Tämä päivä todisti minulle taas sen tosiasian, ettei tämä pulju pysyisi pystyssä, jos kävisin töissä kodin ulkopuolella. Olin poissa klo 11-16.30 välisen ajan. Ensin ekaluokkalaisen kanssa tapaamassa reumalääkäriä. Ultraääni paljasti oikeasta polvinivelestä hiukan normaalia enemmän nestekertymää, mutta sitä ei nyt ruveta poistamaan, ellei tule mitään oireita, kuten aamujäykkyyttä. Viime ja toissa talvena pojalla tuli virustaudin jälkeen oikeaan polveen "vettä" joka täytyi sitten poistaa. Jos mitään kummempia ei ilmaannu, menemme taas neljän kuukauden kuluttua.
Käväsin sukkelasti kotona ja sitten tapaamaan kahdeksasluokkalaisen opettajaa. Tapaamisen nimi on "vanhempainvartti", mutta meillä se kesti 50 minuuttia. Äidistä on kuitenkin palkitsevaa kuulla opettajan olevan tyytyväinen kaikkeen lapsensa koulunkäynnissä.
Istuin tietysti raitiovaunussa kuin tulisilla hiilillä kotimatkalla, koska kello oli luvattoman paljon. Ruokakatastrofin pelastaakseni jouduin turvautumaan neljään metripizzaan ja kahdeksaan litraan maitoa, ne nappasin mukaan S-marketista. Kun avasin kotioven, kuului kolmelta suunnalta: "Onko mitään ruokaa, kamala nälkä?" Kun poikalapsi tulee liian nälkäiseksi, siitä tulee äreä. Kun tytöille tulee nälkä, ne alkaa kinata joutavanpäiväisistä
asioista. Kumpaakaan ei kuuntele huvikseen.

Meillä tiskikone laulaa kolmesti päivässä, pyykkiä pestään 5-6 koneellista päivässä, eikä likapyykkikori ole koskaan tyhjä. Lisäksi minusta tuntuu, ettei iltapäivän puolella enää kenelläkään ipanalla ole puhtaat vaatteet päällä. (Paitsi tietysti Tirtetalla, joka muistaa vaihtaa vaatteita yhtenään. Aamulla hän pelasi jalkaansa sellaiset ihan isojen naisten sukkahousut, ihonväriset. Hän meni keimaillen isosiskon huoneeseen esittelemään niitä, kun hän yht´äkkiä jäykistyi kauhusta paikoilleen. "Näähän on ihan kuin Elsa-mummolla!" hän parahti)
Nyt siis arkitodellisuus iskee vastaan, kun on ollut puoli päivää pois kotoa: pyykkiä on pesty aamulla vasta yksi koneellinen, tiskipöydällä on kaksi koneellista pestävää. Meillä kyllä isot tytöt tyhjentävät ja täyttävät tarvittaessa tiskikonetta, jos ovat kotona tietenkin, mutta silloin jos tiski alkaa näyttää ravintolan tiskiltä, mielestäni se ei enää kuulu lasten hommiin. Olenkin joskus ajatellut, että ihan hyvin voisin sitten mummolassa laittaa pystyyn vaikka tienvarsiruokalan, koska joka tapauksessa tätä ruuanlaittoa ja leipomista on aamusta iltaan. Leivon ainakin kuutena päivänä viikossa ja ihan käsittämättömiä määriä. Eikä minulla koskaan ole pakasteessa varalla mitään leipomuksia, koska ei ne yleensä säästy sinne asti. Jos teen kahden litran pullataikinan pitkoja, saattaa yksi pitko riittää pakkaseen, mutta sekin täytyy piilottaa, ettei se häviä seuraavan yön aikana. (Meillä peruspullan syöminen kasvoi "räjähdysmäisesti", kun aloin käyttää taikinan nesteeksi puolet kermaa ja rasvana voita. Mutta: en leivo sitä joka viikko)

Aamulla täytyy käydä katselemassa Kierrätyskeskuksesta, löytyisikö tukevaa pöytää koneelle. Paikan sille sain raivattua, mikä sinänsä on aikamoinen ihme tässä huushollissa. Sadassaviidessä neliössä asuu 14 henkeä. Kun kolmas lapsi meni kouluun, minulle valkeni ihana todellisuus, että ei jokaisella lapsella tarvitse olla omaa työpöytää. Siihen asti se oli ollut minulle pakkomielle. Vaatteiden silittäminenkin oli minulle pitkään pakkomielle, mutta kerran, hyvin kauan sitten, kiltti neuvolalääkäri tokaisi minulle, että eihän niitä vaatteita tarvitse silittää... Viimeiset viisitoista vuotta olen silittänyt vain miehen työpaidat.
Nyt minun tarvitsee vain taitella ja kantaa kunkin kaappiin nuo yhdeksän korillista pestyä pyykkiä olohuoneesta. Tietysti ensin pitää ottaa selvä, mikä vaate kuuluu kellekin.
Hauskaa iltaa teillekin, joko pyykkien kanssa tai ilman.