tiistai 9. marraskuuta 2010

Lumisadetta odotellessa

Tuttu somaliperhe neuvoi mainion pikaleivän ohjeen. Meillä leipä on saanut nimen somalileipä. Sitä leivotaan silloin tällöin ja varsinkin silloin, kun mamma on kiristänyt ruokabudjettia.
Äskeisestä noin puolen litran taikinasta tuli 17 kämmenen kokoista leipää. Koska vehnäjauhot olen saanut maalta ilmaiseksi, tuli leipien kokonaishinnaksi 30 senttiä. Sähkölle en rupea laskemaan hintaa, koska se maksaa sen hullut sata euroa kuussa kitkuttelisin minä kuinka energiapihisti tahansa. Saunakin on tätä nykyä romuvarastona, tyhjeneekö edes joulusaunaa varten.
Jos nyt joku haluaa pöllytellä jauhoja keittiössään ja saada halpaa vehnäleipää, laske raanasta vatkauskulhoon haaleaa vettä puolisen litraa. Liota veteen puoli palaa hiivaa, sekoita kädellä yksi kananmuna, ripaus suolaa ja hitunen sokeria hiivalle ruuaksi. Lorauta öljyä niin paljon kuin katsot tarpeelliseksi; minä laitoin reilut puoli desiä rypsiöljyä. Lisää vehnäjauhoja hissuksiin kädellä sekoittaen ja tee taikinasta kimmoisa ja lopeta sen vaivaaminen, kun taikina alkaa irrota kädestä. Noin vartin kohottamisen jälkeen uuni 225 asteeseen lämpiämään. Ota kunnolla jauhotettuihin käsiisi pallero taikinaa (käytä kunnolla jauhoja, ettet ala tapella käsiintarttuvan taikinan kanssa) ja pyörittele siitä ensin pallo ja sitten ala muotoilla sitä litteäksi, pyöreäksi letuksi. Määräänsä ohuemmaksi et sitä käsipelillä saakaan, mutta leivät kohoavat uunissa kivasti. Leivinpaperille pellille ja kun uuni on valmis, ovat leivätkin valmiit uuniin. Paista keskitasolla. Jos haluat kunnolla kypsäksi, pintaan tulee vaaleanruskeita laikkuja, jos haluat kevyemmin paistettuna, katsot vain, että pinta on sopivan kiinteä.

Lapset täyttävät leivät kaikella mahdollisella: lihapullilla, salaatilla, leikkeleillä, Nutellalla, vihanneksilla, majoneesilla, tuorejuustolla. Itse syön ne mieluiten sellaisenaan kahvileipänä, jos ei tee mieli makeaa.

Isänpäiväkortti lähtee tänään hyvin rakkaalle Isälleni. Kurkkua puristaa ja vesi pyrkii silmiin omaa isää ajatellessa. Olisin niin kovin mielelläni isän ja äidin lähellä apuna ja tukena. Viime talven he sinnittelivät isossa talossa kahdestaan ehkä elämänsä rankimmassa vaiheessa. Viime tammikuussa isältäni löytyi kertaheitolla kaksi eri syöpää. Mies, joka on elämänsä aikana käynyt lääkärissä vain uusimassa ajokorttiaan ja ollut aina terve, joutui tilanteen eteen, jossa eletään eteenpäin vain elämänripaus kerrallaan. Kait me lapsetkin aloimme silloin elää vain hetki kerrallaan. Tosin samalla huomasimme, että suuria tulevaisuuden haaveita rakennetaan kokoon myös tikku kerrallaan.
Tällä hetkellä tablettisytostaatti on kohentanut isän vointia selvästi ja paranemista on tapahtunut. Olen tiedotusten suhteen Äidin varassa, koska en kovin usein pääse heitä paikan päälle näkemään.

Isän sairastuminen on koskettanut minua muutenkin syvästi. Vuosi sitten, näihin aikoihin, ajattelin, että pitäisi kirjoittaa isälle kirje, jossa kertoisin, miten paljon hän on minulle elämäni aikana merkinnyt. Kertoisin samalla mieleenjääneitä yhteisiä hetkiä. Jouluaattoiltana sitten sain aikaseksi kirjeen kirjoittaa ja siitä tuli pitkä. Isä sai sen joulun jälkeisellä viikolla. Loppiaispäivän aamuna isä joutui äkkiseltään sairaalaan ja sen reissun seurauksena tuli syöpädiagnoosi. Olin hyvin onnellinen, että kirjettäni ei varjostanut mikään, vaan saatoin kertoa kaikesta lapsen riemulla. Tapauksesta opin rajulla tavalla, että jos tunnet jotakin tärkeäksi asiaksi suorittaa, on parasta tehdä se viivyttelemättä.

Täällä on pikkutytöt verestäneet vanhoja muistoja ja katselleet Titi-nalle ja Pikku Possu-dvd:tä. Kuulostaa aika kotoisalta, kun kolmentoista lapsen isä lauleskelee vaivihkaa: "Yy, kaa, koo. Mä istun potalle..."

2 kommenttia:

  1. Kiitos kannustuksestasi.
    Elämälle maistuvaa marraskuuta Sinullekin!

    VastaaPoista