Joko loppuis tämä kenkien osto..

Jos minulta kysyttäisi mielipidettä ja jos sillä mielipiteellä olisi pätkänkään väliä, minun puolestani Suomessa saisi olla palkka-armeija. Minusta se on ihan tarpeetonta luonteen jalostusta, että nuoret, verevät miehet joutuvat kertausharjoituksiin ryömimään pakkasessa pitkin lumista kuusikkoa ja saavat siellä ties mitä kuolemantauteja. Ihan yhtä hyvin se asia voitaisiin hoitaa niinkin, että ne jotka haluavat rymytä yökaudet metsissä 30:n kilon varustukset selässä, heille maksettaisiin siitä asiallinen palkka ja hommasta kertyisi eläke. Enkä olisi ollenkaan kade, vaikka heidät päästettäisiin eläkkeelle 45-vuotiaina. Nykykäytäntö ei ole kenellekään eduksi, ei Suomen Puolustusvoimille, ei niille miesparoille, jotka syyttöminä joutuvat kärsimään, eikä veronmaksajille.
Tämä mielipide voimistui minulle sen jälkeen, kun Pikkuveli tuli hengissä pois kertausharjoituksista.

Aamulla veinTirtetan talvikenkäostoksille. Hän kiiruhti kobostavien kopodikengien osastolle ja alkoi hivellä kaikenlaisia juhlajalkineita. "- Ah äiti, katso näitä! Ostetaanko tällaiset! Nämä olisi ihanat kirkkokengät! Oi katso, pinkit kirkkokengät! Voidaanko ottaa kolmet kirkkokengät: mustat, pinkit ja pinkit!"  Kun yritin laittaa likoon kaiken verbaalisen lahjakkuuteni ja diplomatiani ja esitellä mustia Kuoma-saappaita, Tirtetta puhkesi sydäntäsärkevään itkuun. " Oi äiti, ei me sellaisia voida ostaa!"  Tyttö istui lattialle, hautasi kasvonsa käsiinsä ja itki kuin putous. Mutta mukana oli neuvokas ekaluokkalaisveli ja mitä hän löysikään: ihanat nahkasaappaat, joissa oli kukkakirjailuja ja vaaleanpunainen karvavuori! Ihan täydelliset Tirtetta-talvikengät! Ja kun ne vielä sopivat jalkaan ja olivat "ihan kuin balettisaappaat", kaupasta lähti hyvin iloinen tyttö.

Eskarityttö pääsi eläin- ja maatalousmessuille maatalouskoululaissiskon kanssa. Sellaiset tapahtumat on laihaa korviketta kaupunkilaislapsille. Tässä yhteydessä muistuu mieleeni jonkun meidän lapsen syvällinen viisaus: kaupungissa asutaan, mummolassa eletään.