"Mä kiitän Herraa, kun puhua saan"

Pakkohan sinne perhekerhoon oli lähteä, kun olin eilen tullut Tirtetalle luvanneksi. Ja jos lupausta aikoo pyörtää, täytyy olla hyvin, hyvin vahvat perusteet. Eipä silti, mielelläänhän sinne menee, mutta kahden tunnin lykkäys huushollihommille tietää kahta hurjempaa puskemista sitten iltapäivällä. Nyt ainakin siltä osin pitäisi mamman kotihommien sujua, koska isi soitettiin aamutuimaan ylitöihin, eikä ehdi ennen omaa vuoroaan käydä kotona. Minulla kotihommat sujuu selkeästi paremmin, jos mies "ei ole pyörimässä jaloissa". Lauantai-iltana sain muuten ihan kunnon riidan aikaseksi siitä, että mies seistä torottaa keittiössä KATSELEMASSA MINUA! Siis näin ennenkuulumattomasta asiasta meidän muija täällä pistää kipunat lentelemään. Eli todetaan vain, että kiva on miestään nähdä kotona (siis jo lastenkin kannalta,mitäs minusta), mutta jos oikeasti kotihommien pitää sujua rivakasti, niin on parempi, että mies on ajamassa 13 tuntia bussia.

Perhekerhossa sitten kolahti hartaushetken laulu niin syvälle sydämen kalkkikerroksiin, että hetken jo mietin, onko mulla nenäliinaa mukana.
Lapset (laskin 12:n asti) istuivat kappelin lattialla valkoisella kankaalla ja soittivat rytmisoittimilla ja lauloimme yhdessä negrospirituaalia "Mä kiitän Herraa, kun elää saan". Lasten silmät loistivat, he soittivat sydämensä kyllyydestä. Kun tulimme säkeistöön "mä kiitän Herraa, kun puhua saan", ajatuksissani kiisi ohi kuvia puhumaanopettelevista lapsista, äidistäni, joka menetti muutamaksi päiväksi puhekykynsä aivoinfarktin seurauksena, meistä, kun tulemme ymmärretyiksi puhekykymme ansiosta.
Miten helppoa oli olla perhekerhossa, kun pystyi puhumalla kysymään toisen kuulumisia, kun puhumalla sai selville, mitä lapsi oli kulloinkin vailla.
Tänään olen siis hyvin kiitollinen näistä alituiseen puhuvista lapsista.