"Jaan tämän kakun kanssasi"

Sulkeutuihan ne taivaan akkunat viimein, vaikka välillä tuntui, ettei lumentulolle näy loppua. Synttärisankarikin sai pienen kakkuharjoitelman; viikonlopuksi on luvassa iso kakku, josta riittää kaikille kunnolla. Minulla on aina suuria vaikeuksia saada pohja onnistumaan kunnolla. Nyt en lukenut mitään ohjetta, laitoin viisi munaa, sokeria, perunajauhoja, leivinjauhetta ja vehnäjauhoja ja maltoin pitää tarpeeksi kauan uunissa. Tulos oli hämmästyttävästi sitä, mitä kakunpohjalta toivoisikin. Lukiolaispoika oli toivonut mansikka-banaanikakun ja koska tämä ei ole mikään kakkublogi, en käy tarkemmin arvioimaan kakun valmistumista ja onnistumista. Hyvin usein ostan mielelläni kaupan valmiita täytekakkuja, koska saan pakkokakuista stressioireita. Totean vain, että tämänpäiväinen kakku oli pohjaa lukuunottamatta kaikin tavoin epäonnistunut. Syöty se nyt kuitenkin on.

Jos en olisi näin kamalan vanha muija ja elämässä haastetta jo kylliksi, hakeutuisin vielä koulunpenkille. Opiskelisin mielelläni hierojaksi tai jalkojenhoitajaksi tai hankkisin yrittäjäkoulutusta. Olisi kiva myös osata kokata tai olla vaikka kondiittori. Silloin kun tuskailen omien makaronipöpelisköjeni kanssa, ajattelen kieltämättä kateellisena vanhinta tytärtäni, joka oivalsi mennä naimisiin erittäin taitavan ruuanlaittajan kanssa. Meidän huushollissa kun ruokatalous on tyystin minun näpeissäni. Kerran on mieheni paistanut lettuja. Olin silloin Naistenklinikan viiden tähden hotellissa. Tulen kotiin vauva sylissä ja ei tarvitse kuin astua keittiöön, niin jopa alkaa muijan huuto ja mekastus. Mies oli levittänyt teflonpannulle voita veitsen avustuksella ja koko pannun pohja on surkeilla naarmuilla. Lisäksi hän oli paistanut lettuja SILKKINEN AAMUTAKKI YLLÄÄN ja arvaatte, mille rasvan kärylle se haisi sen jälkeen! Se haju ei lähtenyt missään pesussa pois.
Taas minä täällä arvostelen hyvää miestäni. Mutta kun olen turvallisessa pesässä hänen kanssaan, ei mitkään pikkuasiat enää venettä keikuta.