Muutaman viikon sisällä sattui nyt toinen tapaus, jolloin olen harmistunut ujouteeni avata suuta julkisella paikalla ventovieraalle. Jälkeenpäin surkuttelee, miksi en tehnyt niin tai niin.
Aamulla seisoin kioskin jonossa, edelläni asioi hyvin vanha täti. Hänellä oli seurassaan itseään nuorempi mies, juttelivat ihan tuttavallisesti, oli ehkä sukulainen. Täti lähtee hymyillen saamansa vaihtorahat kädessä, hymyilee minulle ja unohtaa lapasensa tiskille. Huikkaan tädin perään: "teidän lapanen taisi unohtua!" ja ojennan sen tädille. Tämä kiittää hymyillen ja puristaa edelleen vaihtorahoja, ostoksia ja lapasia kädessään. Postimerkin ostettuani huomaan, että aulassa tädin seurassa ollut mies nostaa pikaisella liikkeellä tädin takaa lattialta viisieurosen ja sujauttaa sen taskuunsa. He menevät vähän kauemmas ja täti alkaa laittaa rahoja kukkaroonsa. Hänen toimensa näyttivät ihan siltä, kuin hän olisi ihmetellyt, "mihin se viitosen seteli tästä hävisi?" Jään hetkeksi katsomaan ja uskon miehen ottavan setelin taskustaan ja kysyvän,"oliko se tämä, jonka löysin lattialta?" Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahdu ja ajattelin tulkinneeni tilanteen väärin. Hyvin vaivautuneena menen viereiseen kauppaan, koska huomasin jälleen kerran kompastuneeni omaan hyväuskoisuuteeni: uskon viimeiseen asti ihmisten rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen ja sitten en ole uskoa silmiäni, kun näen vääryyttä.
Liian myöhään keksin, että olisin voinut mennä tädin luo ja kysyä, putosiko teiltä äsken raha. Ja jos täti olisi myöntänyt, olisin ojentanut viisieurosen. Mies oli nimittäin tädin seurassa edelleen, olisi ollut mielenkiintoista nähdä miehen ilme. Yhtä hyvin olisin voinut älähtää suureen ääneen: "Miksi sä laitat sen rahan omaan taskuus, näithän sä, että se putosi tädiltä!"
Ennen joulua katselin monttu auki, kun nuori nainen mätti kaupan ostoskorista piparilaarin päällä pullotolkulla alkoholijuomia reppuunsa ja muovikassiinsa vaatenyssäköiden sekaan. Nainen kokoaa kassinsa, vilkaisee minua, kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut ja kävelee kassalle. Ennenkuin ehdin löytää hyllyjen välistä myyjän ja selittää tälle tapahtuneen, on nainen häipynyt. Silloin ärisin itselleni. Jos en olisi niin arka suomalainen, joka on isoäidinmaidossa jo imenyt, että julkisilla paikoilla ei huudella kovaan ääneen eikä aiheuteta pahennusta, olisin voinut karjaista niin että kauppa olisi raikunut: "vartijat, henkilökunta, ottakaa tuo varas kiinni!" Oikeasti kun olisi pitänyt tehdä juuri niin. Aivoni eivät vain halunneet millään uskoa, että tuo nainen aikoo todella VARASTAA nuo, mitä hän sulloo kasseihinsa. Vai pelkäänkö itse tulevani nolatuksi, jos vaikka olenkin ymmärtänyt näkemäni väärin...
Turha pönkittää itsetuntoaan sanomalla olevansa oikeuden puolustaja, jos ei edes saa suutaan auki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti