Ykkösen aamuteeveessä kaksi naista keskusteli henkevästi ja paatoksella tämän päivän ilmiöstä, kun ihmiset haluavat jakaa koko maailmalle "jokaisen käännöksensä". (Kysymyksessä oli siis Facebook, Twitter ja blogikirjoittelu.)
Kyllähän se kalikka kovasti kopsahti ja takamukseni oikein ponnahti pystyyn sohvalta, kun naiset kilvan lauloivat suohon näitä sosiaalisen kanssakäymisen nykymuotoja.
Ihmiset kuulema "hakevat yhteisöllisyyttä ja haluavat pönkittää omaa profiiliaan kirjoittelemalla näillä foorumeilla jokaisen käännöksensä koko maailman luettavaksi." Esimerkkinä he käyttivät, eivät enempää ja vähempää, kuin keskenmenoa!
Minulla on blogikirjoittelusta nyt kolmen kuukauden kokemus, Facebook ja Twitter ovat lähinnä nimeltä tuttuja, mutta lasten kautta tiedän myös niiden toimintaperiaatteista jotakin. Blogikirjoitteluni alkua pitkitti pelko siitä, kuinka pumpulissakasvaneena kestän lukijoiden kitkerät kommentit.
Minulle tämä hauska jutustelu ja ajatustenvaihto lukijoiden kanssa on ollut pelkästään myönteinen ja elämäärikastuttava kokemus. Kommentit lukijoilta ovat aina olleet piristäviä, kirjoittamaan kannustavia, myötäeläviä, lohduttavia. Ainoastakaan kommentista ei ole tullut paha mieli. Se, kuinka paljon kirjoitan "pönkittääkseni profiiliani" suurperheen äitinä, onkin hyvin tulkinnanvaraista.
Toisten mielestä ura suurperheen äitinä on lähinnä säälittävää, pakkorakoon joutuneen naisparan sinnittelyä hulluuden partaalla. Toisten mielissä arki suurperheessä saa hauskaa glamouria perustoimintojen moninkertaistumisesta. Ja hyvin monen mielestä suurperheiden äidit ovat yhteiskunnan etuuksien häikäilemättömiä hyväksikäyttäjiä. Siinä he kaiken lisäksi ovat aivan oikeassa. Ilman yhteiskunnan maksamaa lapsilisää ei Suomessa yhdessäkään velallisessa suurperheessä, jossa perheen yhteenlasketut vuositulot ovat alle 50 000 euroa, syötäisi leipää joka päivä ja kuljettaisi kengät jalassa kouluun.
Tämän päivän kohokohta tässä suurperheessä oli päivähoidossa olleen lapsenlapsen hatun löytyminen kahden tunnin etsimisen jälkeen. Etsintäjoukkoja oli toistakymmentä henkeä. Epätoivoinen mamma lupasi jopa kahden euron löytöpalkkion hatusta.
Olin nähnyt yksivuotiaan taapertelevan hattu hyppysissään perhekerhosta tulomme jälkeen. Vakiopiilopaikkoja on pakastin, keittiön roskapönttö, kompostiastia, mummon jauhokaappi ja saunan lauteiden alunen. Kun sitten mylläsin kaikkien pedit ylösalaisin vielä kerran, niin siellähän se pinkki myssy nökötti: papan petauspatjan alla.
Vaimon profiilia pönkitin antamalla töihinlähtevälle miehelleni kahden minuutin suukon. Sylissäni ollut lapsenlapsi katsoi touhua kummissaan, Tirtetta puski väliimme ja kiljui:
- "Riittää jo!"
Tehokas suukko sen täytyi olla, koska mies äsken töistä soittaessaan vielä muisteli sitä.
Siitä aamuisesta minäkin, olin koneella blogiini lisäämässä surkeuttani kipeiden sormieni takia, selin televisioon.
VastaaPoistaEn viitsinyt edes katsoa näitä naisia, kuuntelin kyllä. Tuohduin tietenkin!
Hetken kuluttua kuitenkin hymyilytti, eipä ole Teille sattunut oikeanlaisia ihmisiä, ajattelin.
Mietin sitten sitä miten merkityksellinen blogistani on tullut itselleni, kenelle minäkin nyt olisin sanonut että kippetä on, jos en tänne. Kohta joku varmasti sanoo minulle jotain!
Eikä todellakaan mennyt kuin hetki kun Sinä Sirkku jo kyselit onhan lääkettä?
Vai turhaa, mänköön mekkoosa syvälle miettimää tuommoset viisaat!
Pienet asiat ja tavara katoavat herkimmin, olen oppinut elämäni aikana, jossakin jo kerroin nykyisin en enää etsi kuin autonavaimia!
ja kaikki on löytynyt...joskus!
Miksei ihminen saisi hakea yhteisöllisyyttä, samanhenkisten seuraa? Sitä minä ainakin omalla blogittamisellani haen. Tännekö mökkiin sitä pitäisi yksin murjottamaan hautautua, kun ei tunne paikkakunnalta ketään ja lähimmät tutut on kilometrin päässä?
VastaaPoistaYksinäisyys tappaa.
En ymmärrä, missä ihmeen kiiltokuvamaailmassa jotkut haluavat elää. Elämässä on rosoja ihan kaikilla. Päivän sää tulee joka tuutista, blogeista ja facebookista haluan lukea ihan muuta.
Täytyy vain ihmetellä sellaisen ihmisen sielunmaisemaa, joka ei tunne myötätuntoa jos joku keskenmenostaan kertoo.
Arvostan avoimia ihmisiä, jotka uskaltavat ja kehtaavat kertoa, että nyt kävi meillä näin, eikä homma mennyt ihan putkeen.
Se on osoitus inhimillisyydestä.
Minusta blogikirjoittelu on ihanaa ajanvietettä!
VastaaPoistaSiihen päälle tulee vielä bonuksena ihanat lukijat.
Minusta on kivaa kun löytää hengenheimolaisia ympäri suomen, ihan tuntemattomia, joista tulee jotenkin tuttuja kun usein kommentoidaan puolin ja toisin.
Itse huomaan kirjoittelussani että kirjoitan vielä tässä vaiheessa (kesäkuusta asti blogia pitäneenä)aikalailla pintaraapaisua elämästäni. Ja höpöttelen vain. Mutta se on sitä tutustelua asiaan ja tähän blogimaailmaan. Ei sitä heti tohdi pläjäyttää kaikkea pommina lukijoiden niskaan, karkaavat pian :)
Ei sillä että minulta mitään kovin radikaalia tekstiä tulisi, mutta sisimpien ajatusten kanssa on vain luonnostaan varovainen...
Minusta on myös ihanaa että "kuuluu" johonkin yhteisöön!
Heti kun luin kirjoituksesi provosoiduin ja olin valmis tulisesti puollustamaan teitä kaikkia blogin pitäjiä. Tuli siinä mieleen, että miksi nämä naiset istuu telkkarissa paheksumassa "profiilin pönkittäjiä".(Mitä se sitten onkaan.) Mitä he itse parhaillaan tekevät juontamalla kyseistä ohjelmaa. No tietysti tienaavat palkkaansa, mutta olisko tuollekkin ajalle ollut parempaa käyttöä. Keskustella vaikka siitä kuinka mukaavaa on kun ennenvanhaisten sponttanikyläilyjen tilalle on tullut mahdollisuus lukea tuttujen ja tuntemattomien blogeja. Oikeata naamakkain keskustelua naamakirja tai mikään muukaan vempain ei tietenkään korvaa , mutta on tämäkin antoisaa. Näin saan käydä kylässä Tuntemattomalla, johon ei olisi oikeasti mahdollisuutta edes tutustua. Kiitos siitä sinulle Sirkku ja teille muillekkin tekstiä tekeville.Mielenkiintoisia keskusteluja meidän tuvassa on käyty näiden sinunkin kirjoitustesi innoittamina.
VastaaPoistaLämpimin terveisin Anne (yhdeksän äiti)
Joo, nämä naiset, jotka ohjelmassa oli haastateltavina, olivat trenditutkija ja "futuristi". Toimittajakin tuntui ottavan ihan paheksuvaankin sävyyn kantaa sen puolesta, että nykyään pitäisi olla vähän sulkeutuvampi sen suhteen, mitä asioita elämästään muille jakaa. Minusta tuntuu, että aika tiukan seulan läpi blogikirjoittelijat kuitenkin elämäänsä sihtaavat, ennenkuin käyvät siitä murusia muille jakelemaan.
VastaaPoista"Profiilin pönkitystä" oli heidän mielestään se, että halutaan herkutella sellaisilla tapahtumilla ja niiden kuvaamisella, joilla saa "julkisuusarvoa" blogimaailmassa. Eli kirjoitetaan asioista, joista haluaa kalastella lukijoita itselleen. (!..kts. kohta "pyykki", "tiski", "itkevä lapsi", "aikainen herätys" jne)
Ennenvanhaan "kylän naiset kokoontuivat ompeluseuroihin juoruamaan, nyt juorutaan kaikki asiat Facebookissa ja blogissa".. totta kyllä, MUTTA kun minä olen törmännyt omassa "piirissäni" (=ne blogit, joita säännöllisesti luen) vain hyvin hienovaraiseen kielenkäyttöön. Toisen asioiden uteluun on hyvin korkea kynnys, ennemmin muotoillaan kommentti diplomatian keinoin.
Ja jos nyt joku blogitutuistani kirjoittaisi vaikka siitä keskenmenosta, hän taatusti tekisi sen sydämen pakosta, jotta saisi tuskaansa eriteltyä ja purettua jollekin. Ja varmasti jokainen kommentoija omalla persoonallaan antaisi tukea ja henkistä apua.
Hyvin usein kommentit myös avaavat ihan uusia näkökulmia asioille, jotka eivät olisi edes tulleet kirjoittajan mieleen.
Jatkamme siis puolin ja toisin (lukijat/kirjoittajat) täysin rinnoin!!
Täällä kun kärvistelet sairaana olevan lapsilauman kanssa kuukauden neljän seinän sisällä, niin luojalle kiitos blogeista. Tai mitäpä sitä luojaansa tähän sotkemaan. Hulluksihan sitä tulis jos ei olisi mitään kontaktia ulkomaalimaan. Taisivat olla vaan kateellisia, kun ei itellä oo aikaa tahi kykyä blogistelemiseen. Ja ilman facebookkia jäisi monen ystävän knassa yhteyden pitäminen tosi vähiin.
VastaaPoista