Oma mies ja omat romppeet

Lapsen muisti on mielenkiintoinen järjestelmä. Kun lapsi tapaa uuden ihmisen, hänelle ei välttämättä jää muistiin henkilön nimeä tai mitä henkilö on hänelle puhunut. Ulkonäkökin voi jäädä ihan sivuseikaksi. Se, mitä lapsi aina muistaa on henkilön suhtautuminen häneen. Lapset ovat hyvin taitavia tulkitsemaan kehonkieltä ja se on suorassa yhteydessä siihen, mitä minä sanoisin "suhtautumiseksi".

Omasta lapsuudestani, hyvin varhaisilta vuosilta, muistan Asta-tädin, joka oli äidin ystävä ja hän oli meillä apuna ja kyläilemässä varmaankin parina kesänä. Muistoksi on jäänyt yksi ainoa valokuva, jossa "autan" Asta-tätiä perunoiden kuorimisessa aurinkoisella pihallamme. En muista juurikaan yksittäisiä tapahtumia Asta-tädin käynneiltä, mutta sen muistan aina, kuinka hän suhtautui lapsiin. Kun lapsi puhui hänelle, hän kumartui lapsen silmien tasolle, keskitti kaiken huomionsa lapsen puheeseen ja jutteli kuin vertaiselleen. Ei hän koskaan vähätellyt tai nauranut lapsen puheita tai ollut välinpitämätön. Hän jaksoi kuunnella asian loppuun asti, ei hoputtanut tai keskeyttänyt. Varmaan kaiken tuon takia pidin kovasti Asta-tädistä. Olin silloin noin neljävuotias.

Kun menin naimisiin, äitini etsi Asta-tädin osoitteen ja kutsui hänet pyynnöstäni hääjuhlaan. Asta-täti piti pienen, ihanan puheen juhlassamme. Hän ojensi meille lahjaksi suuren vatkauskulhon täynnä monenlaisia vispilöitä, kauhoja ja lastoja. Hän kertoi erään muiston yhteiseltä kesäajaltamme: olin tullut "topakkana" kerran kesken hommien hänen luokseen ja ilmoittanut, että "kun kasvan isoksi, minulla on oma mies ja omat romppeet". Asta-täti sanoi, että "nyt kun sinulla on oma mies, niin tässä on vähän romppeitakin ensialkuun". Muistelin aina tyytyväisenä hänen sanojaan tehdessäni niillä "romppeilla" keittiöhommia.

Viimeinen "rompe", mikä enää 22:n vuoden jälkeen on tallella Asta-tädiltä, on muovivispilä, josta on enää kaksi sakaraa jäljellä. En edes tiedä, elääkö Asta-täti enää, "rompekin" on kohta aikansa elänyt, mutta minun mieleni sopukoissa pysyy edelleen lämmin muistokuva kannustavasta, iloisesta tädistä, joka osasi rakentaa lapsille tervettä, vahvaa itsetuntoa, ehkä tietämättään.