Mitä se ikävöinti oikeastaan on?

Ikävöiminen on  aika mielenkiintoinen asia. En tiedä, onko olemassa ihmisiä, jotka eivät joskus elämässään olisi kokeneet ikävää toisen ihmisen luo. Voisi kuvitella, että jokainen meistä on ainakin vauvaiässä joutunut tilanteeseen, että äitiä on tullut ikävä.

Itse olin lapsena "kova ikävöimään". Minulla oli kova hinku päästä esimerkiksi Lahja-mummon kanssa tämän siskojen luo yökylään, mutta sitten kun nukkumaanlähdön aika yökylässä tuli, alkoi itku ja nyyhkytys, että "isiä on ikävä". Mummo lauloi ja luki niin kauan, että itkijätyttö väsyi itkuunsa ja nukahti. Ikävöiminen kuitenkin unohtui hyvin pian, eikä se koskaan hillinnyt halua päästä kyläilemään.

Seitsemänvuotiaana lähdin reippaana lastenleirille vuotta nuoremman veljen kanssa. Puolessa välissä leiriä iltanuotiolle vierailulle tulleet vanhempani joutuivat kuskaamaan minut takaisin kotiin, kun ikävänitkulle ei tullut loppua ollenkaan. Pikkuveli jäi leirille, enkä voinut ymmärtää, miksei hänellä ollut ollenkaan ikävä kotiin.
Ikävöiminen kuului kesäleireihini myös niinä kesinä, kun äiti oli töissä leirin keittiössä. Kävin vain välillä itkemässä äidin esiliinaan. Kotiinpääsystä ei ollut puhettakaan kesken leirin, koska äiti oli leirillä loppuun asti, eikä puheitani koti-ikävästä kukaan ottanut todesta.

Ikäväni ei oikeastaan kohdistunut kotiin, vaan minulla oli aina isiä ikävä. Lähes koko lapsuuteni vietin lähellä isää, koska isän työt olivat enimmäkseen kotitilalla. Ikävöiminen ei siis johtunut siitä, että olisin saanut viettää liian vähän aikaa isän kanssa.
Äitiä en juurikaan muista koskaan ikävöineeni. Äidin "ikuinen olemassaolo" tuntui lapsen mielessä lähes itsestäänselvyydeltä ja äidin lähellä kuitenkin olin enemmän kuin isän.

Tänä kesänä kulki mielessäni ohuena kultaisena nauhana yksi ikävän viilto, kun kävin isän haudalla ja näin kauniin Pikkuveljeni suunnitteleman hautakiven ensi kertaa. Kivi on hyvin kaunis ja mielestäni kuvastaa hyvin isän vakaata, rauhallista olemusta yksinkertaisella, puhuttelevalla tavalla. Kun lähdin haudalta pois, se ikävän nopea viilto kävi ja samalla muuttui kiitollisuudeksi.

Ikävä on mielestäni sellainen asia, että käskemällä emme saa sitä väistymään. Ei se myöskään kysy lupaa tullessaan.

Täysin perusteettomalta, lähes lapselliselta tuntuu järjellä ajatellen myös tämäniltainen ikävöimiseni. Jos mies lähtee kesäloman jälkeen töihin, ei siinä pitäisi olla mitään niin dramaattista, että ikävöiminen kuuluisi aikuisen ihmisen tunnekirjoon. Niin vain on, eikä se tunne väisty, vaikka teilaan sen järjen äänellä.

Onko ikävöiminen pohjimmiltaan sitä, että jossakin mielen piiloissa asuu tietoisuus siitä, että ikävöity on kuolevainen olento?

. . .
Vaikka on jo myöhä, pikkuinen Saara tulee isosiskon huoneesta luokseni ja silittää hyvin hellästi poskea. Luen tuon katseen helposti, koska tunne Saaran silmien takana on minulle tuttu.
Kysyn, haluaako Saara tulla sohvalle nukkumaan.
Kyllä hän haluaa.