sunnuntai 2. tammikuuta 2011

"Osta mulle hattaraa" eli elämisen pienet ilot

Tirtetan teki aamulla kovasti mieli hattaraa. Se on aika harvinaista herkkua, Linnanmäki kesäisin taitaa olla lähes ainoa takuuvarma paikka, mistä sitä saa. Joskus harvoin näkee isossa karkkikaupassa pönttöön pakattua töhnää, jota sanotaan hattaraksi. Hattarasta haaveillessaan Tirtetta lausui niin syvällisen toteamuksen, että se piti ihan kirjoittaa muistiin: "Yhes kaupas myyään ilmatteeks hattaraa. Ne ei oo halpoja, ne on tarjoukses."

Pää on jotenkin usvassa vielä vuoden vaihtumisen johdosta. En ole oikein hyvä valvomisessa, mielummin paneudun pitkiin yöuniin. Onneksi koululaiset saavat vielä viikon huilata, en muista milloin olisi ollut näin pitkä joululoma.
Äiti soitti lumen keskeltä mummolasta. Tuli oikein hyvä mieli, koska olivat isän kanssa hilpeitä ja iloisia. Hilpeys taas johtui siitä, että äiti oli pyrkinyt isän syliin istumaan, koska paleli. Isä oli lausunut tuon lapsuudesta tutun kommentin: "elä nyt iso köntti kehtoo siihen tulla". Vuodet olivat tuoneet kommenttiin jatkon: "mäne äkkiä pois, minä ihan kuolen sinun alleis".
Äiti lopetteli puhelun toteamukseen, että "pitää kait laittaa takkaan tuli, että lämpiää."

Pienet ilot ovat siis olleet tänään vallalla. Mies tutkisteli työvuorolistaansa ja muisti samassa, että vuoden vaihtuminen tuo tuntipalkkaan 15:n sentin korotuksen. Sanoin hänelle, että "mitä iloa sulle siitä on, kun kaikki tienestit menevät siihen samaan kankkulan kaivoon kuin ennenkin, eli muijan taskuun." En muista, olenko jo paljastanut teille tämän mieheni kannalta raadollisen tosiasian: kaikki rahat, jotka mieheni suurella vaivalla tienaa, minä laitan menemään. Kahviraha työpäivän varalle on ollut lähes ainut raha, mitä kirstunvartija hänelle suo. Tähän tilanteeseen ajauduimme oikeastaan viime kädessä silloin, kun mieheni tulee kauhusta läähättäen kotiin ja saa hädin tuskin sanottua: "mun pankkikortti on kadonnut...mä nostin rahaa ja sitten se katos johonkin..."
Tiedätte hyvin, millainen soittorumba alkaa sensortin katoamisesta. Minä, tietty, etsin kaikki numerot, mies täysi-ikäisenä kortinhaltijana joutui tietysti hoitamaan puhumispuolen, vaikka olisi mielellään antanut minun hoitaa sen.
Kului muutama päivä, kadonnut kortti oli saatu hengiltä ja oletettavasti ei ollut tapahtunut mitään suurempaa onnettomuutta. Jotakin etsiskelin miehen lompakosta. Ihmetyksen-säikähdyksen-epäuskon tälli pamahti tietoisuuteeni: "Mitä tämä pankkikortti tekee sun lompakossa!!?!!"  Pankkikortti oli koko ajan ollut miehen lompakossa, olin erittäin sokeasti uskonut hänen puheitaan, ettei "korttia löydy mistään, se on varastettu!"
Siis tuo tapaus siirsi kaikki perheen rahavirtojen ohjailun minun hoteisiini. Luottamus mieheeni on tallella.

2 kommenttia:

  1. Meilläkin vaimon pussiin kaikki kilahtaa. No, tai onhan meillä yhteinen tili, mut meikä hoitaa kaikki laskut, hoidan kaiken paremmin ajallaan ku tuo toinen puolisko. Hän hoiti silloin kun tytöt oli pieniä, mut ihmettelin mistä näitä muistutuksia tulee, oli unhoittanut maksaa, tai ei ollut nähnyt laskua. Nykyään mies kysyy vain jäiks mitään jäljelle, vai pitääkö hankkia lisää?

    VastaaPoista
  2. Erinäisiä kertoja olen pelästynyt lähes hengiltä kuvitellessani hukanneeni pankkikortin. Ja se pahuksen lärpykkä on vaan ollut väärässä lokerossa! Tästä opimme, että kaikella on paikkansa :)

    VastaaPoista