuitenkin hyvin huojentunut olo siitä, että ainakin tänne asti leikkaus näyttää onnistuneen hyvin. Nyt elämme toivossa, että hän joulun jälkeen pääsee takaisin töihin.